Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista,
jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan
Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja
Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten
hoitaessa hellin käsin tuota nuorta, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä
rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin, vieraaseen, ankaraan
tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan
vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä. Perin kokematonna hän oli näiden
neitien mielestä ikäänkuin liian leikkisästi, liian epäjuhlallisesti
ottanut kannettavakseen lähestyvän synnyttämisen raskaan taakan.
Mutta nytpä saatiin nähdä, mitä elämä on. Voi kauhistusta! Kohtalo
piteli — näiden säälivien neitien mielestä — tuota ajattelematonta
tyttömäistä nukkerouvaa liian kovakouraisesti. Kumpikaan vanhoista
neideistä — se huomattakoon — ei ollut vielä milloinkaan saanut
todistaa ihmislapsen häikäilemätöntä, veristä ja väkivaltaista tuloa
tähän maailmaan, ja sen vuoksi — kun asia heidän talossaan vihdoin
alkoi — heidän nuoren holhokkinsa kimakat kiljahdukset pyörtymiseen
asti vihloivat heidän sydäntänsä.
Totta voi kyllä olla, että Elisabet kipujen alkaessa ehkä oli itsekin
liiaksi hätääntynyt ja päästellyt ylimääräisiäkin kiljahduksia jo
ennen kuin oikeat kivut alkoivat, tuo hupakko kun aina säikkyi
aavistamattomien luonnontapausten ja tuntemattomien voimien enteitä.
Mutta tosi kipujen tultua hän kätilön todistuksen mukaan osoittikin
malttia ja harvinaista kestävyyttä, vaikka kipuja oli jatkunut ilman
sanottavia seurauksia jo toista vuorokautta. Kun neidit lähestyivät
vuodetta ja näkivät rakkaan Lizansa äänettömästi vääntelehtivän
tuskissaan ja kun hän joskus tukehtuneesti pitkään voihkaisi, alkoivat
hekin voihkia ja kaatua nojatuoleihin, ja kätilön täytyi pyytää heitä
poistumaan. Totisena kätilö kehoitti hankkimaan lääkärin.
Ratkaisevan hetken lähestyessä, toisen vuorokauden lopulla, ja lääkärin
myönnettyä neideille, että tämä synnytystapaus oli katsottava sangen
vaikeaksi, he tietysti otaksuivat Elisabetin viimeisen hetken jo olevan
käsissä, ja nyt he alkoivat päättöminä parkuen ja valitellen lennellä
huoneesta huoneeseen tietämättä mitä tehdä.
Ja aivan arveluttavasti nämä hyväsydämiset neidit nurkuivat kohtalon
kovuutta vastaan sanoen:
— Mitä pahaa tämä pikku Lizamme on tehnyt, että häntä näin kauhealla
tavalla rangaistaan! Kaikki häntä rakastivat, viatonna hän eleli
suuressa onnessaan, vielähän me ihan äsken näimme hänen puoli salaa
leikkivän kotoa tuodun nuken kanssa, ja nyt —! Tämä on julmaa! tämä on
järjetöntä raatelua! Tämä on anteeksiantamatonta!
Olen kuullut kerrottavan, että Elisabet, ensimmäisen lapsen saatuaan,
oli peräti hurmaantunut pikku Kasperiinsa, joksi luterilainen pappi
risti lapsen. Voihan kyllä helpostikin kuvitella, mitä hänelle merkitsi
pienen, elävän nuken saaminen niiden monien hengettömien posliini- ja
vaatevauvojen sijaan, joiden kanssa hän vasta niin äskettäin oli
tuntenut velvollisuudekseen lakata leikkimästä. Ei tällä lämpimällä,
elävällä olennolla enää ollut mitään sinne tänne letkuvia posliinikäsiä
eikä valkoisen ja punaisen kiiluvaa, kivenkovaa, ruumiiseen ommeltua
valepäätä, vaan pienellä suullaan tuhruttaen se haki oikeata paikkaa,
ja löydettyään kävi ahnaasti imemään, varmuuden vuoksi tarraten vielä
käsilläänkin kiinni rintaan, niin että siinä kiperässä puristuksessa
sen punaiset sormet vaalenivat. Tämä lienee tietysti sekin tehnyt vähän
kipeätä, mutta ah, kuinka suloisen kipeätä! Näinkö pienten kärsimysten
kaupalla on nyt sylissä elävä, hengittävä olento? Painaessa korvaa sen
ruumista vasten tuntuu pienoisen kylkiluut ja kuuluu hiljaa sen oma,
itsenäinen sydämentykytys, joka ei enää syki äidin tahdissa, vaan
omassaan. Se melkein nauratti Elisabetia. Ja silmiin katsoessa olisi
naurattanut sekin pikkuinen, mutta jo erillinen minänen, joka niistä
tirkisteli, — ellei olisi niin armottomasti säälittänyt tuo poloinen,
epäonnistunut itsenäisyyden julistus. Ei naurattanut, päinvastoin
melkein itketti. Kyynelet nousivat Elisabetin silmiin. Ja vaikka hän,
mitenkään hyväilemättä tai suutelemattakaan, vain katseli Kasperinsa
silmiin, heidän kahden erillisyyttä ihmetellen, kietoi sinä hetkenä
ääretön, lämmittävä, suojaansa ottava rakkaus tuon pienen olennon yltä
ympäriinsä. Näin hellän kirvelevästi, yhtaikaa sekä naurattaen että
itkettäen elämä vei Elisabetin leikistä kaikkein totisimpaan toteensa.
Jos kukaan äideistä, jotka imettävät ensimmäistä lastaan, niin ainakin
myös Elisabet tuli päivä päivältä yhä enemmän rakastuneeksi lapseensa
ja valmistui elämään vain tätä ainokaistansa varten, omistamaan sille
kaikki ajatuksensa, antamaan sille elämänsä, kaikkensa.
Ne kaksi valokuvaa, jotka olen löytänyt Elisabetin vanhimmasta
albumista ja joista toisessa pikku Kasper esiintyy hänen sylissään ja
toisessa, mitään pahaa aavistamatta, näyttäytyy suurelle yleisölle
paitasillaan, ne oli otettu niinä aikoina, jolloin Aleksanderin oli
matkustettava Pietarista Suomen Lappiin joidenkin geodeettisten
pisteiden määräämistä varten. Aleksander oli välttämättä tahtonut saada
pojastaan valokuvan mukaansa matkalle. Asia oli niin kiireellinen, että
valokuvaus oli suoritettava aamutuimaan. Poika oli pukemattomana
suoraan vuoteesta tullen noudettu valokuvattavaksi, ja sitten
Elisabetin täytyi asettua kameran eteen, vaikka hänellä oli ankara
hammastauti ja vaikka turvonneen posken yli kiristetty side oli
kohottanut nenänpäätä pahasti ylöspäin.
Kun perustuen Elisabetin omiin kertomuksiin ja muisteluihin ajattelen
hänen silloista nuorta olemustansa, hänen antautuvaisuuttaan
tunne-elämän syvyyksiin, hänen suurta onneansa ensimmäisen synnytyksen
kauhujen jälkeen, ja erittäinkin kun ajattelen ensimmäisen lapsen
imettämistä ja sitä rajatonta rakkautta, minkä tämä imettäminen oli
hänessä herättänyt Kasperia kohtaan, en voi ollenkaan ymmärtää, miten
niin suuri äidinrakkauteen antautuminen enää olisi saattanut jakautua
ja riittää vielä toiselle lapselle, Arvidille.
Rakkauden luonne piilee rakastetulle antautumisessa ehdoitta ja
kokonaan. Ja Elisabetille olisi varmasti hänen ainokaisensa, pikku
Kasper riittänyt. Mutta niin kumminkin kävi, että kahden vuoden perästä
toisen pojan synnytys olikin kuin leikkiä vain. Maidosta ei ollut
puutetta tälle toisellekaan, mutta en voi muuta kuvitella kuin että
Elisabet, ottaessaan uuden vaivattomasti syntyneen tulokkaan
rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiinsa ja sanoi häntä lohdutellen:
"Odota, kultaseni, tämä on kyllä pian tehty." Sillä eivätköhän äidit
tavallisesti rakastane enimmin niitä lapsiaan, jotka ovat _vaivalla_
syntyneet ja joiden puolesta he ovat saaneet enimmin kärsiä? Minulla ei
ollut onnea syntyä Elisabetin esikoisena, en ollut tuottanut hänelle
synnytyskipuja, minun ei imiessäni tarvinnut pureskella häntä maidon
heruttamiseksi, enpä edes huomannut puristaa kynsiäni hänen rintaansa.
Selvää siis on, että Elisabet edelleen rakasti Kasperia ylitse kaiken
eikä vielä ollut oikein ottanut huomatakseen minua. Syyllinenkö minä
siihen olin, etten ollut ehtinyt syntyä ensimmäiseksi!
Mutta kohtalopa otti minun asiani omiin käsiinsä ja rupesi
auttajakseni.
He panivat, kuten sanottu, minun nimekseni Arvid. Ja tultuaan kahden
vuoden ikäiseksi tämä Arvid sairastui ankaraan kuumeeseen ja
tukehtumistautiin. Aha! Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Melkeinpä
Kasperkin unohtui.
Lääkäri oli käynyt totiseksi eikä antanut enää varmoja lupauksia pojan
henkiin jäämisestä, ja kun lisäksi Elisabetin silmät monen yön
valvomisesta olivat ruvenneet katsomaan hiukan eri suuntiin, kutsuttiin
useita lääkärejä neuvottelemaan sairaan tilasta ja keinoista, joita
mahdollisesti olisi vielä ehdotettu lapsen hengen pelastamiseksi.
Lääkärit kokoontuivat neuvotteluun, olivat huolestuneen näköisiä
eivätkä tahtoneet vastata kysymyksiin. Toiset heistä eivät antaneet
mitään toiveita, toiset vain aivan vähäisiä. Mutta he päättivät pitää
seuraavana päivänä vielä uuden neuvottelun ja määräsivät uuden
lääkkeen, jota oli käytettävä joka puolen tunnin kuluttua.
Siitäkään lääkkeestä ei ollut kuitenkaan mitään apua. Kun lääkärit
kokoontuivat uuteen neuvotteluun, ei sairas poika enää hengittänyt kuin
lyhyin, tuskin kuuluvin pihahduksin ja oli alkanut paikoitellen jo
sinertääkin. Nähtyään siis, ettei uusikaan lääke tehonnut, he pitivät
tilaa toivottomana ja tippuivat toinen toisensa jälkeen pois.
Yksi ainoa lääkäreistä, nuorin kaikista, se, joka oli hoitanut lasta
sairauden alusta asti, ei hylännyt Elisabetia, vaan lupasi koettaa
parastansa viimeiseen asti. Hänellä oli toimi jossakin klinikassa, ja
sen vuoksi hän ei voinut pysyä sairaan luona koko aikaa, niinkuin olisi
tahtonut, mutta hän saapui kaikkina mahdollisina väliaikoina ja viipyi
usein tuntikausia vuoteen ääressä, auttaen kääreiden muuttamisessa ja
kuumeen vaihtelua seuraten.
Elisabet oli monen monesti ja erittäinkin nyt viimeksi hänen
muistelmiaan kirjoittaessamme kertonut tästä vaikeasta tuskankaudesta
ja tuosta uhrautuvasta lääkäristä, joka oli hänelle ollut vaikkapa
heikkonakin toivon pilkkeenä. Lääkärin ilmestyminen kuolevan lapsen
hiljaiseen, hämäräksi kaihdittuun huoneeseen oli hänelle kuin lämpimän
auringon valahdus pimeään, hän tunsi lohdutusta, toivoi, eli. Mutta
jonkin tunnin kuluttua, hänen taas yksin jäätyään, pimeni kaikki ja
epätoivo sai vallan.
Erittäinkin elävästi Elisabet muisteli niitä kauhun päiviä ja öitä,
joiden aikana lääkäri oli odottanut ratkaisevan käänteen tapahtumista.
Monta kertaa vuorokaudessa, satoi tai tuuli, oli lääkäri tullut
sairasta katsomaan vaivojaan säästämättä. Yöllä eivät lautat kulkeneet
Nevan ylitse sen kohdan luona, mistä olisi pitänyt tulla, sen vuoksi
hän ei voinut öisin käydä.
Viimeksi lähtiessään lääkäri oli sanonut:
— No, Jelizaveta Konstantinovna, jos vielä jaksatte kestää vain yhden
yön, on huomenna ratkaisu tapahtunut. Niin, niin, minä tarkoitan, jos
lapsi elää tämän yön ylitse, ei ole aivan mahdotonta, että se jää
henkiin.
Hänen täytyi kiirehtiä viimeiselle lauttavuorolle, sillä klinikassa oli
jokin tärkeä leikkaus, jossa hänen läsnäoloansa välttämättä tarvittiin.
Tuli yö. Se oli sateinen, vettä tuli välistä kuin kaatamalla ikkunoita
vasten. Tuuli ulisi uuneissa ja jyskytteli. Vallitsi melkein
hirmumyrsky.
Elisabet jaksoi hyvin valvoa, sillä epätoivo ei pane nukuttamaan. Hänen
nähdäkseen lapsi ei puolenyön jälkeen enää ollenkaan hengittänyt.
Edellisenä yönä se oli vielä haukkonut ilmaa, niinkuin kuoleva kala
keittiön pöydällä. Mutta nyt se vain joskus ummisteli huuliaan. Ja
sydämenlyönneistä ei tahtonut enää mitään tuntua.
Koneellisesti Elisabet sentään täytti kaikki ne määräykset, jotka
lääkäri oli hoidon suhteen antanut. Mutta hän ei toivonut enää mitään.
Aamupuoleen yötä kilahti eteisessä hyvin hiljaa ylhäällä joustimen
päässä roikkuva ovikello. Ja kun Elisabet meni ovea aukaisemaan, niin
kenenkä hän näkikään astuvan sisälle? Kenenpä muun kuin sen uskollisen,
rakkaan lääkärinsä! Hän oli yön pimeässä tullut Nevan ylitse pienessä
ruuhessa ja itse soutaen. Vettä valui virtana sadetakista ja
töppöpäähineestä, jotka kiiltäen kimaltelivat kynttilän valossa.
— No? — hän kohta kysyi tippuvan päähineensä raosta, tuijottaen
Elisabetiin levottomuudesta pyöristynein silmin.
Elisabet purskahti itkuun eikä voinut vastata mitään.
— Kaikki siis lopussa! — sanoi lääkäri synkistyen.
— Taitaa se vähän vielä elää ... — änkytti Elisabet nyyhkytyksissään.
Silloin lääkäri nopeasti viskasi päällysvaatteensa syrjään, otti
kynttilän Elisabetin kädestä ja kiiruhti suoraan lapsen luo.
Hetken aikaa vuoteen ääressä seistyään, hyvin likeltä katseltuaan ja
tunnusteltuaan lasta hän pyysi Elisabetiä auttamaan häntä ja rupesi
itse hääräämään huoneessa ja keittiössä, valmistaen hauteita ja
kääreitä. Koko yön hän viipyi talossa, ja Elisabetille hän antoi niin
paljon puuhattavaa, ettei itkuun ja epätoivoon riittänyt mitään aikaa.
Tuskin hän ehti katsahtamaankaan lapseen, kun lääkäri jo määräsi
hänelle uusia tehtäviä.
Aamun sarastaessa ja kynttilän palettua loppuun lääkäri sammutti sen
syttyneet paperit ja veti käärekaihtimen ylös.
Silloin Elisabet näki, että lapsi oli kasvoiltaan hyvin punainen, mutta
suu avautui ja sulkeutui säännöllisesti ja hengitys oli selvään
kuuluva.
Uusi toivo värähti Elisabetin rinnassa. Olisi pyrkinyt rajuihin ilon
tai itkun purkauksiin, mutta hän ei uskaltanut häiritä lääkäriä, ja
vavahtelevin käsin vain puuhasi tehtävissään.
— Minä tulen päivemmällä uudestaan, — sanoi lääkäri.
Elisabet ei vieläkään uskaltanut kysymällä päästä varmuuteen, oliko
lapsi tuomittu kuolemaan vai pelastunut.
Hyvästellessään lääkäri sanoi:
— Olette hyvin hoitanut lasta, Jelizaveta Konstantinovna. Se jää
elämään.
Näinpä kohtalo siis teki Elisabetille Arvidinkin synnyttämisen
vaikeaksi, ja näiden kärsimysten ja tuskanpäivien ja tämän rajattoman
onnen jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.
En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa
vähintäkään erotusta huomannut.