Oliko Aleksanderin muutto Helsinkiin todella aiheutunut hänen virkansa
vaatimuksista, vai oliko sen sisäisenä vaikuttimena ehkä oikeastaan
vain tarve saada Kasper ja sittemmin Arvid ja Eerik oikeihin
suomalaisiin sivistyskouluihin, jommoisia Viipurissa ei ollut, sitä on
vaikea päättää. Elisabetilta en tullut ajoissa tiedustelleeksi. Omasta
puolestani olisin taipuvainen ajattelemaan, että häntä vetivät
puoleensa pääkaupungin suomenmielisten yhä kiihkeämmät puuhailut,
joista jo julkisuudessakin käytiin ankaraa sanasotaa ja vielä enemmän
puhuttiin kulissintakaisuuksina ympäri maata. Kun on elänyt kauan aikaa
täydellisesti eristyneenä ja yksinäisenä ja omannut koko ympäristön
oudoksumia ja paheksumia periaatteita, niinkuin Aleksander Viipurissa,
ja kun sitten tietää, että tuolla lännempänä, tuskin vuorokaudenkaan
laivamatkan päässä on ryhmittynyt kokonainen joukko samanikäisiä ja
samanmielisiä tulenkantajia, jotka rohkeasti ja häikäilemättä uhmaavat
ajanhenkeä ja iloitsevat jokaisesta heihin liittyvästä, sen on täytynyt
tulla hyvin väkeväksi vetovoimaksi Aleksanderille. Päästä näkemään Yrjö
Koskista, Jaakko Forsmania, Agaton Meurmania, Löfgreniä, ehkäpä itse
Snellmaniakin, liittoutua heidän kanssaan, olla heidän kanssaan yhtä,
senhän on täytynyt, tuntua hänestä kuin joltakin kauan kaivatulta
elämänsaavutukselta, kytevän palon liekkeihin leimahtamiselta.
Mihin aikaan Aleksander oikeastaan tutustui Koskiseen, en ole
voinut saada selville. Mahdollista on, että he olivat keskenään
kirjeenvaihdossa jo Aleksanderin ollessa Viipurissa, mutta
persoonallisesti he tutustuivat luultavasti kohta Helsinkiin muuttomme
jälkeen.
Kasper joutui siihen suomalaiseen rinnakkaisosastoon, joka oli muutamia
vuosia ollut olemassa ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä ja
sijaitsi samassa, osittain kivisessä, valkeaksi kalkitussa
rakennuksessa Kasarminkadun varrella, melkein Esplanadin nurkassa.
Suomalaiset luokat olivat milloin missäkin tilapäisissä huoneissa,
sikäli kuin ruotsalaiselle osastolle parhaiten soveltui.
Varmaankin oli suomalaiselle osastolle kuitenkin alkanut tulvia liian
paljon oppilaita, koskapa hallitusmiesten puolelta ruvettiin uusiin
järjestelyihin, joiden tarkoituksena oli kaiketi johtaa tuo suomalainen
tulva pois pääkaupungista jonnekin vähemmin näkyville tienoille.
Hämeenlinnaan perustettiin siinä tarkoituksessa itsenäinen "Suomalainen
Normaalilyseo". Pieni kaupunki oli ylpeä. Koko maa oli ylpeä. Nimi oli
suomalaisille kovin harvinainen komeus: _suomalainen_ normaalilyseo!
Sepä kalskahteli tulevaisuuteen nähden kovin lupaavalta ja
toiveikkaalta.
Lyseo muodostettiin kuitenkin siten, että alin luokka helsinkiläisestä
rinnakkaisosastosta joka vuosi siirrettiin Hämeenlinnaan, joten tuo
osasto olisi supistumistaan supistunut ja kahdeksan vuoden kuluttua
kadonnut kokonaan olemattomiin.
Kasper ennätti juuri parhaiksi toiselle luokalle ja sai siis jatkaa
Helsingissä loppuun asti. Jos hän olisi kerrankin jäänyt luokalleen,
olisi hänenkin ollut siirryttävä Hämeenlinnaan. Luokalle jäämistä ei
Kasperin suhteen kuitenkaan tarvinnut pelätä.
Mutta olihan Aleksanderilla toinenkin poika, ja olisi kolmaskin
muutaman vuoden kuluttua jo kouluiässä. Hämeenlinnaanko hänen olisi
näiden tähden pitänyt siirtää topografinen esikuntansa?
Silloinpa "fennomaanit" parhaiksi joutuivat apuun.
Tuo suomalaisen normaalikoulun siirto pois pääkaupungista kokosi heidät
suureen yhteiseen voimainponnistukseen. Voimatta toivoa minkäänlaista
rahallista kannatusta hallituksen puolelta he päättivät yksityisillä
pienillä varoillaan saada aikaan poispyyhkäistyä normaalikoulua
vastaavan ensimmäisen luokan Helsinkiin. He ajattelivat kai, että
vuoden kuluttua kysymyksen ollessa toisen luokan perustamisesta
innostus asiaan olisi ehtinyt levitä jo laajempiinkiin piireihin ja
toisenkin luokan ylläpitäminen käynyt mahdolliseksi. Kolmantena vuonna
olisi innostus ainakin kolminkertainen, neljäntenä vähintään
nelinkertainen jne.
_Credo qvia absurdum_. Uskon asiat ovat tietenkin epäloogillisia. Mutta
niiden varaan rakentui fennomania. Älä pelkää, piskuinen lauma!
Ensimmäinen luokka perustettiin.
Kouluhuone saatiin vuokratuksi aivan ruotsalaisen normaalikoulun
viereiseltä asuintontilta ylempää Kasarminkadulta, joten se saattoi
muistuttaa itsepäistä kasvannaista mahtavan oppilaitoksen kyljessä.
Erottava porttikin, joka sinne johti, hajosi vähitellen poikien
retuutusten tähden, niin ettei syrjäinen olisi tiennyt siinä kahta eri
koulua olevankaan.
Vielä toinenkin asumus vuokrattiin samasta pihasta. Se oli
yksikerroksinen puutalo, jonka toisesta puolesta muodostettiin
huoneisto luokan ainoalle opettajalle eli "rehtorille". Luokka sitä
vastoin sijaitsi pienestä kivitalosta vuokratussa huoneessa.
Tälle ensimmäiselle luokalle minä jouduin.
Kasperia en useinkaan nähnyt siinä toisen pihan suuressa poikain
vilinässä, ja lienevätkin suomalaiset pitäneet vähän eriseuraa
lukuisempien, vallalla olleiden "norssien" suhteen. Enpä usein löytänyt
häntä edes mennäksemme yhdessä koulusta kotiin. Mutta välistä näin
hänet, kun luokkamme kulki yhteiseen voimistelusaliin. Omituisen
sattuman vuoksi oli nimittäin normaalikoulun rehtori suomenmielisille
myötämielinen, ja hänen vaikutuksestaan kai saimme käyttää tuota
voimistelusalia. Hänen nimensä oli Kihlman. Hän oli suuri, vähän
kumaraselkäinen, kaljupäinen, aina pitkässä mustassa verkatakissa
esiintyvä, oikeudenmukainen, mutta hyvin pelätty vanhus, josta Kasper
kertoi poikien sanovan, että "se kulkee kuin kiljuva jalopeura etsien
ketä nielaista saisi". Myöhempinä aikoina hän oli suomenmielisyydestään
hyvin tunnettu, jopa vaikutusvaltainen toimihenkilö erittäinkin
kaikissa suomalaisten taloudellisissa yrityksissä.
Meidän takapihaan eristetty luokka parkamme sai komeaksi nimekseen
"Suomalainen Alkeisopisto". Hämeenlinnan vuoksi sen nimenä ei voinut
olla vielä komeampi "Normaalikoulu".
Rehtorimme ja ainoa opettajamme ei ollut läheskään ison ja
arvovaltaisen Kihlmanin veroinen arvohenkilö. Hänen nimensä oli
K. Forsman, mutta ei kukaan tiennyt mitä nimiä nuo vaatimattomat
alkukirjaimet edustivat. Hän oli Yrjö Koskisen (Georg Forsmanin)
läheisiä sukulaisia Pohjanmaalta, kasvatettu hänkin sikäläisissä
pietistisissä kodeissa, joiden lapset, tavallisesti jo alkaen vapautua
vanhempainsa kirkollisesta ahdasmielisyydestä, niin usein sen sijaan
hurmaantuivat kansallisuus-aatteeseen, jota oikeat pietistit pitivät
sittenkin maallisuutena, synnillisenä. Semmoinen pietismin ahtaudesta
vapautunut henki oli itse Yrjö Koskinenkin: hänen isiensä intohimoinen,
maailmasta kokonaan poispäin kääntynyt taivaanvaltakunnan
tavoitteleminen oli hänessä muuttunut yhtä intohimoiseksi, mutta monin
verroin värikkäämmäksi, palavan intomieliseksi ja elämäntuntuiseksi
rakkaudeksi suomalaiseen kansakuntaan, siis osaan juuri tätä reaalista
synnillistä maailmaa.
Meidän rehtorimme eli hyvin vaatimatonta elämää vaimoineen tuossa saman
pihan puurakennuksessa, jonka huoneistoon meillä oli luonnollinen
tilaisuus sangen läheisesti tutustua, koska meidät joskus kutsuttiin
sinne laiskanläksylle. Hän käytti pukunaan aina samanväristä harmaata
sarkaverkaa, jonka liivi, muodin vaatimuksia halveksien, ylettyi
melkein kokonaan peittämään rintapaidan. Ei ihmeeksikään hänellä
milloinkaan ollut siihen aikaan muodikasta pystykaulusta väljästi
kääntyvine kärkineen ja paksusti röyheltyvine huivisolmuineen, vaan
aina samanlainen ahdas alaspäinen, ja kaulahuivina vain sormea kapeampi
musta nauha, tiukasti ristiin sidottuna. Kaulus oli ahdas, ja siitä
johtuva tapa alituisesti venytellä kaulaa ikäänkuin irti kuristuksesta
oli saanut spasmin luonteen. Hän suoritti saman liikkeen myöskin
kiukustuessaan eikä vain kauluksen puristaessa. Ruskeanpunertavat
viikset ja parrantupsu alahuulen alla, paksut, väkevät, kehyksettömät
lasit ohuine ja terävine, liian ahtaasti istuvine, korvain taakse
kiertyvine sankoineen olivat koko kouluajan alituisesti edessäni.
Muistan kuin jotakin peräti tavatonta, melkeinpä kauhistavaa, kun hän
joskus alkoi kiskoa irti noita punaisiin kasvolihoihin ja nenän varteen
syvälle syöpyneitä sankojaan, jotka nyt jättivät vielä kahta vertaa
punaisemmat viirut. Tämä temppuilu oli harvinaista lepohetkeä meille.
Lasittomia, mitään näkemättömiä silmiään mulkoillen hän alkoi mitä
huolellisimmin hieroa nenäliinalla laseja puhtaiksi, joita tarkasteli
tällöin vain parin tuuman päästä. Sitten sangat taas yhtä huolellisesti
sijoitettiin entisiin uomiinsa ja jatkettiin maantietoa.
Vain ehkä parissa tapauksessa koko koulunkäyntini aikana voin muistaa
hänen nauraneen. Sitä hän ei ollenkaan osannut tehdä, häntä vain
jotenkin hytkytti, jotakin sihisi, hampaat paljastuivat, siinä kaikki,
mitään naurun ääntä ei tullut kuuluviin.
Alaluokilla hän oli ainoa opettajamme kaikissa aineissa. Näimme hänet
siis edessämme joka päivä kuusi tuntia, 9-1 ja 4-6, aina tuossa ikuisen
harmaassa puvussa, joka ei ollut milloinkaan uusi eikä milloinkaan
käyttämättömäksi vanhentunut, aina istumassa samalla tuolilla, aina
samalla tavalla kurkotellen päätänsä pois kauluksen kuristuksesta ja
aina pukinpartaansa hieroen, niin että se oli keskeltä kulunut. Joskus
iltpäivätunneilla hän tuntui vähän rasittuneelta, oli kaiketi myöhään
yöhön saanut korjata vihkojamme, mutta tämä ei suinkaan tuntunut
opettamisen laimentumisena, ei, vaan hänen nenänpielensä vain
kalpenivat, suu jäykistyi ja, enempää kuin juuri raolleen aukeamatta,
vetäysi vähän viistoon. Sitten meni kaikki taas paikoilleen, silmät
ikäänkuin kyyneltyivät ja hän teki pienen nielaisuliikkeen — siinä
luulossa, ettei kukaan ollut huomannut tuota tukahdutettua haukotusta.
Itse asiassa haukotteli kuitenkin hänen jälkeensä puoli luokkaa. Oi
kuinka vieläkin haukotuttaa muistellessani rehtorimme kalpenevia
nenänpieliä ja hänen väkivaltaisia ponnistuksiaan luonnonlakia vastaan!
Iltapäivätunnit päivällisen jälkeen olivat todellakin rasittavia,
vaikkapa vain kaunokirjoitustunnillakin. Hämärästi kahden kattolampun
valaisemassa luokkahuoneessa me 30-40 oppilasta kävelimme vuorotellen
vihkoinemme opettajanpöydän ääreen näyttämään saannoksiamme: joko
onnistuimme vihdoinkin pääsemään _n_:stä _m_-kirjaimeen taikka meidät
palautettiin vielä sivumäärin jatkamaan saman n:n kirjoittamista,
kunnes sen kyhmyt olivat yhtä pitkät, yhtä pyöristyneet ja viivat
yhdensuuntaisesti kallellaan.
Oppilasjoukko oli mitä moninaisinta kokoomusta. Paria, kolmea
poikkeusta lukuunottamatta, jotka liittyivät kouluun muistaakseni
vuotta tai paria myöhemmin, oli ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla
luokalla enemmistönä "kansanlapsia", jolla nimellä tarkoitettiin ja kai
vieläkin tarkoitetaan koulusivistystä vailla olevien vanhempien lapsia.
Niitä oli joitakuita Pohjanmaalta, tunnettujen maalaisten, talollis- ja
käsityöläissukujen lapsia, mutta enimmäkseen kuitenkin kaupunkilaisten
pikkuliikkeenharjoittajien ja käsityöläisten piireistä, suurimpana
enemmistönä helsinkiläisiä, joiden joukossa joitakuita kaikkeakin
kotikasvatusta vaille jääneitä, jopa täysin kehittyneitä "katupoikia".
Miellyttävimpiä olivat nuo hienot, hiljaiset maalaispojat, jotkut
hyvinkin kaukaa pohjoisesta. Oli Karjalasta, jopa Inkeristäkin
tulleita, mikä kaikki todistaa, että tämä niin vaatimattomalta näyttävä
kouluyritys oli herättämässä kansan huomiota ja harrastusta ympäri
maan.
Opettajia lienee sitten toisen ja kolmannen luokan tarpeiksi ollut
alussa hyvinkin vaikea löytää, koska ensiksikin kaikki opettajain
valmistus tapahtui maassa yksinomaan ruotsinkielellä, mutta
erittäinkin, koska opettajille voitiin tässä kootuilla antimilla
perustetussa koulussa tarjota äärimmäisen niukka palkka. Kaikkihan
perustui aatteelliseen innostukseen ja uhrautumishaluun. Olenpa varma,
että rehtorimme harmaan sarkatakin ikuisuus ja uusimattomuus ei
suinkaan johtunut mistään erikoisesta kiintymyksestä vanhoihin
vaatteisiin, kuten jotkut pojat väittivät, vaan kyllä se johtui palkan
niukkuudesta, niinkuin sekin, minkä jotkut laiskanläksyläiset olivat
panneet merkille, että hän heidän tullessaan oli istunut pöydän ääressä
pennejä laskemassa. Olihan meillä jonkin aikaa ensimmäisillä luokilla
ruotsinkielen opettaja, joka näytti vähän rentultakin, ja saattaa olla,
että hänen oli pakko tyytyä niukkaan palkkaan, ei aatteen vuoksi, vaan
koska muuta tointa ei löytänyt.
Mitä ylemmille luokille kiipesimme, sitä parempia opettajia meillä
alkoi olla, alkoipa olla oikeita lehtorejakin, jopa myöhemmin
pedagogisia kuuluisuuksiakin.
Näin toteutuivat vähitellen koulun perustajain rohkeimmat toiveet.
Pari kolme vuotta oltuansa siinä kuin kasvannaisena ruotsalaisen
normaalikoulun kupeella muutti yhä suurentuva Suomalainen Alkeisopisto
Kaisaniemen rinteelle (ns. Böökin koulun naapuriksi). Mutta innostus ja
uhrautuvaisuus kasvamistaan kasvoi. Helsinkiläisten esimerkkiä seuraten
jo moni muukin kaupunki alkoi itsellensä suomalaista lyseota puuhata.
Pian syntyi ajatus oman kivitalon rakentamisesta meidän koulullemme.
Taas keräyslistat liikkeelle, taas kokonaisten omaisuuksien uhraamisia,
taas naiset hopea- ja kultahelyjänsä myymään! Ja niinpä opistomme kuusi
luokkaa muuttaa omaan kivitaloon Ratakadun varrelle. Siinä on tilaa jo
seitsemännellekin ja kahdeksannelle luokalle. Siihen saadaan
opettajiksi jo Aleksander Strengit, Adolf Strengit, Hynénit, Koverot,
Nordlundit, maan etevimmät opettajat, kunnes koulu myöhempinä aikoina
muuttuu kuin muuttuukin Suomalaiseksi _Normaalilyseoksi_ ja sijaitsee
nyt entisen alkeisopiston vieressä, maan ehkä upeimmassa
kouluhuoneistossa!
K. W. Forsman — hän ei enää ehtinyt näihin komeuksiin. Eipä olisi ehkä
kelvannutkaan valtionkoulun rehtoriksi. Hän taisi olla vain —
maisteri.
Yhtä vähän kuin hänen eläessään kukaan tuli kiittäneeksi häntä
vaivoista, yhtä vähän on hänen kuoltuaan mitään ylistyspuheita pidetty
hänen elämänsä uhrauksesta aatteen palvelukseen. Rehtori Forsman muutti
vanhentuessaan — ehkäpä jo väsyneenä opettajantoimeen — kansakoulujen
tarkastajaksi jonnekin Etelä-Pohjanmaalle, missä hän meni manalle vasta
muutamia vuosia sitten. Eikä voi olla hartaasti toivomatta, että hänen
toimeentulonsa oli vanhuuden päivinä jo helpompaa ja että hän oli
osannut iloita ja nauraa enemmän kuin noina yhdeksänä parhaan
miehuutensa vuotena, jolloin joka päivä kyllästymiseen asti näimme
hänet luokkamme edessä.
Tämänlaatuisilla hurskaiden pietistien jälkeläisillä oli nyt kerta
kaikkiaan semmoinen käsitys suomalaisuudesta, että sen ajaminen oli
Jumalan tahdon täyttämistä. Ja niin tosissaan he olivat tässä
ydinkäsityksessään — vaikka pietistien synkkyydestä jo vapautuneinakin
— ettei ihmissuosion tai tunnustuksen tavoitteleminen ollenkaan
kuulunut heidän ohjelmaansa; yhtä vähän heidän päähänsä milloinkaan
pälkähti ilmaista sitä iloa ja hilpeyttä, minkä velvollisuuden
täyttäminen luonnostaan ihmissielulle tuottaa. Ainakin tämä Forsman
olisi pitänyt kunnianasiana päinvastoin peittää semmoisesta aiheutuvaa
iloa.
Mutta minun täytyy nyt mennä hakemaan Elisabetiamme.
Minne hän jäikään?