En Aleksanderista enkä Elisabetista tietenkään voi mitään itse muistaa
niiden kahden vuoden ajalta, jotka he ennen Suomeen muuttoansa vielä
oleskelivat Venäjällä asuen Pulkovan observatoriolla ja viimeksi
Pietarissa, jonne Elisabet oli muuttanut vanhempiensa luo Viipurin
puoleiseen kaupunginosaan siksi aikaa kun Aleksander viipyi Lapissa.
Kuitenkin, niinkuin aivan selkeällä taivaalla sinen syvyyteen katsoessa
voi sittenkin joskus erottaa kaukaisten sumupilvien liikuntaa, vaikkei
niiden muodoista saakaan selkoa, niin lapsuusmuistojenkin etäisyydessä
voi vaeltaa usvakuvia, joiden kyllä itse tuntee edustavan
todellisuutta, vaikkei voi muille niitä elävöittää. Ympärillä ei ole
aikaa, ei paikkaa, on vain jotakin määrätöntä, usvaista ulappaa.
Niinpä näen ja tunnen seuraavaa:
Hyvä ukko, jonka oma en kyllä ole, mutta jolla kuitenkin on oikeus
leikkiä minun ja veljeni kanssa ja tehdä meille kaikenlaisia tepposia,
on nostanut minut kaiteen ylitse vanhemman veljeni Kasperin viereen
seisomaan. Me olemme näin joutuneet petoeläimen eteen, joka kulkee
edestakaisin rautaverkon takana, irvistellen ja häntäänsä kieputellen.
Minusta näyttää, että tässä pitäisi pelätä, mutta koska Kasper ei itke,
ymmärrän minäkin, ettei ole mitään pelättävää. Sitä paitsi on
turvanamme takanapäin tuo ukko, joka rakastaa meitä ja nyt viekkaasti
nauraa, pilkaten vaaranalaisuuttamme, ehkä toivoen, että rupeaisimme
itkemään ja hän saisi hyväillen ja rauhoitellen nostaa meidät kaiteen
yli syliinsä. Siinä on taempana vielä kaksi aikuista, mutta niistä ei
tunnu lähtevän samaa turvaa, sillä he ovat naisia ja heidän luulisi
itse pelkäävän. He ovat tummissa vaatteissa ja ikäänkuin kasvotkin
mustaan verhottuina. Jos he olisivat olleet äiti ja joku hänen
sisaristaan, niin miksi olisin unohtanut keitä he olivat? Ja minkä
johdosta he olisivat olleet surupuvuissa?
Mutta kuka oli tuo ukko, jonka näen niin selvänä muistissani?
Hänellä on näkemyksessäni yllään vaaleanharmaa palttoo, ja sen
kullankiiltävät napit molemmin puolin palttoota vieläkin kiiluvat
silmiini mikä enemmän, mikä vähemmän. Muistan suurilippaisen lakin ja
sen kokardin. Muistan suuret harmaat viikset ja ohimotukan omituiset
kiehkurat, jotka tulivat korvien etupuolelle.
Päättäen siitä, että mitään eläintarhoja ei lapsuutemme aikoina ollut
Suomessa, olimme siis Pietarin eläintarhassa. Ja silloin ei ukko ole
voinut olla kukaan muu kuin Elisabetin isä, jonka säilyneet valokuvat
hyvin vastaavatkin muistikuvaani. Surupuvutkin voi selittää. Kolja,
Elisabetin veli, oli tapaturmaisesti kuollut niihin aikoihin (minun
ollessani kahdenvuotiaana). Hän oli pahoin polttanut koko kätensä
kemiallista liuosta valmistaessaan, jota tarvitsi valokuvauksessaan.
Tämä oli tapahtunut hänen oltuaan vasta vuoden naimisissa Shura
Berkovin kanssa.
Isoäidistäkin on säilynyt jonkinlainen muiston tuntu, tai oikeastaan
vain, että eräs vanha mummo ja minä rakastimme toisiamme ja että hän
oli suloisen lämmin ja pehmeä, kun otti syliinsä, istutti polvilleen ja
syleili ja suuteli. Ja hän suuteli sillä tavalla, että ensin työnsi
vähän loitommas itsestään, katseli päätänsä kallistellen ja yht'äkkiä
veti luokseen, suuteli ja sitten taas työnsi pois, katseli ja taas
puristi luokseen. Asia oli siedettävissä vain mummon hyvyyden tähden.
Elisabetin kertomusten mukaan minulla oli niihin aikoihin toinenkin
hyvä ystävä. Se oli juuri tuo Kolja. Hän oli niin kiintynyt Elisabetin
kaksivuotiaaseen, että oli välistä parikin kertaa päivässä pistäytynyt
poikaa katsomassa, heitellyt ilmaan, leikkinyt ja peuhannut. Siitä
hänen erikoisrakkaudestaan on minulla jäljellä vain muistotuntu
sydämenhiipaisusta, jota koin korkealle ilmaan lentäessäni. Se oli
suloista, koska oli samalla myöskin säikyttävää.
Mutta tämän saman Koljan ja hänen Shuransa rakkaustarinasta on Elisabet
myöhemmin kertonut minulle aivan ihmeellisiä juttuja, joita hän ei
kyllä aikonut julkisuuteen saatettaviksi, ehkä siitäkin syystä, että
Shura vielä oli elossa. Minun mielestäni monet asiat saisivat
unohdukseen painua ennemmin kuin nämä hänen kertomuksensa.
Shura — oliko hän liian nuori vai elikö hän muuten niin kokonaan
taiteen ja soitannon ylevissä ilmakerroksissa — ei tuntunut olevan
ollenkaan luotu sukupuolista asiaa varten. Hän saattoi olla ikäistensä
miesten kanssa läheisessä ystävyydessä, milloin yhteiset käsitykset ja
maut olivat ystävyyden perustuksena ja erittäinkin yhteinen rakkaus
soitantoon. Mutta miesten lähentelemistä hän ei ollenkaan voinut
suvaita. Se oli hänestä todistus ystävyyden olemattomuudesta, ilmaisi
ystävyyden syyksi arvottomia vaikuttimia.
Kuitenkin Kolja ja hän olivat niin kiintyneet toisiinsa, että Shura —
ja ehkä he molemmatkin — viattomuudessaan luulivat sen riittävän
heidän sielujensa ikuiseen yhdistykseen avioliitossa, sillä kumpikaan
ei voinut edes ajatellakaan ikiystäväkseen ketään toista. He siis
tekivät "niinkuin kaikki muutkin nuoret": he menivät kihloihin.
Mutta kaiketi alkoi — jommankummanko vai kumpaisenkin puolelta —
tähän ikiystävyyteen liittyä vielä jotakin muuta vastustamatonta
vetovoimaa, koskapa Shura tuli kovin hajamieliseksi ja muutti jo ennen
kesäntuloa Uudellekirkolle äitinsä luo.
Sieltä hän kirjoitti Koljalle ja antoi hänelle rukkaset.
Tämä oli mitä ankarin isku Koljalle, joka oli koko olennollaan
kiintynyt Shuraan. Kolja suri välien katkeamista niin, että laihtui ja
kävi perin huononnäköiseksi, jopa alkoi kävellessään horjua. Vihdoin
hän kadotti kaiken arvostelukykynsäkin. Hän tuli niin tohloksi, että
lähti jalkaisin tallustelemaan Uudellekirkolle päin, jonne on monien
peninkulmien matka Pietarista.
Suuri levottomuus ja haeskelu syntyi omaisten joukossa, kun ei miestä
löytynyt. Vihdoin hänet toi kotiin vanhempien luo muudan tuntematon
vanha rahdinajaja. Kertoi tavanneensa hänet eräästä majatalosta, ja
huomattuaan, ettei mies ollut oikein tolkussaan, oli alkanut
tiedustella nimeä ja kotipaikkaa, kunnes oli saanut niistä selvän ja
auttanut rattailleen. Sen jälkeen Kolja oli ollut pitkän aikaa
sairaana, ei nukkunut öitä, koetti nukkua päivisin, mutta ei
milloinkaan herännyt muuten kuin suureen itkuun.
Hänet lähetettiin ulkomaille parannuslaitokseen. Siellä hän alkoikin
vähitellen rauhoittua ja palasi vuoden kuluttua kotiin jotakuinkin
toipuneena.
Mutta Shura raukka oli koko erovuoden ajan itkenyt. Päiväkaudet hän
itki, niin ettei hänen äitinsä "ehtinyt muuta kuin hänen nenäliinojansa
kuivatella". Suruun nääntyvänä hän vihdoin kirjoitti toisen kirjeen
Koljalle. Siinä hän tunnusti surreensa ja kärsineensä heidän erostaan
sanomattomasti, tunnusti rakastavansa Koljaa ylitse kaiken muun
maailmassa, mutta ei edelleenkään sanonut rakastavansa häntä
_semmoisella_ rakkaudella eikä voivansa milloinkaan "semmoiseen"
suostua, vaikka suruun pakahtuisi. Mutta jos Kolja suostuisi heidän
avioliittoonsa _ilman_ "semmoista" rakkautta, niin hän olisi onnellinen
nähdessään Koljan tulevan hänen luokseen näistä asioista vielä
keskustelemaan.
Koljan omaiset eivät aluksi voineet ollenkaan ymmärtää, mikä tämän
kirjeen tarkoitus oli, ja jotkut arvelivat Shuran ehkä vain
juonittelevan sekä kielsivät ketään matkustamasta Uudellekirkolle.
Mutta sittenkin sinne matkusti Kolja. Suinpäin hän sinne meni. Ja
onnellisenapa hän sieltä palasikin. Niin onnellisena, että loisti ja
säteili, ja jotkut kääntyivät liikuttuneina nyyhkyttämään.
He menivät naimisiin, ja joka nuoruudessaan oli heidät tuntenut, ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt niin säteilevän onnellista pariskuntaa
kuin he olivat.
Kun tuo tapaturma sattui, että Kolja läikäytti kantamansa vadillisen
kuumaa lapis-liuosta ylleen, sanoi lääkäri kohta, että haava oli
vaarallinen ja että sitä oli hyvin varjeltava kylmettymästä. Mutta
samaan aikaan kuoli Shuran äiti, eikä Kolja malttanut olla menemättä
hautajaisiin. Siinä tilaisuudessa hän ankarasti vilustui.
Näin oli tässä ihmeellisessä "avioliitossa" sen platonisuuden tarvinnut
kestää vain yhden vuoden koetusaika.
"Tämän episodin julkisuuteen saattaminen", sanoi Elisabet siitä
kertoessaan, "on tarpeeton senkin vuoksi, että nykyaika tuskin sitä
uskoisi. Vanhoina aikoina ei sitä kyllä pidetty yhtä luonnottomana."
Muistakaan Elisabetin veljistä ja sisarista ei minulla ole Pietarin tai
Pulkovan ajoilta säilynyt mitään muistikuvia, ei Mishastakaan eikä
hänen vaimostaan Lizasta, Shuran serkusta, ei liioin muiden veljien
vaimoista tai sisarten miehistä, ei setä Pjotrista, ei Vierasta eikä
Natashasta, eipä silloisesta Shurastakaan, joka Koljan kuoleman jälkeen
liittyi katkeamattomin sitein Elisabetin kotiperheen jäseneksi.
Vaikka minulla on noilta Pietarin ajoilta muistotuntuja isoisästä,
isoäidistä, jopa hämärästi Koljastakin, on ihmeellistä, etten siinä
muistomaailman hämäryydessä voi parhaalla tahdollanikaan löytää mitään
jälkiä Aleksanderista ja Elisabetista, mikä kuitenkin olisi kuvausteni
tarkoituksen kannalta tärkeintä.
Vasta paljon myöhemmin, kun he olivat jo muuttaneet lopullisesti
Suomeen ja asettuneet Viipuriin, alkavat omat muistikuvani elää.
Niistä moni saa erikoisen selvyyden ja kirkkauden ikäänkuin aivan
aiheettomasti, minun voimatta sanoa mihin ajalliseen järjestykseen
muiden rinnalla kukin on sijoitettava, jopa ymmärtämättä mikä on
aiheuttanut erikoisesti juuri _sen_ muistissapysymisen tai edes mihin
kohtaan se olisi kuvauksessani parhaiten kuuluva.