Paitsi Koskista oli meillä Lopella vielä muitakin tuttavia.
Vähän pitemmällä, toisen lahden pohjukassa oli pappila, jota asusti
rovasti Brander. Tämän perheessä vierailimme usein sekä Koskiset että
me.
Siellä oli ainakin neljä poikaa, kaikki lähimain meidän ikäisiämme, ja
he olivat paljon taipuvaisempia hauskoihin vallattomuuksiin kuin
Koskisen pojat. Vain nuorin, Jalmar, ei vielä voinut ottaa osaa
kaikkiin leikkeihin.
Pojista oli Gunnar normaalikoulun suomalaisella osastolla Kasperin
luokkatoverina, Alfred, jota sanoimme Apeksi, joutui Suomalaiseen
Alkeisopistoon samalle luokalle kuin minä. Rovasti oli, hänkin kaiketi
Koskisen vaikutuksesta, kova fennomaani, joka ei epäillyt "uhrata
lapsiansa suomalaisuuden alttarille".
Hänellä oli myöskin tytär, Iida, joka taisi olla lapsista vanhin ja oli
täysi-ikäinen, miellyttävä, kookas neiti. Äiti kutsui usein heidät
kaikki meille Sajaniemeen "leikkimään", sillä seuraleikit olivat siihen
aikaan hyvin muodissa, eivätkä aikuisemmatkaan niistä vetäytyneet pois.
Niinpä Iida neiti ja Koskisen vanhin poika, Yrjö maisteri, ottivat
innokkaasti osaa Sajaniemen pihalla leiskuviin piiritansseihimme. He
valitsivat piiristä tanssiin toisensa vähän liian usein. He olivat
silloin onnellisen näköisiä. Heidän silmänsä säteilivät ja heidän
poskensa punoittivat naurusta ja ilosta pyöristyneinä.
Elisabet näytti olevan heidän tähtensä myöskin onnellinen.
Kysymykseemme, miksi kaikki heistä supattavat ja heitä katselevat, hän
kuiskasi korvaamme heidän olevan keskenään kihloissa. Nyt mekin avosuin
katselimme heitä, sillä ainakin minä näin ensi kerran ihmisiä, jotka
aikoivat jotakin niin tavatonta kuin mennä naimisiin.
Kun aikuiset olivat innoissaan keskenään, joutuivat nuoremmat helposti
pois piiristä. Mutta me pojat muodostimme oman piirimme ja päästimme
siihen mukaan muutamia tyttöjäkin, jotka tuntuivat poikamaisemmilta.
Olimme oppineet uudet sanat rinkitanssinuottiin, — pahoin pelkään,
että joku rovastin veitikoista ne meille opetti, — ja aloimme niiden
säestyksellä hurjasti hyppiä ja pyöriä. Sanoista en muista muuta kuin
räikeät loppusäkeet, jotka kuuluivat:
"Puukoilla vaan
pois ajetaan
svekomaanit kaikki tyyni!"
Aikuisista toiset tahtoivat pysäyttää meidät, toiset nauroivat. Äiti
kielsi kivenkovaan semmoisia laulamasta. Isä oli myöskin rypistävinään
silmäkulmiansa, mutta hänen suupielensä myhäilivät, ja hän kielsi
jyrkemmin vain erästä kirkujaa, joka tahtoi laulaa: pois _tapetaan_,
eikä ajetaan.
Iida ja Yrjö menivätkin sittemmin naimisiin, mutta meidän perheemme
kanssa he eivät lähemmin seurustelleet.
Sitä vastoin Alfred Branderin (nyk. K. A. Paloheimon) ja hänen
vaimovainajansa Kertun (o.s. Hernbergin) pojat ovat avioliittojensa
kautta monella tavalla joutuneet sukulaisiksi Aleksanderin ja
Elisabetin jälkeläisten kanssa.
* * * * *
Useita kesiä asuimme myös Kangasalla.
Meille pojille oli pitkän talven jälkeen kesän lähestyminen ja tieto,
että kohta päästään maalle, ihanaa odotusaikaa. Teimme koulun jäljellä
olevista tunneista "pikilapun", johon oli merkittynä, kuinka monta
tuntia oli kutakin ainetta vielä jäljellä. Erittäinkin ihanaa oli saada
töhriä pois latinantunteja, jotka olivat kevätaikaan mahdottoman
kiusallisia. Menimme usein varhain aamulla Kaisaniemen pienen portin
läpi rautatiepenkereelle istumaan kielletylle alueelle, jossa eteemme
aukeni laaja ratakiskojen verkosto. Istuimme siinä haaveillen
lähenevästä ajasta, jolloin kiidämme tästä ohitse, kaupungin tomusta
pois viheriäisille kedoille, lainehtiville vesille, metsien ja
marjamaiden vapauteen. Ja jokainen veturi, joka höyryissään pihisten
kulki edestakaisin vaihteilla, ja jokainen juna, joka jättäen kaupungin
suhahti ohitsemme maaseudun vehreyttä kohden, herätti meissä kaihoavaa
vetovoimaa. Rakastimme jokaista veturin kohtaa, keltaista öljyä, joka
tihkui kiiltäviä rautoja myöten alas maahan, luistinta, joka väkevästi
työnteli suurpyörien yhdistäjää, höyryjen pihinää ja puhinaa, pitkiä ja
lyhyitä vihellyksiä, mutta erittäinkin huikeata menovihellystä, joka
vihlovana, vapauteen rientävänä riehahduksena kauan kuului
poiskiitävien kaukojunien vetureista.
Eivät mitkään loma-ajat, eivät joulut eivätkä pääsiäiset olleet niin
hartaasti odotettuja kuin maallelähtö. Joululahjain valmistelut, kuusen
valinta ja osto torilta, lahjain kääriminen papereihin ja sinetöiminen
— mikään ei vetänyt vertoja sille sykähtävälle ilolle, jota tunsimme,
kun mamma ryhtyi ensimmäisiin maallemuuton varusteluihin. Ja kun
vihdoin viikon valmistelujen ja tavaranlähetysten jälkeen istuimme
junavaunussa, emme Kasper ja minä milloinkaan unohtaneet katsoa
ikkunasta, milloin se paikka tulee, jossa niin monena aamuna olimme
istuneet tätä menoa haaveillen. Ikkunalle sai tulla myöskin Eerik, jopa
pikku Liidakin (Elliida). Ja meidän oli määrä, sen paikan vilahtaessa
ohitse ja Kasperin annettua kädellään merkin, yhteen ääneen huutaa: