Ennen sotaan lähtöänsä Aleksander tuli huomanneeksi, että hänen
lapsilaumansa oli kasvamassa liian suureksi. Aiheena tähän havaintoon
oli hänen nuorimman lapsensa, vasta toisella ikävuodella olleen Siirin
kuolema.
Me kaikki olimme rakastaneet tätä nuorinta sisartamme sanomattomasti,
ja Elisabetilla oli suuri vaiva saada estetyksi, ettei lasta retuutettu
liiaksi, hypitelty ja heitelty ilmaan, josta kaikesta Siiri puolestaan
kyllä näytti kovasti iloitsevan.
Tuli pienoinen maailmaan, kurkisteli ympärilleen, ja meni menojaan.
Luulisi, että mitä tuommoisella pienellä elämällä on oikeastaan
merkitystä. Sitä paitsi, hän on jo niin mones lapsi ja juuri se, joka
alkaisi olla liikaa... Mutta kun sitten näkee, minkä syvän,
lähtemättömän jäljen tuo kuolema jättää ympärillä oleviin, miten se
lannistaa lannistumattoman isän, miten se järkyttää äidin, joka oli
kuvitellut jotakin jo kokeneensa, ehkä oppineensa kestämäänkin, miten
se kukistaen kaikki nuo kuvittelut lyö ihmiset maahan, muuttaa
ajatussuunnat, ohjaa kohtalotkin uusille urille, — niin silloinpa ei
enää ajattele hetkeksi tänne tulleen ja kohta taas kadonneen lapsen
elämää merkityksettömäksi, vaan tuntuu niinkuin lapsi olisi käynyt
täällä korkeuksien nöyränä lähettiläänä toimittamassa suuria
mullistuksia elämään jääneiden maailmassa.
Lapsen kuoleman kestäminen oli ensi kerran Elisabetin koettelemuksena.
Reippain mielin, nurkumatta, melkein ylpeänä voimistaan, rajattomasta
kyvystä viikoittain valvoa öitä hän oli melkein yksin hoitanut
yht'aikaa viittä lavantautiin sairastunutta lastaan, muuttanut joka
tunti öin ja päivin kääreitä, kylvettänyt vuorotellen niitä, joita
jaksoi nostaa ammeeseen (minua, joka olin seitsemännellä luokalla,
nosti ammeeseen eräs Aleksanderin sotamiehistä, joka sitten sai
tartunnan ja kuoli, arvatenkin koska häntä ei kukaan nostanut
ammeeseen). Kaikkea tätä oli Elisabet kestänyt kärsivällisenä,
terveydestään ja luontaisesta sitkeydestään onnellisena. Mutta
pikku Siirin kuolema! Siinä kohtalo oli sivaltanut semmoiseen
kohtaan Elisabetin olemusta, missä ei auttanut oma kestävyys, ei
kärsivällisyys, ei terveys, ei luontainen sitkeys. Tätä iskua Elisabet
ei voinut kantaa.
Hän alkoi loputtomasti syyttää itseänsä, ettei muka ollut kyllin
huolellisesti hoitanut pienokaista. "Jos olisin tehnyt niin enkä noin,
tai näin enkä niin, olisi lapsi jäänyt eloon." Kaikki tyynni näytti
hänestä olevan hänen omaa syytänsä.
Terve järki, jota ylempänä Elisabet ei uskonut minkään olevan ja joka
oli auttanut häntä pelastamaan lapsia niin monista vaikeista taudeista,
— mitä se merkitsikään nyt, kun ei enää ollut pikku Siiriä
hoidettavana, kun kaikki lääkepulloset olivat jätetyt, kun jäähtyneet
kääreet makasivat sikin sokin huoneessa, kun hän itsesyytösten
loputtomissa tuskissa sitten yökaudet heittelehti vuoteessaan.
Rukoillako? Ketä? Omaa tervettä järkeäkö? Nauraako itseään ja koko
maailmaa?
Elisabetin tila kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi.
Hedelmättömissä ajatuksissa ja toivottomassa murheessa valvotun yön
jälkeen hän tunsi päänsä onton tyhjäksi, ja kun muiden lasten tähden
täytyi jotakin ajatella, menivät ajatukset sekaisin ja hän teki
päättömyyksiä.
Siirin kuoleman jälkeen oli ankara Aleksander tehnyt huoneiden
järjestelyssä semmoisen muutoksen, että heidän yhteiseen
makuuhuoneeseensa nostettiin Ainon ja pikku Hiljan vuoteet, mutta hänen
oma vuoteensa siirrettiin hänen työhuoneensa takana olevaan
vuodekomeroon.
Elisabetin itkuun ja valitteluihin, että kaiken surkeuden lisäksi
Aleksander nyt aikoo vielä jättää kodin vuosikausiksi, Aleksander sanoi
tämän eron olevan hyödyksi, koska heidän perheensä ei saa enää kasvaa.
Ennen lähtöään hän hankki perheelle saksalaiset ja ranskalaiset
guvernantit ja teroitti kaikkien mieleen, miten tärkeätä sivistyneiden
suomalaisten on osata ulkomaiden kieliä, ettei heitä heidän
suomalaisuutensa vuoksi päästäisi pitämään sivistymättöminä.
Sitten hän lähti pitkälle retkelleen.
Mutta tuskin hän oli vielä vuottakaan ollut Balkanilla, kun pikku Hilja
vuorostaan kuoli.
Olimme silloin kesää viettämässä Tenholan pitäjässä Bodal nimisessä
maatalossa, jonka isännät olivat puolittain maanviljelijöitä,
puolittain kalastajia. Kesämaisterina meillä oli hyvin sivistynyt,
kielitaitoinen opettaja, Konstantin Hämäläinen, syvämielinen runoilija,
joka ihaili suuresti Ranskan vallankumousta sanoen, että "se tuli kuin
ukkosen jyrinä ja puhdisti kaiken". Mutta kovin epäkäytännöllinen hän
oli: kun hän sai koukuistaan suuren hauen, jonka pelkäsi loiskahtavan
ruuhesta takaisin järveen, mäiski hän sitä, kieli toisessa suupielessä,
luottimella vatsaan, kunnes hauki muka kuoli. Taisi vain pyörtyä. —
Huonouninen hän oli kovasti ja ammuskeli öisin rottia huoneessaan. Kun
kysyimme, minne kuulat menivät — niiden jälkiä emme huoneesta
löytäneet, — sanoi hän niiden _tietysti_ menneen lattian ja seinän
väliin.
Viimeisenä sairauden yönä, kun palvelustyttökään ei enää jaksanut
Elisabetia auttaa, hän kutsui meidät, Kasperin ja minut, kanssansa
valvomaan. Me kannoimme Hiljaa vuorotellen sylissämme, sillä hän ei
voinut tuskien tähden olla hetkeäkään pitkällään. Tämä oli hyvin
raskasta. Aamupuoleen yötä hän vihdoin salli kallistaa itsensä
makaavaan asentoon, mutta olikin jo silloin kuollut. Hän kuoli minun
syliini.
Elisabet meni kohta tämän perästä lasiverannalle, jonne me häntä
seurasimme. Hän hengitti syvään, niinkuin olisi päässyt tukehduksista
oltuaan upoksissa. Minusta, niinkuin varmaan muistakin, näytti
kummalliselta, että aurinko nousi ja kukko lauloi ihan tavallisella
tavalla ja sireenipensaan lehvä heiluessaan kosketteli verannan laseja,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hämäläinen otti seuraavina päivinä hartaasti osaa suruumme. Hän kertoi
Elisabetille, mitä maailman suurimmat kirjailijat ja runoilijat olivat
kuolemasta sanoneet. Mutta Elisabet ei voinut oikein kuunnella.
Isäntä ja Hämäläinen valmistivat puulaatikon, johon Hiljan ruumis
pantiin. Sitten menimme kaikki suureen purjeveneeseen, jonne isäntä
otti myöskin tyttäriänsä ja paljon Hankoniemeen kaupattavia kaloja. Me
aioimme viedä ruumiin Helsinkiin haudattavaksi ja isäntä lupasi saattaa
meidät Lappvikin asemalle junan tuloajaksi. Mutta nousi kova tuuli ja
risteillessämme edestakaisin tuli ilta ja alkoi hämärtää, kunnes tuli
pilkkosen pimeä. Hyrskyt löivät välistä kokasta käsin vesipisaroita
meidän ylitsemme. Elisabetin oli kylmä ja hän tuntui vapisevan, mutta
luullakseni hän ei vavissut kylmästä, vaan pelosta, sillä hän pelkäsi
kovasti kaikkea, mikä oli vettä, venettä, vaahtoa ja aaltoa. Nyt kuulin
ensi kerran eläessäni hänen sanovan ruotsalaisen sanan, sillä hän kysyi
isännältä, joka istui perää pitämässä: faarlit? Isäntä vastasi: ingen
fara, ja vähän ajan perästä näkyi pimeässä hänen sikarinsa tulipunainen
hehku, joka vahvisti hänen sanansa. Pimeästä, hyrskyjen sähinästä
siihen punaiseen pisteeseen katsoessamme meistä tuntui, ettei sen
rakastettavampaa ihmistä kuin tuo ruotsalainen isäntä enää maailmassa
olekaan.
Mutta ei Elisabetin ruotsinkieli vielä siihen loppunutkaan.
Juna oli jo lähtenyt, kun saavuimme asemalle. Kaiken päällisiksi saimme
tietää, ettei ruumiita voinut ottaa mukaan, ellei laatikko ollut
tiiviisti metallilevyllä päällystetty. Siinä seisoimme pimeässä
tietämättä minne yöpyä, kenen puoleen kääntyä. Ei asemapäällikkö eikä
kukaan hänen miehistään osannut sanaakaan suomea. Tilamme oli peräti
toivoton. Elisabet lohdutteli meitä sanoen: älkää huoliko pojat, kyllä
tästä _jollankin_ lailla selviydytään. Hän ei sanonut jollakin, vaan
jollankin, ja niin usein kuin hän käyttikin tuota sanaa, aina hän teki
saman kielivirheen, elämänsä loppuun asti. Hänen optimisminsa oli
Kasperin mielestä ainakin tällä kertaa suorastaan epäloogillista, ja
tuo "jollankin" melkein kiukutti häntä. "Tässä ei ole kysymys
selviydymmekö _jollakin_ tavalla, vaan _miten_ selviydymme", sanoi hän
kärsimättömästi eikä ottanut vastaan Elisabetin lohdutusta.
Silloin Elisabet pujahti sisälle asemapäällikön luo.
Me jäimme sillalle laatikon viereen odottamaan. Ajattelimme: tuosta ei
nyt ole mitään hyötyä, mamma ei osaa puhua, ja ruotsalaiset ovat tylyjä
suomalaisille. "Äsh! — äsh!" — tiuski Kasper kävellen kiivaasti
edestakaisin pahoillaan siitä, että mamma viipyi niin kauan.
Mies sytytti asemalyhdyt, — kaiketi meidän tähtemme.
Vihdoin näimme Elisabetin tulevan, aivan tyytyväisenä. Hänen mukanaan
tuli ulos asemapäällikkö ja tämän rouva. He kaikki näyttivät keskenään
hyvin tutustuneilta ja puhuivat ruotsia siten, että he kyselivät ja
Elisabet nyökkäsi, kun oli vastattava myönteisesti, ja pudisti päätään
päinvastaisessa tapauksessa, mutta paljon hän pani sekaan myös
ruotsalaisia sanoja. Kun päällikkö oli neuvotellut asemamiehen kanssa,
kantoivat he laatikon vajaan, jonne he jättivät lyhdyn palamaan, ja
rouva saattoi meidät sisälle heidän huoneisiinsa, jotka olivat kaikki
kirkkaasti valaistut. Siellä meitä syötettiin ja juotettiin, ja saliin
meille valmistettiin pehmeät makuusijat, joissa oli häikäisevän valkeat
lakanat ja valkeankiiltävät pullokkaat päänalaset. Ja makuulle
mentyämme, lamppujen ja kynttiläin sammuttua me vielä myöhään yöhön
kuulimme, kuinka asemamies vajassaan naputteli rautapeltejä kiinni
laatikkomme ympärille.
Ellei olisi ollut tuota sikariukkoa veneen perässä eikä näitä hyviä
ihmisiä, olisi Elisabet varmasti koko matkan itkenyt. Mutta nyt hän oli
melkein onnellinen. Helsingissä hän lisäksi sattui tapaamaan taaskin
hyvän ihmisen, tutun kätilönsä, joka kohta ryhtyi kaikkiin
tarpeellisiin toimiin, ruumiin pesuun, arkun ostoon, hautauksen
valmisteluihin. Ja hänkin oli umpiruotsalainen. Eikä Elisabetilla
näissä puuhissa ollut tilaisuutta pitkiin itkuihin, sillä hän ei
osannut ruotsiksi valitella kovaa kohtaloa. Vasta hautajaisten jälkeen,
kun kaikki taas hiljeni hänen ympärillään, hän jälleen rupesi itkemään.
Sitä suremista jatkui vielä sittenkin, kun kesän loputtua muutimme
jälleen kaupunkiin.
Mutta taas hyvät ihmiset auttoivat lohdutukseen, kukin omalla
tavallaan.
Eräs Elisabetin vanhoista rouva-ystävistä, nähtyään hänet niin surun
kuihduttamaksi, puhui hänelle näin:
— Menisit kirkkoon, rakas Lisbet. Tiedänhän minä, ettet sinä usko,
mutta menisit sentään. En minäkään ole uskovainen, mutta minä käyn
sentään kirkossa. Katsos, jos kuoleman jälkeen osoittautuisi, ettei
iankaikkista tulta olekaan, niin ainoa vahinko on, että olemme käyneet
turhaan kirkossa joka sunnuntai. Mutta ajattele, että tuo puhe olisikin
totta ja me palaisimme!
Nyt alkoi Elisabetin nauruhermoja kutkuttaa niin voimakkaasti, että hän
vaivoin jaksoi pysyä totisena. Ystävä jatkoi:
— Eikö Lisbetinkin mielestä siis olisi parempi käydä kirkossa ja
koettaa uskoa?
Elisabet purskahti hysteeriseen nauruun. Hän nauroi ensi kerran Hiljan
kuoleman jälkeen, ja sen vuoksi tosin hänen naurunsakin oli puolittain
itkua. Niin hyvää oli hänen ystävänsä tarkoittanut aavistamatta
ollenkaan, että Elisabetin täytyi nauraa ja sen salaamiseksi peittää
kasvonsa nenäliinan taakse.
— Varmuuden vuoksi! — jatkoi ystävä viattoman vakuuttavasti.
Silloin Elisabet ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan tyrskähti koko
hänen olentoansa tärisyttävään, valtoimeen nauruun. Semmoisissa
tilaisuuksissa hänen silmänsä aina sipristyivät kiinni ja koko hänen
olentonsa käpristyi kokoon. Mutta naurettuaan kyyneliin asti Elisabet
säikähtäen huomasi, että hänen ystävänsä oli ottanut naurun pahakseen.
Silmät hätäännyksestä pyöreinä Elisabet alkoi kohta hyvitellä häntä ja
samassa lupasi mennä kirkkoonkin. Sanoi menevänsä kohta, kun vain saa
tietää milloin "Nordlund" saarnaa.
Tämä pastori Nordlund oli satunnainen uskonnonopettaja koulumme
ylimmillä luokilla. Hän oli tosi hurskas ja äärimmäisen tunnontarkka
mies, paras uskonnonopettaja, mitä meillä koskaan oli ollut. Olihan
meillä ollut Hedbergkin (tuo kuuluisa leikkisä valtiopäivämies ja suuri
fennomaani), mutta kun hän kerran tunnilla rupesi selittämään — aivan
päinvastoin kuin Nordlund — ettei muka velvollisuuksien ristiriitaa
ole olemassakaan, että se on vain sairaalloisten ja heikkohermoisten
saivartelua, ja koetti lyödä leikiksi koko kysymyksen, menetti hän
suosiomme ja me pyysimme saada Nordlundin takaisin. Nordlund kuitenkin
vastasi olleensa kauan tuskallisessa _velvollisuuksien ristiriidassa_
tämän rakastamansa opetustoimen suhteen ja nyt päättäneensä siitä
sittenkin kieltäytyä, koska oli huomannut sen riistävän voimia hänen
varsinaisen papillisen kutsumuksensa täyttämiseltä. Kasper sanoi
Hedbergistä: hän on ensin fennomaani ja vasta sitten uskovainen, mutta
Nordlund ensin uskoo ja on vasta sitten fennomaani.
Arvattavasti Nordlund oli saanut kuulla Elisabetin lohduttomasta
surusta, koskapa hän, nähtyään hänet Vanhankirkon saarnastuolista
alhaalla kuulijain joukossa, kohta ummisti silmänsä rukoukseen ja
viipyi siinä kauan äänetönnä.
"Koko hänen saarnansa, alusta loppuun", kertoi Elisabet, "oli
aivan kuin minulle tarkoitettu. Hän puhui ihmisonnettomuuksista,
surusta, oman lapsen kuolemasta. Hän sanoi surun voivan joskus
saavuttaa sellaisia mittasuhteita, että toisen ihmisen kaikki
lohduttamisyritykset, olivatpa ne kuinka hartaita ja kaunopuheisia
tahansa, raukeavat tyhjiin. Mutta — sanoi hän — oikea lohdutus
tuleekin surevan omasta sydämestä. Ihmisen täytyy vain koko voimallaan,
kaikessa totisuudessaan ja täydellä antaumuksella sanoa itselleen:
_tapahtukoon Sinun tahtosi!_ Ja todella minussa tapahtui sillä hetkellä
jotakin, kun yhdyin noihin sanoihin. Oloni kävi keveäksi, niinkuin
jokin suunnaton kuorma olisi siirtynyt pois minun kannettavistani.
Kaikki itsesyytökset päättyivät. Ja minä sain rauhan."
Tämän tapauksen jälkeen Elisabet usein kävi kirkossa. Hän ikäänkuin
vaistomaisesti etsi yhteyttä niihin lukemattomiin tuntemattomiin
ihmisiin, jotka uskonsa perusteella saattoivat elää onnellisina
keskellä onnettomuuksia. Ja tuo yhteisyys olisi hänen puoleltaan usein
löytynyt, elleivät uskovaiset olisi panneet ehdoksi vaatimusta, että
hänen oli uskottava myöskin moneen sellaiseen asiaan, jotka
Elisabetista tuntuivat suorastaan järjenvastaisilta, sillä hän ei
mitenkään voinut luopua perususkostansa, että omaa todentuntoa ylempänä
ei voi mikään olla. Mitä enemmän hän etsi tuota totuuttansa kirkon
dogmeista, sitä enemmän hän vieraantui jälleen kirkollisista, sillä
sitä selvemmin hän näki mahdottomaksi saavuttaa yhteyttä uskovaisten
kanssa. Ja niinpä kirkossa käynnit harvenemistaan harvenivat, kunnes
kokonaan loppuivat.
Mutta silti ei suinkaan heikentynyt se sytyke, jonka äskeinen "tapaus"
oli hänelle antanut.
Päinvastoin.
Uudelta kannalta oli hänelle selvinnyt, että jumala oli rakkaus. Ennen
hän oli ajatellut tässä tarkoitettavan rakkautta jonakin ulkopuolisena
käsitteenä, vain jonakin jumalan ominaisuutena. Mutta nyt hän ymmärsi,
että se ei ollut mikään käsite, vaan että rakastaen ihminen elää
jumalassa ja tuntee jumalan.
Tämähän ei ollut mitään järjenvastaista, se oli vain koruttomasti —
"totta, jota ylempänä ei mikään voinut olla".
Hänen enimmät ystävänsä ja osaksi myöskin Nordlund kyllä selittivät,
että niin yksinkertainen ei uskonnon asia sentään voinut olla. Mutta
kun he rupesivat luettelemaan, mitä siihen vielä tarvittiin, koetti
Elisabet olla heitä kuuntelematta, etteivät heidän dogminsa taas
pääsisi himmentämään äsken selvinneitä asioita.
Selviytyminen henkisissä kysymyksissä oli käynyt Elisabetille yhä
tärkeämmäksi siitäkin syystä, että Aleksanderin lähdettyä pois ehkä
vuosikausiksi hän oli nyt yksin lasten kanssa. Itsekin hän ihmetteli,
kuinka hän oli saattanut kasvatuksessaan tyytyä vain olemaan
tyrkyttämättä lapsille järjenvastaisuuksia. Tottapa se oli johtunut
siitä, että Aleksander puolestaan piti välttämättömänä kasvattaa lapset
semmoisiksi kuin kaikki muut ihmiset ja siis myös uskomaan, mitä kunnon
kansalaisen oli uskottava, joten Elisabetilla tässä kohden ei ollut
muuta tehtävää kuin pysyä syrjässä. Mutta nythän oli kasvatuksen
edesvastuu kaikessa laajuudessaan siirtynyt hänen käsiinsä. Kun lapset
halusivat vastausta tuhansiin kysymyksiinsä, ei sopinut enää,
tiedustelun koskiessa uskontoa, sanoa: "menkää papalta kysymään", vaan
piti itse vastata. Ja Elisabet oli nyt onnellinen, että hänellä oli
heille antaa jotakin myönteistä.
Elisabetin melkein ainoa rangaistustapa kasvatuksessa oli pakottaa
syyllinen kuuntelemaan hänen pitkiä, perusteellisia selityksiänsä,
miksi jokin teko oli paha, miksi siitä oli luovuttava. Jo ensi sanasta
tiesi, että tarkoituksena oli saada, ei ainoastaan huomaamaan, vaan
itse myöntämään, että teko oli ollut paha.
Kaikki me hänen lapsensa muistamme nuo kärsivällisyyttä kysyvät pitkät
istunnot. Ensin tuntui ikävältä ja olisi tehnyt mieli väkisinkin pois.
Mutta mamma ei hellittänyt. Kysymällä ja tiedustelemalla, mitä me
kustakin asiasta itse ajattelimme, hän piti meitä osallisina teon
arviointiin, antoi väittää vastaan, joskus myönsi meidän olevan
oikeassa ja niin sai meidät kiinnostumaan keskusteluun. Kunnes lopulta
sai aina myöntämään hänen olleen oikeassa. Ja sehän oli jo puoleksi
lupaus olla toiste niin menettelemättä. Muuta hän ei tahtonutkaan.
Keskustelu oli lopussa.
Vaikeampi hänen oli kaiketi yksin tulla toimeen kahden vanhimman
poikansa kanssa, joista jo toinenkin tuli ylioppilaaksi ja suinpäin
antautui ylioppilaselämän pyörteisiin.
Siihen aikaan oli suuri mieltenkuohu syntynyt ylioppilasnuorison
keskuudessa Lauri Kivekkään uuden kieliohjelman johdosta, jonka mukaan
nyt heti oli toteutettava suomalaisen kansallisuuden "hegemonia" tässä
maassa, se on, ylioppilaskunnassa.
Kaksikielisyyden ohjelma tuntui tuosta nuorisosta jo miedolta
vesivelliltä. Tietenkin tämäkin nuoriso, niinkuin aina kaikki nuoriso,
kuvitteli, että nyt se vasta alkaa se oikea maailman edistys. Puheita,
innostusta, taistelua, — aivan kuin vanhat fennomaanit eivät olisi
koskaan mitään sentapaista nousukautta eläneetkään. Pois tieltä! Nyt on
tullut meidän aikamme!
Mitä merkitsivätkään Elisabetin vanhemmille pojille hänen hiljaiset
puheensa ja varoituksensa tässä sanomattomassa nuorison kuohussa!
Jokohan nuo pojat luisuivat hänen käsistään? Ja juuri silloin kun he
Elisabetin mielestä olisivat enimmän kaivanneet uskoa hyvään, toteen,
puhtauteen. Punssiakin he olivat ruvenneet juomaan, joitakin booleja he
kyhäilivät joukkoinnostuksensa riemujuhlissa. Elisabet odotteli heitä
kotiin usein aamutunneille saakka. Se oli enää ainoa tilaisuus, jolloin
hän saattoi puhella heidän kanssaan totisista asioista ja selitellä,
että "jumala on rakkaus". Mutta hän vain yhä enemmän huomasi, että
jokin uusi toveruuden voima oli ottanut heidät valtaansa ja johtoonsa
ja että kaikki hänen selittelynsä menivät heidän korviensa ohitse.
Elisabetilla oli kuitenkin muitakin ystävättäriä kuin vain semmoisia,
jotka vaativat dogmeihin uskomista.
Hän alkoi jälleen käydä rouva Heintzien luona.
Suureksi ilokseen hän kohta näki, että Elise Heintzie ei ollenkaan
pitänyt riittämättömänä Elisabetin uskoa siihen, että "jumala on
rakkaus". Päinvastoin hän ajatteli, että se on juuri pääasia ja ainoa
tarpeellinen usko. Elise puolestaan iloitsi, että Elisabet oli
omaksunut sellaisen uskon. Heidän keskustelunsa filosofisista ja
henkisistä asioista saivat nyt uutta vauhtia, ja heidän ystävyytensä
syveni vielä entistä lujemmaksi.
— Minä sanon sinulle, Lilia, ettei Johan Vilhelm Snellmankaan juuri
paljon välittänyt dogmeista, — ilmoitti Elise kerran.
— Niin, sinähän olet heidän luonaan kauan asunut ja tiedät hyvin,
kuinka hän ajatteli, mutta mikä on hänen uskonsa?
— Hän ei puhunut siitä paljon. Mutta hänen uskonsa kyllä näkyi. Hän
uskoi, että ihmisen pitää rakastaa kansaansa ja uhrautua sille. Lilia
tietää hyvin, että hän tahtoi koko meidän säätymme sulautuvan
suomalaiseen kansaan, omaksuvan sen kielen ja auttavan sitä omaan
suomalaiseen sivistykseen.
— Tiedän, tiedän.
— Hänen uskonsa oli sama kuin Liliankin: Jumala on rakkaus.
— Mitä sanotkaan, Elise, saat minut ihan innostumaan.
— Mutta en minä, Lilia rakas, luule, että nuoriin, ylioppilaiksi
lukeviin poikiin voisit siirtää omaa uskoasi, vaikka yöt päivät heille
puhuisit ja selittäisit, niinkuin sanot tehneesi.
— Niin, sinullahan on kokemuksia Snellmanin poikain kasvatuksesta,
Elise. Mutta mitä muuta voisin tehdä kuin aina vain selitellä ja
selitellä? Mitä muuta voisin tehdä, vaikka näkisinkin, että he päivä
päivältä yhä vähemmän kuuntelevat minua? Mitä sinä minun sijassani
tekisit?
— Eivätkö sinun poikasi, Lilia, ole sen Lauri Kivekkään tovereita?
Minä näin hänet syntymäpäivillä Snellmanin luona aamulla. Hän oli
salissa muiden nuorten kanssa ja tahtoi pitää puheen Snellmanille, kun
oli ylioppilaitten lähetystön johtaja. Mutta boolilasi vapisi hänen
kädessään mielenliikutuksesta ja ääni värisi, eikä puheesta
tullut mitään. Silloin Snellman kävi leikkisäksi. Mitä minä nyt
herroille neuvoisin? — sanoi hän ja otti käteensä paksun, punotun
voimisteluletkunsa, jolla rupesi lyömään selkäänsä kummankin olan
taakse. — Hyvät herrat, tehkääpä tämmöistä joka aamu, kurittakaa
itseänne ankarasti! — Ja kuritusta se nuorukainen olisi minunkin
mielestäni tarvinnut, hän näytti hyvin ylimieliseltä. Mutta kun
Snellmanille siitä myöhemmin mainitsin, viittasi ukko kädellään
ylöspäin, niinkuin olisi tahtonut sanoa: siitä miehestä voi tulla
jotakin enempää kuin muista. — Maltas, taisihan siellä olla ainakin
toinen sinun pojistasi ylioppilaiden joukossa. En minä mitään sano,
voihan olla hyväkin, että he Kivekästä seuraavat.
Vanhalla Heintziellä oli tapana mennä asiasta toiseen ja välistä hän
jätti jonkin asian keskenkin, siirtyen toiseen.
— Mutta sinä unohdit sanoa minulle, Elise, mitä tekisit minun
sijassani?
— Tarkoitin vain, että oman uskon tahallinen siirtäminen toiseen
ihmiseen on luullakseni kovin vaikea asia, ellei aivan mahdotonkin. Se
ei ole onnistunut paljon viisaammillekaan kuin me olemme. Jokainenhan
tahtoisi vain omiansa pelastaa. Mutta kylvetyt siemenet lentävät tuulen
mukana eivätkä kysy kuka on vieras, kuka omainen, ja vieras maa voi
hyvin ottaa vastaan ne siemenet, jotka ovat lentäneet lasten korvien
ohitse tai päitten ylitse.
— Mutta mitä minun siis täytyy tehdä?
— Voikohan toiseen ihmiseen kyetä vaikuttamaan muulla tavalla kuin
pääsemällä perille hänen harrastuksistaan ja yhtymällä niihin, jos
niissä on jotakin hyvää? Ottaisit nyt selvän, mitä ne nuoret
Kivekkäänsä kanssa oikeastaan tahtovat. Enhän minäkään ole siitä oikein
selvillä, mutta luulen heidän kovasti vihastuneen vanhoille
fennomaaneille. Minulle on kerrottu vanhojen tahtoneen tehdä jotakin
sovintoa ruotsalaisten liberaalien kanssa. Katsopa tätä vihkosta. Siinä
on otsakkeena: "Dagbladspartiets program. Ombesörjt af K. P. T."
— Niin, niin, minä tiedän tuon uuden yhdistyksen, sanoi Elisabet
eloisasti, — molemmat poikani kuuluvat siihen.
— Tuo on vain vanha Snellmanin sanomalehtiartikkeli, jolla hän oli
musertanut liberaalisen puolueen, mutta Kivekäs on tovereineen
painattanut sen uudestaan. Luulen, että se tällä hetkellä ei olisi
mitenkään soveltunut vanhoille suomenmielisille ja että he ovat sen
vuoksi kovin kiukuissaan nuorille. Mutta Snellmanhan tuntuu olevan
nuorten puolella. — Kuka tietää, mikä siitä Kivekkäästä vielä tulee.
Ehkä hänessä on hyvinkin paljon hyvää ja jaloa. Ota selvä siitä ja tule
sitten minullekin kertomaan. Sinä olet vielä nuori, sinä voit vielä
käydä heidän juhlissansa, sinä voit kutsua poikiesi tovereja viettämään
iltoja luoksesi kotiin, keskustella heidän kanssaan, kannustaaa heitä
kaikkeen hyvään, innostaa heitä vielä palavammin rakastamaan tätä maata
ja tätä kansaa.
Elisabet huomasi todella olevansa nyt vapaa tätä kaikkea tekemään,
sillä Aleksanderin oli jäätävä Balkanille vielä sodan jälkeenkin
kartoitustöitä lopettamaan. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän ollut
itse tullut semmoista ajatelleeksi. Olikohan siinä tuumassa jotakin
epäsuoraa Aleksanderia kohtaan? Hänen selkänsä takana toimimista? Ei
suinkaan. Miksi Aleksander tahtoisi, että hänen asiansa lepäisi täällä
kotona niin kauan kuin hän toimi vierailla mailla? Eikö Aleksander itse
ollut sitä mieltä, että suomalaisilta puuttuu sivistystä? Mutta miten
maalaisylioppilaat, yksin jätettyinä, voisivat sivistyä, jos
sivistyneiden kodit olivat heiltä suljettuina? Hän päätti heti
kirjoittaa tästä Aleksanderille.
Elise Heintzien neuvo oli Elisabetille suuri ja odottamaton tapaus. Hän
heräsi siihen aivan kuin oman elämänsä ilmestykseen. Kauan
epätietoisena oltuaan hän nyt näki selvän tien edessään. Eikö koko
hänen elämänkohtalonsa ollut tuonut häntä juuri tämän tehtävän eteen?
Se ei ollut mikään vain hänen omien poikiensa vuoksi keksitty juoni,
vaan hän itse rakasti "tätä maata ja tätä kansaa", niinkuin Elise oli
sanonut. Mutta tietysti tuli tehtävä vielä ihanammaksi sen johdosta,
että se teki poikien ja hänen harrastuksensa yhteisiksi. Tietysti
heidän harrastustensa omikseen tekeminen oli ainoa tie heidän
sydämiinsä! Kuinka oikeassa, kuinka oikeassa se Elise olikaan!
Rouva Heintzie oli Elisabetia paljon vanhempi. Oikeastaan olisi pitänyt
sanoa tädiksi, mutta hän oli itse vaatinut sanomaan Eliseksi ja
sinuttelemaan.
Muistan puolestani hänet hyvin. Heintzie kävi usein Elisabetin luona ja
me saimme jo koulupoikina joskus kutsun hänen kotiinsa. Mutta kävimmepä
siellä ylioppilainakin, intoilimme ja kerroimme kokoustemme
päätöksistä, joiden tarkoituksena oli "sveesien" lähestyvä, lopullinen
musertaminen. Täti Heintzie kuunteli meitä säteilevin silmin. Hän oli
innoissaan siitä, että _me_ olimme innoissamme. Ja me olimme ylpeitä,
että niinkin vanhat ihmiset meidän kanssamme innostuivat. Tosin, olihan
koko maa meidän jalkojemme juuressa, miksi ei siis myöskin täti
Heintzie!
Tuo sulotar Naemi Ingman, joka asui hänen luonaan, harjoitteli siihen
aikaan "Hugenotteja".
Lemmen — lemmen tulta saisin,
jos vain — jos vain haluaisin...
Niin hän lauloi. Ja kun hän sitten, pehmeästi aaltoileva vaalea tukka
koholle pöyhennettynä, paksut kulmakarvat tummina, kuningattaren
komeissa helyissä astui näyttämölle rakastuneen ritarin eteen, kävi
ihastuksen humaus läpi Arkadian katsomon.
Täti Heintzie oli ulkomuodoltaan mitä miellyttävin. Tosin en häntä
silloin ymmärtänyt ihailla, sillä milloin nuori vanhaa ihailee! Mutta
hänen ulkomuotonsa on tavattoman elävästi säilynyt muistissani, niin
että voin milloin tahansa ottaa hänet esille ja katsella häntä kuin
mitäkin muotokuvaa. Ja mitä kauemmin katson, sitä enemmän ihailen:
Hänen kasvonsa näen punertavina halkeilleiden pikkusuonten vuoksi.
Kasvoissa on yht'aikaa sekä vanhuuden vertymystä että nuoruuden punaa.
Samoin hänen puhetavassaankin: kuuluu vanhuuden hillitty, hiljainen
äänenpaino, mutta lauseiden sisällöstä kumpuaa nuoruuden hillitön
hehku. Hänen päänsä vähän tutisee, arvatenkin vanhuudesta. Hänen
harmaanvivahteiset kulmakarvansa ovat kasvaneet hyvin pitkiksi. Sekin
kaikki korkean iän merkkejä. Mutta niiden alla silmät palavat
vääjäämätöntä nuoruutta, sisältäpäin tulevan tulen säihkyä. Ihana,
unohtumaton olento.