Paitsi tuota hiihtoretkeä, jolloin pappa oli mammaa pelkäävinään ja
sillä herätti sellaista iloa ja naurua, on muistissani säilynyt
Viipurin kaukaisilta ajoilta vielä pari muutakin kuvaa, jotka
osoittavat papan joskus olleen kanssamme leikkisälläkin päällä ja jotka
varmasti juuri sen vuoksi ovatkin lähtemättömästi muistiin
painautuneet. Tämä papan innostus tosin tapahtui ani harvoin, sillä hän
oli tavallisissa oloissaan sangen ankara ja totinen mies. Leikkisyys
sai sijansa vain harvinaisena poikkeuksena.
Niinpä muistan hänen joskus telmineen Kasperin kanssa, häntä
virkistääkseen. Ja tämäkin oli meistä niin outoa, että pienimmät
erikoisuudet jäivät iäksi muistiin. Hän sai heikonlaisen ja kalpean
Kasperin liikkeelle olemalla juoksevinaan häntä pakoon. Silloin olivat
kaikki huoneet kuin vain tätä leikkiä varten olemassa. He juoksivat
hurjasti. Pappa välistä piiloutui ja antoi Kasperin livahtaa ohitsensa,
välistä taas antautui villiin kilpajuoksuun ennättääkseen ennen
Kasperia johonkin käännekohtaan, josta taas saattoi pujahtaa piiloon.
Matot ja huonekalut menivät lopulta sekaisin. Papan näen edessäni
kovasti hengästyneenä. Silloin hänen etuhampaansa, jotka eivät muuten
näkyneet, olivat näkyvissä ja hänen nauravat kasvonsa, jotka muuten
niin harvoin nauroivat, olivat hehkuvan punaiset.
Kesäisin asuimme erääseen aikaan suurenlaisessa maalaistalossa, joka
sijaitsi meren saarella, ei kaukana Uuraasta Viipurin lähistöllä.
Saaren nimen muistelen olleen Hapenesaari, mutta nykyiset
viipurilaiset, joilta olen kysellyt, eivät sano sennimistä saarta
tuntevansa. Talo taisi kuulua jollekulle entiselle laivurille, joka oli
merielämän jättänyt ja ruvennut maamyyräksi. Pitkän puurakennuksen
keskikohdalla oli kuisti, jonka vieressä kasvoi mahdottoman korkea
vaahtera. Sen siimeksessä kuistin penkillä mamma kerran istui virkaten
ja Kasper ja minä leikimme kellarin kuopan katolla, laskien mäkeä
istuallaan. Mamman kielloista emme olisi lakanneet näin hauskasta
leikistä, mutta me juoksimme pian katsomaan pappaa, joka oli alkanut
kiivetä vaahteraan! Tämäpä vasta huvittavaa ja tavatonta oli! Mamma
pelkäsi ja rukoili pappaa tulemaan alas, mutta me emme pelänneet ja
olimme kokonaan papan puolella. Hän kiipesi yhä korkeammalle ja pieneni
pienenemistään. Vihdoin ei hänen tutusta harmaasta kotinutustaan, jossa
kuitenkin oli hopeiset kotkannapit, näkynyt muuta kuin vilauksittain
jotakin harmaata ja punaista puunhaarojen ja lehtien välitse, jos
oikein kurkisteli. Mamma piteli kauhuissaan kättä silmiensä edessä,
mutta Kasper ja minä hurrasimme.
Pitkän rakennuksen tuvanpuoleisessa päässä, joka sekin oli hallussamme,
pappa kesälomansa aikana veisteli suurta leikkilaivaa puupölkystä.
Välistä tällöin minäkin sain olla mukana suuressa tuvassa ja lattialla
istuen veistellä hänen veitsillään ja taltoilla. Hämärästi tuntuu
niinkuin papalla ja mammalla olisi ollut jokin erimielisyys minun
oikeudestani askarrella tämmöisillä aseilla. Mutta koska Kasper oli
saanut, niin tietysti minunkin piti saada. Pappa antoi harjoittaa,
mutta omalla vastuullani. Ennen pitkää veistin peukalonjuureen haavan,
jonka arpi on vieläkin näkyvissä. Paljon verta pulpahti esille. Papalle
en hiiskunut mitään. Juoksin pois. Mamma sitoi haavan. Sen jälkeen ei
pappakaan antanut käsiini enää teräaseita.
Mutta laiva tuli päivä päivältä yhä sirommaksi. Se sai suuren,
kaksimastoisen kauppalaivan muodon, siinä oli tiivis kansi ja kannessa
näkyivät muka ruuma-aukkojen katokset, laitapultit köysien sitomista
varten, ankkurikela, vesitynnyrien alukset ja monet muut oikeissa
purjelaivoissa olevat vehkeet. Ennen laivan valmistumista oli
tapahtunut se onnettomuus, että keulassa alkoi näyttäytyä hienon
halkeaman rako, joka päivä päivältä suureni. Mutta laivuri, joka oli
asiantuntijana valvonut veistostyötä ja antanut papalle tarkkoja
neuvoja laivanrakennusasioissa, peitti puun suolalla, jonka jälkeen
halkeama meni umpeen ja laiva kohta maalattiin yläpuoli ruskeaksi ja
alapuoli mustaksi. Ennen kuin mastot raakapuineen ja kaikkine hienoine
vehkeineen kiinnitettiin paikoilleen, kiersi pappa hienoja
messinkiruuveja laivan perälevyyn, ja niistä muodostui nimi ELLIIDA.
Tämmöisen nimen sai laiva Aleksanderin ja Elisabetin ensimmäisen
tyttölapsen Elliidan (Liidan) kunniaksi, joka oli syntynyt aikaisemmin
keväällä. Myöhemmin sain kuulla, että papalla olisi muka ollut aikomus
lahjoittaa tämä veistos keisarille. Sangen mahdollista. Mutta veistos
ei tullut lopullisesti viimeistellyksi, joko loma-ajan päättymisen
johdosta tai sitten noiden siipihöyrylaivojen vuoksi, jotka niihin
aikoihin olivat alkaneet pulskutella kaikilla merillä ja kokonaan
häivyttäneet ihmisistä innostuksen purjelaivoihin. Joka tapauksessa
veistoksen tekele joutui isänjälkeisten perujen selvittelyssä minulle,
ja se on yhä vieläkin ullakollamme, tosin sangen surullisessa tilassa
lukemattomien muuttojen jälkeen kaupungeista kaupunkeihin ja asunnoista
asuntoihin, kokka ruhjoutuneena, mastot katkenneina.
Hapenesaaren muistoista on myöskin mainittava suuri surumme, kun papan
johdolla avattuamme vastarakennetun, mahdottoman suuren ladon oven vain
yksi pääskynen suljahti siitä ulos, muut tapasimme nälkään kuolleina
lattialta. Pappa selitti meille, että nuo pääskyset olivat kaiketi
tehneet pesänsä latoon sen ollessa vielä rakennuksen alaisena, mutta
sitten oli sekä luukku että ovi suljettu ja linturaukat olivat
nääntyneet ravinnon ja juoman puutteeseen. Hän siirteli sääliväisesti
kuolleita lintuja sirolla, pienellä jalkaterällään.
Ankarana kasvattajana pappa ei muuten pitänyt arvovallalleen sopivana
ilmaista tunteellisuuksia. Niinpä en ole eläessäni nähnyt hänen
itkevän. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saattanut arvata hänen tuntevan
liikutusta, sääliä, surua tai muuta sellaista, ja sen vuoksi olisi
voinut luulla, ettei hän semmoista koskaan tuntenutkaan. Mutta tässä
pääskys-asiassa — lieneekö se ollut niin odottamaton, ettei hän
huomannut säilyttää tavallista ilmeettömyyttään — hänen kasvoistaan
selvästi tuntui, että hän, aleten Kasperin ja minun tasolleni,
ikäänkuin kolmantena veljenä osallistui yhteiseen suruumme. Tämmöisten
tilanteiden ei tarvitse kestää kuin salamanvälähdyksen aika, mutta
niiden muisto jää ainaiseksi.
Sitä vastoin suuttumuksen ja kiivastumisen tunne ilmeni papan kasvoissa
hyvinkin selvänä. Paitsi tuota ankaraa silmäkulmain rypistystä, josta
olen jo ennen maininnut, nousi hänen kasvoihinsa semmoisissa
tapauksissa voimakas puna, joka saattoi olla hirmuisen peloittava hänen
kiivastumisensa kohteelle. Meillä oli Hapenesaaressa suuri rotukoira,
Rusko nimeltään. Kaupungista maalle päästyänsä se kokonaan hullaantui,
juoksenteli laivurin ryytimaan vastaharavoiduilla penkeillä, teki
hurjia kierroksia äskenkylvetyllä nurmikkokentällä, repi innoissaan
villiviini-istukkaat juurineen maasta, retuutti ja kuori nuorempia
omenapuita eikä totellut ketään. Pappa otti tuon pahan penikan
kasvatuksen omiin käsiinsä. Rangaistuksen välineenä oli hänellä vahva
raippa. Hänen vakaumuksensa oli, että koiran on toteltava isäntänsä
sanallista käskyä ja ellei se sitä tee, on koiraa rangaistava
piiskaamalla kunnes se sen tekee. Oli hirmuista nähdä tätä kuritusta ja
kuulla koiran ulinaa, kun pappa pitäen niskasta kiinni ja kohottaen
etukäpälät ilmaan sutki sitä raipalla. Rusko totteli vähän aikaa, mutta
papan lähdettyä ja jonkun toisen penikan viettelyksestä alkoivat
hauskat laukkaamiset puutarhan penkeillä uudestaan, ja nyt pappa pieksi
niin, että Rusko meni ihan veteläksi eikä jaksanut kiljuakaan, vaan
lopulta vain vikisi hiljaa. Mamma sulkeutui huoneeseensa ja itki,
Kasper ja minä harhailimme epätietoisina ja hajalla silmin. Tämmöistä
kasvatusta saattoi kestää tuntimääriä, vahtimisineen ja yhä uudistuvine
kurituksineen. Pappa oli itsekin väsyneen ja järkyttyneen näköinen.
Olisi tehnyt mieli saada hänelle kuiskatuksi: viskaa raippa metsään ja
tule rannalle voileipiä heittämään. Mutta papalleko semmoista uskalsi
ehdottaa! Hän ei ollut suinkaan mikään sydämetön ja lempeyttä vailla
oleva mies, vaan hänen kiivautensa ja ankaruutensa johtui
periaatteista, siitä, että hän katsoi välttämättömäksi olla rehellinen,
oikeudenmukainen ja säälimättömän ankara. Sen me tunsimme jo ennen kuin
kolttumme oli vaihdettu housuihin.
Mutta _meidän_ kasvatuksessamme ei käytetty ruumiillista rangaistusta.
Meille ei ole koskaan annettu vitsaa eikä meitä ole milloinkaan lyöty.
Tämä omien lasten "koskemattomuus" johtui sekin papan periaatteesta.
Olivatko sellaisen periaatteen syntymiseen vaikuttaneet ehkä omat
kouluajan muistot (sillä hänen aikoinaan oli ruumiillinen kuritus
kaiken kasvatuksen olennaisimpana osana), vai lieneekö se ollut
lempeydestään ja hyvyydestään laajalti tunnetun isänäiti-vainajan
vaikutusta, sitä ei enää voi päättää. Varma vain on, että hän tämänkin
koskemattomuudenperiaatteen toteutti käytännössä yhtä ehdottomasti kuin
kaikki Ruskon kuritukset. Meihin ei saanut kurittamisen aikomuksessa
kukaan milloinkaan kajota. Tuo oli niitä harvoja periaatteellisia
kysymyksiä, joissa pappa ja mamma olivat yhtä mieltä. Mutta pappa osasi
runsain mitoin korvata niin tehoisesta kasvatuskeinosta luopumisensa.
Hänellä oli sen sijaan yhtä ehdottomana periaatteena muunlainen
totisuus ja ankaruus, jota hän suhteissaan meihin noudatti äärimmäisen
johdonmukaisesti ja poikkeuksetta. Sitä varten hän tuli pitäneeksi
meitä tahallisesti vähän loitolla itsestään, vältti liiallista
tutunomaisuutta ja pedanttisesti valvoi sen arvovallan säilymistä, mikä
hänen ja koko hänen aikansa käsitysten mukaan oli vallitseva lasten ja
vanhempien välillä. Me pelkäsimme papan suuttumista, silmäinrypistystä
sanomattomasti, eikä mikään ruumiillinen rangaistus olisi meitä estänyt
kielletyistä teoista yhtä varmasti kuin vain pelkkä kauhu, että
näkisimme hänen mielensä pahoittuvan. Me tunsimme hänen kasvojensa
ilmeet niiden pimeimpiä erikoisuuksia myöten, noiden ryppyjen ei
tarvinnut tehdä kuin pieni alkuvärähdys, niin se oli jo ylin lakimme,
mutta korotetuin äänin lausuttu nuhde oli jo kipein rangaistus.
Täydellinen vastakohta mammalle!
Omituista sanoa, mutta se, että pappa oli vihainen enemmän vain
periaatteensa vuoksi kuin todellisesta vihasta, sen muistan tuntuneen
hänen kasvojensa ilmeessä, ja muistan tuon tunteen ajoilta, jolloin en
tietänyt mitä periaate onkaan. Silti ei hänen silmäinsä rypistys kyllä
ollut suinkaan vähemmän peloittava, vaan ehkä päinvastoin.
Ruskon kasvatuksessa pappa kaikesta vaivautumisestaan ja
perinpohjaisuudestaan huolimatta ei saavuttanut tarkoitustaan. Koira
osasi kyllä kiemurrella hänen jalkainsa juuressa, mutta jäi pelkäämään
vain häntä, ei ketään muuta. Takaisin kaupunkiin muutettuamme ja papan
alettua jälleen olla kaiket päivät virastossa, rupesi nyt hänen
kurituksistaan vapautunut Rusko itse vuorostaan kurittamaan ihmisiä. Se
teki katuhyökkäyksiä ohikulkijain kimppuun, retuutteli heitä ensin vain
housunlahkeista, mutta uskalsi pian nousta takajaloilleen ja asettaa
etukäpälänsä heidän olalleen; kamalasti ärhennellen se tahtoi kaiketi
pakottaa heidät vuorostaan maahan kiemurtelemaan. Monien yleisön
puolelta tulleiden valitusten jälkeen, kun mistään kurituksesta ei enää
ollut apua ja kun vihdoin poliisikin sekaantui asiaan, oli Rusko
suureksi suruksemme ammuttava.
Niihin aikoihin emme asuneet Örnin talossa, vaan Neitsytniemellä,
puutalossa, jonka erotti varsinaisesta kaupungista laaja avokenttä.
Tällä aukeamalla muistan vihaisten hanhiparvien vaeltaneen, ja yksin
kulkiessa piti varovasti ja viekkauksia käyttäen päästä niiden ohitse,
etteivät ruvenneet oikomaan kaulojansa ja huutaen tulemaan päälle.
Välistä oli kenttä täynnä mustalaisten leiritelttoja, ja niiden sisälle
kun uskaltautui kurkistamaan, saattoi nähdä kovin outoa, ihmetyttävää,
kiehtovaa ja yht'aikaa kauhistuttavaa elämää, näkyjä, jotka
hypnotisoivat raukeemukseen asti ja ohimoita väsyttäen syöpyivät
mieleen. Teltassa heillä riippui ruoan aikana puuropata pitkässä
ketjussa, joka oli kiinnitetty katon huippuun. Pata ylettyi niin
matalalle, että sen alle viritetty nuotio sitä hyvin liekitsi. Eräässä
teltoista pari kaunista, ilosilmäistä mustalaispoikaa leikki padan
ääressä, puulusikoillaan lyöden hajalle maassa olevia hevosenjälkiä, ja
samoilla lusikoilla he sitten pistelivät puuroa suuhunsa. Että
maailmassa saattoikin olla tämmöistä! niin erilaisia ja eriarvoisia
ihmisiä! — ajattelimme Kasper ja minä, kalpeina ja totisina
kulkiessamme kotiin mustalaisista vanhemmille kertomaan.
Paitsi Ruskon kohtaloa, hanhia ja mustalaisia on muistiini
syöpynyt Neitsytniemen elämästä eräs yhtä voimaperäinen muisto. Se
vielä selvemmin kuin Ruskon asia todistaa papan lahjomattoman
periaatteellisuuden ehdottomasta ylivallasta sydämen vaikutinten
rinnalla.
Näky oli tämmöinen:
Suuressa keittiössämme seisoo lähellä ulko-ovea keski-ikäinen, meille
vieras mies, käsityöläinen, ammatiltaan verhoilija. Vähän matkan
päässä, hänen oikealla puolellaan on poliisi. Mamma on keittiönpöydän
luona lähellä ikkunaa. Hänen tukkansa on hajallaan, niinkuin ennen
kampausta aamuisin. Pappa seisoo lähempänä sisäovea. Hän puhuu poliisin
kanssa, sitten poliisi puhuu miehen kanssa, mutta mies ei vastaa mitään
ja vain tuijottaa lattiaan. Taitaa keittiössä olla muitakin henkilöitä,
ehkä palvelijoita, mutta ne häipyvät muistonäyssä vain tuntumukseksi.
Sitä selväpiirteisempinä näen nuo neljä päähenkilöä. Olen keittiössä
valinnut sellaisen paikan, josta voin nähdä esteettä jokaisen heistä.
Minua ei kukaan aja pois, vaikka asia on ilmeisesti hyvin totista
laatua ja koskee yksinomaan aikuisia. He eivät huomaa läsnäoloani,
vaikka en ole suinkaan piilossa, — he ovat liian keskittyneet siihen
mitä tapahtuu ja mitä sanotaan. Tiedän vain, että kysymys on
petoksesta, jonka tuo lattiaan tuijottava, mielen järkytyksestä
kosteakasvoiseksi käynyt mies on tehnyt. Ymmärrän, että he koettavat
saada hänet tunnustamaan, mutta hän ei puhu mitään ja hikoillen vain
kuulee, kuinka muiden puheet kokoavat yhä enemmän todistuksia häntä
vastaan. Mamman kalpeissa kasvoissa on pääilmeenä paheksuminen ja
vastalause sen johdosta, että hänen on nyt pakko olla keittiössä. Hän
välttää katsomasta mieheen. Hän ei puhu sanaakaan. Arvoitukseksi jää,
kuinka hän on saattanut tulla keittiöön tukka hajallaan.
Siitä minä osaksi itse ymmärsin, mutta erittäinkin mitä myöhemmin
kerrottiin, olen saanut asiasta tämmöisen kuvitelman:
Elisabet oli antanut jouhipatjan verhoilijalle korjattavaksi. Saatuaan
sen korjattuna takaisin hän sitä tunnustellessaan pani merkille, että
patja tuntui karkeammalta ja kovemmalta kuin ennen korjausta. Hän
ratkoi vähän syrjää ja huomasi, että jouhia oli vain ohuesti päällä,
mutta koko sisäosa oli korvattu niinellä. Kun hän oli vähän tyytymätön
patjan kovuuteen, kysyi hän Aleksanderilta, tulisiko liian kalliiksi
vielä kerran lähettää patja verhoilijalle ja pyytää häntä panemaan vain
jouhia sinne, eikä yhtään niintä. Aleksander rypisti kulmiaan, nousi
työpöytänsä äärestä ja meni kohta sanaakaan sanomatta tutkimaan patjaa.
Petos oli ilmeinen.
— Tätä patjaa, — sanoi Aleksander, ei lähetetä verhoilijalle, vaan
lähetä heti hakemaan häneltä kaikki siinä olleet jouhet.
Vähän ajan kuluttua Elisabet tuli Aleksanderille kertomaan, ettei
verhoilija sanonut patjassa olleenkaan enempiä jouhia. Koska verhoilija
ilmeisesti valehteli, ehdotti Elisabet, ettei sen miehen kanssa oltaisi
enää missään tekemisissä.
Mutta Aleksander sanoi, ettei se riitä miehen rankaisemiseksi. Täytyy
antaa hänet ilmi poliisille ja teljetä vankilaan.
Elisabet ei voinut semmoista ymmärtää. Hän olisi heti vapauttanut
miehen. Ja kun hän ajatteli taaksepäin, ei myöskään yksikään hänen
omaisistaan olisi kutsunut poliisia. Isä olisi varmasti kieltänyt,
äidistä ja sisarista puhumattakaan. Misha olisi sanonut: kuinka voi
rahallisen vahingon takia ryhtyä semmoisiin epähienouksiin kuin
toimittamaan jonkun kurjan raukan poliisin käsiin!
Mutta Aleksander sanoi, ettei tätä käsityöläisen petosta _saanut_ olla
ilmiantamatta, — että se oli jokaisen kansalaisen velvollisuus ja että
rikoksen salaaminen oli laitonta.
Monta päivää tästä asiasta lienee ollut erimielisyyksiä Aleksanderin ja
Elisabetin välillä. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että kutsuttu poliisi
oli saapunut keittiöön ja tuonut mukanansa verhoilijan kuulusteltavaksi
herrasväen läsnäollessa.
Elisabet ei tahtonut olla läsnä. Välttyäkseen sitä tekemästä kuvittelen
hänen viimeisessä hetkessä hädissään vetäytyneen huoneeseensa,
hajoittaneen tukkansa ja alkaneen sitä peilin edessä hidastellen
kammata. Hän kai arveli mahdottomaksi kenenkään vaatia häntä tulemaan
kuulusteluun tukka hajallaan.
Mutta oli meneminen. Sillä kun keittiössä oli jonkin aikaa odotettu,
kuvittelen Aleksanderin menneen Elisabetia hakemaan, aukaisseen oven,
pysähtyneen sen suulle ja vain hiukan kohottaneen silmäkulmiansa.
Elisabet heitti tietenkin närkästyneenä kamman kädestään peililaudalle.
Mutta kun Aleksander viittasi päänliikkeellä keittiöön päin, meni
Elisabet sinne mielenosoituksellisesti, tukka kampaamattomana.
Miten verhoilijan lopuksi kävi, siitä en muista mitään. Hän ei
ollutkaan tässä muistonäyssäni mikään päähenkilö. Lähtemättömästi ennen
muuta on mieleeni syöpynyt tuon alas tuijottavan, tuskasta hiestyneen,
häväistyn miehen ilme. Mutta pääasiana ovat näkemyksessäni ne ilmeet,
jotka todistavat papan ja mamman erilaista suhtautumista tapahtumaan.
Mammasta näkyi, että häntä suunnattomasti vaivaa ja hävettää tämä
pakollinen esiintyminen verhoilijan ilmiantajana ja häpäisijänä. Mamma
olisi varmasti itse mieluummin vajonnut maan alle.
Mutta onko sanottava, että papan kasvojen ilme puhui jotakin
päinvastaista? Kaukana siitä. Papan kasvot olivat tosin punehtuneet,
hänen sanansa leppymättömän ankarat, kun hän lausui syytöksensä ja
pakotti verhoilijan katseen väkisin maahan. Mutta tämä ankaruus
ei johtunut kiivastuksesta, vaan yhä tuosta samasta hänen
periaatteellisuudestaan. Hänen syytöstensä leppymätön armottomuus ja
hänen kasvojensa hehkuva punoitus johtuivat — se tuntui selvästi —
väkivaltaisesta ponnistuksesta juurineen kitkeä itsestään ne hänen
mielestään peräti väärät säälin ja armahduksen tunteet, joita Elisabet
oli keittiössä edustanut ja jotka kenties Aleksanderinkin sydämessä
olivat vastoin hänen tahtoansa liikahtaneet. Rikoksen rangaistukseen
saattaminen oli hänen mielestään moraalin ehdoton vaatimus, selviö,
periaate, josta luopuminen olisi itse puolestaan ollut rangaistava
teko, niinkuin oli yleisen lain mukaan esimerkiksi varastetun tavaran
kätkeminen tai muu rikoksen salaaminen, jopa siitä vaikeneminenkin.
Mutta papan sitkeä periaatteellisuus ei esiintynyt suinkaan vain näin
kieltoperäisenä, vain kasvatuksessa tai lainkäskyjen tarkassa
noudattamisessa. Sillä oli myöskin suuret myöntöperäiset, sanoisinko
aatteelliset puolensa, joiden luja toteuttaminen käytännössä on ollut,
ei ainoastaan hänen oman, vaan koko hänen perheensäkin kohtalojen
suuntaajana.
Seuraavassa koetan — yhä pysyen oman lapsuuteni muistelmissa — kuvata
semmoisiakin hänen lujan periaatteellisuutensa ilmauksia, joissa
Elisabet ei esiinny enää kieltäjänä tai vastustajana, vaan päinvastoin
olentonsa koko alttiudella ja lämmöllä antautuu miestänsä kannattamaan
ja tukemaan.
Sillä horjumaton oikeamielisyys oli sekin Aleksanderin syvimpiä
periaatteita.