Liuksiala, heidän kartanonsa, jossa sanottiin ennen vanhaan Kaarina
Maununtyttären, onnettoman Eerik XIV:n puolison asuneen, oli
avoselkäisen, aallokkaan Roineen rannalla. Suuri puutarha ylettyi
rannasta päärakennukseen asti. Vanhojen puiden kannot ilmaisivat sen
olleen joskus jonkinlaisena kävely- tai ajelupuistona, mutta nyt se oli
keittiö- ja hyötykasvien vallassa, marjapensaiden ja pienten
hedelmäpuiden ollessa sen korkeimpia istutuksia. Tämän ainakin
Kasperille sangen vähän kiinnostavan, vain tuottavuutta eikä mitään
kauneutta tavoittavan puutarhan sijaan oli päärakennuksen toisella
puolella laaja pihakenttä, jonka jatkona oli vanhoista ajoista säilynyt
koivukuja. Karahkaiset puut olivat mahdottoman paksurunkoiset ja meistä
nähden ylettyivät pilviin. Niiden vanhuuteen, eri suuntiin
kallistumiseen ja oksien omavaltaisuuteen katsoen Kasper antoi anteeksi
sen, että ne olivat rivittäin. Hän vihasi oikeastaan vain sitä, että
vielä _meidän aikoinamme_ joku saattoi harventaa nuoren koivikon kolmen
sylen välille puusta puuhun tai istuttaa riveihin.
Pihan laidassa oli mahtavia, tummuneen punaisia ulkohuoneita, tallit,
navetat ja erittäin kauniita vanhanaikaisia aittoja portaineen ja
soikea-aukkoisine parvekkeineen. Koivukujan päästä alkoi sileä maantie,
joka kierteli kartanon laajojen viljelyksien läpi. Vieläkin näen
ruislaihojen ihanan aaltoilun. Siellä näkyi myös vilja-aitta,
heinälatoja ja suuri, käynnissä oleva, monisiipinen tuulimylly, jossa
paljon oleskelimme.
Meurmanin perhe oli suuri. Siinä oli kolme aikuista tytärtä; vanhin oli
Bertha, joka sittemmin hukkui uintimatkalla, ja toinen oli viehättävän
näköinen Minna, johon olin rakastunut (poikana olin usein rakastunut
aikuisiin). Muita tyttäriä olivat pienet kaksoset Helmi ja Inez. Poikia
oli viisi: Otto, Alfred, Ivar, Verner ja Jalmar (nykyinen
Liuksialan haltija). Näistä pojista oli Otto normaalikoulun
suomalaisella osastolla Kasperin luokkakumppanina, muut Suomalaisessa
Alkeisopistossa, Alfred ja Ivar minun luokkalaisiani, Verner ja Jalmar
sittemmin Eerikin. Pojat asuivat yhdessä Kasarminkadulla sillä kohtaa,
missä nyt on uusmaalaisten osakuntatalo. He olivat luotettavan
"huushollerskan" hoteissa ja Otto oli nuorempiensa kaitsija. Sielläkös
vasta oli hauska käydä! Välistä jo portaita noustessa kuului heidän
huoneestaan yhtäjaksoinen kova porina: viisi poikaa luki ääneen
läksyjänsä. Ainoa keino oppia läksynsä samassa huoneessa muiden veljien
kanssa, jotka kaikki lukivat ääneen, oli huutaa muiden yli, niin että
kuuli vain oman äänensä. Arvaahan, mikä melu siitä syntyi. Omaa
ajatusta ei siinä paljonkaan voinut käyttää, ja sen vuoksi he lukivat
läksynsä aina ulkoa, kopauttaen kirjalla päähänsä, kun katsoivat
osaavansa.
Sitkeästi he pysyivät hämäläisessä murteessaan pehmentäen _d_:n
leveäksi muljo _l_:ksi. Kouluaikana kaupunkilaispuvussa toinen veli
saattoi tiuskaista toiselle: katos kun hanskas on kuitti, velä pois,
sormes tuppaa maalle! Kauan kesti ennenkuin he vihdoin, kai vasta
ylioppilaina, alkoivat osata kirjakieltä. Mutta täällä Kangasalla he
olivat maahan kasvettuneet ja kuuluivat sen luontoon yhtä hyvin kuin
lepät tai somerotie Hämeen paahteisessa kirkkaudessa. Heille oli
Suomalainen Alkeisopisto melkein yhtä vieras ja karkaamiseen kiihottava
kuin lukkarinkoulu Jukolan veljeksille. Pojissa oli semmoista
aarteenomaista suomalaista rehtiyttä, että sen rinnalla kaikki
kommellukset sovinnaisia seurustelusääntöjä vastaan kadottivat
merkityksensä. Kasperkin, vaikka hänellä kaiken ihmisarvon mittana
olikin vain ihmisen esteettinen aisti ja taiteen ymmärtäminen, antoi —
mitä Meurmanin poikiin tuli — anteeksi, etteivät he käsittäneet yhtään
mitään maalaustaiteesta eikä heillä ollut minkäänlaista soitannollista
korvaa. Taisipa tämä kiintymys hänelle itselleenkin olla arvoituksena,
ehkä myös opetuksena, ettei rakkaus ihmisiin saisi riippua
estetiikasta. Voihan olla, että se riippui sekä heidän että meidän
yhteisestä rakkaudesta suomalaisuuteen. Siihen aikaan oli ihmisiä
alkanut vetää toistensa puoleen tämä uusi lähentymisen voima ja ehkä
väkevämmin kuin entinen sukulaisuuden side. Varma vain on, että Kasper
kovasti piti Otostansa, _vaikka_ nimittikin "idiooteiksi" kaikkia
muita, joiden mielestä tekonurmeen leikatut hiekkakäytävät ja riviin
istutetut puut olivat kauniita.
Elisabet ja rouva Meurman alussa vähän vieroivat toisiansa, mutta
ystävystyivät jo muutamien Liuksialassa käyntien jälkeen. He olivat
kuitenkin ehkä vieläkin suurempia vastakohtia toisilleen kuin me ja
Liuksialan pojat. Rouva Meurman ei ymmärtänyt taiteesta paljoakaan,
mutta hänellä oli suurenmoinen sielu; hän kohdisti koko olonsa ja
elämänsä yhteen ainoaan tarkoitukseen, hän eli vain kelvatakseen
miehelleen, ymmärtääkseen miehensä aatteet, ollakseen kunnollinen
emäntä miehensä suuressa säterirusthollissa. Hän ei ollut saanut juuri
kouluopetusta, vaan oli nähtävästi vasta naimisiin mennessään ruvennut
jotakin lukemaan ja ottamaan yleisistä asioista selkoa, pyrkien kaikin
voimin niiden aatteiden perille, jotka hänen miestänsä innostivat.
Semmoinen aate oli ennen muuta tietenkin — suomalaisuus. Rouva Meurman
oli kuitenkin kotoisin rutivanhoillisesta rovastin perheestä, joka sitä
paitsi oli kuuluisa silmittömästä kiihkoruotsalaisuudestaan. Hänen oli
siis eläydyttävä suomenkieleen ja suomalaisuuteen, jotka olivat olleet
hänelle aivan vieraita käsitteitä, ja eläydyttävä niin, että hän
saattoi olla suomalaisiksi ja suomalaisuuteen kasvatettujen lasten
äitinä. Juuri niinkuin Elisabetin oli ollut eläydyttävä suomalaisuuteen
lastensa vuoksi.
Luullakseni juuri tämä suomalaisuuden asia oli syvällisenä yhdyssiteenä
näidenkin vastakohtain, Elisabetin ja Aline Meurmanin välillä.
Elisabet oli sekä hämmästyksissään että ihastuksissaan, kun rouva
Meurman vei hänet katsomaan Liuksialan maito- ja ruokatalouteen
kuuluvia laitoksia, kellareita, pesutupia, rukkeja, kangaspuita, ja
lopuksi näytti aitat kotikutoisine pellava- ja sarkakankaineen ja
ruoka-aitat palvattuine kinkkuineen, jotka pitkissä riveissä riippuivat
orsissa. Kaikki nämä taloushoidotkin oli Aline vuosikausien kuluessa
oppinut ja suoritellut miehensä tähden. Ennen miehelään menoansa hän ei
sanonut mitään taitaneensa. Mutta nyt hän oli niihin niin innostunut ja
niin alituisessa puuhassa, että olisi luullut häntä pelkäksi
"huushollerskaksi" tai muuten näköpiiriltään aika ahtaaksi ihmiseksi,
ellei hänen suuri sielunsa olisi tuon tuostakin välähtänyt esille
kaikissa pikku seikoissa. Puhellessaan Elisabetin kanssa kinkkujen
valmistuksesta hän saattoi kesken kaikkea pysähtyä taputtaakseen uutta
ystäväänsä olalle tai kädelle, ja silloin hänen silmäripsensä rupesivat
nopeasti räpyttelemään ja silmäluomien välisessä kulmassa aina välähti
pienen pieni vettymys, jonka hän pian osasi peittää rupeamalla jälleen
puhumaan kinkuista. Mutta se ehti avata ystävälle kaiken kätketyn.
Eivätpä semmoiset avautumiset olisi heidän välillään tainneet olla
mahdollisiakaan, jos niiden olisi pitänyt tapahtua sanoin. Aline osasi
venäjää yhtä vähän kuin Elisabet ruotsia, ja suomea he puhuivat
molemmat yhtä vaillinaisesti. Taas oli siis yhteinen suomalaisuus
ihmeitä tekemässä, ventovieraita toisiinsa yhdistämässä. Aline Meurman
olisi tuskin läheisimmiltäkään verisukulaisiltaan saanut osakseen niin
lämmintä ymmärtämystä, kuin tulvahti häntä kohtaan Elisabetista, joka
hänkin tahtoi palvella lapsiaan rakastamalla suomea. Siis heidän ylin
elämäntarkoituksensa oli sama, ja sen he molemmat vaistomaisesti
tunsivat.
Agathon Meurman, Liuksialan kuuluisa herra, niin harras suomenmielinen
kuin olikin, ei kuitenkaan hänkään täydellisesti hallinnut suomea. Yrjö
Koskinen käytti suomalaista kirjakieltä paljon luontevammin, vaikkei
alussa hänkään virheettömästi. Mutta heidänkin luja ystävyytensä,
lujempi kuin mikään sukulaisuusside, tuntui perustuvan heidän yhteiseen
suomalaisuuteensa, joka saattoi soinnuttaa toisiinsa vastakohtaisetkin
luonteet, saati yhteenkäyvät. Ja näillä kahdella ystävyksellä ei ollut
mitään haittaavia erilaisuuksia, niin että erilainen menneisyys,
erilainen kehitys olisi asettanut ystävyyttä koetuksen alaiseksi.
Heidän näköpiirinsä olivat samat.
Yrjö Koskisen koko olemuksesta kuvastui, niinkuin jo mainitsin, aina
hilpeä elämänriemu, joka oli saattanut olla uudenaikaista ja vierasta
hänen nuoruutensa raskasmieliselle ympäristölle. Tämä vapahdus
pietistisen hengen kahleista oli kaiketi johtunut siitä, että hän,
tunnustamatta enää tätä näkyväistä maailmaa vain surun ja synnin
laaksoksi, päinvastoin oli löytänyt kohteen palavimmalle uskolleen
juuri tästä näkyvästä maailmasta rakastuessaan Suomen suvun laajaan
heimokuntaan, sen muinaisuuteen, elävään nykyisyyteen ja ajalliseen
tulevaisuuteen.
Sama hilpeys ja ikäänkuin jokin kahleista vapahduksen riemu tuntui
Meurmaninkin olemuksessa. Mutta se ei kai alun pitäen johtunut mistään
uskonnollisten kahleiden murtumisesta, sillä hänen esi-isänsä ja
opettajansa eivät olleet tietääkseni olleet pietismin vaikutuksen
alaisina. Päinvastoin heissä on kertomusten mukaan hyvinkin "maallisia"
piirteitä. Sen sijaan näyttää tuo vapahduksen ja kevennyksen ilo
johtuneen paljon aineellisempien kahleiden murtumisesta eli seuranneen
hänen vapautumistansa ankaran isän tyranniudesta sekä joutumistansa
Liuksialan isännäksi. Tästä isän ankaruudesta on Meurman itse kertonut
seuraavaa:
"Vaikka noiden vanhojen, ankarien sotaherrojen kasvatustavat ovat
hyvinkin tunnettuja, oli isäni vielä tavallistakin tuimempi. Hänen
astuntansa kopina pani sekä lapset että koko talonväen tärisemään. Kun
ei ollut torumisen aiheita, etsi hän niitä etsimällä. Eivät ne olleet
mitään pilaa, vaan niitä saattoi kestää samasta asiasta päiväkausia.
Suuri pelko vallitsi lapsissa ja talonväessä. Jos lapset keskenänsä
puhelivat, niin he kohta vaikenivat, kun isän astunta kuului, ja jos
hän tahtoi heidän seurassaan olla, sai hän puhua itsekseen, keskustelua
ei syntynyt. Muuten kyllä käytiin kirkossa ja ripillä säännöllisesti,
ja jollei oltu kirkossa, luki isä saarnan, poikkeuksetta Lehnbergin
postillasta."
Vapauduttuaan tästä kotipainajaisesta ja tultuaan vuorostaan itse
Liuksialan isännäksi ja suuren lapsilauman isäksi Meurman, omituista
kyllä, kirjoittaa muistelmissaan:
"Tämä perinnäiseen käsitykseen ja auktoriteettiin alistumisen
velvollisuus oli meidän perhekasvatuksessamme niin sanoakseni
rautaisena sääntönä. Olen puolestani siitä isälleni suuressa
kiitollisuuden velassa."
Muutamia sivuja jälkeenpäin luemme hänen muistelmistaan seuraavia
lauseita:
"Meidän kasvatuksestamme siis ei kannata paljon puhua."
"Minun seurakumppaneinani olivat enimmäkseen voudin lapset, kun
semmoisia oli talossa, muuten piiat ja rengit."
"Vähän minä tiedän siitä, mitä lapsuuden suloisilla päivillä
tarkoitetaan. Meidän suhdettamme isään sopii sanoa jylhäksi. Jos iloa
sattuikin joskus lapsilaumaan, muuttui se heti vaitioloksi, kun isä
läheni."
Tuo isiemme periaatteellinen ankaruus lapsia ja kotiväkeä kohtaan taisi
olla senaikaisten yleisten käsitysten tulos. "Disipliini" — se oli
silloisen, ei ainoastaan sotilaallisen, vaan tavallisenkin
kasvatustaidon ylin ja pyhin käsite. Ja ties mitä olisi lapsista
kasvanut, ellei isien vieressä olisi aina ollut noita lempeitä
naiskäsiä, Agathon Meurmanilla hänen isoäitinsä Maria Lovisa Molin,
Meurmanin lapsilla heidän Alinensa ja meillä meidän Elisabetimme. Mutta
jos äiditkin olivat "disipliinin" ihanteissa karaistuja, kasvoi
lapsista usein omituisia orjamaisia luonteita, jotka välttivät pahaa
vain pelosta ja tekivät hyvää vain laskelmien perusteella, ollen
yleisissäkin toimissa täynnä metkuja ja salakavaluutta. Olenpa
onnellinen, ettei tämän romaanin puitteisiin kuulu esimerkkien
esittäminen viimeksimainituista.
Näistä kasvatusasioista Elisabet on kertonut hänellä olleen jo noihin
Kangasalan aikoihin Meurmanin kanssa väittelyjä, jotka sitten myöhemmin
laajenivat käsittämään monia muitakin aloja. "Disipliini" oli jo
pelkkänä sananakin Elisabetille vastenmielinen. Nikolai I:n aikoina oli
sana vastenmielinen koko venäläiselle sivistyneistölle, ja sitä
rakastivat vain kenraalit, jotka keisarinsa mukana olisivat tahtoneet
muuttaa koko Venäjän tahdottomiksi tinasotamiehiksi. Vapaamielisyys oli
Elisabetilla peräisin hyvin kaukaisilta ajoilta, eikä ole ihme, että
Meurman heti ensi tutustumalta tuntui hänestä hengeltään "Nikolain
aikaiselta". Muutamat kohdat Meurmanin muistelmissa, jotka hän
kirjoitti Yrjö Koskiselle ja tämän kehoituksesta, tuntuvat ikäänkuin
polemisoivan juuri noita vapaamielisiä kasvatuskäsityksiä vastaan,
joista he olivat Elisabetin kanssa väitelleet. Meurmanin mielestä:
"menetellään surkeasti väärin, kun kehoitetaan kypsymätöntä nuorukaista
arvostelemaan ihmissuvun syvimpiä ongelmoita, tutkimaan muka itseänsä,
ottamaan vaari tunteistaan jne. Sekin on omahyväisyyttä, joka tekee
nuorukaisesta iljettävän viisastelijan. Hän joko luulee löytäneensä
totuuden tahi muka etsii totuutta, löytämättä mitään muuta kuin omia
löyhiä mielipiteitään, syystä ettei yksityinen ihminen voi rakentaa
ihmiskunnan koko saavutettua tietämistä alusta saakka ja omasta
itsestään. Hänen täytyy rakentaa traditsionin ja auktoriteetin pohjalle
ja siis alistua siihen, kunnes hän ehkä tunnustaa sen vakaumuksesta
tahi kykenee rakentamaan työhön ja ajattelemiseen perustuvan
omintakeisen vakaumuksen."
Mitään Elisabetin ajatuksille ja tunteille vastakohtaisempaa ei Meurman
olisi voinut sanoa.
Meurmanin ja Elisabetin väittelyt kävivät kuitenkin paljon hilpeämmässä
sävyssä kuin ylläoleva lausunto osoittaisi. Meurmania huvitti
Elisabetin iskuvalmius ja täydellinen riippumattomuus "traditsionista
ja auktoriteetista", pelkästään terveeseen järkeen pohjautuminen.
Naisille hän oli valmis antamaan semmoiset anteeksi. Mutta ehkä hänen
halunsa yhä uudistaa noita väittelyjä ei johtunut yksistään huvin
hakemisesta. Kun Elisabet silmät pyöreinä häneen katsoen sanoi:
"mutta rakas ystävä, yksi auktoriteetti puhuu yhtä, toinen ihan
toista, — kuinka nuorukainen voisi valita niistä oikean, ellei hän
olisi oppinut käyttämään omaa tervettä järkeään?!" — silloin ukko
usein äimistyi. Ehkä tämä kuuluisa mies oikeastaan ani harvoin sai
kuulla ympäristöltään terveen järjen väitteitä. Vasta isänsä
auktoriteettityranniudesta vapauduttuaan hänen luontainen hilpeytensä
ja säkenöivä älynsä oli päässyt kehittymään täysiin oikeuksiinsa,
jolloin hän puolestaan itse muuttui ehdottomaksi auktoriteetiksi
ympäristölleen sekä Liuksialassa että koko pitäjänkin seuroissa.
Kaikkialla hän hallitsi mehevän huumorinsa ja iskevän satiirinsa
voimalla. Joka kaikkia naurattaa, se kaikkia hallitsee. Eikä mikään
varmemmin vaienna vastaansanojia. Terveen järjen vastaväitteet
muuttuvat aroiksi kuiskauksiksi, jotka lakkaavat kuulumasta
auktoriteetin korvaan.
Tälle suurelle satiirikolle ja odottamattomien sukkeluuksien
räiskyttäjälle, sukkeluuksien, jotka säkenöivät iloisena ryöppynä kuin
kipinät mestarisepän ahjosta, olisi voinut käydä niinkuin usein käy
tavalliselle ihmiselle: häntä suositaan jokaisessa seurassa, hän
ylläpitää hauskuutta, hän osaa naurattaa ja kiinnostaa, hän on suuri
kyky, hänestä puhuu koko pitäjä, mutta vähitellen hän vanhenee, hänen
sukkeluutensa alkavat olla jo kaikille tutut, mitään uutta ei enää
heru, häneen kyllästytään ja pian hän ei pitäjässä merkitse paljon
mitään, hän unohtuu.
Niin ei käynyt Meurmanin. Onneksi hän löysi itselleen uusia
auktoriteetteja tai lienevätkö auktoriteetit löytäneet hänet. Hän
ystävystyi lujasti Koskisen ja muiden suomalaisuuden johtajien kanssa.
Hänen maailmansa avartui. Hänen suuri huumorintajunsa ja voimakas
ivailukykynsä joutui suurempien asiain palvelukseen. Se muuttui
voimakkaaksi aseeksi taistelussa suomalaisuuden aatteen puolesta.