Jos saisin määritellä suomalaisuuden nousukautta oman elämäni tapausten
mukaan, sanoisin sen alkaneen sinä vuonna, jolloin minut pantiin
kouluun, ja päättyneen alkavaan kukoistuskauteen noin yhdeksän vuoden
kuluttua eli siihen aikaan, jolloin olin koulunkäyntini päättänyt, siis
noin 1870-1880 vuosien välillä.
Koska koulunkäyntini oli alkanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston
perustamisvuonna, ei määritelmä ole niinkään mielivaltainen, sillä
yksityisvarojen keräämistä tuon koulun aikaansaamiseksi ja
ylläpitämiseksi voi todella katsoa suomalaisuuden nousukauden aluksi,
jota sitten yhteen menoon jatkui, innostuksen vuosi vuodelta yhä
kasvaessa, uusien suomalaisten koulujen syntyessä kaikkialla niinkuin
sieniä nousee lämpimän sateen jälkeen, teatteriväliverhon ensi kertaa
kohotessa suomalaiselle katselijakunnalle ja ooppera-ihmeen avautuessa
entisille kanteleen hymistäjille.
Kouluaikoina, jolloin koko huomion täytyi olla kiintyneenä latinaan,
historiaan ja matematiikkaan, emme tietenkään voineet olla _in mediis
rebus_ tämän kuohuvan ajan pyörteissä. Nousukauden miehet eivät olleet
mitään nuorukaisia, niinkuin helposti luulisi, vaan 40-60:n ikäisiä,
jopa sitäkin vanhempia toimihenkilöitä. Isä oli heidän joukossaan
nuoremmalla puolella. Usein emme ymmärtäneet, mitä kaikki heidän
puheensa tarkoittivatkaan, he kun olivat maistereita, opettajia,
tohtoreja, professoreja, me koulupoikia.
Voin siis vain satunnaisten muistikuvain perusteella antaa jonkinlaisen
käsityksen Aleksanderin ja Elisabetin osanotosta ja suhteesta tähän
aikakauteen ja heidän silloisen seurapiirinsä päähenkilöihin.
Helsinkiin muuton jälkeen oli Elisabetin ensimmäisenä ja parhaana
ystävänä rouva Krohn, Julius Krohnin (kirjailija Suonion) ensimmäinen
vaimo. Hän oli omaa sukua Nybergh, siis suomalaisruotsalainen, ja puhui
oivallisesti saksaa. Heidän lapsiaan oli Kaarle (professori Krohn,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja), Helmi (nyk. tunnettu
kirjailija ja esitelmöitsijä) ja pikku Ilmari (nyk. tunnettu
musiikkimies ja säveltäjä).
Vanhat Krohnit ja koko heidän perheensä olivat hienosti sivistyneitä
ihmisiä.
Elisabet tutustui rouva Krohniin alkujaan kai sen vuoksi, että he
molemmat puhuivat saksaa eikä hänen kanssaan puhuessa siis tarvinnut
pelätä kielivirheitä. Mutta heidän lähentymiseensä myöhemmin vaikutti
eniten heidän samanlainen sivistystasonsa, mahdollisuus keskustella
semmoisista asioista, jotka olivat olleet Elisabetin harrastusten
kohteena jo Pietarin aikoina. Semmoista tilaisuutta ei hänellä muuten
useinkaan täällä Suomessa ollut, sillä Aleksander ei erittäin
välittänyt taideasioista ja vielä vähemmän niistä välitti hänen
fennomaaninen ystäväpiirinsä. Elisabet kävi siis usein ystävättärensä
luona, jonka kohtalossa oli niin paljon yhteistä hänen oman kohtalonsa
kanssa. Muistan että usein kun kysyimme: missä mamma on? — kuului
vastaus: Hän on mennyt Krohnille. Muistan elävästi tuon kauniin rouvan,
hänen hienohipiäiset kasvonsa ja siron kyömynenän kultasankaisine
silmälaseineen, mutta erittäinkin muistan syyn, minkä vuoksi niin pidin
hänestä, sen, että hän ilmeisesti rakasti mammaa.
Ehkä Elisabetin esimerkin vaikutuksesta hänkin entistä hartaammin
rupesi koettamaan käyttää suomea perhekielenä. En muista, miten
pitkälle hän siinä edistyi. Hänen poikansa Kaarle ja sittemmin myöskin
Ilmari pantiin Suomalaiseen Alkeisopistoon, luullakseni kuitenkin vasta
hänen kuolemansa jälkeen, joka tapahtui aikaisin. Sen jälkeen Julius
Krohn meni toisiin naimisiin neiti Lindroosin kanssa, joka oli
ankarasti suomenmielisen rouva Godenhjelmin sisar. Krohnin perhe
suomalaistui silloin kokonaan ja suomi tuli sen ainoaksi perhekieleksi.
Tästä toisesta avioliitosta on syntyisin loistelias kirjailijamme Aino
Kallas.
Godenhjelmien herrasväki oli lapseton, mutta he rakastivat ylenmäärin
kaikkea nuorisoa. Me olimme heillä kuin kotonamme. Siellä pantiin
toimeen seuraleikkejä, panttileikkejä, "kätken, kätken sormusta" y.m.
Siellä kasvoimme nuorukaisiksi. Siellä rakastuttiin häikäisevään
kaunottareen, Maria Fagerlundiin, heillä asuvaan tummasilmäiseen
koulutyttöön. Olimme siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin ei mikään
estä useita olemasta rakastuneita samaan tyttöön. Niinpä kaunis Maria
oli paitsi minun, myöskin Kasperin flamma, ja sitä paitsi viiden,
kuuden muun nuorukaisen — kaikessa sovussa ja onnessa. Hauskaa se kai
vain tytöstäkin oli. Emme voineet rakkaudellemme mitään, ja kun hän
vuorostaan kävi meillä nuorisokutsuissa, tuntui se meistä tavattoman
mairittelevalta koko talollemme, vaikka hän kaiken päälliseksi oli
hiukan ruotsinmielinen ja muiden tyttöjen mielestä tietysti aivan liian
itsetietoinen kauneudestaan.
Täti Godenhjelm ei myöskään oikein pitänyt siitä, että pojat ihailivat
tyttöjä yksinomaan kauneuden vuoksi. Hänen mielestään olisivat monet
muut tytöt paljon paremmalla syyllä ansainneet poikien huomiota.
Herra Godenhjelm oli saksankielen lehtori yliopistossa. Ja ehkä hekin
alkujaan olivat tulleet Elisabetin seurustelututtaviksi paitsi
suomenmielisyytensä, myöskin saksantaitonsa vuoksi, mutta pian ei
saksasta ollut enää tietoa. Rouva Godenhjelm oli ottanut innokkaasti
osaa Elisabetin suomenkielen harrastuksiin, ja luullakseni suorastaan
opettikin häntä panemalla toimeen puheluharjoituksia, ensin vain kahden
kesken, mutta sitten myös muiden suomea taitavien rouvien seurassa,
perjantaisin. Näihin seurustelutilaisuuksiin Godenhjelmien kodissa
yhtyi sitten suomea paremmin oppiakseen moni semmoinenkin rouva, joka
ei osannut muuta kuin "kyökkisuomea", mutta halusi perehtyä
sivistyneeseen suomalaiseen seurustelukieleen. Tämä yhä kasvava
kotiseura oli kai ensimmäisenä alkuna suurelle "Suomalaiselle Seuralle"
(S. S.), jolla sittemmin oli tärkeä sija suomalaisuuden historiassa.
Tähän suureen seuraan ottivat tietenkin osaa myöskin herrat, ja
säännöllisesti kävivät siellä kaikki johtomiehetkin, Yrjö Koskisesta
alkaen. Myöskin Aleksander siellä liikkui ainoana sotilashenkilönä
siviilien joukossa. Hän oli niihin aikoihin solakka, pitkä eversti,
tummaa kiharaista poskipartaansa hän piti Aleksanteri II:n tapaan,
leuka sileäksi ajeltuna. Kaikki he liikkuivat siellä (Ylioppilastalon
suuressa salissa) sivistyneiden daamiensa keskellä säteilevin katsein,
kohteliain kumarruksin ja valituin elein, koettaen parhaansa mukaan
olla sivistyneitä — suomeksi. Sehän se oli vanhan fennomanian A ja Ö:
olla sivistynyt ja kuitenkin suomalainen.
Sekä herra että erittäinkin rouva Godenhjelmillä on luullakseni paljon
suurempi merkitys suomalaisuuden historiassa kuin tavallisesti
luullaan.
Rouva G. oli keskikokoinen, jotakuinkin täyteläinen vartaloltaan ja
kasvoiltaan. Pieni, suora nenänypykkä. Silmät kirkkaan siniharmaat,
iloisesti hymyilevät. Suu ikäänkuin vain iloisten asiain sanomiseen
luotu, aina hymyn aiheita etsiskelevä. Puhe kaunisäänistä, suomenkielen
sulosoinnuissa kyllästettyä. Muistan hänet ystävällisenä,
hyväntuulisena, hilpeämielisenä, avuliaana olentona.
Lehtori Godenhjelm oli kasvultaan keskikokoista hiukan lyhyempi.
Hänellä oli pitkä leikkotukka, silmillä kultasankaiset lasit, silmät
tirrallaan, niin että tavallisesti vain luomien rako näkyi. Partaa
hänellä oli ja ei ollut, se on, sitä kasvoi tai oli kasvamatta siellä
täällä ominpäin ja vapaasti. Partaveitsi ei milloinkaan päässyt
karhentamaan luonnostaan pehmeitä haivenia, jotka eivät ylittäneet
kohtuuspituutta. Hän nauroi usein ja hartaasti, mutta ei ääneen; kuului
vain kiihkeämpää tai hillitympää suhinaa hampaitten välistä.
Samanlaista ääntä kuului myöskin, kun hän tahtoi osoittaa erikoista
kohteliaisuutta tai kun hän tuli sanoneeksi jotakin rohkeata ja
tavatonta, josta tuntui ikäänkuin pitävän pyytää anteeksi.
Omituista kyllä, tämä naurutapa oli ominaista koko perheelle, ja
erittäinkin myös neiti Lindroosille, joka täti Godenhjelmin sisarena
asui heidän luonaan. Se oli jonkinlaista "kohteliaisuusnaurahtelua".
Mutta naisilla se oli äänekkäämpää ja sointuvampaa. Ensin pantiin vain
lyhyeen: he-he-he, ja sitten vedettiin henkeä kuuluvasti ja pitkään.
Sekin oli puolittain ikäänkuin anteeksipyytävää, puolittain leikiksi
lyövää sävyltään, joka muistutti jonkinlaista — sanoisinko —
hirnahtelemista. Alkulähteellä, nimittäin sisaruksilla ja erittäinkin
täti Godenhjelmillä se kuului jopa miellyttävältäkin. Mutta juuri tämän
miellyttävyyden vuoksi tapa ei rajoittunutkaan vain Godenhjelmeihin,
vaan levisi matkintana vähitellen kaikkiin fennomaanisiin piireihin.
Lopulta se puhkesi kukkaan suomalaisen tyttökoulun jatko-opistossakin,
ja kun niin oli, niin tietääkin, kuinka laajalle se levisi! Melkeinpä
vain siitä saattoi päättää, kuka kuului Suomalaiseen Seuraan, kuka ei,
eli kuka oli sivistynyt, kuka ei.
Alunkaan pitäen, ja ainakaan näin yleiseksi levinneenä, tapa ei
miellyttänyt Elisabetia ollenkaan.
Vielä äskettäin minä muistutin hänelle tästä asiasta koettaen matkia
tuota muinaisfennomaanista iloittelutapaa. Elisabet muisti sen hyvin,
muisti myöskin, ettei se ollut häntä miellyttänyt, ja nauraen rupesi
kohta selittämään, _miksi_ se ei ollut miellyttänyt.
— Katsopas, kun rouvat puhuivat tuolla tavalla naurahdellen, niin
tuntui niinkuin he suomea puhuessaan eivät olisi olleet täysin
tosissaan. He käänsivätkin aina takaisin ruotsiin, kun tuli puhe
jostakin todellisesta, joka kiinnitti heidän mieltään. Mutta minulle
oli suomenkielen käyttäminen kaikkea muuta kuin leikkiä, minun piti
näissä seuroissa osata sanoa kaikkein totisimpiakin asioita suomeksi
vain, sillä ruotsinkielestä minulla ei ollut niihin aikoihin
aavistustakaan.
Elisabet kuvasi suhdettansa näihin rouvaseuroihin vielä näin:
— Olin useinkin suuresti hämilläni, kun olin antautunut jostakin
tärkeänlaisesta kysymyksestä lausumaan mielipidettäni ja kesken kaiken
täytyi huomata, että sanoja alkoi puuttua, kunnes piti avuttomana
pysähtyä. Rouvat rupesivat toisilleen ruotsiksi selittämään, mitä olin
mahdollisesti tarkoittanut, mutta selittivät aivan väärin, mikä sekä
harmitti että hävetti. Siihen aikaan osattiin Suomessa muita ulkomaisia
kieliä sangen vaillinaisesti, joten en yrittänytkään niillä avustaa
itseäni, paitsi saksalla, kun rouva Godenhjelm oli läsnä ja rupesi
tulkikseni. Mutta se seikka, etten osannut _ruotsia_, vaikutti, että
minua kohdeltiin vähän niinkuin olisin ollut alaikäinen, joka ei vielä
pysty ottamaan osaa monimutkaisiin keskusteluihin. Ymmärrän hyvin, että
minua saatettiin pitääkin kovin vähätietoisena näissä suomalaisissa
piireissä, sillä enhän minä tuntenut juuri ollenkaan Ruotsin historiaa
enkä sen tänne siirtyneitä perinnäistapoja, ja että minulla sen sijaan
oli Venäjän historian tuntemusta, tietoa sen kirjallisuudesta ja
taiteesta, sen seikan olin jo itsekin unohtanut, joten minä usein
omastakin mielestäni olin tyhmempi kuin muut ja vähitellen totuin
olemaan alituisesti alakynnessä. Minulle hymyiltiin äidillisesti
niinkuin omituiselle vierasmaalaiselle lapsukaiselle. — Mutta kerranpa
minä rohkaisin mieleni. Harmitti kovasti, kun eräässä seurassa taas
käänsivät puheen ruotsiksi juuri silloin, kun joutavista asioista
siirryttiin totisempiin. Sanoin suoraan, että suomenkielen puhumista
näissä seuroissamme ei saa ottaa leikin kannalta. Kaikki katsahtivat
minuun kummastuneina. Niin juuri, jatkoin minä vauhtiin päästyäni,
täytyy oppia sanomaan kaikki suomeksi, mitä vain ajattelee, sillä
täytyy oppia ajattelemaankin suomeksi.
Vieressäni istuva rouva taputteli minua hiljaa polvelle, etten minä
liioittelisi.
Rouva Ignatius sanoi:
— Minä en koskaan voi oppia ajattelemaan suomeksi, rakas Lisbet.
Rouvien kesken nousi vilkas ruotsinkielinen keskustelu. Mutta minä en
hellittänyt. Minä sanoin, ettei siihen voikaan oppia niin kauan kuin
käyttää ruotsia. Mutta täytyy aivan kokonaan luopua entisestä
kielestä, väkisin puhua vain suomea, silloin varmaan oppii lopulta
ajattelemaankin suomeksi. — Tämä puhe kiihotti rouvat vielä
kiihkeämpään keskusteluun keskenänsä, jota minä en ymmärtänyt, koska se
kävi ruotsiksi.
Mutta rouva Godenhjelm sanoi minulle jäljestäpäin, kun olimme hänen
luonaan kahden kesken:
— Sinä liioittelit vähäisen siellä Ignatiuksessa, rakas Lilia. (Minua
sanottiin monella nimellä: toiset sanoivat Lilia, toiset Liza,
kolmannet Lisbeth.)
— Etkö siis ole samaa mieltä, että meidän pitää oppia ajattelemaan
suomeksi? — kysyin häneltä.
— Kyllä, kyllä, mutta me emme voi jättää ruotsia noin vain ilman
muuta. Hyvä on sinun puhua, kun et ruotsia osaakaan. Mutta sinä
unohdat, että ruotsi on äidinkielemme ja me olemme sitä oppineet
rakastamaan, vaikka nyt vihaammekin svekomaaneja. Emme voi ruotsia
karkottaa vieläpä ajatuksistammekin. Ja olisikohan se edes oikeinkaan?
"Omituista oli" — sanoi Elisabeth kertoessaan minulle tästä
keskustelusta — "etten siinä tilaisuudessa heti huomannut omaa
asemaani. Olinhan minä puolestani luopunut venäjänkielestä, joka oli
äidinkieleni, ja joka päivä hartaasti koetin ajatuksistanikin
'karkottaa' sitä pois suomenkielen tieltä. Olisin voinut heille lisäksi
kertoa, ettei näiden alituisten ponnistusten takia rakkauteni venäjään
ollenkaan vähentynyt. Ehkä päinvastoin. Ihminen ei ole semmoinen
vaivainen ja rajoittunut luontokappale kuin esimerkiksi kissa, joka voi
naukua itsensä kuoliaaksi, ellei pääse takaisin kotinurkkiinsa. Ihminen
voi oppia rakastamaan toistakin kieltä ja toistakin maata, ja näin on
hänen rakkautensa alue vain kasvanut kaksi kertaa suuremmaksi."
Elisabet ei olisi _silloisella_ suomenkielen taidollaan suinkaan voinut
heille tämmöisiä asioita selittää.
Että rouvat todellakin suhtautuivat häneen vähän niinkuin äidillisen
alentuvasti, sen vaikutelman muistan omasta puolestani hyvin
varhaisilta ajoilta. Mutta tuohan lienee niiden ulkomaalaisten
tavallinen kohtalo, jotka eivät täysin hallitse seurapiirinsä kieltä.
Yhtä varhainen ja selvä on minulla kuitenkin myös sen vaikutelman
muisto, että useimmat rouvat kovin pitivät hänestä, ja ne, joiden
kanssa hän saattoi vaihtaa ajatuksia jollakin ulkomaisella kielellä,
kuten esimerkiksi rouva Krohn ja jotkut muut, näyttivät arvioivan hänen
kehitystasonsa hyvin korkeaksi.
Hänen kertomuksessaan mainittu rouva Amanda Ignatius oli Tilastollisen
Toimiston päällikön K. F. Ignatiuksen puoliso. Tämä melkein
umpiruotsalainen herra oli tietääkseni niitä miehiä, jotka Yrjö
Koskisen vaikutuksesta olivat omaksuneet suomalaisuuden aatteen, samoin
kuin esimerkiksi Eneberg, Donner, Kihlman y.m., jotka eivät hekään
osanneet suomea juuri nimeksikään, mutta silti eivät olleet suinkaan
vähemmän hartaita ja sitkeitä fennomaaneja. Ignatiusten perhe oli
suuri. Lapset koulutettiin suomalaisissa oppilaitoksissa. Vanhemmat
yrittivät heidän kanssansa puhua suomea niinkuin vain parhaiten
kykenivät, pelkkiin yrityksiin se taisi kuitenkin jäädä. Olimme
myöhemmin hyvin paljon yhteydessä näiden lasten kanssa. Vanhin, Aino,
meni sittemmin naimisiin Meurmanin pojan Oton kanssa, nuorempi
tyttäristä Elina oli naimisissa lääkäri Eliel Varénin kanssa, nuorin,
Katri, on naimisissa tohtori Bergholmin kanssa. Pojista ovat Kaarlo ja
Hannes olleet koko maassa hyvin tunnettuja toimihenkilöitä.
Rouva Amanda Ignatius oli Elisabetin parhaimpia ystäviä. Hän oli
isokokoinen, täyteläinen, hyvin taloudellinen, reipas, valtansa tunteva
käytännön ihminen, joka kyllä alistui nurkumatta jopa suuriin
uhrauksiinkin valmiina, miehensä kaikkiin fennomaanisiin aatteisiin,
mutta jonka taloudenjohtoon sen sijaan ei ollut kenenkään sormeansa
pistäminen, ei edes miehenkään. Jos miehen ala oli aatteet, niin kyllä
talous oli vaimon, ja hän kovasti varoitti Elisabetiakin pitämään
näiden alojen rajat jyrkän selvinä. Hän otti opettaakseen Elisabetia
monen monissa käytännöllisissä talousasioissa, jopa piti pieniä
tutkintojakin, päästäkseen selville niistä erehdyksistä, joita varmasti
uskoi Elisabetin tekevän.
Neuvojia oli Elisabetilla paljon.
— Tietysti Lisbeth ostaa voita moneksi kuukaudeksi silloin, kun se on
halpaa? — oli häneltä joku rouvista kysynyt.
Elisabet vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, sillä Aleksander antaa
hänelle vain viikkorahat kerrallaan.
— Mutta voisihan Lisbet sanoa, että täytyy ostaa sata naulaa voita
yhdellä kertaa?
— Sitä en voi tehdä.
— No, miksi Lisbet, ei voi?
— Minun on aina niin vastenmielistä nähdä Aleksanderin tulevan
tyytymättömäksi.
— Sanooko hän mitään?
— No, ei juuri sanokaan, mutta minä näen sen. (Tässä Elisabet kaiketi
ajatteli Aleksanderin tavallista, tuskin huomattavaa silmäkulmain
rypistystä.)
— Ja Lisbet menee kauniisti pois? Eikä pyydä enempää? Niinkö?
— Niin.
— Voi, voi, rakas Lisbet, tietääkö Lisbet, että jokaisen miehen voi
kääriä sormensa ympäri niinkuin langan.
— Kyllä.
— No miksi mennä pyytämään noin burduus — kuinka se on suomeksi? —
pitää tehdä ensin iloiseksi ja kysyä neuvoa ja mies sanoo itse: mutta
koska voi on niin halpaa, eikö olisi viisaampaa ostaa enemmän
yht'aikaa? Kyllä he kohta antavat rahaa, kun saavat itse keksiä ja olla
meitä viisaampia.
Tästä kysymyksestä — miehen käärimisestä sormensa ympäri — Elisabet
ja hänen ystävänsä eivät päässeet koskaan yksimielisyyteen. Elisabet ei
semmoista tahtonut, mutta ei voinut hänelle selittää _miksi_. Ei
osannut riittävästi suomea, vaikka osasikin monin verroin paremmin kuin
hän. Mutta kertoessaan myöhemmin tästä ja monesta muusta asiaa
koskevasta keskustelustaan saman rouvan kanssa hän sanoi: "En osannut
selittää hänelle, että minun mielestäni tuo sormen ympäri kääriminen
olisi ollut samaa kuin miehensä edessä viekasteleminen, tai suoraan
puhuen: se on miehensä pettämistä."
Paitsi näitä Elisabetin puolella olleita rouvaseuroja, kävi luonamme
vierailulla hänen ja Aleksanderin yhteisissä illanvietoissa usein
myöskin Bergbomin teatterin jäseniä.
Tämä oli meistä lapsista aivan valtavaa.
Nähdä omissa kotihuoneissa henkilöitä, joita muutama päivä sitten oli
nähnyt näyttämöllä yleisön ihastuksen, kättentaputusten ja
haltioituneiden hyvähuutojen kohteina, nähdä heitä aivan läheltä,
kuulla heidän puhuvan, nauravan, juovan teetä aivan tavallisina
ihmisinä, — se oli vaikutukseltaan aivan valtavaa. Tuossa pappa
puhelee maailman suurimman näyttelijän, Vilhon kanssa, ja mamma neiti
Toikan kanssa, joka on lumonnut koko Helsingin suloisella olennollaan
ja hurmaavalla näyttelemisellään. Tuossa on suuri kaunotar rouva
Lundahl, tuossa Bruno Böök, joka näyttämöllä oli aina niin uljas
mustine silmäkulmineen ja kalpeine ihoineen, mutta nyt näyttäytyi
tavallisessa asussaan, melkein aivan ilman kulmakarvoja ja iho tasaisen
punertavana. Että hänet näin näimme, oli olevinaan suureen salaisuuteen
vihkiytymistä. Se oli suuri kunnia talolle. Me emme tulisi kenellekään
ilmaisemaan, millainen hän todellisuudessa oli, tuo naisten ääretön
teatteri-ihastus! Entä herra Lundahl, joka niin verrattomasti
osasi näytellä mustalaisia, osasi tekeytyä synkäksi, hylätyksi,
toivottomaksi, — tuossa hän nyt iloisesti, ihan tavallisena
kuolevaisena keskustelee veikeän Aspegrenin kanssa, joka aivan
erehdyttävästi matki englantilaista lordia "Laululintusessa", sitten
kun se vaaleakutrinen Lydia Lagus ja "tenori" Himberg olivat yhtyneet
Arkadian teatteriin.
Vilho piti konnien osista. Hän oli kokonaan näyttelijä eikä välittänyt
tekeytyä viehättäväksi niinkuin Bruno Böök. Vilhoa pidän muistojeni
perusteella vieläkin maailman parhaimpana näyttelijänä. Näin minä äsken
Moissinkin (Berliinissä), mutta hän sekä syvällä äänellään että muilla
eleillään koetti miellyttää yleisöä. Vilho ei näytellyt, hän _oli_ se
henkilö, jota hän esitti, ainakin katsoja unohti, että tuo oikeastaan
oli Vilho. Sen vuoksi Vilhon oleskelu kotihuoneissamme tuntui samalta
kuin jos siellä olisi liikkunut jumalia.
Varmaankin se seikka, että suomalainen teatteri suomalaiselle ihmiselle
merkitsi suuren valon välähdystä, joka avasi hänelle taidemaailman
aivan uudelta, ennen aavistamattomalta puolelta, vaikutti siihen aikaan
sellaista taiteilijain jumaloimista. Ei todella tuntunut olevan
ihmistä, joka suomalaisuuden nousukaudella olisi saanut nauttia
suurempaa arvonantoa ja ihailua kuin näyttelijä. Ja toiselta puolen
sellainen arvonanto juuri synnyttikin suuria näyttelijöitä. He elivät
taiteessaan samaa suomalaisuuden nousua, joka vei kaikkia jotakin
tuntematonta, valoisaa, toiveikasta kohden.
Mutta Bergbomilla oli vielä jotain muutakin mielessä. Hän perusti
suomalaisen oopperan. Ja niin hän nosti myöskin musiikkimaailman
väliverhon suomalaisen edestä. Jo vaikenee Kalevalan yksitoikkoinen
kannelsäestys, sen hymisevä helinä kuolee pois. Mutta mitä tämä uusi
on? Uudet ihanat soinnut kajahtavat suomalaiseen korvaan. Ne tulevat
kaukaa ulkomailta, vieraat ovat säveltäjät, vieraat soittajat, vieraat
laulajatkin, mutta sanat ovat selvää suomea! Kuulkaa! Uudet ihanat
sävelet yhteenkasvettuneina suomalaiseen runoon! Norjalainen Ida
Basilier — laulaa suomea! Hortense Synnerberg, Strömmer, Alma
Fohström, Bruno Holm — laulavat suomea! Signe Hebbe — suomea!
Kuuluisa unkarilainen tenori Navratil — suomea!
Mozart, Gounod, Verdi — suomalaisessa asussa, omina, läheisinä! Voiko
johtaa uutta kansaa suurempiin valloituksiin!
* * * * *
Tuona riemukkaana suomalaisuuden nousukautena olimme 5:nnen, 6:nnen
luokan koulupoikia. Me vain _tunsimme_, että jotakin uutta, suurta
tapahtuu ympärillämme, ja siksi mekin elimme aikuisten riemussa.
Asuimme siihen aikaan Albertinkadun 31:ssä, rehtori Mélartin talossa,
— hänkin suuri fennomaani ja suurten summien uhraaja. Missä vain oli
fennomaaneja, siellä kyllä näkyi aina Mélartkin. Hän oli ylen äveriäs,
hänellä oli hyvin pitkät kädet, hän kulki etukumarassa ja oli sangen
vähän kaunis kasvoiltaan, mutta suomalaisuus teki silloin rumatkin
ihmiset kauniiksi ja rakastetuiksi.
Tämän kulmatalon toinen pitkä puurakennus kulki Antinkatua
(Lönnrotinkatua) pitkin. Siinä oli kaksi huoneistoa, joista toisessa
asui joku näyttelijätär, muistaakseni neiti Stenberg, ja toisessa
tirehtööri Avellan kahden tyttärensä, Kaarolan ja Titin kanssa. Kolmas
hänen tyttäristään, Elisabet, oli naimisissa Suomettaren päätoimittajan
Viktor Löfgrenin kanssa.
Avellan itse ei osannut suomea nimeksikään, eivätpä liioin
tyttäretkään, mutta niin harras oli heidän suomenmielisyytensä, että
alituisesti takoivat suomea päähänsä. Kaunis, tumma, sinisilmäinen
Titti (johon tietysti sekä Kasper että minä olimme korvia myöten
rakastuneet) ei kyllä tainnut saada suomenkielen sääntöjä kauankaan
pysymään päässänsä, mutta sen sijaan oli Kaarola niin tosissaan ja niin
tarmokas, että harjoitteli suomeksi erinäisiä rooleja (sillä niistä
sanottiin suomea parhaiten opittavan) ja vihdoin hämmästytti Helsingin
esiintymällä suomalaisen teatterin näyttämöllä. Hän alkoi kohta
kulkea voitosta voittoon, niin voittamattomilta kuin vastukset ja
kielivaikeudet näyttivätkin. Hänen marmoriin hakattava, mahtava uransa
on kilvoitusta, jota hyvin käy rinnastaminen ja vertaaminen koko
suomalaisuuden nousukauden taisteluun: sama hellittämätön ponnistus
uuden, vaikean kielen oppimiseksi ja omistamiseksi, sama uhrimieli,
sama tarmo, sama hehkuva, kaiken voittava innostus.
Kaunis Titti se joutui sittemmin naimisiin nuoren luutnantin, Löfgrenin
veljen kanssa, ja katosi jonnekin Oulun tienoille, jonne luutnantti sai
määräyksen perustettavan asevelvollisen armeijan palvelukseen. Ja
turhaan Esplanadin leijonat sitten hakivat katseillaan, minne heidän
kaunottarensa oli joutunut. Eivät löytäneet mistään eivätkä enää
milloinkaan. Tätä kohtaloa arvosteltaessa Kasper sanoi Titistä: ähä!
miksi ei _oppinut_ suomenkieltä!
Saman talon Albertinkadun puoleisessa puurakennuksessa oli myöskin
kaksi suurta huoneistoa. Toisessa asuimme me, pitkän pihan ollessa
yhteisenä Avellanien kanssa (jonka johdosta me olimmekin saaneet nähdä
Tittiä joka päivä ja joskus juosta leskeäkin hänen kanssaan). Toisessa
huoneistossa asuivat Koskiset. Ja kerran pihalla leikkiessämme saimme
nähdä sen ihmeen, että Koskisen tytär, joka oli niin ujo, että punastui
joka sanasta, — että tämä ujo tyttö telmi veljiensä kanssa! Ensin
kuului heidän puoleltaan juoksua ja kovaa melua, sitten yht'äkkiä
ikkunanpuolikas paiskautui auki, ja Sakari — rentonaan nauraen —
alkoi työntyä siitä ulos sisarensa pakottamana, joka pöytäliinaa
huiskuttaen hääti häntä pellolle. Että siis Koskisenkin totisessa
perheessä osattiin näin ilakoida! Että hurskas, naisellinen impi, joka
ei avannut suutaan seuroissa eikä käynyt teatterissa, että hänkin osasi
telmiä! — sitä emme olisi osanneet aavistaakaan. Se lähensi meitä
heihin ja heidän sisareensa.
Nurkkatalossa kadun toisella puolella asuivat Strömmerin sisarukset,
joista toisesta tuli sittemmin Emmy Achté ja toinen katosi jonnekin
Norjaan, mutta tämä toinenkin oli oivallinen laulajatar ja kuului
suomalaiseen oopperaan. Heidän kaksi ikkunaansa olivat meitä vastapäätä
kadun toisella puolella. Usein näimme heidän menevän tai tulevan
kaupungilta, iloisesti keskenään puhellen. "Trubaduurissa" heillä oli
kumpaisellakin osansa, vanhempi esitti Leonoraa ja nuorempi
Azusenaa. Minä ihailin erittäinkin nuorempaa. Hänen kohtauksensa
mustalaisleirillä, hänen synkeä tuijottamisensa nuotioon ja mustalaisen
kohtaloja valitteleva laulunsa "Valkea rä-ä-ä-äiskyy..." ei mene
milloinkaan mielestäni. Näin hänestä kauniita, liikuttavan helliä unia,
ja kun oopperasta tultua hänen huoneensa valkoisten huntu-uutimien taa
syttyi yölampun valo, oli minusta elämä saavuttanut ylimmän
runollisuutensa.
Kasperilla ja minulla oli sekä oopperoissa että puhenäytelmissä pysyvä
paikkamme toisen "rivin" etutuoleilla. Aleksanderilla ja Elisabetilla
oli abonemangipaikkansa 9:nnessä permantoaitiossa vasemmalla. Kaikki
istuivat Arkadian katsomossa tutuilla paikoillaan. Almbergit
(Suomettaren Matti rouvineen) istuivat vastapäätä oikealla, samoin
rouva Heurlin (Bergbomin sisar), "Emelien" valkoisen kellertävä, pyöreä
pää vilahteli tavallisesti näyttelijäin aitiosta, kaikki punatukkaiset
Gripenbergit suosivat aina ensimmäistä riviä, Yrjö Koskinen, Jaakko
Forsman, Löfgren ja muut fennomaaniherrat, usein myöskin Aleksander
olivat permannon nojatuoleissa, ja väliajoilla he aina nousivat
seisoskelemaan orkesterinkaidetta vasten, selin näyttämöön.
Oopperan jäsenet eivät juuri vierailleet luonamme siitä
yksinkertaisesta syystä, että he, vaikka lauloivat suomea, eivät
osanneet sitä puhua; Elisabet sitä vastoin kyllä puhui suomea, mutta ei
laulanut. Ainoa, joka hartaasti opiskeli myöskin _puhumaan_ suomea, oli
laulajatar Naemi Ingman, ja hän tuli useinkin yhteyteen Elisabetin
kanssa. Hän asui ihastuttavan vanhan rouvan, Elise Heintzien luona,
joka puolestaan oli ollut J. V. Snellmanin jouduttua leskeksi hänen
lastensa kasvattajana ja hoitajana ja oli tietenkin Snellmanin
vaikutuksesta lämmennyt suomalaisuudelle. Tämä rouva Heintzie ja
Elisabet olivat lujasti ystävystyneet. Heidän ystävyytensä pohjana
eivät kuitenkaan olleet yksinomaan yhteiset sympatiat suomalaisuutta
kohtaan, vaan pikemminkin muut aatteelliset kysymykset, jotka koskivat
elämäntarkoituksen arvoituksia, siis — miksei sanoisi — uskonnollisia
kysymyksiä. Kaikki muut Elisabetin fennomaaniset rouvatuttavat pitivät
lujasti kiinni oikeaoppisesta luterilaisuudesta, sen dogmeista,
kirkossakäymisestä, herranehtoollisen nauttimisesta. Ja Elisabetin
lukuisien lasten vapaina kasvaessa hänelle kävi aikaa myöten yhä
tärkeämmäksi löytää tästä luterilaisuudesta edes joitakin puolia, jotka
olisivat olleet sopusoinnussa hänen luonnolliseen ihmisjärkeen
perustuvan ajattelutapansa kanssa. Tässä kohden häntä auttoi rouva
Heintzie lohduttaen häntä ja selittäen, että rehellinen ja väsymätön
pyrkiminen kaikkeen jaloon ja hyvään, lasten johdattaminen uskomaan
tätä jaloa ja hyvää oli jo sekin "Herralle otollista pyrkimystä".
Elisabet kiintyi tähän ystävään kuin kauan kaivattuun suojaan. Aivan
odottamatta heidän keskustelunsa rupesivat myöskin tukemaan Elisabetin
suomalaisuuspyrintöjä, sillä mikäpä oli jalompaa ja parempaa kuin yhä
laajentaa rakkauttansa kansaan ja kannustaa lapsiansa samaan? Ehkä
näissä filosofisissa keskusteluissa rouva Heintzienkin suomalaisuuden
harrastus syventyi.
Muistan puolestani elävästi sekä rouva Heintzien että suloisen Naemi
Ingmanin. Kerran, vielä koulupoikina ollessamme, tuo vanha, ylen
sivistynyt ja miellyttävä rouva kunnioitti Kasperia ja minua kutsumalla
meidät luokseen illallisseuraan Aleksanderin ja Elisabetin mukana.
Siellä oli myöskin Naemi Ingman. Vieraita oli paljon. Vilkas keskustelu
koski tietenkin suomalaisuuden asiaa eli fennomaanien ja svekomaanien
yhä kiristyviä välejä. Naemi Ingman istui illallisilla keskikohdalla
pitkää ruokapöytää. Ja siitä, että hän niin vilkkaan uteliaasti
käänteli miellyttävää päätään puhujasta toiseen, ilmeinen nautinto
pehmeillä, vaaleaverisillä kasvoillaan, saattoi varmasti päättää, että
nyt hän oli jo muuttumassa fennomaaniksi ja kohta puhuva seuroissa
suomea, vastakohtana muille suurille laulajille ja laulajattarille,
jotka kyllä lauloivat suomeksi, mutta seurustelivat vain ruotsalaisten
kanssa.
Voisi ajatella, että semmoinen mies kuin Aleksander, joka oli saanut
kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa ja jonka lähimmät toverit siis
kuuluivat tunnettuihin aatelissukuihin, usean hänen luokkatoverinsa
ollessa huomatussa asemassa, mikä kuvernöörinä, mikä suurpankin
johtajana, ja keskenään harrastaessa upeaa seuraelämää, olisi hänkin
yhtynyt näiden entisten ystäväinsä piireihin. Mutta se ei voinut käydä
päinsä, ensiksikin koska ruotsalaiset seurapiirit vieroivat
Aleksanderia hänen fennomaanisuutensa tähden, ja toiseksi koska
Elisabetia pidettiin ruotsinkieltä taitamattomana muukalaisena,
jommoisena hän ei voinut herättää sivistyneistön mielenkiintoa.
Lieneekö tässä Elisabetin täydellisessä vieroituksessa kaikesta
ruotsalaisesta sivistyneistöstä ollut jotakin tahallisuutta
Aleksanderin puolelta, lieneekö se ollut hänen "suunnitelmiansa", on
vaikea sanoa. Ehkä hän pelkäsi, että Elisabet, joka oli henkisesti
sangen korkealla kehitystasolla — itse siitä tietämättä —, helposti
täällä Suomessa kiintyisi kulttuuria ja vapaamielisyyttä edustavaan
ruotsalaiseen sivistyneistöön, joka paremmin kuin jäykät pietistien
jälkeläiset vastasi Elisabetin pietarilaista entisyyttä. Varmaa vain
on, ettei Elisabet koko elinaikanaan tullut tutustuneeksi ainoaankaan
merkittävään ruotsinmieliseen henkilöön.
Suomalaisuus oli se voima, joka Elisabetille niinkuin Aleksanderillekin
tämän liikkeen nousukaudella yksin määräsi, kuka oli ystävä, kuka
luonnollinen vihamies. Mitkään "kulttuuritasot" eivät saaneet ihmisiä
liittymään toisiinsa, jos toinen oli suomen- ja toinen ruotsinmielinen.
Eipä edes voimakkainkaan vanhan ajan yhdyssiteistä, nimittäin
verisukulaisuus, — eipä edes sekään jaksanut enää pysyä määräävänä,
jos joutui ristiriitaan suomalaisuuden kanssa: sukulaisside katkesi,
suomalaisuudenside oli voimakkaampi. Se liitti ikuisilla siteillä
yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista, eri
kehitystilassa olevia, eri makuihin, eri tapoihin kasvatettuja, jotka
eivät ikinä muuten olisi toistensa tuttaviksikaan joutuneet.
Lähtemättömästi ovat mieleeni painuneet Aleksanderin totikutsut,
jommoisia fennomanian pääpomot jokainen vuorostaan joka viikko
pitivät. Ei niin, että olisin voinut koulupoikana tai edes vielä
ylioppilaanakaan olla niissä läsnä ja kuulla mitä puhuttiin, vaan niin,
että usein uudistuva kuva hänen työhuoneeseensa kokoontuneista,
innokkaasti keskustelevista ukoista, joka kuva näkyi avatuista ovista
muihin huoneisiin, on vuosien kuluessa muodostunut mielikuvituksessani
jonkinlaiseksi symboliksi koko tästä fennomanian nousukaudesta.
Mikä ihmeellinen kohtalo olikaan viskannut nuo ihmiset yhteen?
Huone oli alkuillasta kirkas ja puhelu tuntui ensin pinnalliselta,
niinkuin vain voinnin kyselyiltä, uutisten kertomiselta, valittiin
istuinpaikkoja, leikeltiin sikarinpäitä. Sitten tuli ukko Meurman, ja
kohta kuului huoneesta naurun räjähdys. Tietysti hän oli heti sisälle
astuttuaan leikannut sukkeluuden ja jäänyt lasiensa yli katsomaan sen
vaikutusta läsnäolijoihin, hänen oman totisena pysymisensä yhä
kiihdyttäessä toisia nauramaan. Harvoille on suotu kyky olla itse
nauramatta sukkeluuksillensa. Se oli Meurmanin vahva puoli.
Meurman oli noihin aikoihin jo harmaantunut, myöskin hänen ennen
mustanvivahteiset tuuheat viiksensä. Rehevästi yhäkin kasvava harmaa
tukka pyrki usein jäämään niskasta vähän liian pitkäksi. Parta, joka
oli ehkä alunperin tarkoitettu muodoltaan hänen nuoruutensa aikaisen
Nikolai I:n poskipulisonkien tyyliseksi, oli ukolla vähitellen kasvanut
yhteen leuan alle tuuheaksi kimpuksi, leuan ollessa edestäpäin
ajeltuna, joten parran muoto muistutti vanhoja merimiehiä tai luotseja.
Tunnuksellisinta olivat Meurmanin kasvoissa kuitenkin hänen perin
vaaleanharmaat silmänsä ja niiden terävästi palava musta keskus sekä
vielä jokin lisärengas, joka antoi noille silmille jotakin
teräksenkovaa. Ne katsoivat tavallisesti lasien yli ja saivat siten
otsan vähän etukumaraan, niinkuin puskemaan valmistuvalla härällä. Hyvä
jos oli odotettavissa vain jokin sukkeluus, mutta paha niille, joita
vastaan oli valmistumassa arvostelun murhaava isku. Hän osasi ankarasti
lyödä kirjoituksissaan, mutta puheessaan ei suinkaan vähemmän. Ylpeä ja
armoton vihollisilleen.
Ja kuitenkin, lieneekö maailmassa ollut sen nöyrempää auktoriteetin
tunnustajaa ja siihen alistujaa? Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään
muuta kuin — Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä
leijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko
synnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa, välistä hän teki
polemiikeissaan riemukkaan vallattomia hyppyjä niinkuin hieho, joka on
äsken päästetty kevätlaitumelle. Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen
itsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä "Kangasalan
oraakkeliksi". Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä
oraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle,
minkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet.
Hänen alistuvaisuutensa tässä suhteessa oli hämmästyttävä. Hän ei
milloinkaan suuttunut oikaisijoilleen, jotka toverillisesti
repostelivat ja raatelivat hänen kirjoitusehdotuksiaan, jopa ne joskus
kokonaan hylkäsivät. Vähäisen hän ensin ikäänkuin myrkkyili, mutta jo
iski taas jonkun sukkeluuden, kaikki purskahtivat nauruun, ja
tyytyväisenä näkyy Meurmanin käsi ojentuvan sokeriastiaa kohden,
sokerit kilahtavat lasiin, kuuma vesi höyryää, ja totilasit täyttyvät.
Innokas puheensorina pääsee alkuun eikä enää vaikene.
Pian oli huone täynnä sinistä sikarinsavua.
Pienikasvuinen, hintelä Löfgren, Suomettaren toimittaja, siellä jo
hihittää kuulumatonta nauruansa. Se mies ei ääntä pitänyt. Sanoi vain
tuon tuostakin jotakin oikaisevaa, arvostelevaa, kertoi jonkin uutisen
tai paljasti vastapuolueesta jonkin ilmisaamansa kulissintakaisuuden,
joka kohta ohjasi keskustelun uusille urille ja antoi hänelle uusia
aiheita artikkeleihinsa. Näin hän sanatonna johti keskustelua. Itse
vain nauraa hihitteli paikallaan. Sakeneva tupakansavu sai hänen
suuret, tulehtuneet silmänsä tihruisiksi ja punehtuneet luomet
räpyttelemään taajaan. Ohimosuonet elivät hermostuneesti ja pyrkivät
levittämään verkkoansa harvan tukan otsalahdelmiin, jotka ylettyivät
kauas päälaelle. Ankarassa sanomalehtityössä rasittuneita silmiään hän
kertoi valelevansa joka aamu kylmällä vedellä säännöllisesti sata
kertaa, ennen kuin ne pystyivät uusiin töihin.
Vaikka savu himmensi Löfgrenin olennon, ei se pystynyt himmentämään
sohvassa tyytyväisenä myhäilevää Ignatiusta, Yrjö Koskisen erikoista
ystävää ja luottamusmiestä, tuota suurta tilastollisten, kameraalisten,
kunnallisten ja muiden käytännöllisten asiain tietäjää, tuota
maltillista, harkitusti punnitsevaa ja aina hymyilevää miestä. Hänen
punertavat kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut kaikista parran ja
viiksien haivenista, joten sileä iho pääsi sitäkin paremmin hymyyn
pyöristymään.
Yhtä vähän sai savu valtoihinsa jykevää Jaakko Forsmaniakaan (Koskisen
veljeä), joka puolestaan ei milloinkaan nauranut, ei osannutkaan, eipä
hymähtänyt Meurmanin mehevimmillekään sutkauksille, jos nyt ylähuulen
toinen kulma hiukan värähtikin tai kuului pieni rykäisy, parhaassa
tapauksessa hän myös hiukan liikahti tuolillaan, siinä kaikki, muiden
pidellessä mahojaan. Hänen täyteläisyytensä vuoksi hänen kauluksensa ja
vaatteensakin tuntuivat olevan liian ahtaat. Äärimmäinen likinäköisyys
taas vaikutti, että hänen muljosilmänsä, jotka katsoivat paksujen
lasien läpi, näyttivät uneliailta ja tylsän ilmeettömiltä. Sitä
tehokkaammilta vaikuttivat hänen lausuntonsa, sillä ne olivat täynnä
mitä hilpeintä huumoria kaikessa asiallisuudessaan, ja milloin
vaadittiin, myöskin mitä vilkkainta, tarmokkainta, säälittömintä
puoluetaktiikkaa, esitettynä teennäisen ja välinpitämättömän
vitkastelevasti. Kun niikseen tuli, saattoi Forsman olla kaikista
fennomaaneista radikaalisin — näin kotipiirissään — vaikka hän kyllä
vieraammista tuntui hyväntahtoisen maltilliselta. En tiedä, lieneekö
tähän juurevaan juristiin pystynyt mikään ihannoiva aatteellisuus,
mutta fennomanian ja tämän johtavan ryhmäkunnan aineellinen menestys ja
realiset valloitukset olivat hänelle kaikki kaikessa. Käytännöllisten
puolue-etujen tieltä saivat väistyä kaikki muut näkökohdat, niitä ei
hänelle ollut olemassakaan. Naimisiinkin olisi nuorten miesten ollut
hänen mielestään mentävä vain suomalaisuuden etua silmällä pitäen, jos
esimerkiksi kannatusvarat siihen tai tähän laitokseen olivat alkaneet
vuotaa kuiviin. Ja hän katsahti salaisen halveksivasti nuorukaiseen,
kun tämä mainitsi esteeksi joitakin muka esteettisiä näkökohtia. Jos
uhrautuvaisuutta, niin uhrautuvaisuutta!
Aleksanderin muistan olleen enimmäkseen seisaallaan, joko hän sitten
nojasi selin uunia vastaan tai solakkana ja suorana liikkui
vieraittensa keskellä. Hänen sotilasunivormunsa hopeiset napit
kiilsivät savun seasta, ja kasvot punoittivat isännöimisen hartaudesta.
Savu sakeni. Väittelyt ja keskustelut kävivät yhä eloisammiksi. Pahoin
pelkään, että asiat olisivat selvinneet ehkä paremmin ja pikemminkin,
elleivät niin monet olisi puhuneet samalla kertaa, vaan sanoneet
sanottavansa rauhallisesti kukin paikaltaan, nousematta liikehtimään ja
ääniään korottamatta. Nyt piti puhetta jo harvasanainen rehtori
Mélartkin, liikutellen käsiään. Ja hiljainen, siivo Godenhjelm piti
innokkaita selosteluja, pitkä tukka sekaisena otsalla. — Kunnes
Elisabet, ainoa naispuolinen tässä herrainryhmässä, avasi ruokasalin
ovet ja kutsui herrat illalliselle seisomapöytään.
Milloin Koskinen itse sattui olemaan mukana, ei keskustelu päässyt
tällaiseen vauhtiin, sillä hänen esittäessään jotakin muut olivat
ääneti, hartaasti kuunnellen. Sitä paitsi oli tapana, että hänen
läsnäollessaan kaikki käyttivät suomea, itse Ignatiuskin, Meurmanista
puhumattakaan, jotka kumpikin mieluummin puhuivat ruotsia. Joten
keskustelu, Koskisen läsnäollessa, ei päässyt samaan vilkkaaseen
vauhtiin kuin kaikkien puhuessa ruotsia. Varmasti olisi Koskinen
itsekin sanonut sanottavansa esteettömämmin ruotsiksi, mutta hän oli
tässä asiassa hyvin pedanttinen. Suomenkielellä selviytyminen juuri
tieteen, historian ja hallinnon aloja koskevissa keskusteluissa
näytti tuottavan hänelle mitä suurinta nautintoa. Melkein jokaiseen
kokoukseen hän toi uusia keksimiänsä sanontoja, jotka usein olivat
epäonnistuneitakin ja todistivat toistaiseksi vielä puutteellista
kielikorvaa.