Aikaisimpana omakohtaisena muistona vanhemmistani, Aleksanderista ja
Elisabetista, on minulla säilynyt varhaiskeväinen näky, joka on
paikallistettava kaiketi jonnekin Viipurin lähistöön ja taannutettava
niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin nuori pariskunta, muutettuaan
Pietarista, oli vasta joitakuita vuosia asunut Suomessa, Aleksanderin
hoitaessa tänne sijoitetun topografikunnan päällikön virkaa.
Muistan loistoisan kävelyretken isän ja äidin seurassa.
Aleksanderilla oli mukana sukset. Elisabet talutti meitä molempia
käsistä, Kasperia ja minua. Olimme saaneet lähteä katsomaan kuinka
pappa hiihtää. Kolmas poika, Eerik, oli vielä liian pieni semmoisille
retkille otettavaksi ja jätettiin kotiin.
Luultavasti mamma sai silloin itsekin vasta ensimmäisen kerran nähdä,
miten mäkeä lasketaan suksilla, koska hän suuresti ihmetteli, että se
oli tapahtuva seisoalta, toinen jalka toisella ja toinen toisella
suksella.
Mammalla oli yllään tiukka puoliturkki. Päässä hänellä oli ruskean
harmaa turkislakki, jonka yläosa oli kuitenkin tummanpunaista samettia.
Muistan korkean, kauttaaltaan lumenpeittoisen mäen, jonka kukkulalle
hilpeä äiti iloissaan meitä auttoi, kainaloista kantaen vuorotellen
kumpaakin, ja välillä aina pani seisomaan syvään lumeen, johon me
vajosimme vyötäisiä myöten. Toisin paikoin taas lumi oli niin kovaa,
että sillä saattoi juoksennella niinkuin lattialla.
Muistan tuon häikäisevän heleän kukkulan, niinkuin olisin sen eilen
nähnyt. Lumi kimaltelee välkkyvän kirkkaana. Ei voi pitää silmiä auki.
Lumen kiilto on kellertävää niinkuin itse auringonkin.
Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen,
päässä tumma sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset. Nyt
hän työntää sauvoilla ja lähtee hiihtämään alamäkeen. Hirmuinen on
hänen vauhtinsa mäen alla, vaikka hän vain seisoo suksillaan. Sitten
hän alkaa pienenemistään pienetä tasangolle jouduttuaan ja on vihdoin
vain pilkkuna kaukana, kaukana. Kuinka kauan saimmekaan odottaa, ennen
kuin hän sieltä joutui takaisin.
Mamma oli suuresti ihmeissään ja ihastuksissaan. Hän vain kummasteli
kuinka pappa uskalsi seisoa suksien päällä, kun olisi voinut istua.
Pitkän odotusajan lyhentämiseksi äidin täytyi keksiä meille jotakin
leikkimistä. Hän kaivoi meille pesät lumeen ja me kyykistyimme niihin.
Hän meni tuuhean katajan taakse, pani kaikki sormensa peloittavasti
koukkuun kasvojen eteen ja rupesi karhuksi. Kiljahtelimme ja
kaivauduimme syvälle pesiimme. Mörähdellen hän kömpi esille katajan
takaa.
Tämä oli hauskaa. Me kokonaan unohdimme papan emmekä huomanneet häntä
ennen kuin hän oli jo taas mäellä. Ylös tultuaan hän oli asettanut
suksensa jälleen alamäkeen päin ja huusi mammaa tulemaan luoksensa. Hän
tahtoi, että mamma asettuisi seisomaan suksille hänen taakseen ja
pitelisi palttoon selkävyöstä, ja niin he olisivat laskeneet yhdessä
alas.
Mamma nauroi ja kauhistui yht'aikaa. Peittäen silmänsä käsin, niinkuin
olisi pelännyt ajatellakin sellaista vaaraa, hän oikein kiljahteli
kauhistuksesta.
Pappa oli jo asettunut suksille ja käski mamman vain pian joutua
mukaan.
— Ni za shto, ni za shto! — huusi mamma huitoen torjuvasti käsillään.
Se merkitsi, ettei hän mistään hinnasta suostunut ryhtymään niin
uhkarohkeaan yritykseen. — "Ei, ei, ei, ei!"
Pappa pudisteli päätään saadakseen mamman häpeämään pelkuruuttaan ja
sanoi, että mitä pojatkin ajattelevat, kun heillä on niin pelkurimainen
äiti!
Mutta tämä ei vaikuttanut mammaan. Hän pysyi vain poispäin kääntyneenä,
ja papan otsanahka silmien välissä alkoi jo rypistyä, seikka, jonka me
pojat aina huomasimme vaikka kuinka pitkän välimatkan päähän. Ja
luullakseni sen olisi huomannut samoin mammakin, jos hän vain ei olisi
sattunut olemaan poispäin kääntyneenä.
— Tulehan jo! — sanoi pappa äänellä, joka saattoi mamman heti
katsahtamaan sinnepäin. Ja nyt mamma tietysti jätti kaikki
vastustelemiset. Hän teki niinkuin mekin olisimme tehneet. Mitään
nurjamielisyyttä osoittamatta, päinvastoin nauraen ja iloisesti
punastuneena hän meni rohkeasti papan luo, asettui suksille hänen
taakseen ja tarrasi kiinni käsin hänen selkävyöhönsä.
Nyt pappa sanoi: — No pitelehän vain lujasti ja ala astua mukana,
vasemmalla ensin, nyt oikealla, yks, kaks, yks, kaks...
Pappa puhui semmoisella määräävällä äänellä, jota ei olisi voinut
kuvitellakaan kenenkään vastustavan. Ja todella he liikahtivat
eteenpäin. Me seisoimme vähän alempana ja katselimme heidän laskuansa.
Pappa ottaa parempaa vauhtia, auttaen molemmilla sauvoilla.
Kun sukset alamäen vietteessä liukuivat jo omin valloin ja he
suhahtivat meidän ohitsemme, oli mamman pää kyyristyksissä olkain
väliin ja silmät olivat lujasti umpeen puristuneet. Ilmeisesti hän oli
heittäytymässä maailman suurimman vaaran kitaan. Tuli mitä tuli!
Jännittyneinä me jäimme katsomaan tavatonta näkyä. He alenivat
ohitsemme hurjaa vauhtia. Pappa ja mamma yhdessä! Kerrankin yhdessä, ja
vielä päälliseksi hiihtivät, siis leikkivät! Semmoista emme toki olleet
milloinkaan ennen nähneet. He olivat kotona melkein aina eri paikoissa,
toinen keittiössä ja vuoteitten luona, toinen taas virastossa ja
työhuoneessaan, jonne ei saanut mennä papan ollessa kotona. Mutta nyt
he hiihtivät yhdessä ja pappaakin sai nauraa, sillä olihan tämä
leikkiä! Me olimme hurjan innoissamme. Olisiko mitään jännittävämpää ja
riemastuttavampaa voinut tapahtua! Rinta paisui ilosta ja olisi tehnyt
mieli ruveta syyttä suotta huutamaan ja hurjistelemaan tai heittelemään
kuperkeikkaa mullin mallin, pää syvimmässä lumessa.
Mutta mitä tapahtuikaan!
Juuri kun heidän vauhtinsa oli suurin ja he olivat jo tulemassa
tasangolle, me näimme heidän kaatuvan selällensä. Vauhti viskasi heidän
erilleen. Mamma kieriskeli sikin sokin lumessa, jotta valkoiset
alusvaatteet vain vilahtelivat. Pappa jäi tosin paikoilleen, mutta oli
hänkin kaatuessaan seonnut nurin niskoin lumiin. Ja toinen suksista
lähti yksin viillättämään kauas, kauas tasangolle.
Mamma kaiketi arvasi meidän kovasti säikähtäneen, koskapa hän ensi
työkseen hyppäsi pystyyn ja alkoi meille viuhtoa huutaen iloisesti:
u-uu! ja rupesi kohta kiirehtimään luoksemme. Pappa hiihti yhdellä
suksella sitä karannutta noutamaan. Ja vaikka hän niin teki, joutuivat
he kumminkin samaan aikaan takaisin mäenharjalle. Mamman tuloa oli
hidastuttanut hänen yletön naurunsa. Pappa oli hänet saavutettuaan
alkanut hyvin kiihkeästi selitellä jotakin hänelle, ja tätäkö hän
lienee nauranut, vai ehkä sitä, että hanki niin usein petti ja hän
vajosi välistä vyötäisiä myöten lumeen. Välistä hän nauroi niin
hillittömästi, että jalkain ollessa syvällä lumessa yläruumiin täytyi
rentona kallistua hankea vasten. Ja pappa siitä vain kiihtyi, mutta
silloin mammaa nauratti heidän kaatumisensa vieläkin enemmän.
Heidän päästyänsä mäen päälle mamma ei voinut naurultaan enää ollenkaan
kuunnella mitä pappa hänelle selitteli. Silloin pappa kääntyi meidän
puoleemme, ja me kohta huomasimme, ettei hän ollut vihainen tosissaan.
Hän ei oikeastaan tahtonut mitään muuta kuin puolustaa kaatumistaan.
Hän tahtoi vain saada selitetyksi, että mamma oli vetänyt häntä kaikin
voimin taaksepäin. Mitä kovemmaksi vauhti oli käynyt, sitä kovemmin
mamma oli koettanut sitä pysäyttää, kunnes lopulta veti hänet ja
itsensä kumoon. Me ymmärsimme tämän selityksen hyvin ja olimme nyt
kumpikin miehekkäinä papan puolella.
Hän rupesi tahtomaan mammaa uudestaan suksille.
Ja, ihmeellistä sanoa, mamma näytti aivan suostuvaiselta, niinkuin se
olisi ollut nyt hänestä itsestäänkin hauskaa.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Luultavasti oli jompikumpi hänen
pojistaan sentään niin pelästyksissään äskeisen kuperkeikan johdosta,
että mamman astuessa uudestaan suksille pillahti itkemään. Ja tätä
surua häivyttääksen mamma rupesi häntä naurattelemaan. Rupesi muka
torumaan ja uhkailemaan pappaa ja sauvalla oli työntävinään hänet pois
suksilta. Pappa innostui nyt hänkin näyttelemään. Mamman töytäyksestä
hän oli kaatuvinaan lumeen. Sitten hän vuorostaan rupesi mammaa
hätyyttelemään. Ja nyt mammakin muka kaatui lumeen. Mutta mammapa
kostoksi taittoi katajasta oksan ja sitä huiskutellen alkoi uhkaavasti
lähestyä pappaa. Nyt pappa muka lähti käpälämäkeen. Hän otti kovan
vauhdin ja lasketti suksilla alas, puolivälissä mäkeä kuitenkin tehden
äkkijyrkän käännöksen ja kavuten jälleen ylös. Niin taitava hiihtäjä
hän oli.
Tämä heidän tekotappelunsa huvitti meitä siihen määrään, että olimme
aivan pakahtua nauruun. Huvittavinta oli se, että pappa muka pelkäsi
mammaa! Voiko olla mitään hullunkurisempaa: pappa muka menee pakoon —
mammaa! Taas tekee mieli huutaa riemusta ja heittää lumessa
kuperkeikkaa.
Mutta riemullisinta kaikesta oli, että he näin vallattomasti keskenään
teuhasivat, että he työntelivät toisiaan lumeen ja painiskelivat
saadakseen toisensa kumoon.
Ei yksikään muisto näiltä kaukaisilta ajoilta ole mielessä säilynyt
niin kirkkaana ja yksityiskohtia myöten selvänä kuin tämä ulkonaisesti
katsottuna kaiketi sangen vähäpätöiseksi arvattava kohtaus. Ja
kuitenkin se valaisee vuosikausien täydellistä pimeyttä aivan
yksinäisenä muistona, niinkuin se olisi itseensä koonnut kaiken valon
ja häikäisyllään sammuttanut ympäriltään muut loistot.
Miksi joku erikoinen muisto näin saattaa loistaa kaikkien muiden ylitse
ja tekeytyä koko lapsuusajan tärkeimmäksi elämykseksi? Ei parhaallakaan
tahdolla voi ymmärtää, miksi se yksin on muistiin piirtäytynyt, eikä
mikään muu. Selittääkseenkö jotakin tulevaisuudessa?
Ei voi ajatella muuta kuin että muisto on säilynyt sen unohtumattoman
riemuntunteen vaikutuksesta, jonka meissä oli herättänyt heidän
vallattoman leikkinsä ja toverillisen lähentymisensä näkeminen.
Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen
riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään.