Siihen aikaan kun Kasper pantiin kouluun, oli pikku Eerikki — nuorempi
veli — jo aika nassakka pojan mukula ja täyttämässä neljä vuotta. Hän
oli kaksi vuotta minua ja neljä vuotta Kasperia nuorempi. Pienuutensa
vuoksi olisimme pitäneet häntä kurissa ja kokonaan vallassamme, mutta
hän osasi ihmeellisesti välttää meidän kurituksiamme ja luiskahdella
valtapiirimme ulkopuolelle. Sillä hänellä oli päässä paljon viisautta.
Hän osasi hädän hetkenä taitavasti puikahtaa aikuisten turvaan, he
nauroivat hänen sukkeluuksiaan, olivat hänen puolellaan, tietysti ei
ainoastaan hänen viisautensa, vaan myös hänen pienuutensa takia. Usein
hän meidän mielestämme ilmeisellä vääryydellä, se on, aikuisten
suosiota väärin käyttäen, pääsi livahtamaan ansaitusta kurituksestamme,
ja se kovasti harmitti Kasperia, erittäinkin harmitti Eerikin pää,
jossa tuo viisaus sijaitsi, koskapa Eerik juuri kekseliäisyydellään
tuntui uhmailevan Kasperin ylivaltaa. Kasper sen vuoksi keksi
ihmeellisen historian. Hän kertoi Eerikille kaikessa totuudessa ja
salaisuudessa, ettei hän, Eerik, muka ollutkaan vanhempiensa lapsi,
vaan oli syntynyt — sammakosta.
Eerik kävi totiseksi ja suri pitkän aikaa tätä asiaa.
Muistan suuresti ihmetelleeni kuinka Eerikin älykkyys ei ollut
riittänyt näkemään noin kouraantuntuvaa valhetta. Myös muistan
kovasti säälittäneen, että Eerik uskoo, mutta Kasperin tähden en
ottanut paljastaakseni totuutta. Kasperilla oli tietysti painavat
syynsä, muuten hän ei olisi valehtelemaan ryhtynyt, sillä hän ei
mielellään valehdellut, ei edes leikilläkään. Kohtuus vaatineekin
mainitsemaan, että Kasper se itse lopulta vapauttikin Eerikin tuosta
harhakäsityksestä, kun katsoi hänen kyllin kauan kärsineen
rangaistuksesta.
Elisabet on kertonut minulle, että juuri tämä Eerik se oli saattanut
hänet entistä pontevammin kiirehtimään suomenkielen oppimista.
Eerikillä oli alusta asti ollut umpisuomalainen hoitaja, ja kun poikaa
sekä isä että palvelijat ja muukin ympäristö puhutteli suomeksi, ei hän
oppinut enää venäjää. Elisabetin oli alkanut kovasti käydä kateeksi,
kun ihmiset usein ihan katketakseen nauroivat pojan odottamattomille
sanasutkauksille ja sukkeluuksille ja Elisabet itse ei ymmärtänyt siitä
mitään. Koko lähempi yhteys ja kasvatuksen teho alkoi luisua Elisabetin
käsistä tämän pojan suhteen.
Suomenkielen oppimisen harrastukset, joiden teoreettisen puolen
Elisabet oli Aleksanterin avulla aloittanut suurella innolla jo
Pulkovassa ja Pietarissa, olivat Viipuriin muutettua joutuneet jälleen
takapajulle, ensiksikin koska sen kielen käytännöllinen oppiminen
osoittautui vielä paljon vaikeammaksi kuin teoreettinen, ja toiseksi
koska Elisabet vastoin kaikkia odotuksiaan ei löytänyt Viipurissa
mitään seurapiiriä, jossa olisi suomea kuullut puhuttavan. Kaikki
puhuivat ruotsia, jota Elisabet ei ollenkaan osannut. Oli käynyt niin,
että hänen seurapiirikseen olivat tulleet vain jotkut saksalaiset
perheet, paitsi niitä monia naineita ja naimattomia venäläisiä
upseereja, jotka muodostivat Aleksanderin alaisen topografikunnan.
Saksalaisista muistan itsekin Schubertin ja Frankenhäuserin perheet,
joista etenkin viimeksi mainittu oli läheisessä tuttavuudessamme.
Venäläisistä on Elisabet kertonut useita juttuja ja elävästi kuvannut
monta hauskaa tyyppiä, joista itse puolestani muistan pienen ja lihavan
lyllerön, Hernbergin, ja kauniin puolalaisen Jasynskin sekä erään
nimeltä unohtuneen, miellyttävän näköisen upseerin, joka yhteisillä
huviretkillä, kun hänen oli pakko istua veneessä kauan aikaa
liikkumatta toisten viereen ahdettuna, pyyhkieli hikeänsä ja tavattoman
happamena haukkui kaikkia huviretkiä. Mutta juuri tämä surkea happamuus
se naurattikin, ja ilman häntä tuskin mikään veneretki olisi ollutkaan
hauska. Vielä saareenkin päästyään, jo puun varjossa istuessaan ja
samovaarin iloisesti poristessa hän vain haukkua naposteli, hokien
ylenkatseellisesti: sangen hauskaa! — sangen hauskaa! — (ja melkein
huutaen:) _sangen_ hauskaa!
Elisabet muisteli näitä veneretkiä Viipurin saaristossa suuresti
ihastuneena. Ne olivat tietysti hänestä taaskin "kaikkein hauskinta
maailmassa" ja hän loisti onnesta eläytyessään muistelmissaan uudelleen
noihin aikoihin, aivan samoin kuin oli säteillyt Pietarin elämän
onnellisimpia hetkiä muistellessaan.
Mutta suomeako semmoisilla huviretkillä oppi!
Vielä enemmän kuin pelko pikku Eerikin vieraantumisesta vaikutti
Elisabetin kiirehtimiseen ja uudistuneeseen tarmoon hänen suomenkielen
harrastuksissaan se, että aikomuksena oli panna Kasper kouluun jo
syksystä. Ajatella että Kasperkin, totuttuaan toverien kanssa puhumaan
vain suomea ja ehkä ajattelemaankin suomeksi, voisi vähitellen
vieraantua äidistään, joka ei hänen uutta maailmaansa ymmärrä, se
ajatus oli Elisabetista aivan mahdoton sietää. Tietenkään ei hänen
mielestään muu tullut kysymykseenkään kuin että hänen oli lapsiensa
tähden opittava täydellisesti käyttämään suomea, niin täydellisesti —
sanoi hän — että hän lopulta rupeaisi hänkin ajattelemaan suomeksi.
Ihmeellistä hänestä vain oli, että aika oli saattanut niin pian kulua
ja että nyt jo oli tullut kysymys Kasperin kouluun panemisesta. Kun
Aleksander mainitsi tästä, oli kuin Elisabet olisi herännyt unesta.
Ihanhan juuri äsken pikku Kasper oli vain leikkivänä paitaressuna! Ihan
äskenhän oli tapahtunut tuo koko talon hälinään ja juoksuun saattanut
tapaus, että Kasper oli tavattu paitasillaan pihalla muovailemasta
pientä hevosta kaikkein pahimmasta ajateltavasta loasta. Ja nyt —
hänellä oli jo koulupojan vaatteet! Kauhistus, minkä Kasperin yritys
oli herättänyt, oli kyllä ainiaaksi peloittanut pojan matkimasta sekä
Pjotrin savimuovailua ja hevosharjoitelmia, joita hän oli nähnyt sedän
luona Pietarissa. Mutta pahapa olisikin ollut, jos poika olisi päässyt
kiintymään savimuovailuun semmoisella perinnäisellä intohimolla, joka
oli saattanut setä Pjotrin ja monet muut Clodteista jättämään
lupaavimmatkin alat ja antautumaan vain taiteen palvelukseen. Siitä ei
Aleksander olisi iloinnut. Elisabet kyllä tiesi, mikä oli Aleksanderin
aikomus Kasperin tulevaisuuden suhteen. Aleksander oli hänelle monen
monituisia kertoja kuvannut Suomen omituisia kielioloja ja puhunut
siitä vääryydestä, mikä on kohdannut maan suomenkielistä väestöä, kun
ei perustettu suomalaisia kouluja. Maassa oli jokaisessa kaupungissa
oivallisia ruotsalaisia kouluja, lyseoita, jopa naiskoulujakin. Niin
oli Viipurissakin. Mutta suomalaista koulua ei ollut täällä kuin jokin
kansakoulun tapainen. Siihen oli Kasper pantava. Aleksander sanoi, että
ehkä siihen mennessä kuin Kasper on käynyt tämän koulun läpi, syntyy jo
parempiakin suomalaisia kouluja ja hänet voidaan siirtää niihin.
Elisabet oli huomannut, että vaikka Aleksander hyvinkin mielellään
puhui ruotsia, jopa sitä kieltä rakasti, se kun oli hänen äitinsäkin
kieli ja veljestenkin varsinainen kotikieli, niin tuo suomalaisia
kohdannut vääryys syvästi loukkasi hänen oikeamielisyyttänsä ja hän
näytti kerta kaikkiaan lujasti päättäneen kulkea tässä asiassa
vastavirtaan. Se muuttui vähitellen ikäänkuin hänen sitkeimmäksi
periaatteekseen. Ja kun kerran _niin_ oli, ymmärsi Elisabet, että niin
oli oleva loppuun asti, kaikissa asioissa, yhtä horjumattomasti ihan
kaikissa. Siis myöskin siinä, että Kasperista oli tuleva _suomalainen_
virkamies, niin korkea kuin mahdollista, suomalaisille oikeutta
tekemään.
Kaukana siitä, että tämä suunnitelma olisi ollut Elisabetille
vastenmielinen. Päinvastoin. Hän oli jo lapsuudesta saakka, setä
Pjotrin maatilalla Uudellakirkolla eläessään, omin ehdoin ruvennut
rakastamaan suomalaista rahvasta ja heidän pehmeän sointuisaa
kieltänsä, kun he, häneenkin puolestaan mieltyneinä, kokoontuivat
kylänraitille penkeille istumaan, ottivat hänet keskuuteensa ja
opettivat laulujaan, myöskin sen "Mistäs tulet, kustas tulet", jota
Elisabet oli sitten niin suurella menestyksellä laulanut kotona
vieraille. Myöhemmin sitten Suomeen muutettuaan hän yhä oli hyvin
kiintynyt suomalaiseen rahvaaseen, ja enemmän kuin sivistyneisiin,
jotka puhuivat ruotsia eivätkä välittäneet tuttavuudesta, vaikka
Elisabet olisi voinut puhua heidän kanssaan saksaa taikka ranskaa,
ellei venäjää. He ikäänkuin kääntyivät pois hänestä, ehkä
Aleksanderinkin tähden, joka vihoitti heitä tuon suomalaisuuden
periaatteensa vuoksi.
Mutta Elisabetin saksalaisetkin ystävät olivat kovasti sitä vastaan,
että Kasper pantiin suomalaiseen rahvaankouluun.
— Rakas Lizbeth — he sanoivat, — oletko ajatellut mitä vääryyttä
teet pojallesi?
— En ole ajatellut.
— Miehesi oikun tähden sinä olet valmis panemaan pikku Kasperin koko
tulevaisuuden vaaranalaiseksi. Eihän kukaan, ei kukaan tässä maassa
pane lapsiaan suomalaiseen kouluun, jos aikoo saada heistä
sivistyneitä.
— Jonkunhan täytyy ensimmäiseksi panna.
— Mutta mitä tulee pojastasi? Hän on vanhemmaksi tultuaan tunteva
itsensä yksinäiseksi ja vieraaksi muiden sivistyneiden joukossa. Hän on
tunteva itsensä hylätyksi. Ah, usko, Lizbeth, hän on tästä kerran
moittiva omia vanhempiansa! Onko sitä oleva helppoa kuulla?
— Mutta Aleksander sanoo, että ehkä muutkin sivistyneet kerran
seuraavat esimerkkiä ja rupeavat panemaan lapsiansa suomalaisiin
kouluihin.
— Mihin suomalaisiin kouluihin, rakas Lizbeth, eihän semmoisia ole
sivistyneitä varten! Ei ainoatakaan! Kaikki oikeat koulut ovat
ruotsalaisia.
— Niitä tulee.
— Ei, Lizbeth, anteeksi, mutta eiköhän miehesi ole suuri oikkuilija ja
visapää? Etkö ole huomannut, kuinka miehesi on jäänyt eristetyksi
kaikista seuroista? Onko teillä Viipurin sivistyneiden joukossa enää
ainoatakaan tuttavaa? Ja kaikki tuo vain jonkin hullunkurisen
päähänpiston vuoksi! Miksi tahallaan pilata koko elämäänsä?
Näin puhuivat kaikki yhdestä suusta.
Mutta seurauksena oli vain, että Elisabet yhä tarmokkaammin antautui
suomenkieltä harrastamaan. Häneen oli käynyt kipeästi tuo saksalaisen
rouvan lausuma ajatus, että Kasper on vanhempana ehkä todellakin
tunteva itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi vieraassa ympäristössä ja on
ehkä ikävöiden ajatteleva: miksi, miksi ette ole kasvattaneet minua
semmoiseksi kuin ovat kaikki muut?! Mutta silloinhan juuri pitäisikin
Kasperin tukena olla ainakin äidin, _joka osaa suomea ja ajatteleekin
suomeksi_ eikä muukalaisuudellaan ainakaan lisää hänen yksinäisyyden
tunnettaan.
Noilta ajoilta säilyneitä Elisabetin kielellisiä harjoitusvihkoja ja
suomalaisten sanojen luetteloja olen nähnyt useitakin. Myöskin omin
käsin ja suurella hartaudella kirjoitettuja kieliopillisia sijoitus- ja
taivutussääntöjä tavataan niissä. Suurta vaikeutta näyttää hänelle
tuottaneen erilaisten genetiivien oppiminen ja niiden syiden
käsittäminen, jotka tuon erilaisuuden aiheuttivat. Hänellä oli pitkät
kokoelmat näitä merkillisyyksiä, kuten: lamppu lampun — lampi lammen
— amme ammeen — lanne lanteen — kansi kannen — vesi veden jne.
"Miksi? miksi?" — kyseli hän lakkaamatta koettaen ymmärtää syitä
pehmennyksiin, kaksinnuksiin, supistuksiin, typistyksiin. Ja taas istui
Aleksander hänen viereensä koettaen kärsivällisesti selitellä ja usein
itsekin vaikeasti päästen perille kieliopin säännöistä, joiden
vaatimuksia hän itsekin osasi noudattaa vain korvakuulonsa perusteella.
Semmoinen oppiminen se vasta aikaa vei — kertoi Elisabet, — kun
Aleksander kaikessa perusteellisuudessaan alkoi kaivautua kielioppeihin
asian ensin itse ymmärtääkseen, ja hänen piti aina ymmärtää viimeisintä
ruotoa myöten, ennen kuin ryhtyi Elisabetille selittämään "miksi".
Siinäpä sitä odotellessa vasta haukotutti!
Elisabet alkoi niihin aikoihin myös puheluharjoittelun vuoksi käyttää
suomea kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joita ei kyllä ollut
tarjolla liikaa. Parhaita tilaisuuksia oli, kun Aleksanderin veljet
kävivät Viipurissa, silloin sitä puhuttiin ja yritettiin. Välistä he
hyväntahtoisesti nauroivat Elisabetin kommelluksille ja usein myös
käänsivät jälleen ruotsiin, jota olivat tottuneet keskenään puhumaan.
Heitä täytyi Elisabetin usein pyytää puhumaan taas suomea. Mutta kun he
matkustivat pois, ei taaskaan voinut muuta kuin kuunnella, miten
palvelijat puhuivat murteita.
Elisabet koetti yhä ja yhä uudestaan ruveta puhumaan Kasperin ja minun
kanssani suomea, mutta sitä me emme oikein suosineet, sillä emme
itsekään vielä osanneet suomea täydellisesti ja usein meiltä puuttui
suomalaisia sanoja. Niinpä muistan kysyneeni kerran Kasperilta, mitä se
"krandash" (lyijykynä) taas onkaan suomeksi? Kasper vastasi: etkö nyt
_sitä_ tiedä, rantassihan se on. — Muistan myös mamman usein
aloittaneen päivänsä sanomalla meille: no nyt, pojat, tästä lähin
puhutaan vain suomea! Se tuli melkein sananparreksi, sillä sanat
toistettiin joka kerta, kun päätös oli vahingossa unohtunut. Mutta
mamma ei hellittänyt, ja pappa ei lakannut kannustamasta.
Syksyn tultua siis Kasper varustettiin kouluun. Hänelle laitettiin uusi
mekko ja mustanahkainen leveä vyö, jossa oli kadehdittava
messinkisolki. Selkään kiinnitettiin hihnoilla pieni kirjarensseli, ja
niin hän alkoi tallustaa joka aamu torin yli kouluunsa, joka oli sillan
tuolla puolen. Minulle sanottiin: kun kasvat, saat sinäkin rensselin.
Mikäli olen jälkeenpäin koettanut saada selville, oli tämä suomalainen
oppilaitos nimeltään Wilken koulu. Elisabet ei sen nimeä muistanut.
Mutta onpa minulla omaperäisiäkin muistoja tästä samasta koulusta.
Asia oli semmoinen, että näin kadotettuani ainaisen leikkitoverini,
veljeni, aika tuli kotona ikäväksi, ja minä ajattelin: kouluun täytyy
tästä minunkin lähteä, kannan kirjat käsissäni, vaikkeivät antaisikaan
rensseliä.
Olin suuri mankuja enkä antanut mammalle mitään rauhaa. Hän ei ottanut
asiaa kuuleviin korviinsakaan, koetti keksiä leikkejä ja leikki mukana,
jopa ryömi jaguaarina lattiallakin, mutta minua ei huvittanut mikään,
ja tuo petoleikki nyt ainakin tuntui jo kovin lapselliselta. Hymyilin
ylenkatseellisesti, mutta mamma ei taipunut lähettämään kouluun.
Silloin tuli odottamaton apu.
Pappa otti asian aivan toiselta kannalta. Hän tuli melkein hyvillensä.
Ehkä hän oli iloinen, että sai toisenkin poikansa suomalaiseen kouluun.
— Kun poikaa näyttää noin haluttavan, antaa hänen koettaa, — sanoi
hän mammalle, ja sillähän asia oli päätetty.
Rensseliä en kuitenkaan saanut. Enkä lähimainkaan heti seuraavana
aamuna päässyt Kasperin mukana kouluun. Vaan aloimme ensin papan kanssa
tavailla, ja kiireimmän kautta hän koetti saada päähäni laskennon
ensimmäisiä alkeita. Se oli tarpeen pääsytutkintoa varten, sanoi hän.
Vihdoin eräänä iltana menimme koulun rehtorin luo, jonka oli tutkittava
tietomäärääni. Kasper otettiin mukaan, koska minun oli siten
turvallisempi.
Istuimme rehtorin pehmeille tuoleille oudon kauas toisistamme. Jalkani
eivät ylettyneet maahan, kun tulin asettuneeksi liian syvälle
nojatuoliin. Mutta sitä ei nyt enää voinut auttaa. Pappa oli sanonut,
että pitää istua liikkumatta, ja hän katsoi koko ajan minuun. Hetki oli
jännittävä.
Rehtori luetti ensin jotakin kirjaa, sitten alkoi kysellä yhteenlaskua.
Vastatessani en katsonut rehtoriin, vaan pappaan, joka istui hänen
vieressään. Kaikki kävi jotakuinkin hyvin, kunnes minä rehtorin
kysymykseen ilmoitin, että 8 ynnä 6 on yhtä kuin 16. Näin papan
silmäkulmien hetkeksi värähtävän ryppyyn, ja että hän ei
ryhtynyt torumaan, oli vain siksi, ettei tässä _sopinut_ torua.
Mielenliikutuksen vuoksi en käyttänyt hyväkseni minulle annettua
miettimisaikaa, vaan pysyin väitteessäni, että 8+6 = 16.
Rehtori lakkasi kyselemästä. Hän neuvotteli vähän aikaa papan kanssa ja
sanoi, että minut otetaan kouluun "koetteeksi". Tämä oli kyllä
alentavaa, ja väärä vastaukseni kiusasi minua kauan.
Jo seuraavana päivänä mamma varusti minut Kasperin mukana kouluun, ja
me tepastelimme yhdessä käsi kädessä, vaikka Kasper taisikin vähän
hävetä mennä niin pienen pojan kanssa suurten poikien joukkoon. Mutta
suuret pojat ottivat minut iloisesti vastaan. He ottivat minut syliinsä
ja riitelivät, kuka heistä sai minua kantaa. He katselivat hienoa,
kahisevaa silkkimekkoani, vyötä ja solkea, ja ihmettelivät, miksi
kenkiini oli kiinnitetty vaskiset kärkisuojukset.
Kellon soidessa ja opetuksen alkaessa he veivät minut suureen
valkoiseen saliin, joka oli täynnänsä penkkirivejä, ja näihin he
istuivat, ja kuului kova porina, kunnes opettaja tuli ja meni penkkien
eteen korokkeelle. Silloin kaikki nousivat yht'aikaa ylös ja taas
yht'aikaa istuivat. Minut he olivat asettaneet istumaan ihan keskelle
huonetta. Eivätkä täälläkään jalkani ylettyneet lattiaan. Poikia oli
joka suunnalle niin paljon, ettei viimeisiä voinut miltään puolelta
nähdä, ja paljon niitä istui ikkunalaudoillakin, sillä pojat sanoivat
heidän saavan penkkinsä vasta myöhemmin, kun nikkari ehtii laittaa.
Opettajalla oli pieni keppi kädessä. Hän naputti pöytään ja rupesi
kyselemään. Silloin kaikki pojat huiskuttivat käsiään, ja se pojista,
joka vastasi, nousi seisaalleen. Kun en tiennyt mitä varten käsiä oli
nostettava ilmaan, en minä nostanut. Minulta ei kysytty koskaan mitään.
Väliajalla pojat taas ottivat minut syliinsä, ja joskus he suuressa
joukossa veivät minut monien käytävien ja huoneiden läpi hyvin isoon
saliin, jossa oli riippumassa katosta köysiä ja telineitä, täällä he
voimistelivat ja hyppivät "plinttien" yli. Ja pojat ja minä olimme niin
hyviä ystävyksiä, etten Kasperista tiennyt mitään. Mutta kyllä he
veivät minut koulun loputtua aina hänen luokseen, nostivat hartioilleen
ja minä olin ratsastavinani. Toiset kurottivat käsiään saadakseen minut
vuorostaan syliinsä, ja heilläkin oli hyvin hauskaa.
Aloin pian huomata, että koulunkäyntini ei ollut samanlaista kuin
muiden. Olinkohan todellakin niin pieni, että minua kannettiin sylissä
ja hyväiltiin? Jalat minä sentään lopulta sain ylettymään lattiaan,
ainakin toisen jaloistani, kun opettelin istumaan ihan istuimen
reunalla, mutta mitä merkitsi, ettei minulta milloinkaan mitään
kysytty? Pappa selitti kotona, että ehkä tahdotaan saada minut ensin
tottumaan koulun tapoihin, ja sitten kyllä ruvetaan minultakin
kysymään. Mutta eipäs vain ruvettu. Loukkaavaa!
Eräänä aamuna, kun Kasper ei odottanut, vaan lähti kouluun ilman minua
ja kun mamma pakkasen vuoksi tahtoi pukea minut töppöpäähineeseen ja
panna palvelustytön saattamaan, kävi minulle vihdoin ihan selväksi,
etten ollut vielä samanlainen kuin muut pojat ja että minua käytettiin
koulussa ikäänkuin vain "leikillä".
Juuri ovesta lähtiessämme minä siis sanoin mammalle, palaten takaisin
sisälle:
— Enpä enää viitsikään mennä kouluun.
— No ei tarvitsekaan, — sanoi mamma hellästi ja alkoi riisua
päällysvaatteitani.
Siinä sen koulunkäynnin loppu.
Enkä koko Viipurissa-olomme aikana enää ehtinyt siihen ikäkauteen, että
minut olisi "leikittä" pantu tähän kouluun, sillä suuria muutoksia
tapahtui pian oloissamme. Isästä tehtiin Suomeen sijoitetun
topografikunnan päällikkö, ja hänet siirrettiin Helsinkiin kaikkine
upseereineen.
Teimme matkan Viipurista Helsinkiin yhäkin meritse. Rautateitä ei kai
silloinkaan vielä ollut Suomessa muita kuin Helsingin-Hämeenlinnan
linja. Pietarin-Riihimäen ei liene ollut vielä liikenteelle avattu.
Muistan suuren laivan, jonka kannella oli kovin hauska Kasperin kanssa
leikkiä, tarkastella sen maukkaita sokkeloita ja tirkistää lasien läpi
ruumaan, jossa koneet syvällä jyskyttivät. Aurinko paistoi helakasti
kannelle, sininen vesi pakeni ohitsemme. Laivassa ei ollut siipipyöriä,
sanottiin tämän olevan ensimmäisen laivan, joka kulki "propellilla". Ja
todella, kun katseli peräkannelta alas veteen, kuohui vesi siellä
valkoisenaan ja jätti pitkän linjan. Muistan myös, kuinka joku vanhempi
upseeri koetti selittää Kasperille tuon propellin muotoa ja mistä
syystä se pyöriessään työntää laivaa eteenpäin. Vaikea oli käsittää,
että semmoinen laitos jaksoi näin suurta laivaa liikuttaa, vieläpä
saada kokkavedenkin kuohuina aaltoilemaan. Mutta Kasper oli kova
kyselijä. Hän tahtoi välttämättä tietää, miten höyry saa koneen
luistimen liikkumaan _edestakaisin_? Tähän kysymykseen setä ei ollut
halukas vastaamaan, hän vain murahteli jotakin, mutta Kasperista, kuten
sanottu, ei ollut niin helppo päästä. Sedän lopullinen selitys oli
tämmöinen: — "On huomattu", hän sanoi, "että höyryllä on se
ominaisuus, että se välistä voimakkaasti paisuu, välistä taas
hellittää, ymmärrätkö? noin vuorotellen, ymmärrätkö, poikaseni? Mutta
jätä minut jo rauhaan."
Niin vaillinainen oli siihen aikaan vielä yleisön käsitys
höyrykoneesta. Kasper jäi kovasti mietteisiinsä eikä oikein uskonut
setää. Hänen ihmettelyjensä vuoksi lieneekin tuo selitys painunut
muistiini.
Vihdoin saavuimme Helsingin satamaan.
Mutta sen jälkeen muistot sekaantuvat, varmaankin pitkäaikaisten,
rauhattomien muuttopuuhien ja järjestelyjen vuoksi, joissa kaikki
aikuiset hääräilivät.