Eräänä kesänä olimme myöskin kaukana Karjalassa, Aleksanderin
synnyinseuduilla, Kontiolahdella. Siellä suurella Höytiäisellä "käv'
oaallot nii suuret jotta hiää!" — selittivät meille Takkulan pojat, ja
oudolta tuntui tämmöinen puhe Lopen murteen jälkeen. Ehdottomastikin
rupesi vertailemaan murteita toisiinsa ja kyselemään itseltään, miten
asia olisi oikeimmin sanottava, joten tultiin kirjakieleen. Murteet
rikkoivat toinen toisensa, ja voimatta yhtäkään niistä omaksua me vain
kehityimme kirjakielen käyttämisessä. Aleksanderin systeemi osoittautui
oikeaksi: mitä moninaisempia ja kummallisempia murteita kuulee, sitä
varmemmin pelastautuu kirjakieleen. Ja murteista oli hänen mielestään
sangen tärkeää totuttautua pois, koska tarkoituksena oli luoda
suomalainen sivistyneistö, joka käytti omaa erikoista sivistyskieltään.
Mutta Kontiolahdelle muuttoon oli lisävaikuttimena vielä se, että
siellä oli pappina setä Clas, Aleksanderin veli, sama suuri laulaja,
joka oli Elisabetia niin ihastuttanut hänen käydessään ensi kertaa
Kuopiossa ja sittemmin kuullessaan hänen messuavan valtiopäivien
avajaisissa Nikolainkirkossa Helsingissä, jonne Aleksander oli hänet
vienyt näkemään maan suurta loistojuhlaa. Aleksanderin vanhin veli,
joka edusti sukuansa aatelissäädyssä, oli toimittanut Elisabetille
paikan ritariston ja aatelin naisten penkkeihin, ja hän oli istunut
silkin ja sametin kahinassa, ympärillään kenraaleja ja marsalkkoja ja
kunniamerkein ja punanauhoin koristettuja herroja. Ja kun Clas, yllään
valkoinen ja kultainen messukaapu, astui alttarille, kävi uteliaisuuden
humaus yli kirkon ja ihmiset kurkottivat päitänsä, sillä hänen
laulajanmaineensa oli suuri. Kaikki odottivat, että nyt saadaan kuulla
jotakin huippusaavutuksia laulutaiteen alalla, jotakin mahtavasti
kajahtavaa, valtavaa laulun paisutusta. Mutta niin ei käynyt. Clas
aloitti messunsa aivan koruttomasti, ilman vähintäkään paisutusta,
ilman värähtelyä, ilman minkäänlaista taiteellisuuden tavoittelua,
ikäänkuin olisi pitänyt kaikkea semmoista Jumalan edessä sopimattomana.
Hänen äänensä sointu oli totinen, vilpitön, lapsellisen harras. Pieni
nöpökkä suu meni laulaessa kapeaksi aukoksi, mikä lisäsi lapsellisuuden
ilmettä. Silmät, unohtaen kirkossa olijat, rukoilivat totuuden herraa.
Olihan Clas Elisabetin kuullen monesti laulanut paljon mehevämmin ja
äänekkäämmin. Ja korkeat rouvat katsahtelivat toisiinsa, pettyneinä
odotuksissaan. Mutta Elisabet ei ollut koskaan eikä missään kirkossa
ollut niin syvästi liikuttunut kuin nyt tästä messusta, jossa tuntui
niin täydellinen nöyrtyminen totuuden kasvojen edessä.
Kontiolahdella — kertoi Elisabet edelleen — oli tarkoitus toimittaa
saman Clasin juhlallinen kirkkoherraksi vannottaminen. Sitä varten
kirkko koristettiin ja määräpäivänä saapuivat pappilaan vieraiksi
ylhäiset papit ja piispat. Kun tarvittiin paljon ruokavaroja tämmöisen
suuren juhlan pitoon, oli Clas kuuluttanut muutamiksi päiviksi ennen
juhlaa voin, juuston ja muiden papinsaataviin kuuluvien ruokatavarain
rästikannon. Olihan tämä kaikki laillista ja niinhän siihen aikaan
papinpalkkoja aina koottiin. Mutta Elisabetin tuli kovin surku Clas
parkaa, joka sai aamusta iltaan istua apuriensa ja kirjuriensa kanssa
tungokseen asti täyttyneessä pappilan tuvassa, riidellen epärehellisten
veronmaksajain kanssa puuttuvista painomääristä ja pilaantuneesta
tavarasta, toruen ja paljastellen tehtyjä petosyrityksiä, sill'aikaa
kun päärakennuksessa ja pihanurmikolla valkeapukuiset sirot pitäjän
neitoset muiden vieraiden mukana sitoivat köynnöksiä ja seppeleitä
kirkon koristamiseksi.
Näin Elisabet.
Minä puolestani muistan vain seisovani Clasin poikien ja Kasperin
kanssa kauniisti koristetussa kirkossa, jossa on hyvin kuuma.
Veisaavat. Kaikki penkit ovat täynnä istujia, miehet toisella ja naiset
toisella puolella. Välistä kaikki nousevat, sitten taas istuvat. Mutta
käytäväkin on täynnä aikuisia, jotka aina seisovat, ja lasten on hyvin
vaikea pujottautua heidän välitsensä, että jotakin näkisivät. Sitä
paitsi on pujotteleminen täällä sopimatonta, täytyy vain seistä ja
muutella jalkaa.
Muistan valkoisille seinille aaltomaisesti ripustetut vehreät
köynnökset ja aaltojen harjakohtiin kiinnitetyt seppeleet. Muistan
kirkon ikkunain olleen selko selällään kuumuuden tähden ja
tervapääskysten lennelleen vapaasti sisään ja ulos. Mistä ne lensivät
sisään, en nähnyt, mutta ulos niitä tuon tuostakin suhahteli siitä
ikkunasta, jonka vastapäätä oli tummanvehreä vaahteran lehvistö. Ulkoa
kuului niiden viserrystä ja iloisia kiljahduksia, mutta sisällä ne
lensivät äänettömästi, ja vain ulos vilpoisuuteen kiitäessään saattoi
joku liian aikaisin kiljahtaa: kivii! — jolloin kirkossa kajahti.
Mutta ei kukaan siitä välittänyt eikä huomannut. Kaikki olivat kovin
totisina, vain pääskyset pitivät iloa.
Muistan myös ihmetelleeni, miksi setä Clas seisoi yksin alttarin edessä
selin kirkkoväkeen, niin ettei voitu nähdä, mitä hän asioista ajatteli,
kun hän kuitenkin oli tässä päähenkilö. Sen sijaan seisoivat ylhäällä
alttarilla nuo kaukaa tulleet papit ja piispat, ja taisipa siinä olla
arkkipiispakin, kaikki komeissa messupuvuissa, rivissä ihmisiin päin
kääntyneinä. Tiesin vain, että siinä nyt vannotetaan setää
kirkkoherraksi, "vaikkei hän vielä rovastiksi päässyt". Papit
vuorotellen puhuivat ja messusivat ja seurakunta juhlallisesti vastasi:
niin myös sinun henkesi kanssa! — Mutta kun heidän piti ruveta
puhumaan sedän asiasta eli häntä vannottamaan, ei siitä tahtonut tulla
mitään. Yksi ja toinen papeista pääsi kyllä jonkin alkulauseen päähän,
mutta toisten kieli takeltui jo parin sanan jälkeen. Leuka alkoi
vapista, ääni värähteli ja uhkasi vaikka mitenkin ulvahtaa, ellei kohta
lakattu puhumasta. Täytyi painaa huulet hetkiseksi umpeen ja niellä
liikutuksen kutkutus. Mutta uudestaan yrittäessä kävi vieläkin
hullummin. Lopulta oli luovuttava puheenvuorosta kokonaan. Vieressä
olija saattoi alkaa rohkeasti, mutta kohta hänenkin kävi samoin.
Liikutus ja kyyneltyminen oli levinnyt yli koko kirkon. Naisten
puolella pyyhittiin nenäliinoilla silmiä ja niisteltiin, miehetkin
rykivät ja katselivat kattoon, että minkähänlaisista koukuista ne
kirkonkruunut riippuivat alas. Ja jo minuakin alkoi itkettää. Leuka jo
vapisi ja nyt — nyt olisi kuulunut sopimaton ulvahdus. Pelastuakseni
siitä häpeästä ja huomion kääntymisestä itseeni katsahdin hädissäni
Kasperiin. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan liikuttunut. Hän ei koskaan
itkenyt vain siksi, että muut itkivät. Hänen piti ensin tietää ainakin,
mistä oli kysymys. Ja sitä hän ei näyttänyt tietävän enempää kuin
minäkään. Nähtyäni Kasperin pääsin kohta itkemisen vaarasta. Minua jo
melkein nauratti. Naurattivat nuo pääskysten kiljahdukset, kun
ajattelin, että mitähän sanottaisiin, jos joku ihminen sillä tavalla
ilosta huudahtaisi tai letkauttaisi jonkin sukkeluuden, joka saisi
kaikki naurahtamaan ja unohtamaan turhan liikutuksensa? Eipä se
taitaisi olla mikään synti, päinvastoin Jumala voisi melkein hyväksyä
niin iloisen teon. Mutta voi sitä ihmistä — ajattelin — joka todella
semmoisen teon tekisi! Ja tässäpä minua juuri naurattikin, kun
kuvittelin minkä suunnattoman hämmästyksen teko synnyttäisi. Eihän
semmoisen ihmisen elämästä tämän maapallon pinnalla enää mitään tulisi.
Hän olisi kaikkien silmissä mahdottomaksi käynyt ja ihmisten yhteydestä
pois sysätty. Vaikkapa ei mitään muuta sanoisi kuin pienen viattoman
sanan vain, esimerkiksi: appelsiini, — niin parempi olisi, kun
ainiaaksi vajoaisi maan alle. Miten se kohtalon kauhea isku saattoikaan
lepattaa ihan tuossa kielen viimeisessä nipukassa. Oikein se saattoi
olla kauhistavaakin.
Juhlallisen kirkkotoimituksen päätyttyä Kasper, joka ei milloinkaan
voinut kauan kestää sisimmässään epäselvyyksiä, meni suoraa päätä
mammalta tiedustelemaan, mitä varten ukot olivat itkeneet. Sitten hän
teki vielä monta muuta kysymystä, ja kun ei yhteenkään saanut täysin
tyydyttävää selvitystä, kysyi miksi yleensä oli tarpeellista rovastien
ja piispain mennä alttarille ja puhua niin juhlallisesti, että kaikkia
itketti? Eikö olisi ollut paljon parempi sanoa setä Clasille vain:
tähän asti olit vain pastori, nyt olet kirkkoherra?
Mamma arveli, että oli kenties tahdottu olla tavallista juhlallisempia,
jotta ihmiset kauemmin muistaisivat, mitä oli tapahtunut. Mutta Kasper
ei ollut tähän vastaukseen ollenkaan tyytyväinen. Hän kysyi melkein
kiukkuisesti:
— Mitä tässä nyt sitten on tapahtunut? johon mamma ei voinut antaa
selitystä. Hän sanoi vain, ikäänkuin myöntäen Kasperille:
— Kyllä on totta, ettei mikään juhlallisuus voi olla korkeampi sitä,
mikä on totta.
Me menimme papan luo, ja Kasper kysyi nyt häneltäkin: miksi tämä juhla
oli tarpeellinen?
Pappa arvasi, että me jo olimme keskustelleet tästä asiasta mamman
kanssa. Hän rypisti vähän silmäkulmiansa ja mietittyään hetkisen sanoi
päättävästi:
— Se on tarpeen kansan vuoksi.
Mitään enempää hän ei sanonut. Saimme ajatella mitä tahdoimme. Ja
keskustellessamme sen jälkeen kahden Kasper selitti minulle papan
vastauksen: papan mielestä kansan täytyi uskoa, että setä Clasin oli
tehnyt kirkkoherraksi Jumala itse eikä ihmiset. Kasper vakuutti, ettei
pappa itse oikein usko kaikkeen, mitä kirkoissa puhutaan, mutta kansan
tähden hän pitää välttämättömänä, että kaikki käyvät kirkossa.
Kasperia hyvin mietitytti papan antama vastaus. Hän ei siitä ollenkaan
pitänyt. Hänestä se oli suorastaan epäloogillinen. Kansan tähden piti
muka olla uskovinaan siihen, mihin ei uskonut, siis valehdella. Hän
väitti hyvin tietävänsä, mistä oli peräisin tuo papan uusi into saada
mamma ja meidät käymään joka sunnuntai kirkossa: Koskinen ja Meurman
olivat semmoista hänelle uskotelleet välttämättömäksi. Koskinen itse
nousi koko perheineen joka sunnuntai ylös Nikolainkirkon päärappusia,
ja sen jälkeen pappakin oli alkanut meitä kuljetella Kaartin kasarmin
kirkossa, Pettersonia kuuntelemassa.
Minuun puolestani olivat koko tässä asiassa tehneet suurimman
vaikutuksen, ei papan vastaus Kasperin kysymykseen, vaan mamman sanat,
että _mikään ei ole korkeampana sitä, mikä on totta_.
Kun seuraavana talvena papan sisaren, hurskaan Frederique Grahnin
vaikutuksesta rupesin postillaa lukemaan ja käymään Vanhassa kirkossa
(joka oli silloin samanlainen suuri puurakennus kuin nytkin), niin
värjötellessäni siellä keskiviikkoisin iltajumalanpalveluksen aikana,
muistui usein mieleen mamman ajatus, ja se tuntui olevan ristiriidassa
täti Fredriikan opetusten kanssa, sillä kyllä täti piti kirkkoa, tuota
saarnatuolia ja alttaria ja kaikkea veisaamista ja postilloja paljon,
paljon korkeampina asioina kuin sitä, mikä ihmisestä saattoi tuntua
olevan totta. Tätiä seuratessa ei kyllä tarvinnut olla välttämättä
kirkossa voidakseen rukoilla, mutta jumalaa piti ajatella
taivaalliseksi, jota taas ei voinut mitenkään kuvitella muuten kuin
jossakin paikassa olevaksi, siis jossakin pilvissä tai vielä
korkeammalla. Tämä olento se oli tädin mielestä ylin kaikesta, vähätpä
siitä, mikä ihmisen mielestä oli totta mikä ei.
Mamma ajatteli ihan toisella tavalla kuin täti. Mamma ei tosin
milloinkaan puhunut meille, mitä hän ajatteli uskon asioista. Sitä hän
ei tehnyt, koska hän ajatteli toisin kuin pappa, eikä hän kaiketi
tahtonut saattaa meitä lapsina ollessamme mihinkään ristiriitoihin.
Mutta hän ei milloinkaan opettanut meitä rukoilemaan, niinkuin täti
olisi varmaan tahtonut, sillä ajatus jossakin paikassa olevasta
jumalasta oli hänestä yhtä mahdoton kuin usko Örnin talossa
esiintyneeseen kummitukseen. Koska papalla oli toiset ajatukset, ei
mamma puhunut omistaan, vaan oli mieluummin aivan vaiti. Siksi hän ei
myöskään opettanut meille mitään hengellisiä tapoja, kuten käsien
ristiinpanemista, rukoilemista aterialle käydessä ja siitä noustessa,
aamu- ja iltarukouksien lukemista y.m.s., joiden noudattamista terve
järki ei vaatinut.
Luultavasti juuri sen vuoksi, ettei hän uskon asioista milloinkaan
kanssamme puhunut, olivatkin nuo hänen sanansa setä Clasin
vannotusjuhlan jälkeen: ettei mikään voi olla ylempänä totuudentietoa,
niin voimakkaasti ja ratkaisevasti vaikuttaneet minuun. Jos niin on —
ajattelin istuessani yksin vieraan yleisön keskellä Vanhassa kirkossa
— niin tietäessäni, että joku pappi ei puhu totta, ei olisi ainoastaan
mikään synti, vaan suorastaan jumalalle otollinen teko, että julkisesti
sanoisin, minkä tiesin todeksi. Sitä en kuitenkaan tehnyt enkä
ajatellut edes mahdolliseksi tehdä sen hirvittävän hämmingin vuoksi,
joka olisi seurannut.
Tämän ristiriidan tunto esiintyi hyvin vaivaavasti melkein joka kerta
kun olin kirkossa, ja se oli lopullisena syynä siihen, että
kirkossakäynti tuli minulle vihdoin vastenmieliseksi.
Kirkosta olin kuitenkin hakenut apua muutamiin sisällisiin
asioihini. Ja jos mamma olisi vain aavistanut, miksi jätin nämä
hartaudenharjoitukset, olisi hän varmaan ilmaissut minulle omat
mielipiteensä ja selittänyt, mitä hän uskonasioista oikeastaan
ajattelee, silläkin uhalla, että olisi näin menetellen toiminut papan
vakaumusta ja tarkoituksia vastaan.