Helsinkiin muutettuamme oli Aleksanderin ensimmäisenä huolena ollut
perheensä suomenkielentaidon edistäminen ja moitteettomaksi
saattaminen. Oli vapauduttava siitä epäkirjallisesta murteesta, joka
oli Viipurissa tarttunut sekä Elisabetiin että meihin. Sillä nyt oli
välttämätöntä omata suomalainen kirjakieli, jota paraikaa vielä luotiin
ja jonka oli oltava Suomen erikoisena sivistyskielenä. Sivistyneen
säädyn tunnusmerkkinä oli oleva, että se puhui tätä kirjakieltä eikä
murteita, jotka edustivat "sivistymättömiä". Ei siis mitenkään enää
"mie", "miun", "veissi", "messässä", niinkuin Viipurissa puhuttiin,
vaan selvästi: minä, meidän, veitsi, metsä.
Tässä tarkoituksessa Aleksander — kaiketi suunnitelmansa mukaisesti
— vei perheensä kesäkuukausiksi eri osiin maata, milloin Hikiään
(Etelä-Hämeeseen), milloin Kontiolahdelle (Joensuun tienoille), milloin
Kangasalle (Tampereen seuduille), monia muita seutuja luettelematta.
Hikiässä olimme ensimmäisen ja pari seuraavaa kesää, joiden aikana
siellä toimitettiin myös topografisia korkeusmittauksia. Pikku ryssä
pantiin juoksemaan valkoinen, mustilla asteviivoilla varustettu riuku
selässä kauas pitkin aukihakattua linjaa. Kun mies vihdoin pysähtyi
jonkin mäen rinteeseen, oli hän pienentynyt melkein näkymättömäksi,
samoin hänen riukunsa, jota hänen oli nyt pidettävä pystyssä. Isä
kiikaroi kartalle asetetun messinkiputken läpi, joka oli asetettu
kolmijalan päälle, ja tarkasteli, oliko upseeri merkinnyt
korkeusasteen. Sitten he taas muuttivat paikkaa ja välistä puuhasivat
aamusta iltaan, sillä aikaa kun me leikimme Hikiän hauskalla suurella
pihalla, tallin- ja navetanparvilla, metsikössä ja hakamailla.
Mutta emmepä saaneet olla kovinkaan joutilaina, sillä meille oli
hankittu ankara maisteri (Könönen oli hänen nimensä), joka saattoi
päivän helteisimpänäkin hetkenä käskeä pieneen huoneeseensa ja — itse
puolipukeissa, kengittä ja sukitta — tuntikausia opettaa meille
suomenkielen hienouksia ja valmistella meitä vastaisissa kouluaineissa.
Hänen oli myös määrä haastella suomea äidin kanssa. Hän oli kyllä
Karjalasta kotoisin, mutta käytti puheessaan mitä ankarinta
kirjakieltä, tarkasti välttäen murteellisuuksia. Seuraava maisteri oli
periaatteen mukaisesti kotoisin Länsi-Suomesta. Hänen nimensä oli
Hannula, hänkin puhui aina kirjakieltä, jopa kirjoitteli runoja.
Elisabet oli siihen aikaan jo toteuttanut päätöksensä. Hän ei puhunut
kanssamme enää muuta kuin suomea, vaikka se oli hänelle vaikeata.
Toisinaan sattui, että hänen täytyi kysyä meiltä, mitä jokin venäläinen
sana on suomeksi, mutta itse kysymyksen hän teki suomeksi. Pian hänen
täytyi huomata, että hänen lapsensa alkoivat unohtaa hänen entistä
kotikieltään.
Äskettäin, hänen vielä eläessään, kysyin, eikö hän milloinkaan tuntenut
kaipausta vanhaan kotimaahansa.
Hänen piti ruveta oikein miettimään ja muistelemaan, miten asianlaita
oli. Ja näytti ensin siltä, kuin ei hänellä olisi erikoisia kaipauksen
muistoja.
Mutta hetken kuluttua hän sanoi eloisasti:
— "Olenpas vainenkin tuntenut jotakin sellaista. Koetin aina elättää
ja itsessäni säilyttää mieltymystä suomalaisiin, niinkuin se olisi
ollut elämäni pelastava korsi, mutta ehkäpä sittenkin liian aikaisin
uskottelin itselleni, että tässä suhteessa olin jo saavuttanut jotakin.
Kerran — Viipurissa vielä asuessamme — tuli vastaani kaksi venäläistä
sotamiestä, jotka ohikulkiessaan osoittivat toisilleen joillakin
portailla laiskasti loikoilevia työmiehiä ja sanoivat halveksien: onpa
niillä aikaa siinä lekotella ja kylkiänsä paistatella! Aivan
odottamatta heidän aiheeton inhonsa tarttui minuun ja tunsin suurta
vastenmielisyyttä noita rumia ja toimettomia laiskureita kohtaan. Vielä
odottamattomampaa minulle oli, että samassa jokin lämmin tuulenhenki
lehahti minua kohden Venäjältä päin. Äkkiä olin vanhempieni kodissa,
teekeittiö pihisi ruokasalin pyöreällä pöydällä, isä tuli harmaassa
kotitakissaan, äiti istui pöydän ääreen, — Misha siveltimineen
maalaili pää kallellaan omaa työtänsä arvostellen — Shura, Njanja...
Kun heräsin ja näin taas viipurilaisen kadun edessäni, valtasi minut
sellainen kodinkaipaus, että olin itkeä. Tämä tunne peloitti minua.
Ymmärsin, kuinka vaarallista minun oli kuunnella mitään inhonpurkauksia
ja lyhyimmäksikään tuokioksi hukata mielestäni sitä, mitä jo olin
saavuttanut."
Olisi vaikea uskoa, että tämä oli todella hänen ainoa koti-ikävän
muistonsa, ellei tietäisi, miten tarmokkaasti hän koetti olla mukana
lastensa kasvavassa suomalaistumisessa. Hän todella _pelkäsi_
sellaiseen sentimentaalisuuteen vaipumista, ehkä salasi, ehkä
tahallisesti tukahdutti sitä, ja lopulta pääsi kuin pääsikin siitä
irti. Clodteille oli juuri kaikkinainen sentimentaalisuus ehkä enimmän
vieras tunne, mutta vierainta kaikesta sen tahallinen paisutus.
Samoissa suomalaisen kielitaidon edistämistarkoituksissa vietimme
eräitä kesiä myöskin Lopella (Riihimäen tienoilla) Sajaniemen kylässä.
Sielläkin oli kesää viettävä maisteri ja lisäksi muuan suomenkieltä
harjoitteleva pariskunta. Mies aikoi pyrkiä opettajaksi suomalaiseen
lyseoon ja hänellä oli siis niinkuin monella pedagogilla kova kiire
oppia suomea teoreettisesti, osattuaan vain jotakin murteellista
"kyökkisuomea". (Kesähuviksi maisteri sitä paitsi taisi hakkailla
lehtorin rouvaa, kun mies istui ongella.) He asuivat meidän pihamme
naapureina ja olivat sangen iloista väkeä, joten puheharjoitusta oli
riittämiin Elisabetinkin osalle. Aleksander, joka kävi maalla
Sajaniemessä aina viikon parin päästä, piti pariskuntaa maistereineen
kuitenkin puolisivistyneinä, ja hänellä olikin jo tiedossa
täysipitoisempaa seuraa Elisabetille.
— No, Liza, valmistupa nyt pitkälle kävelymatkalle. Menemme
Leppälahteen.
— Mikä se on?
— Siellä asuu professori Yrjö Koskinen, se sama, josta olen sinulle
kertonut. Leppälahti on hänen maatilansa.
— Ah, Aleksander, eikö ollut tarkoitus, että täällä maalla eläisimme
täydessä vapaudessa, ja nyt täytyy sittenkin pukeutua ja vierailla.
Onkohan tuo käynti niin välttämätön?
— Kuinka emme kävisi Koskisella, kun kerran asummekin niin lähellä?
Semmoisesta tilaisuudesta sietäisi toki iloita eikä nyrpistyä.
Elisabet selitti, ettei hänen mielestään ollut edes oikein hienoa käydä
vierailulla kesän aikana.
— Kuinka niin?
— Niin vain, että eikö Koskinenkin perheineen ole maalla vain kesäisin
ja tahtoo olla rauhassa? Näkevät jo kaukaa ikkunoista meidän lähestyvän
ja ajattelevat: Kas niin, jo tulevat! Eikös vain sittenkin!
— Voithan ottaa lapset ja sienikorit mukaan. Siellä on ensin alavaa
lepikkoa ja koivikkoa. Olemme vain niinkuin sieniretkeltä
poikkeavinamme taloon.
Tämä muutti Elisabetin mielen ja nyrpeys hävisi. Sieniretkelle
Aleksanderin ja lasten kanssa! Voiko olla mitään hauskempaa! Sienien
poimiminen oli niitä harvoja venäläisyyksiä, jotka vielä seurasivat
Elisabetia Suomeenkin ja joista hän ei malttanut luopua, vaikka hyvin
tiesi, ettei Suomessa sieniä ollenkaan käytetty eikä niitä kukaan
poiminut. Hän opetti meidätkin riemuitsemaan jokaisesta tatista, jonka
löysimme, ja ilmaisemaan ilomme raikuvilla huudoilla (ehkä siksikin
huutamaan, että hän tietäisi, missä olimme, emmekä pääsisi eksymään).
Mitä pienempiä sienet olivat, sitä enemmän ne häntä ihastuttivat. Usein
hän piteli kauan kädessään peukalonpään kokoista puna- tai valkosientä,
katseli sitä joka puolelta eikä raatsinut viskata koriin. Mutta että se
koivikko, johon jouduimme Leppälahden alavaan hevoshakaan päästyämme,
saisi hänet haltioihinsa, sen saattoi jo edeltäpäin arvata. Hajauduimme
eri suunnille metsään kunkin valitessa oman etsintäalueensa ja
poimiessa omaan koriinsa. Iloiset huhuilut kajahtelivat läheltä ja
kaukaa. Hauskinta oli, kun korit täyttyivät ja sai mennä äidin luo
näyttämään koottuja aarteita. Hän istui mättäällä, leikkeli ja
puhdisteli sieniä jättäen koriin vain puhtaimmat palaset. Mutta vaikka
palaset olivat mielestämme aivan liian pieniksi silvotut, kokoontui
hänelle tässä haassa kaksi suurta korillista, ja vielä meidänkin
korimme tulivat täyteen.
Koskinen otti meidät hilpeän ystävällisesti vastaan. Hän nauroi
herttaisesti, kun näki sienikorimme, kiitti niistä ja toimitti korit
pois keittiön puolelle. Me katselimme pitkään toisiamme ja äitiin, kun
korimme hävisivät, mutta hänessä ei huomannut vähintäkään
mielenliikutusta. Päinvastoin hän ikäänkuin kävi eloisammaksi ja
vilkkaammaksi puhelussaan Koskisen kanssa. Me luulimme, ettei hän
kenties ollut käsittänyt tilannetta. Kasper meni hänelle kuiskaten
selittämään, että Koskinen oli luullut saaneensa sienet itselleen.
Mutta hän työnteli Kasperin pois eikä ollut kuulevinaan, mitä hänelle
sanottiin. Sitten menimme isälle valittamaan. Hän näytti kyllä olevan
vähän hämillään, mutta käski hänkin meidän olla vaiti.
Rouva Koskinen tuli myöskin esille. Hänet muistan jokseenkin
kookkaaksi, kasvoiltaan kalpeaksi, käytökseltään hermostuneen ujoksi
rouvaksi. Hän oli ylen harvapuheinen ja seurusteleminen tuntui olevan
hänelle melkein tuskallista. Kuitenkin tuntui yhtä selvästi, että
hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, jonka hän kätki sisimpäänsä
aikomatta sitä ikipäivinä sanoa tai edes ymmärtämättä semmoisen
avomielisyyden mahdollisuutta. Hänen tyttärensä oli vielä hiljaisempi
ja hänestäkin saattoi selvään nähdä, kuinka paljon viisautta, hyvyyttä
ja tunteellisuutta voi olla sellaisen ujoudenmuurin takana, milloinkaan
ilmenemättä muille kuin ehkä lähimmille omaisille. Nuori Elisabet,
jonka avomielisyys oli hänen toinen luontonsa, koetti turhaan
kirvoittaa heistä esille sitä, mitä heissä niin selvään tuntui olevan.
Mutta onnistumatta yrityksessään hän vaikeni ja tuli surulliseksi,
epäillen ehkä kielitaitonsa olevan yhä niin vaillinaista, ettei
suomalaisia haluttanut hänen kanssaan puheisiin antautua. Ja niin
jäivät äiti ja nämä ihmiset toisilleen suurimmiksi vastakohdiksi, mitä
suinkin voi ajatella.
Oli siellä poikiakin. Vanhin oli hänkin Yrjö niminen, taisi olla jo
ylioppilas. Sakari oli muistaakseni Kasperin luokkatoveri
normaalikoulussa, ja nuorin oli Lauri, vähän minua nuorempi ja
erikoinen mielikkini. Me kohta hyvin tutustuimme.
Koskinen itse oli ulkonäöltään siinä miellyttävässä ikäkaudessa,
jolloin mustat hiukset ja parta vasta arasti alkavat paikoitellen
hopeoitua.
Hän oli keskikokoinen, hiukan etukumarassa käyvä, solakkavartaloinen
mies. Myöhemmiltä ajoilta muistan hänen aina esiintyneen mustissa
vaatteissa, enkä voi muistaa hänen kotonakaan kaupunginasunnossaan
milloinkaan olleen muunväriseen lyhyempään takkiin pukeutuneena.
Varmaankin tämän vuoksi hän on Leppälahdenkin muistikuvassani
pukeutuneena pitkään, mustaan verkatakkiin — mikä kesäoloissa tuntuu
kylläkin luonnottomalta. Tuo alinomainen mustissa esiintyminen oli
kaiketi hänelläkin jäännös läheisestä heimoyhteydestään Pohjanmaan
pappissukujen ja pietistien kanssa. Mutta näiden raskaasta
surumielisyydestä hän oli paljon enemmän vapautunut kuin K. W. Forsman
ja Kihlman. Hän oli erinomaisen hilpeä mies. Iloinen nauru hersyi
häneltä aivan luonnostaan.
Kasvot olivat hänellä säännölliset ja kauniit. Ihon väri oli terveen
kellertävä, mustat kulmakarvat, jotka olivat vähän liian koholla,
kaartuivat kauniisti ruskeahkojen silmien yllä, joiden luomet vähän
raskaanlaisina peittivät silmää puoliväliin asti. Tämä antoi noille
elämän- ja ilonhaluisille silmille vastoin todellisuutta puhuvan, mutta
sitä miellyttävämmän uneliaisuuden ilmeen, joka oli ehkä sekin tarpeen
korostamaan osaltaan hänen vakaan rauhallista mielenlaatuaan, joka ei
milloinkaan näkyvästi kiihtynyt.
Sangen tunnusomaista Koskisen kasvoille oli vielä hänen kapea, noin
8 sentin pituinen pukinpartansa. Ilman sitä ei hänen kuvaansa voisi
ollenkaan ajatella. Tämä hienosti hoidettu, suorakaiteinen pukinparta
se sittemmin aina isän totikutsuissa näkyi ukkojen joukossa tutusti
viipattavan, Koskisen esitellessä jotakin ja muiden tarkkaavasti häntä
kuunnellessa. Sen vuosikymmeniä kestäneen vähittäisen muuttumisen
mustasta ensin hopeansekaiseksi, sitten harmahtavaksi ja vihdoin aivan
valkoiseksi olen saanut muistinaikanani todeta.
Voi olla, että loppuiällään, raskaiden valtiollisten vaikeuksien
painostamana, Koskinen jonkin verran kadotti mielenlaatunsa
tunnusomaista hilpeyttä, välittömyyttä, vapautta. Mutta ainakin
silloinen Leppälahden Koskinen oli pelkkää päivänpaistetta,
elämänhalua, tulevaisuudenluottamusta. En tietenkään siihen aikaan
olisi osannut näillä sanoin kuvata hänen olemustaan, mutta muistikuva
hänen silmistänsä, hänen miellyttävästä puhetavastaan on säilynyt
elävänä mielessäni, ja siihen kuvaan nyt katsoessani voin ammentaa
sellaisiakin vaikutelmia, joista ei silloin ollut valmista käsitystä.
Paremmin kuin mikään muu kuvaa Yrjö Koskisen silloista olemusta hänen
oma sepittämänsä runoelma, jota kauan laulettiin ympäri Suomen ja
vieläkin lauletaan. Luullakseni runo on hänen ainoansa, siis tavallaan
myös hänen joutsenenlaulunsa isänmaalle. Ehkä monenkin muistoa
virkistän, kun kertaan runoelman sanat tässä.
Honkaen keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa.
Honkaen välistä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa.
Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen
Suomeni maa!
Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää.
Paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää.
Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen
Suomeni maa!
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkaen humina ja luonto muu.
Itse en sydäntäni hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu:
Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen
Suomeni maa!
Voiko olla mitään päivänpaisteisempaa, heleämpää, raikkaampaa,
masennuksesta ja toivottomuudesta vapaampaa!
Elisabet rakasti sanomattomasti tätä laulua ja sen sävelmää.
Mutta mihin joutuivatkaan sienemme?
Runsaasti kahviteltuina, vieraanvaraisesti kaikin puolin kestittyinä,
ilomielisinä, vaikkapa tyhjinkin korein palatessamme Leppälahdesta
kotiin päin, nostimme Kasper ja minä sentään uudelleen kysymyksen
sienistä.
Äiti ei nytkään halunnut asiasta puhua, sanoipa vain:
— No, pojat, annetaan sen asian olla. No, Koskinen luuli, että sienet
olivat hänelle ... no, välipä niistä!
Silloin me saavutimme papan, joka kulki edellä, ja aloimme häneltä
tiedustaa, luuliko hän Koskisten syövän sienemme. Pappa sanoi siihen:
— Kyllä minä luulen hänen lähettävän ne navettaan ja käskevän syöttää
lehmille.