Vaikka Elisabet saattoikin olla aika pelkuri, kun oli kysymyksessä
hiihtäminen tai kun hänen oli huviretkelle mentäessä istuttava
kiikkerään veneeseen (jolloin pappa oli piloillaan käskenyt hänen pitää
kieltä keskellä suuta) tai kun hän oman kertomuksensa mukaan oli
talvisena yönä hevoskyydillä matkustanut Saimaan aavan selän yli susia
peläten ja tahtonut sukeltaa piiloon rekivällyjen alle, niin oli
kuitenkin toisia asioita, joissa hän päinvastoin osoitti mitä suurinta
pelottomuutta, jopa niinkin, että missä joku toinen olisi kauhusta
pyörtynyt tai ainakin kadottanut malttinsa, siinä Elisabet ei edes
ymmärtänyt pelätä.
Isän aseman vakiinnuttua Viipurissa sijaitsevan topografiosaston
päällikön-sijaisena vanhemmat muuttivat niin sanottuun Örnin taloon.
Tämä talo oli pitkä kaksikerroksinen kivitalo, ja eiköpä se liene
vieläkin olemassa siellä vanhalla paikallaan kauniin toriaukeaman
ääressä linnan sillan tuolla puolen. Talo oli silloisen Viipurin
komeimpia ja taisi olla kaupungin ainoa kivitalo. Siinä oli kaksi
kerrosta ja meidän oli määrä muuttaa ylempään. Huoneiston muodosti
loppumaton sarja suurenlaisia kajahtelevia huoneita, jotka sijaitsivat
peräkkäin toinen toisensa jäljessä. Isän työhuone oli kerroksen
toisessa äärimmäisessä päässä, makuuhuoneet toisessa. Välillä oli suuri
sali, vierashuone ja monta muuta huonetta, joiden läpi meillä oli väljä
tila hurjaan juoksenteluun, milloin isä ei ollut kotona. — Alakerrassa
sijaitsi kaiketi joitakin venäläiselle sotalaitokselle kuuluvia
virasto- ja kansliahuoneita, koskapa viiruinen vahtikoppi oli portaiden
edessä.
Useat kaupunkilaiset olivat kuitenkin kovasti varoittaneet tuohon
taloon muuttamasta. He sanoivat, että siellä pahasti kummittelee ja
että monen monituiset perheet olivat vain sen vuoksi muuttaneet sieltä
pois, jopa kesken vuottakin. Kerrottiin vanhan Örnin, joka oli talon
rakennuttanut, kuolemansa jälkeen joka yö raskain askelin kuljeskelevan
huoneesta huoneeseen ja tulevan ovien läpi, niitä avaamatta, niinkuin
vain kummituksille on mahdollista.
Isä oli jo ajatellut toiseen asuntoon muuttamista, koska arveli mamman
ehkä pelkäävän kummituksia.
Mutta mamma sanoi hänelle:
— Kuinka voit mitään sellaista luulla? Tiedäthän, etten usko mihinkään
sellaiseen.
Pappa sanoi:
— Onpa sentään sivistyneitäkin, jotka uskovat vainajien liikuskelevan
kuolemansa jälkeen asuntojen ympärillä, esimerkiksi runoilija Topelius.
— En sittenkään usko enkä tule milloinkaan uskomaan, — väitti mamma.
Varoituksista huolimatta siis muutettiin Örnin taloon.
Kesän ja alkusyksyn valoisa aika kului uudessa asunnossa onnellisesti.
Mistään kummittelemisesta ei ollut vähintäkään tietoa. Parempaa asuntoa
ainakaan me pojat emme olisi voineet uneksiakaan, sillä kauniilla
säällä saimme leikkiä torin oikealla puolella olevassa puistossa, mutta
sadesäällä saattoi melkein yhtä esteettömästi telmiä sisällä.
Mutta sitten tuli talvi. Maa koveni, pakkanen paukkui, ja oli kauhean
pimeätä. Ilta tuli jo kohta päivällisen jälkeen.
Silloin, eräänä yönä, asiat saivat huonon käänteen.
Pappa ja mamma olivat vieraisilla. Semmoisissa tapauksissa mamma aina
käski palvelustytön istua huoneessamme siksi kunnes he palasivat
kutsuista. Niin oli nytkin tapahtunut.
Olimme jo unen helmoissa, kun tyttö hätäisesti herätti meidät. Hän haki
kiireessä tulitikkuja, voimatta kuitenkaan niitä löytää. Hän oli aivan
kauhistuksissaan ja puhui kuiskaavan sähisevästi vaatien meitä
siirtymään mukanansa keittiön takaiseen palvelijanhuoneeseen, mutta
itse kuitenkaan uskaltamatta avata sinne vievää ovea.
Minä lienen nukahtanut unia jatkamaan niiden neuvottelujen aikana,
joita hän piti asiasta Kasperin kanssa, koskapa Kasper herätti minut
uudelleen ja sanoi: kummittelee. Heitä molempia suututti, että minä
olin noin nukuksissa, vaikka vaara oli ilmeisesti peräti uhkaava eikä
tässä joutanut minua pois kantamaan, vaan jokaisen oli varjeleminen
omia kinttujaan.
— Kuuntele! — sähisivät he minulle pilkkosen pimeässä. — Etkö kuule,
askeleita? — sanoi Kasper kiukkuisesti.
Minä kiipesin vuoteestani lattialle ja rupesin pimeässä hamuilemaan ja
tunnustelemaan Kasperin olinpaikkaa. Vihdoin sattui käteeni hänen
paitansa. Hän oli istuallaan paita polvien yli, ja minä kapusin hänen
viereensä mamman sänkyyn.
Tyttö kuului visusti lukitsevan oven, joka vei ruokasaliin.
Kun litistyin lähemmäksi Kasperia, huomasin selvään, että hänkin oli
peloissaan. Silloin minäkin kovasti säikähdin ja me vapisimme hänen
kanssaan yhdessä.
— Nyt se rupeaa taas lähtemään poispäin, — kuiskasi Kasper ikäänkuin
vähän rauhoittuen, — kuuletko?
Minä en kuullut mitään.
— Etkö todellakaan kuule mitään! — huudahti nyt Kasper ja töykkäsi
minua kylkeen.
Todella, jos hyvin tarkkaan kuunteli, ei voinut olla kuulematta
kaukaisia askeleita, jotka etenemistään etenivät, kulkien poispäin
huoneesta huoneeseen ja koleasti kajahdellen niinkuin kellarissa,
kunnes etenivät niin kauas, että lakkasivat kuulumasta.
— No? — kysyi Kasper äkäisesti, — kuulitko nyt!
Minä myönsin kuulleeni ja tahdoin mennä takaisin omaan vuoteeseeni,
koska kummitteleminen oli nyt loppunut.
— Odota, — sanoi Kasper, — kohta se rupeaa tulemaan takaisin
tännepäin, kuuntele tarkkaan.
— Nukutaan pian ennen kuin se ehtii, — ehdottelin minä ja sukelsin
peitteen alle.
Mutta enpä voinutkaan nukkua. Uteliaisuus oli suurempi ja minä pistin
pääni jälleen esille.
Samassa jo askeleet kuuluivat uudelleen lähestyvän. Ne tulivat kaukaa
papan huoneesta asti. Hitaasti, hyvin hitaasti ne lähenivät, yhä
selvemmin kuului raskas astunta, aivan kuin joku olisi puukengissä
laahustanut meitä kohden. Nyt Kasperkin pujahti peitteen alle. Tämä se
oli kauheista kauheinta.
Tyttö kuului hädissään työntävän pöytää ovea vastaan, ikäänkuin
kummitus, joka oli kulkenut esteettömästi muiden suljettujen ovien
läpi, ei muka olisi yhtä helposti tullut makuuhuoneenkin oven läpi.
Mutta se tyttö ei ollutkaan niitä kaikkein älykkäimpiä, niinkuin Kasper
oli monesti vakuuttanut ja nytkin sanoi suutuksissaan peitteen alla:
äsh! — hänen tyhmyydelleen.
Salin ja vierashuoneen läpi tultuaan kummitus tuntui olevan jo
ruokasalissa, ja — kauheata sanoa — lähestyi hitaasti, entistäkin
hitaammin jo meidän oveamme. Nyt — nyt se kohta tulee makuuhuoneeseen
ja pitkillä sormillaan tunnustelee missä varpaamme ovat ja kouraisee
kinttujamme!
Sydän oli pakahtua kauhusta. Kummitus oli pysähtynyt aivan ovemme
taakse. Ehkäpä se oli jo huoneessammekin. Mutta ei se enää liikkunut
eteenpäin. Ikäänkuin peloittaakseen se vain kopisteli ja lähti sitten
uudelleen etenemään, alkaen vaelluksensa poispäin huoneesta huoneeseen.
Tämä etenemisen ja lähenemisen uudistuva kertautuminen kesti niin
kauan, että Kasper ja minä vihdoin nukuimme saman peitteen alle
sykkyrään, koska niin oli turvallisinta.
Tyttö sitä vastoin oli kai saanut vielä kauan pelätä ja valvoa. Ainakin
hän oli heti äidin kotiin tultua sanoutunut irti palveluksestaan. Hän
sanoi lähtevänsä pois mokomasta talosta, jossa noin kauheasti
kummittelee.
Seuraavana päivänä mamma ei antanut meille mitään rauhaa, vaan yhä ja
yhä häiritsi leikkejämme istuttamalla eteensä ja vaatimalla
kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanomista tämän kummittelu-historian
johdosta.
"Muistakaa", hän puhui, "että jos jokin teitä pimeässä peloittaa,
esimerkiksi näette käytävässä valkean haamun tai kuulette ullakon
rappusissa kolinaa, vaikka siellä ei ketään ole, niin älkää pelästykö
älkääkä juosko pakoon, vaan menkää suoraa päätä rohkeasti ottamaan
selvää, mitä tuo valkoinen on tai mikä rappusissa kolisee. No, ehkä ei
ole muuta kuin jokin kuivamaan ripustettu lakana tai joku rotta
rappusissa."
— Mutta mamma, sinä se juuri pelkäätkin rottia — sanoin minä. — Ja
pelkäät vielä hiiriäkin.
Mamma kääntyi tämän huomautuksen jälkeen yksistään Kasperin puoleen.
Kasper sanoi jo seuranneensa hänen neuvoaan (sillä mamma ei puhunut
meille kummituksia vastaan suinkaan ensimmäistä kertaa). Kasper sanoi
nähneensä ullakolla hämärissä sarvipäisen mörön, menneensä lähemmäksi
ja löytäneensä vain tavalliset hirvensarvet, jotka riippuivat muun
romun joukossa.
— Näetkös nyt, — sanoi mamma. — Muista siis ensi yönä olla yhtä
rohkea, jos rupeaa kummittelemaan.
— Mutta kyllä siellä vain joku käveli sittenkin! — väitti Kasper.
— Siis täytyy mennä katsomaan _kuka_ siellä kävelee, — sanoi mamma.
— Olkaa huoletta, minä tulen teidän kanssanne.
Kasper ja minä vilkaisimme toisiimme. Miten mamma, joka oli sellainen
pelkuri, että hyppäsi tuolille seisomaan, kun näki hiiren tulevan
lattian yli, olisi uskaltanut mennä yöllä katsomaan kuka salissa
käveli!
Illalla hän tuli meidän mukanamme makuuhuoneeseen. Pappa ei ollut
kotona. Autettuaan meitä peseytymään mamma avasi selko selälleen kaikki
ovet huoneesta huoneeseen. Ne olivat kaikki kirkkaassa kuutamon
valaistuksessa. Makuuhuoneen leveän ikkunan eteen hän oli vetänyt
käärekaihtimen. Huoneessa paloi vain yksi kynttilä.
Kaiketi hän huomasi, että olimme levottomia, koska hän alkoi jälleen
puhua pilkallisesti kummituksista ja selittää, kuinka häpeällistä oli
niitä pelätä. Hänellä oli ainaisena tapana säästää kaikkein tärkeimmät
opetuksensa vasta siksi, kun olimme jo makuulla ja päivän leikeistä
hiljentyneet. Autettuaan meidät riisuutumaan paitasillemme ja
katsottuaan, että kaikki oli yöksi järjestyksessä, hän tavallisesti
alkoi uudelleen selittää asioita Kasperille, istuen oman vuoteensa
laidalla, jossa vuoteessa Kasperilla oli aina oikeus maata niin kauan
kuin mamma itse ei ollut vielä riisuutunut.
Kuinka ihanan, kutittavan raukeaa ja turvallisen onnellista olikaan
olo, kun peitteen jo lämmetessä ja sileäin lakanain hivellessä jalkoja
vielä kuuli äidin liikkuvan makuullemenon hommissa, kuuli hänen
tukkaneulojensa rapisevan peilipöydälle, ja, jos raotti silmänsä, näki
hänen seisovan peilin luona valkoisessa yönutussa, ja käsivarret
paljastuneina ja kyynärpäät terävinä hajoittavan yöksi tukkaansa!
Nyt hän jo sammutti kynttilän. Kuului, kuinka hän sitten vetää
käärekaihtimen ylös ja menee vuoteeseensa. Makuuhuoneessakin oli nyt
kirkas kuunpaiste. Me makasimme kaikki kolme hiljaa liikahtamatta,
odotellen, henkeä pidättäen, hyvin tietäen, ettei kukaan nuku. Kunnes
todella alkoi kuulua kaukaa asunnon toisesta päästä tutut yölliset
askeleet. Emme sittenkään liikahtaneet. Mamma vain kohotti päänsä
aluselta voidakseen paremmin kuulla.
Askeleet hitaasti lähestyivät ja Kasper ja minä aloimme kiivetä mamman
vuoteeseen.
— Pysykää sängyissänne, pojat, — sanoi mamma. — No, Arvid saa tulla,
koska on pienempi ja tyhmempi. Mutta sinä, Kasper, etkö sanonut
päivällä, ettet usko kummituksiin? Muuttuuko asia yöllä? Oletko
ruvennut uskomaan kummituksia.
— En usko.
— Mene sitten katsomaan, mikä siellä kolisee.
— Peloittaa, menisit itse.
— Rakas Kasper, tahtoisin, että _sinä_ menisit. Emmekö päivällä
yhdessä nauraneet palvelustyttöä, joka oli työntänyt pöydän oven eteen?
Ja etkö itse sanonut häntä kovin tyhmäksi?
— Sanoin, ja hän onkin tyhmä.
— Rakas Kasper, etkö nyt ole yhtä tyhmä sinäkin?
— En.
— Mutta sanoithan, että sinuakin peloittaa. Menisit nyt katsomaan ja
näyttäisit minulle, ettet ole tyhmä etkä pelkää.
Kasper kohosi istualleen aikoen todella tehdä yrityksen.
Mutta askeleet olivat jo ehtineet lähestyä arveluttavasti, ja nyt ne
tekivät tuon kaikkein kauheimman pysähdyksen, jolloin kuului kuin
kummitus olisi peloitellen koputellut puukenkiä toinen toistaan vasten.
Nyt mammakin nousi istumaan. Kasper sukelsi jälleen peitteen alle
päineen kaikkineen. Mutta mamma ei enää puhunutkaan Kasperille, vaan
näytti jo itsekin hämmästyneenä kuuntelevan. Kun askeleet rupesivat
entistä raskaampina ja selvemmin kuuluvina jälleen lähestymään, nousi
mamma nopeasti vuoteesta ja meni suoraa päätä toisiin huoneisiin. Hänen
liikkeitään ei kuulunut, sillä hänellä oli vain sukat jalassa, mutta
ihan viimeiseen huoneeseen hän lienee mennyt, koskapa viipyi niin
kauhean kauan. Kummitus ehti ainakin kaksi kertaa vaeltaa pitkän
matkansa edestakaisin, ennen kuin mamma vihdoinkin palasi luoksemme.
— Nyt tiedän, mikä se on, — hän sanoi.
— No? — kysyimme ällistyneinä.
— Tulkaa katsomaan, — hän sanoi ojentaen meille kätensä ja auttaen
meitä vuoteista.
Menimme kolmisin kuutamon valaisemiin suuriin huoneisiin. Olimme
paitasillamme. Hän johdatti meidät saliin asti. Siellä hän auttoi
meidät ikkunalaudalle istumaan ja käski katsomaan ulos. Katsoa piti
niin, että otsa kosketti ruutuun ja että saattoi nähdä alas
katukäytävälle, joka kulki pitkin oman talomme viertä. Kirkkaassa kuun
paisteessa ja kaiketi hyvin kovassa pakkasessa seisoi siinä mies, jolla
oli yllään melkein maahan asti ylettyvä lammasnahkaturkki, päässä suuri
karvalakki ja pistinkivääri olalla. Kylmissään hän siirtyi jalalta
jalalle, ja välistä koputteli puukenkiään yhteen. Sitten hän lähti
raskain askelin hitaasti vaeltamaan eteenpäin, kunnes taas palasi
vahtikopin luo.
Mamman opastuksella pääsimme pian perille, että vahtisotamiehen
askeleet ja koputukset olivat juuri samoja, jotka kajahtelivat
meidänkin huoneissamme. Sen ymmärrettyämme me uskalsimme edetä mammasta
salin toiseen päähän asti ja askelten lähestyessä juoksimme taas
ikkunalle vertailemaan niitä sotamiehen liikkeisiin. Me riemastuimme ja
yllyimme nyt niin, että mamman puolinaisista kielloista huolimattakin
aloimme juosta sinne tänne huoneissa, ihan äärimmäistä huonetta myöten.
Välistä pysähdyimme jollekin sohvalle istumaan kuullaksemme jälleen
"kummituksen" askeleet ja voidaksemme riemuita pelottomuudestamme.
Sen jälkeen emme enää yksinkään nukkuessa pelänneet noita yöllisiä
ääniä. Melkeinpä oli meistä hauskaa niitä kuunnella, hytisten kipristyä
peitteen alle ja ajatella: siellä se sotamies nyt pakkasessa
käyskentelee ja vartioi taloa, jossa me nukumme. Kummituksiin emme enää
usko. Se meni nyt äidistä meidänkin veriimme. Vielä täysikäisenäkin,
jos jokin pimeässä kolahtaa tai ilmestyy jokin kammottava harhanäky,
syntyy mielessä omituinen velvollisuudentunto: ottaa selvä, mitä se
oli, viipyä pimeässä siksi, kunnes kaikki äänet tai esineet ovat
jälleen tutuiksi kotiutuneet, ja lähteä vapaana kaikesta pelosta,
pimeyden isäntänä.