Kun ajoimme pihaan, näin kohta vanhan mummon puuhailevan jotakin
korkean verannan pikkuruutuisten lasien takana. Jyrkät rappuset
nousivat sen visusti suljetulle ovelle. Se oli kai jokin lämmin
huonekasvien säilytyspaikka, johon talvellakin pääsi aurinkoa, koskapa
mummon pää hääri kukkaruukkujen keskellä, niitä siirrellen paistetta
kohden.
Se oli Aurora, Aleksanderin äiti.
Hän oli hyvin lyhytkasvuinen. Hän oli puettuna mustiin, mutta päässä
hänellä oli valkoinen, poimutettu myssy, jonka nauhat olivat sidotut
kahdenpuoliselle silmukalle leuan alle. Hänen kasvonsa olivat
punertavat, — ehkä nyt erikoisesti mielenliikutuksen vuoksikin. Silmät
säteilivät hyvyyttä, sanan täydessä merkityksessä "säteilivät", sillä
silmäin kohdalta läksi ohimoille ryppyjä tiheänä säteikkönä, ja hänen
hymyillessään niitä levisi alaluomien alle, ylettyen poskipäihin asti.
Aleksanderia, joka oli noussut edellä, hän minun luokseni
kiirehtiessään tervehti melkein kuin ohimennen. Tässä maassa ei nyt
kerta kaikkiaan suudeltu. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti avosylin
minua vastaan, suuteli minua ja taputteli herkeämättä. Sitä hän teki
ilmeisesti juuri sen vuoksi, että me emme voineet mitään sanoa
toisillemme, mutta molemmat tahdoimme toisiamme rakastaa.
Meistä tuli kohta parhaat ystävykset.
Hän osasi keskinäisestä mykkyydestämme huolimatta keksiä tuhansia
asioita, jotka saattoivat muodostua meille yhteisiksi harrastuksiksi.
Niinpä me kohta kuumat kahvit juotuamme menimme kaikkia hänen kukkiansa
katselemaan. Minulle hän antoi käteen kastelukannun, että sain ominpäin
hoitaa ne ruukuista, jotka näyttivät minusta vettä kaipaavilta.
Ollessani epävarma minä katsahdin häneen ja kysyvästi panin: "hm?" —
Jos kukka oli hänenkin mielestään kasteltava, hän myönnytteli päätänsä
nyykäyttämällä ja vastasi: "yhym, yhym". Sitten hän jatkoi multain
kuohkeuttamista, pyöreät silmälasit päässä, ja vähän väliä tuli minua
taputtamaan.
Oikeastaan vasta pöydän ääressä istuessamme hän ensi kerran haasteli
Aleksanderin kanssa, ja vaikka minä selvästi tunsin, mikä syvä rakkaus
vallitsi äidin ja pojan välillä, oli sen ainoana näkyväisenä
todistuksena vain, että mummo kerran taputti hänen kättänsä. Tämäkin
oli Aleksanderin mielestä jo niin paljon, että hän nousi hämillään
pöydästä ja jäi keskustelemaan seisaaltansa tai kävellen edestakaisin.
He eivät voineet olla antaumatta yhä innokkaampaan puheluun. Mummon
yritykset kaikenlaisilla myhäilyillä ja muilla tempuilla pitää minua
osallisena väkisin harvenivat, ja vihdoin he kasvot yhä tulehtuneempina
vajoutuivat vain keskinäisiinsä.
Minä nousin hiljaa ja menin huoneita katsomaan.
Aleksanderin äiti asui paljon köyhemmästi kuin laamanni. Huoneita ei
ollut kuin kolme ja sisustus oli koruttomampi, vain tarpeellisimmat
huonekalut.
Tietysti oli salissa kuitenkin keinutuoli. Se oli yksin-istuttava.
Siinä oli hyvin korea helmitetty matto, kaiketi jokin vanha
perhemuisto. Se oli tupsunauhoilla sidottu tuolin selustaan. Minun
täytyi vihdoinkin koettaa millaista oli keinua tällaisessa tuolissa,
mutta se menikin niin kauas taaksepäin, että huudahdin pelästyksestä ja
Aleksander ja mummo riensivät katsomaan. He rauhoittuivat pian ja
palasivat takaisin toiseen huoneeseen.
Talon vuoteet olivat samoja neliömäisiä, mutta minä en niitä enää
pelännyt.
Salissa oli seinillä kapeissa kehyksissä lasin alla kuvia arvatenkin
Aleksanderin veljistä ja sisarista, joita saattoi tuntea samasta nenän
suoruudesta kuin oli Aleksanderilla, ja lisäksi yksi varjokuva, jonka
otaksun — samasta syystä — olleen hänen isänsä. Maalauksia ei ollut
kuin yksi. Se oli muita suurempi, öljyväreillä tehty vanhan miehen
muotokuva, jonka päässä oli musta kalotti. Kaulan ympäri oli sidottu
valkoinen kaulusnauha, joka kannatti kaksihaaraista liperiä,
samanlaista kuin oli Pietarin saksalaisilla papeilla. Mustan
pappiskauhtanan päällitse kulki kaulan ympäri leveä punainen nauha,
jonka molemmat päät, antaen tilaa hienosta kultaketjusta riippuvalle
ristille, yhtyivät rinnan alla, kannattaen ristinmuotoista
kunniamerkkiä, jommoisia olin Pietarissa nähnyt kenraaleilla ja
jollainen taisi isällänikin olla. Samanlainen risti oi kiinnitetty
kauhtanaankin, ja vielä iso hopeanvalkoinen tähti oli toisella
puolella, sekin minulle tuttu kotoa. — Ukon kasvot olivat sanomattoman
lempeät ja samaa lempeyttä lisäsivät vielä kalotin alta molemminpuolin
otsaa suitut pehmeät, harmaat tukansuortuvat. Ukko katsoi suoraan
minuun, meninpä mille puolelle tahansa. Hän tuntui sanattomasti, mutta
sitä suuremmassa yhteisymmärryksessä toivottavan minua tervetulleeksi,
jopa ikäänkuin rakentavan välillemme salaista sielujen tuttavuutta.
Enkä minä voinut olla huomaamatta, että hänen silmistään säteili
samanlainen pohjaton hyvyys kuin Aleksanderin äidinkin silmistä. Tästä
varmasti päätin, että kuva esitti mummon isää, piispaa, jonka lempeästä
luonteesta Aleksander oli minulle kertonut. Hän oli siitä tullut
kertoneeksi vastapainona oman isänsä, ruununvoudin ankaruudelle, joka
oli ollut luonteeltaan niin rehellinen ja niin järjestyksenhaluinen,
että oli pakostakin joutunut rettelöihin huolimattomien ja mielellään
liviä laskevien ihmisten kanssa. Minä menin vielä kerran katsahtamaan
siihen varjokuvaan, ja todella Aleksanderin isä näytti peloittavan
ankaralta. Kun vain ei Aleksanderissa ollut samaa! Ainakaan ei hänessä
ollut yksinomaan äitinsä lempeyttä. Minä taisin kuitenkin olla
rakastunut juuri hänen ankaruuteensa.
Illalla kokoontuivat Aleksanderin veljet ja sisaret meitä katsomaan.
Tuli vielä heidän vaimojansa ja miehiänsä ja muitakin sukulaisia. Mutta
minä olin matkan jälkeen niin väsynyt, etten enää voinut vastaanottaa
mitään vaikutelmia enkä muista siitä illasta mitään.
Onnellisena, kun vieraat vihdoinkin lähtivät, tuskin maltoin riisuutua
ja heittäysin rentonani vuoteeseen, vajoten heti unen helmoihin.
Aleksander oli jäänyt vielä keskustelemaan mummon kanssa illan
vaikutelmista, mutta minä en jaksanut häntä odottaa.
Lienen nukkunut tunnin verran, kun heräsin kamalan valittelevaan
ääneen, joka tuli jostakin viereisestä huoneesta tai ehkä ulkoa ikkunan
takaa.
Raapaisin tulitikkua ja sydän kurkussa odotin milloin sen sininen
fosforiliekki vihdoinkin muuttuu keltaiseksi, että pääsen kynttilää
sytyttämään.
Kaamea valitus yhä jatkui ja minun kaikkea säikkyvä luonteeni pani
käteni hurjasti vapisemaan. Ensimmäinen sytytysyritys ei sen vuoksi
onnistunut. Täytyi sytyttää toinen tulitikku, joka kuitenkin meni
kiireessä poikki, ja vasta kolmas alkoi taas tuikkia siniliekkinä.
Oh, kuinka kauan nuo tikut valmistelivat, ennenkuin rupesivat
valaisemaan! Tuskan hiki valui otsaltani.
Valitus jatkui loppumattomiin.
Aloin erottaa siinä joitakin minulle käsittämättömiä sanoja, ja se teki
tilanteen vieläkin kaameammaksi. Nähtävästi oli joku ihminen joutunut
äärimmäiseen hätään ja itkien ja valitellen rukoili apua.
Kun talikynttilä vihdoinkin oli sytytetty, en nähnyt huoneessa ketään
ja tuntui selvältä, että ääni tuli kadulta melkein ikkunan alta. Menin
ikkunan luo, mutta en nähnyt kadulla ketään, olin melkein sytyttää
kaihtimen.
Valittava ääni oli vaiennut. Täysi hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Minä
rupesin jo kuvittelemaan nähneeni vain pahaa unta.
Sammutin kynttilän ja hiivin vuoteeseen, malttamattomasti odotellen
Aleksanderia, saadakseni häneltä selvyyttä asiaan.
Odotellessani lienen vihdoin nukkunut. Varma vain on, että noin tunnin
kuluttua heräsin vielä suurempaan säikähdykseen.
Onneton oli jälleen ikkunani alla! Ei voi olla sen sydäntäkirvelevämpää
avunhuutoa. Eikö Aleksander siis ollutkaan ryhtynyt toimiin? Eikö koko
kaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, joka armahtaisi? Oltiinko tässä
maassa niin peräti sydämettömiä lähimmäistä kohtaan!
Yhä ja yhä valittaa!
Nyt en enää malttanut, vaan niin paitasillani kuin olinkin päätin
rynnätä vierashuoneeseen hälyttämään taloa. Hyppäsin vuoteesta ja aloin
pimeässä hapuilla ovea. Mutta juuri kun vihdoinkin löysin sen kahvan,
tuli Aleksander sisälle.
Minä tartuin hänen käsivarteensa voimatta saada sanaa suustani.
— Mikä sinua vaivaa, Liza, miksi vapiset? Mörköjäkö pelkäät?
Hän katseli minua ihmeissään vierashuoneen ovesta tulevassa valossa.
— Etkö kuule? — sanoin, — menkää herrannimessä auttamaan tuota
miestä! Joutukaa! Hän on jo toisen kerran täällä, eikä kukaan kuule!
— Mutta ketä auttamaan, rakas Liza? Tuohan on tavallinen yövahti, joka
ilmoittaa kellonlyömän kaupunkilaisille.
— Miksi hän siis itkee ja rukoilee?
Aleksander sanoi vahdin vain rukoilevan, että Herra varjelisi kaupunkia
tulipalolta, ja kehoittavan niitä, jotka valvovat, rukoilemaan samaa.
Tämä ei ollut minusta ainoastaan lohduttavaa, vaan suuresti
liikuttavaakin. Olin jälleen onnellinen.
Unestani ei tosin tullut mitään ja Aleksander nukkui kohta sikeään
uneen, joten olin yksin yön pimeässä. Mutta joka tunti minä yhdessä
palovahdin kanssa uskollisesti rukoilin tämän kaupungin puolesta, ja
minusta oli onnellista tuntea yhdessä muiden kanssa itseni
kuopiolaiseksi.
Seuraavana päivänä, yön levättyäni, tein jälleen virkeänä havaintojani
kaikesta mikä oli erilaista täällä kuin Venäjällä.
Suurinta uteliaisuutta herättivät omituiset kirjavat matot, joilla
kaikkien huoneiden lattiat olivat peitetyt. En voinut pitkään aikaan
ymmärtää miten ne olivat tehdyt, sillä lankoja ei niissä näkynyt, vaan
oli niinkuin vain erivärisiä nauhasia ommeltu vierekkäin. Ja mikä
sanomaton työ peittää kaikki lattiat tämmöisillä ompeluksilla!
Minun istuessani kyykkysillä hypistelemässä ja tutkimassa näitä
lattiamattoja huomasi mummo minut toisesta huoneesta. Hän tuli luokseni
ja otti nyt minut kokonaan haltuunsa. Vei minut jonkinlaiseen
tupahuoneeseen, jota en ollut vielä nähnytkään ja joka oli hänellä
samalla keittiönä. Siellä oli palvelustyttö hämmentämässä puuroa padan
ääressä, joka roikkui koukusta tulen päällä. Minkäänlaista hellaa en
nähnyt, tai ehkä oikeastaan en ehtinyt nähdä, sillä koko huomioni
kääntyi siihen merkilliseen laitokseen, jonka luo mummo minut vei.
Ne olivat kangaspuut, kuten sittemmin olen oppinut ymmärtämään.
Mummo istui niiden ääreen penkille, ja silmäni olivat pudota päästä,
kun hän suureksi hämmästyksekseni alkoi viskellä jotakin kojetta kahden
ristikkäin kulkevan lankarivin välitse ja lujasti paukutella kiinni
sitä punaista nauhaa, joka irtausi kojeesta ja jäi lankojen väliin.
Jaloillaan hän myös jotakin sotki, jolloin ylempi lankarivi meni alas
ja alempi ylös, ja taas hän viskasi kojeen lankojen välitse toiseen
käteensä, ja taas paukahutti nauhan kiinni. Näin syntyi vähitellen
lattiamatto! Minä värisin innostuksesta.
Olisin mielelläni huutanut kaikille Pietariin jääneille, sisarille,
veljille: tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan! Mutta nyt sain vain
itsekseni intoilla, voimatta kenellekään ihastustani ilmaista.
Olisin myös kohta tahtonut koettaa itse näin kutoa nauhoja yhteen,
mutta mummo ei antanut. Lempeästi hän otti käsistäni tuon ihmeellisen
kojeen ja vei minut tuvan pitkän seinäpenkin luo, jossa hänellä oli
avonaisia säkkejä, täynnänsä erivärisiä vaatetilkkuja. Näistä hän otti
muutamia mustia käteensä ja alkoi saksilla leikellä puolentuuman
levyisiksi nauhasiksi, jotka tippuivat pärekoriin, toiseen koriin
tippui hänen saksistaan punaisia, kolmanteen keltaisia, niin paljon
kuin värejä oli. Sitten hän antoi sakset minulle ja rupesi itse
neuloskelemaan nauhasia yhteen, mustat mustaksi keräksi, punaiset
punaiseksi, ja antoi vihdoin neulankin minun huostaani. Itse hän meni
kutomista jatkamaan, ja nyt ymmärsin, että ennenkuin oli lupa koetella
kutomista, piti oppia tekemään näitä muita asioita. Innostuin tilkkujen
leikkelemiseen ja nauhasien yhteenompelemiseen kuitenkin siihen
määrään, että unohdin koko kutomisen. Kuinka en ollut oppinut
ompelemaan, vaikka oma äitini aina ompeli? Minua ei tahdottu saada
tuvasta enää ollenkaan pois, ei edes syömään, niin kutisivat käteni.
Mummo kävi usein katsomassa, minä lupailin tulla, mutta en sitten
malttanutkaan jättää neulaa. Asia loppui siihen, että Aleksander itse
tuli hakemaan. Sen hän teki siten, että vain aukaisi oven, katsahti
sisälle ja kohotti kulmakarvansa, erittäinkin toisen silmän. Minä
viskasin heti käsistäni neulat ja sakset ja riensin ruoalle.
Muuten ei Aleksander ollut ollenkaan minun näperryksiäni vastaan. Päin
vastoin. Seuraavana päivänä hän kysyi, joko minä olin ollut työssä. Tuo
että hän sanoi "työssä" innostutti minut vieläkin ahkerammaksi. Tahdoin
ruveta nousemaan varhain niinkuin palvelustyttö ja tahdoin olla "työn"
jälkeen väsyksissä. Kuvaamaton oli iloni ja onneni sinä päivänä,
jolloin sain ruveta kutomista oppimaan ja näin, miten matto minun
toimestani nauha nauhalta kasvoi! Minun toimestani! Se oli suorastaan
autuasta! Aleksander kyllä otti asian vähän niinkuin leikin kannalta,
mutta mummo sitä vastoin oli ihan tosissaan, ja meistä tuli päivä
päivältä yhä paremmat ystävykset.
Ollessani joskus estettynä tupaan sukeltamasta — semmoisina esteinä
olivat alituiset vieraskäynnit, jolloin minua näytettiin heille, —
minä suorastaan ikävöin hetkeä milloin sain sinne palata. Ja
mykkyytenikin oli siedettävä, kun ajattelin: pian pääsen tilkkujen luo.
Joskus täytyi mummon tulla suorastaan väkisin irroittamaan minua
"työstä". Hän vei silloin minut kanssansa kävelylle "kaupungille".
"Kaupunki" oli niin pikkuruikkunen, että yks-kaks se loppui ja metsä
tuli vastaan menipä minne päin tahansa, ellei mennyt järven jäälle. Oli
kuitenkin puoteja. Ajureita oli vain yksi, joka seisoi ajoa odotellen
koko kaupungille tutulla paikalla kirkkopuiston nurkkauksessa. Jos oli
jonnekin pitemmälle lähdettävä, oli lähetettävä piika edeltäpäin tätä
ajuria tilaamaan, ja jos hän ei ollut paikoillaan, täytyi nöyrästi
tyytyä kohtaloonsa ja jäädä vahtimaan parempaa onnea.
Mutta kuinka saattoi tapahtua, että harhaillessamme mummon kanssa
puodeissa, satuin ikkunassa näkemään pieniä posliininukkeja, en voi
ymmärtää. Sillä näitä tämmöisiä ihania pikku nukkeja en ollut
Pietarissakaan missään puodissa huomannut, enkä tiedä mistä äiti oli
minulle hankkinut omani, joka oli unohtunut kotiin Olgan mahdollisesti
löydettäväksi. Nämä kuopiolaiset nuket olivat vielä paljon kauniimmat.
Huomattuaan suuren ihastukseni mummo toimitti niin, että minulle
ostettiin joitakuita semmoisia nukkeja. Ja ihmeekseni ihan selvään
muistan olleeni silloin vielä niin lapsellinen, että minä näitä nukkeja
itsekseni peseskelin ja kuivailin — sanalla sanoen _leikin_ niillä!
Aleksanderin sisarien kanssa oli minulla vähän kiistojakin, tosin
aivan naurettavan vähäpätöisistä asioista. Semmoisia oli kiista —
olutjuustosta.
Olutjuustoksi sanottiin mummon perheessä merkillistä iltajuomaa, jota
valmistettiin keittämällä yhteen sahtia ja maitoa. Maito meni sahdissa
omituiseksi kokkarepuuroksi, mutta juuri noiden kokkareiden pitikin
olla makeita. Juoma oli mummon perheen lempijuomaa, ja taisi olla koko
Kuopionkin, mutta erittäinkin oli siihen mieltynyt Aleksander.
Parhaimpana mestarina tämän juoman valmistamisessa oli toinen
Aleksanderin sisarista (jonka kanssa minä myöhemmin kovasti
ystävystyin, mutta nyt olutjuuston tähden olin joutua ilmi kahakkaan).
Hän tahtoi opettaa minulle miten tätä juomaa valmistettiin, kaiketi
jotta minä sitten osaisin sitä keittää Aleksanderille illallispöytään.
Käyttäen milloin saksalaisia milloin ranskalaisia sanoja me kokkasimme
keittiössä parhaamme mukaan (jolloin hän lienee tullut huomaamaan minkä
verran minä oikeastaan keittoasioista ymmärsin). Tietenkin hänestä
olisi ollut kovin tärkeää, että juoma olisi minullekin maistunut
taivaalliselta. Sentähden — kun keitos oli valmis ja vähän jäähtynyt
— hän pysähtyi taidostaan ylpeänä eteeni katsomaan minkä vaikutuksen
ensi maistaminen oli tekevä. Tunnustaakseni pelkäsin hänen puolestaan,
sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut kuvitella sahdin
ja maidon sekoitusta maukkaaksi. Jo valmistuin pieneen hätävalheeseen.
Päätin olla muuttamatta kasvojen ilmettä, maistuipa mille tahansa, ja
kaikissa tapauksissa huudahtaa ihastuksesta.
Mutta tämä kaunis aie meni kokonaan pilalle. Minä en saanut juomaa
ollenkaan alas, suu kieltäysi nielemästä, ja silmäni kiristyivät
tuhansissa rypyissä umpeen, joten minun oli hyvin vaikea löytää
asianomaista keittiöämpäriä suuni vapauttamiseksi ja olin läkähtyä.
Aleksanderin toisenkin sisaren kanssa jouduin aluksi kireihin väleihin.
Hänkin tahtoi keksiä jonkin herkkulajin, joka olisi ollut meistä
kummastakin yhtä maukas. Hän puolestaan oli mestari eräänlaisen
kalaleivoksen valmistamisessa, jota sanottiin kalakukoksi. Hän leipoi
joukon pikkukaloja ja rasvaisia kinkunpalasia ruisjauhotaikinan sisään
ja kypsytti tämän laitoksen leivinuunissa mahtavaksi limpuksi, jonka
kuoreen syömään ruvettaessa leikattiin pyöreä reikä. Kaikki olisi
onnistunut, ja ihastushuudahdukseni oli omissakin korvissani kuulunut
aivan luonnolliselta. Mutta hän lienee tarkkaan seurannut syöntiäni
ja huomannut, että minä salaa erottelin pois kinkkupalaset ja
lisäksi kaavin kuoren ennen suuhun pistämistä vapaaksi pehmeästä
rasvakerrostumasta. Välimme kylmenivät. Illallisilla hän kaikkien
vieraiden kuullen, joille tämä kalaleivos näytti olevan yhtä maukasta
kuin perheenjäsenille, kysyi minulta saksaksi ja vähän uhkamielisessä
koston sävyssä, saatoinko siis nimittää jonkin ruokalajin, joka olisi
_minun_ mieliruokaani. Mieleeni juolahti tattariryyneistä kypsytetty
uunipuuro, jota setä Pjotrin huviretkillä aina syötiin suolakurkkujen
kanssa, ja nimitin sen.
Kälyni selitti pöytävieraille heidän omalla kielellään mitä minä pidin
mieliruokanani, jolloin kaikki ylt'ympäriinsä katsahtivat toisiinsa
hämillään ja Aleksander ilmeisesti punastui. Kälyni nautti voitostaan
koko sen pitkän äänettömyydenajan, joka selitystä seurasi, kunnes mummo
pelasti minut ruveten puhumaan toisesta asiasta.
Näihin epäsointuihin tuli lisäksi Aleksanderin veljien alituiset
yritykset jouduttaa minun suomalaistumistani moittimalla kaikkea
venäläistä. Tulin tästä joskus niin nyreälle tuulelle, ettei
filosofiani enää auttanutkaan, vaan antauduin hetken tunteiden
katkeruuteen. Kesken vieraiden iloa ja lasien kilistyksiä, jolloin he
tavallisesti alkoivat unohtaa vaikeaa velvollisuuttansa pitää minulle
mykkää seuraa pelkillä leikeillä ja hymyilyillä, minä vetäysin johonkin
syrjäikkunan ääreen yksikseni katselemaan taivasta, joka ylettyi koko
maailman ylitse, ja kaihoilin siinä, kaulassani kielletyn itkun
kutkutus, joka minua suuresti hävetti. Semmoisina, yksinäisyyden
hetkinä olisi kovasti tehnyt mieleni viedä Aleksander pois täältä,
vaikkei takaisin Venäjällekään niin ainakin jonnekin missä olisimme
olleet kahdenkesken. Ja nyt minusta näyttivät sanomattoman onnellisilta
ne peloittavat tähtiyöt Saimaan aavoilla selillä, jolloin ei ollut
vielä olemassa olutjuustoa eikä kalakukkoa, eipä edes mummoakaan, ei
suomalaista, ei venäläistä, vaan ainoastaan me kahden Aleksanderin
kanssa, kummankin ajatukset tähdissä.
Kerran näin haaveillessani, kääntyneenä pois iloisista äänistä,
tupakansavusta ja lasien kilinästä, taas katselin avatusta
ikkunaruudusta suoraan tähtitaivaaseen, sieltä ammentaen mielen
sopusointua. Silloin aivan odottamattani viriää takanani ihana
moniääninen laulu, joka ihmeellisesti yhtyy taivaan harmoniaan,
ikäänkuin siitä syntyneenä ja sitä ylistäen.
Minä käännyn hämmästyneenä ja näen laulajat.
Niiden joukossa on neljäntenä Aleksander, mutta hän ei laula korkeinta
ääntä, vaan pää-ääntä laulaa hänen veljensä, pappi, jolla on tenori,
korkea, kaunis tenori:
Kaikkien neljän laulajan totiset, äänen ehdotonta puhtautta etsivät
silmät ja hartaasti auenneet suut tuikkivat paksun savun sumussa.
Lasien kilinä oli vaiennut, ei kukaan liikahtanut.
Mitään näin kaunista minä en ollut vielä eläessäni kuullut.
Ihana laulu oli kaiketi jokin suomalainen kansanlaulu, sillä sen
sanoissa tunsin tuon suloisen pehmeän kielen, jota olin ihaillut jo
lapsuuteni aikoina setä Pjotrin maatilalla leikkiessäni. Se oli sinisen
Suomen kieltä.
Minä tulin yhä voimakkaammin liikutetuksi. Jokin valtavan onnen tunne
värisytti minua. Niinkuin taivas olisi siirtynyt tähän savuiseen
huoneeseen ja kirkastanut kaiken.
Kuinka naurettavan vähäpätöisiltä tuntuivat minusta nyt kaikki äskeiset
mielihaikeani!
Mutta liikutukseni paisui yli äyräittensä. Ja yht'äkkiä minä — vastoin
kaikkia pidätyksiäni — purskahdin niin rajuun itkunpuistatukseen, että
minun täytyi juosta ulos huoneesta.
Joka suunnalta tultiin minua lohduttamaan, sillä kaikki luulivat, että
minä itkin ikävästä, jäätyäni muka erilleen muusta seurasta. He eivät
voineet ymmärtää, että olin itkenyt pelkästä onnesta, sen johdosta,
että olin niin selvään, niin epäämättömästi tuntenut miten näiden
ihmisten keskuudessa oli minulle avautunut suuria elämisen
mahdollisuuksia.
Siunattu suomalainen laulu, kuinka paljon minulle annoit!