Vähän myöhempinä aikoina, kun olin jo lopettamassa koulunkäyntini ja
vanhempi veljeni oli jo ylioppilaana — sanon häntä yhä edelleen vain
Kasperiksi — saattoi havaita, että nuo fennomaanisten johtomiesten
intiimit kokoukset alkoivat ikäänkuin muuttaa luonnettansa. Niistä
ikäänkuin katosi entinen hilpeä, riemukas, vapaa intoilu, ja valoisan,
yläilmoihin katsovan aatteellisuuden sijaan näytti pääsevän valtaan
jokin huolestuneisuus, joka, katse maisiin asioihin luotuna, kohdistui
ulkoapäin kasaantuviin taktiikka- ja taistelukysymyksiin. Jotakin uutta
ja odottamatonta alkoi olla ilmassa.
Se, minkä fennomanian nousukausi oli luonut, ei ollut vähäistä.
Kukoistihan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, taidelaitoksia oli
syntynyt, kouluja oli perustettu yli maan, sanomalehdistö kasvoi
kasvamistaan, niin että pian jokaisella läänillä jo oli oma lehtensä.
Mutta luoduksi tuli vielä paljon suurempi asia. Oli syntynyt uusi
yleinen mielipide, "fennomania" oli levinnyt yli koko maan ja sen ääntä
massavoimana ei minkään ryhmäkunnan käynyt enää sivuuttaminen. Jos
ohjakset jäivätkin vanhojen johtajien käsiin, niin kyllä tämä koko maan
käsittävä fennomania oli ohjattava vain sinne, mihin se itse otti
mennäkseen. Ja se alkoi mennä niinkuin lumivyöry, keneltäkään tietä
kysymättä.
Sanomalehdistön toimittajiksi maaseudulla oli siirtymässä jo nuoremman
sukupolven miehiä. Oli alkanut kuulua ääniä, jotka ilmaisivat
tyytymättömyyttä johtomiesten epäreaaliseen aatteellisuuteen, pelkissä
tulevaisuuden kuvitelmissa elämiseen, ja vaadittiin eteenpäinmenoa,
reaalisempaa suomalaisuuden ohjelman toteuttamista, varsinaiseen
valtataisteluun nousemista ruotsalaisuutta vastaan, hallitusvallan
anastamista suomalaisiin käsiin. "Yksi mieli, yksi kieli"-ohjelma ei
saanut olla enää pelkkänä tulevaisuuden häämötyksenä, vaan oli
kouraantuntuvasti ja tässä elävässä nykyisyydessä toteutettava.
Sanottiin, että Koskiselta puuttui Suomen _valtion_ ihanne.
Valtiollisuus, joka oli ruotsinmielisten patrioottien ominaistunnus,
oli Koskiselle jollakin tavalla vastenmielinen. Hänen suuret
sympatiansa kohdistuivat suomenkieleen ja sen viljelykseen
sivistyskielenä, ne olivat paremmin heimokunnallista kuin valtiollista
laatua. Hänen suuri historiansa oli kirjoitettu Suomen suvun vaiheista
eikä sen kehityksestä valtioksi.
Tuossa voi olla sen verran perää, että nousukauden fennomania todella
katsoi päätyön jo tehdyksi, kun se oli Suomen heimolle avannut
mahdollisuuden hengenviljelykseen kaikilla aloilla sen omalla kielellä.
Mutta väärin oli sanoa, ettei se muka olisi ajatellut tämän kansakunnan
muodostamista valtioksi, jossa kansankieli olisi astunut ruotsinkielen
tilalle ja tunkenut sen tieltään. Se ei vain ajatellut, että tuon olisi
pitänyt tapahtua väkipakolla nyt heti. Sellainen ajatus oli sille
todellakin yllätys. Ja vielä enemmän kuin yllätys. Se kuulosti
syytökseltä. Niinkuin olisi sanottu: kun ette ole sitä tehneet, ette
ole mitään tehneet!
Paitsi vastaluotua sanomalehdistöä oli yleisen mielipiteen ehkä
herkimpänä ilmaisijana siihen aikaan ylioppilasnuoriso Lauri
Kivekkäineen ja Jonas Castréneineen, jotka sitä johtivat.
Nuorethan ovat aina olleet ja tulevat kaiketi aina olemaan siinä
luulossa, että voidakseen taistella uusien ihanteiden puolesta ja
saadakseen niille yleisön kannatusta täytyy ensin tehdä vanhat
vihollisikseen. Ja siinä onnistuakseen täytyy siis aliarvioida vanhojen
aikaansaannoksia, saada ne unohtumaan. Nuorista tuntuu, että elämän
koko uutuus, mahti ja riemu on oikeastaan vasta heistä syntyisin, —
että he itse ovat uusien ihanteittensa ainoat luojat, — että maailma
ei ole mitään samanveroista ennen tuntenut. Ja he tahtovat nyt
välttämättä saada koko yleisönkin ajattelemaan heistä samaa.
Fennomanian nousukauden johtohenkilöt eivät kuitenkaan olleet vielä
niin vanhoja, että olisivat ehtineet tarmonsa menettää ja suostuneet
jättämään Snellmanin "koko programmin toteuttamisen" Lauri Kivekkään
tai Jonas Castrénin asiaksi. Johan nyt!
Niin paljon lienevät kuitenkin suuren yleisön radikaalisuuteen
kallistuminen ja nuorten kapinallisuus vaikuttaneet asioiden kulkuun,
että vanhojen oli todella pakko ottaa harkitakseen kysymystä
suomenmielisten tunkeutumisesta hallitukseen.
Tämäpä oli heille peräti mutkallinen ja odottamaton huoli.
Ja siinä koko syy, miksi johtomiesten yksityisistä kokouksista katosi
niiden entinen riemukas hilpeyden henki ja sijaan tuli alkavan
hermostuksen sekoittama kiihkeys, joka ei kohdistunut enää yksinomaan
ruotsinmielisiin, vaan vielä kiihkeämpänä noihin "irtolaisiin", joiksi
Meurman halveksuen nimitti nuoria.
Luullakseni vanhojen johtajien keskuudessa oli eri mieliä tuosta
välittömästä hallitukseen pyrkimisestä. Ehkä koski erimielisyys
keinoja, jotka tämmöisessä valtataistelussa saivat tai eivät
saaneet tulla kysymykseen. Suomen hallituksen (senaatin) jäsenet
määräsi ja nimitti keisari, tietenkin kenraalikuvernöörin ja
ministerivaltiosihteerin tahdon mukaisesti, ja molemmat nämä keisariin
vaikuttajat olivat tähän asti olleet ruotsinmielisten vaikutuksen
alaisia, jota vastoin ruotsinmieliset tulkitsivat kaikkien muiden
yritykset vaikuttaa keisariin "Pietarin teillä kulkemiseksi", mikä
heidän mielestään oli jokseenkin samaa kuin maan kavaltaminen. Tämän
vuoksi fennomaanien hallitukseen pyrkiminen oli siis perin
arkaluontoinen asia ja siinä onnistuminen näytti sangen pulmalliselta
tehtävältä.
Koskisen monista arvostelijoista erittäinkin ruotsinmieliset usein
väittävät, että hän olisi muka jo fennomaniansa alusta asti
suunnitellut suomalaisten tulevaa hallitusvallan anastusta ja siinä
tarkoituksessa valinnut lähimmät opetuslapsensa siten, että nämä hetken
tultua olisivat astuneet senaatin eri departementtien päälliköiksi. Ja
todella edellä kuvatut nousukauden hilpeät ukot hyvin soveltuivatkin
edustamaan hallitusosastojen eri aloja. Mutta tämä voi yhtä hyvin olla
pelkkää sattumaa. Koskinen ei ollut mikään jesuiittamainen luonne, joka
olisi voinut valita helmaystävänsä valtiollisten laskelmain mukaan,
niinkuin tahdottiin väittää. Häntä pidettiin ystäväin piireissä vain
hyvin kaukonäköisenä.
Minun vaikutelmani oli, että Koskinen oli viimeinen, joka olisi
halunnut tämmöiseen valtiolliseen rynnäkköön ryhtyä, erittäinkin kun
hän tunsi yllänsä tuota uudenaikaista "yleisen mielipiteen
painostusta".
Sitä vastoin oli hänen ystäväinsä joukossa useita, jotka olivat tässä
kysymyksessä häntä radikaalisempia ja näyttivätkin saaneen hänet
lopulta vakuuttuneeksi siitä, että oli määrätietoisella toiminnalla
mentävä yleisen mielipiteen edelle ja valtataistelu rohkeasti pantava
alulle.
Mutta se kai merkitsi, että oli ryhdyttävä tehokkaaseen kilpailuun
ruotsinkielisten kanssa — keisarin suosiosta.
Tässä kohden fennomaanisten johtomiesten ei tarvinnut menetellä
suinkaan omaatuntoansa vastaan. He olivat kaikki vanhoillisia
vakaumukseltaan. Esivallan kunnioittaminen, alamainen uskollisuus,
uskontoon perustuva monarkinvallan tunnustaminen oli ikäänkuin heidän
toinen luontonsa. He eivät vain olleet tähän asti ymmärtäneet tehdä
siitä numeroa. Mutta nyt tuli tämä heidän luonnollinen ominaisuutensa
vihdoinkin tosi tarpeeseen. Eipä majesteetti saisi tietoonsa muuta kuin
ilmitotuuden, jos hän saisi tietää, että hänen persoonansa todelliset,
uskollisimmat ystävät ja kannattajat Suomessa olivat fennomaanit
eivätkä nuo liberaalit, jotka täällä nyt olivat vallassa, nuo
vapaamieliset, jotka kannattivat monarkkia vain politiikkansa vuoksi.
Meurman, tuo ainainen esitaistelija, joka katseli lasiensa yli
vastustajaa päin naamaa niinkuin puskemaan valmistautuva härkä, otti
nytkin ensi rynnistyksen suorittaakseen. Hän oli talonpoikaissäädyn
johtaja valtiopäivillä ja siis erittäin sopiva äsken huomatun puhtaan
totuuden ilmaisijaksi. Luonteensa mukaisella, vain eteenpäin eikä
sivuille katsovalla suoruudellaan hän ryhtyi asiaan oikopäätä tehden
kohta kaiken, mitä piti mahdollisena, oli se sitten paljon tai vähän.
Muistan vain hänen yht'äkkiä ruvenneen vaatimaan, että hänen säätynsä
piti erinäisissä tilaisuuksissa kohottaa hurraahuutoja hänen
majesteettinsa kunniaksi. Erittäin tiukalle hän kiristi vaatimuksensa
silloin, kun keisari oli julistanut sodan Turkille. Hän olisi tahtonut,
että säädyt olisivat pitäneet keisarille juhlapuheen, jossa olisivat
toivottaneet hänelle onnea alkavaan sotaan, ja puheen jälkeen olisi
ollut välttämättä hurrattava. Ainakin hänen talonpoikaissäätynsä oli
hurraava.
Niiden radikaalien joukossa, jotka kannattivat periaatteellisesti
ajatusta fennomaanien välittömästä tunkeutumisesta hallitukseen, oli
myöskin Aleksander. Hänen mielestänsä tämä oli nyt tullut heidän
lähimmäksi tehtäväkseen, tärkeämmäksi ja ratkaisevammaksi kuin mitkään
edelliset. Sitä ei hänen mielestään mitenkään käynyt jättäminen
epämääräisen tulevaisuuden varaan. Sillä mitään tärkeämpää ja
ratkaisevampaa kuin syöstä ruotsinmieliset täydellisesti vallasta ja
luoda kansallismielinen hallitus, ei Aleksander voinut ajatella.
Mutta kesken ryhmäkunnan loputtomia neuvotteluja siitä, mitä keinoja
sopii ja mitä ei sovi tässä valtataistelussa käyttää, mitkä menettelyt
olivat laillisia ja mitkä "Pietarin teitä", Aleksander katosi
näyttämöltä.
Kaikessa hiljaisuudessa hän lähti sotaan.
Hän lähti ensin Pietariin ilmoittautuakseen halukkaaksi.
Kutsuttuna sotaa johtavan yleisesikunnan eteen häneltä kysyttiin,
haluaisiko hän ottaa suorittaakseen sodan jaloissa Bulgarian
sotateknillisen korkeuskartoituksen.
Aleksander vastasi myöntävästi ja palasi Helsinkiin valmistautuakseen
retkelle, valitakseen upseeristonsa ja viedäkseen mukanaan mitä
tarvittiin.
En voi ollenkaan sanoa, puhuiko hän tästä sotaretkestään Koskisen
kanssa. Muistan vain Elisabetin kysyneen: mitä pahaa turkkilaiset ovat
sinulle tehneet, että menet heitä tappamaan? Johon hän lohdutellen
selitteli Elisabetille, ettei hänen kohdalleen mikään vaara uletu,
sillä jos sota päättyykin Turkin voittoon, vetäytyy hänen
topografikuntansa muiden joukkojen mukana sota-alueelta pois ja
Bulgarian vuorten korkeus jää mittaamatta, siinä kaikki.
Elisabet kysyi, oliko tuo vuorten mittaus nyt niin tärkeätä, ettei se
voisi jäädä sodan loppuun?
Aleksander sanoi, että se maa-alue on puoleksi valloitettu, jonka
vuorten korkeussuhteet on saatu kartalle, niin tärkeätä se on.
— Menettekö siis Bulgariaa valloittamaan? — kysyi Elisabet.
— Ehkä joskus, — sanoi Aleksander naurahtaen. — Kunniani vaatii,
etten saa kieltäytyä, — lisäsi hän sitten totisena ja ilmeisesti
sanoen muuta kuin ajatteli.
Muistan myös minäkin vähän ihmetelleeni papan äkkinäistä
sotainnostusta. Semmoinen oli hänelle jokseenkin vierasta. Ja olipa hän
vast'ikään itsekin hymyillyt Suomen kaartipataljoonan lähettämiselle
Tonavan tuolle puolen ja muille kilvoittelevien puolueiden yrityksille,
joiden tarkoituksena oli pyrkiä keisarin suosioon.
Luulen sen tähden nyt, vaikken voinut sitä silloin arvata, että hänen
innostukseensa lienee ollut kokonaan toinen syy.
Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkönä oli kenraaliajutantti
kreivi Feodor Loginovitsh Heiden. Koko tuo Turkin sota oli hänen
suunnittelemansa ja johtamansa. Hän oli nyt kohoamassa Venäjän
vaikutusvaltaisimmaksi sotilashenkilöksi, niinkuin saattoikin jo
edeltäpäin arvata. Olen ennen jo kuvannut ja kuvitellut Aleksanderin
tutustuneen tähän kreiviin nuorena upseerina Pietarissa, lopetellessaan
opintojansa molemmissa sota-akatemioissa. Kreivi oli jo silloin
suuresti ansioitunut Krimin sodassa, jossa hänen tehtäväkseen oli
uskottu Itämeren venäläisten maakuntain puolustus englantilaisia
merivoimia vastaan.
Tämä mahdottoman suuria tiluksia ja rikkauksia omistava hieno kreivi
lienee jo silloin, siis lähes parikymmentä vuotta ennen Turkin sodan
aikoja, hämmästyttänyt nuorta Aleksanderia tuntemalla odottamatonta
mielenkiintoa Suomen asioihin ja erittäinkin fennomaanien kansassa
herättämään haluun vapautua ruotsalaisuudesta.
Vaikka nykypäivinä, historian ja Heideninkin historian ollessa avoinna
edessämme, voikin ajatella, ettei tuo kreivi ollut vain sotien taitava
suunnittelija, vaan suunnitteli myöskin Venäjän valtakunnan
panslavistista yhtenäisyyttä, siis vieraskielisten kansakuntien
venäläistämistä (Suomessa venäjänkielen astumista aluksi ruotsinkielen
asemaan), niin kaikkien sekä kuulemieni että omienkin muistojeni
perusteella voin vakuuttaa, ettei Aleksanderilla ollut kaukaisintakaan
aavistusta moisten panslavististen vaikutinten olemassaolosta.
Hän siis lähti Bulgariaan, yleisesikunnan päämajaan, hyvin tietäen,
että kreivi Heiden tulee olemaan hänen välitön esimiehensä, jonka
kanssa hän siis joutuisi läheisiin tekemisiin. Ehkäpä kreivi on
hänelle oleva yhtä suopea kuin entisinä aikoina ja ehkäpä tuon
vaikutusvaltaisen henkilön sympatiat fennomaaneja kohtaan nekin ovat
vielä entisellään. Siinä tapauksessa on Aleksander puhuva suunsa
puhtaaksi ja selittävä ystävälleen, kuinka tärkeätä tällä hetkellä on,
ettei Suomeen enää lähetetä sellaista kenraalikuvernööriä, joka joko
suoraan suosii maan yhä jatkuvaa ruotsalaistamista tai on
välinpitämätön ruotsalaisten edesottamuksista, vaan että Suomeen
saadaan mies, joka tarmokkaalla kädellä tekee lopun ruotsinmielisten
vallasta ja auttaa suomalaista kansaa kansojen alkeellisimpaan
oikeuteen: olla omien miestensä hallitsema.
Arvoitukseksi vain jää, oliko Koskisella tietoa tästä Aleksanderin
suunnitelmasta. Persoonallisissa muistoissani ei ole mitään, mikä
puoltaisi tällaista otaksumaa. On selvää, ettei Aleksander tahtonut
liioin laverrella aikeestaan, koska hänen on täytynyt ymmärtää, kuinka
suunnattoman vihan esineeksi hän olisi joutunut, jos ruotsinmieliset
olisivat saaneet vihiä hänen aikomastaan kepposesta Balkanilla.