Laamannin omat ripeät hevoset valjastettiin seuraavana aamuna rekemme
eteen ja nopeassa ravissa ne lähtivät viemään meitä edelleen Kuopiota
kohden. Entinen kyytimies oli tietämättämme maksettu ja lähetetty pois.
Talon vieraanvaraisuus — vaikka vastaanotto oli minusta ensin
tuntunut koleahkolta — oli itse asiassa kaikitta suudelmittakin ja
tunteellisuuksitta ollut aivan suurenmoinen. Meidän oli melkein väkisin
riistäydyttävä matkalle, ja minä olin lopulta niin kiintynyt sekä
laamanniin että laamanskaan, että olisin aivan mielelläni jäänyt heille
oleilemaan vieläkin vuorokaudeksi. Mutta Aleksanderin huomasin haluavan
pikaista lähtöä, sillä matkan päämäärä oli vielä kaukana, ja hän
luonnollisesti tahtoi pian nähdä äitinsä, josta oli niin kauan ollut
erossa.
Sää oli kaiken alkutaipaleen ollut erinomaisen suotuisa. Meillä oli
päivisin ollut auringonpaistetta. Maan vaihteleva luonto hirmuisine
havumetsineen ja taas avonaisine lumikenttineen ja punahelkkyvine
taloineen mäkien harjalla oli painautunut mieleeni iloisena,
runollisena, lupaavana, öisin oli taivas ollut miljoonissa tähdissä, ja
me pidimme kuomua alhaalla, paremmin taivasta nähdäksemme. Sillä
milloin Aleksander ei nukkunut, hän halusi opettaa minua tähtiä
tuntemaan. Hän näytti minulle Otavan, sanoi sen olevan reenmuotoisen,
selitti missä oli aisa ja missä itse reki, ja käski laskemaan viisi
reen perälaudanmittaa suoraan avaruuteen päin, jolloin löytyi
Pohjantähti, taivaan liikkumaton napa, jonka ympäri koko muu taivas
pyöri kerran vuorokaudessa. Vaikka välimatkojen mittaileminen olikin
Aleksanderille taivaan katselemisen pääviehätyksenä ja minulla taas
haaveileminen sen mahdollisesta asutuksesta, oli meistä kummastakin tuo
katseleminen ja tähdistä puhuminen kuitenkin suuresti kiinnostavaa. Se
ikäänkuin yhdisti meitä. Me ikäänkuin tulimme lähemmiksi ystäviksi.
Ehkäpä Aleksander semmoisina hetkinä unohti tuovansa Suomeen venäläistä
vaimoa, ja ehkä minä itse pääsin silloin painostavasta aavistuksesta,
joka oli alkanut tuntua sydämen perimmässä sopukassa, että
venäläisyyteni tulisi olemaan Aleksanderille tässä maassa suurena
vastuksena. Se epäilys oli laamannilla-olosta vain vahvistunut, sillä
oli ilmeistä kuinka huolestunut Aleksander oli ollut nolon
avuttomuuteni johdosta. Mutta kun miljoonat tähdet kaareutuivat
päittemme yllä, unohtuivat kaikki sellaiset huolet, ja me olimme vain
kaksi pientä ihmistä, jotka vaelsimme lumiaavikolla ja haimme onnea
toistemme läheisyydestä.
Luulenpa, että olimme yhtä hyvillämme kumpikin, kun päivätuulien
tyynnyttyä, yöpakkasessa laskimme kuomun alas, ja taas saman
mittaamattoman, mustan avaruuden miljoonat tähdet tuikkivat yllämme.
Mutta sää ei pysynyt yhtä suotuisana koko matkaa. Viimeisenä
vuorokautena, kun meillä Aleksanderin sanojen mukaan ei olisi ollut
kuin yksi yö matkustettavana, alkoi jo puolesta päivää taivas sumeta
pitkiin usvapilviin ja tuuli yltyi yltymistään. Kuski nosti
lammasturkkinsa kauluksen ja laski karvalakin nahat korville. Hän piti
päätään vinottain tuulta vasten, jonka mukana hänen kasvoihinsa lensi
kristallisokerin tapaista hienoa ja kirpeää lunta, sitä samaa kokoontui
myös kaikkiin jalkanahkojen laskoksiin ja kuomun sokkeloihin. Tuuli
tempoili hevosten harjoja, piti niiden häntiä vinossa ja välistä sai
temmatuksi koholle nahkaloimet, jotka kuski oli sitonut hevosten
selkiin.
Illan tultua ei ollut kysymystäkään kuomun alhaalla pitämisestä, vaan
se päinvastoin varustettiin edestäpäin tiheällä nahkapeitteellä, jonka
keskellä oli neliskulmainen lasiruutu. Lasin läpi ei näkynyt muuta kuin
hevosten juoksussa hölkkyvät luokit ja tuulessa ryöppyvät harjat.
Joskus näkyivät myös piiskansiiman sivallukset, joista tuntui kuskin
pahatuulisuus. He olivat näet vähän riidelleet Aleksanderin kanssa.
Ymmärsin asian niin, että kuski oli pyryn vuoksi neuvonut matkan
keskeyttämistä yön ajaksi, mutta Aleksander oli käskenyt noutaa mökistä
lumilapion mukaan, ja sen tehtyä olimme laskeutuneet aavoille vesien
selille, joita oli Aleksanderin sanojen mukaan nyt kestävä Kuopioon
asti. Hän kehoitti minua paneutumaan pitkäkseni ja nukkumaan. Asetti
tyynynkin minulle. Itse hän teki niin, ja luullakseni hän nukkui heti
kun oli sanonut, ettei vaaraa ollut minkään näköistä, ja että vaikka
kuski ei näkisikään missä tie kulkee, niin hevoset kyllä tuntevat sen
kavioillaan eivätkä milloinkaan eksy tieltä.
Nyt alkoi minulle matkan peloittavin yö.
Tuuli ulisi ja vonkui ulkona. Kuomumme tutisi ja ryskyi sen puuskissa.
Puuskat piiskasivat tuota sokeria kimakasti ruudun lasia vasten, ja
sitä tuli jokaisesta rakosesta sisälle kuomuunkin, muodostaen sinne
tänne pieniä mäenkumpuja, joita minä sitten koetin koota ja työntää
piiloon, kunnes huomasin että ne kasvoivat hitaammin, jos ne jätti
paikoilleen.
Välistä tuli outo ajatus. Mitä tämä pimeässä kuomussa tutajaminen
oikeastaan on? Minne me ajamme? Mitä varten pohjoiseen ja aina vain
pohjoisempaan? Pois lämpimästä, valoisasta, iloisesta elämästä yhä
kauemmas tuntemattomaan pimeyteen!
Silloin muistin aina, että Aleksander oli vieressäni ja hän ajoi
äitinsä luokse. Olin hakevinani omaa äitiäni, ja minun täytyi myöntää,
että jos hänet olisi ollut haettava vielä paljon pimeämmästä
pohjolasta, en olisi epäillyt rientää hänen luokseen, matkustaa yöt
läpeensä tuiskussa ja pakkasessa, kiljuvien susilaumojen seuratessa
kintereillämme.
Mutta tämä kaikki oli teoriaa, joka auttoi vain niin kauan kuin sitä
ajatteli. Uudet puuskat ja jyskytykset ajoivat pelon jälleen
vallitsevaksi, ja monta kertaa minä olin jo aivan varma, että
täydellinen tuhoutuminen ja kaamea kuolema tässä pyrymeressä oli ainoa
mahdollisuus.
Hevoset hiljensivät juoksuansa ja minä ymmärsin, että ne liikkuivat
enää vain käyden. Nyt se tuho siis tulee, ajattelin, kohta reki
pysähtyy ja me hautaudumme nietoksien alle.
Aivan oikein, me pysähdyimme. Ihan pimenneen ruudun takaa vain kuulin
kuskin vihaista hevosille ärjyntää ja piiskan läimäyksiä vasten
nahkaloimia. Vain pieniä nytkähdyksiä, ja taas olimme liikkumattomina.
Kuski on tyyntynyt eikä enää piiskaa hevosia, vaan odottaa jotakin.
Aleksander nukkuu yhä kuin tukki, ja minä olen varma, että jos hänet
herättäisin, hän vain sanoisi: Älä sekaannu kuskin asioihin, vaan
kallistu levolle ja ummista silmäsi!
Tämän kansan levollisuus tuntuu joskus aivan sietämättömältä.
Mutta eipäs! Nyt naputtaa kuski piiskanvarrella lasiin. Odottaa. Taas
naputtaa. Ilmeisesti hän tahtoisi sanoa jotakin Aleksanderille. Mutta
noinko varovasti naputellaan silloin, kun on saavuttu kuoleman
kynnykselle! Minä tartun Aleksanderin turkkiin ja alan sitä voimieni
takaa rytyytellä.
— Mikäs nyt? — kuulen hänen unisen äänensä pimeässä.
— Nouse, nouse, olemme hukassa.
— Joko sudet ovat syöneet kuskin? — laskettelee hän pilojaan, pysyen
pitkänään.
Mutta samassa kuuluu kuskin ääni puhuvan jotakin lasin takaa ja
Aleksander kohottautuu. He keskustelevat vähän aikaa, ja Aleksander
alkaa avata kuomun etusia. Tätä tehdessään hän minua rauhoittaakseen
selittää syytä pysähdykseen.
— Siellä on avautunut railo hevosten eteen, ne eivät uskalla hypätä
ylitse. Onpa se kuski aika saamaton mies, tahtoo poiketa rantataloon
päivää odottamaan. Vielä mitä!
— Aleksander, Aleksander, — huudan tuskissani, — tee niin kuin hän
tahtoo, muuten vajoamme pohjaan!
Aleksander selvitteli yhä jalkojansa turkeista ja peitteistä, joten
hänellä on aikaa selvitellä myöskin railojen fysiikkaa.
— Näetkös, — sanoi hän, — jos heti jään halkeamisen jälkeen nousee
voimakas tuuli, niin — ennenkuin halkeama on ehtinyt uudelleen jäätyä
umpeen — voi jää ankaran tuulen painosta liikahtaa erilleen toisesta
jäälautasta, ja niin syntyy aukeama, jonka yli kohta sataa lunta eikä
se lumen alla enää ota jäätyäkseen. Hevoset vainuavat sellaisia
aukeamia ja pysähtyvät.
— Jumalan nimessä, kääntykäämme takaisin, jos hevoset vainuavat, —
huusin minä, tavoitellen Aleksanderia turkin liepeestä.
Hän irroitti minun turkkiin tarrautuneet käteni ja ulos kiivetessään
sanoi:
— Vaaraa ei ole minkään näköistä, usko minua, Liza. Me luomme lumen
aukeaman päältä ja hevoset astuvat kauniisti ylitse.
Näin sanoen hän uudistuneista huudoistani huolimatta hävisi kuomun alta
pimeään pyryyn.
Kaikki oli sekaisin. Valkoista lumenmöyhyä tuprusi sisälle
aukijääneestä kuomuetusesta, jonka lieve lepatti ruutuineen kuin lippu
myrskyssä. Itse kuomukin tutisi ja lunta lensi sen seinämiin, jopa
lakeenkin.
En voinut ymmärtää mitä ne miehet siellä ulkona puuhasivat, luulen
heidän kaivelleen lumessa lapiolla, jonka olivat ottaneet talosta.
Vihdoin he lopettivat ja asettuivat kumpikin paikalleen.
Ja tämmöisenkö kuorman on lentäminen sylenlevyisen avannon ylitse! —
ajattelin minä kauhun salvatessa hengitykseni ja ääntämiskykyni.
Reki liikahti.
Nyt he varmaankin ottavat vauhtia, — ajattelin, sydämeni koettaessa
repeytyä ulos rinnastani. Hevoset rupesivat juoksemaan.
— No näetsen, — sanoi Aleksander, — kuinka kauniisti se kävi.
— Olemmeko jo ylitse? — huusin ihmeissäni.
— Aikoja sitten, — sanoi hän ja rupesi sovittelemaan taaksensa
alusia, paneutuakseen pitkäkseen. Sen tehtyään hän toisella kädellään
kohensi vielä minunkin tyynyjäni, kehoittaen seuraamaan hänen
esimerkkiänsä. Hän sanoi, että minun täytyy levähtää ennenkuin tulemme
Kuopioon, muuten voi käydä niin että nukun aamiaispöytään, niinkuin
olin illallispöytäänkin nukkunut.
Olin niin iloinen vaaran välttymisen johdosta, että tottelin häntä
kaikista hänen ivapuheistaan välittämättä, ja heittäysin selälleni.
Olin sanomattoman onnellinen myöskin sen johdosta, että minulla oli
sellainen mies, joka tietää neuvon missä tilanteessa tahansa. (Hänen
nenänsä alkoi jo sipistä nukkumista.) Hieno, solakka upseeri, mutta
kyllä tietää pyryasiat, vieläpä neuvoo vanhoja kuskeja! Kuinka monta
esikuntaupseereista, jotka osaavat pyöritellä valssissa naisiaan paljon
taitavammin kuin hän, olisi osannut pyrymyrskyssä lapioida railon
selväksi lumesta! Esimerkiksi Litvinov! Varma on, että olisimme hänen
kanssaan jo ajamassa täyttä karkua takaisin Pietariin päin, jos eteemme
olisi tämmöinen hornan kuilu auennut. Ei, olinhan tosin suuri tyhmyri
ja pelkuri, mutta kylläpä vaan olin osannut itselleni miehen valita!
Sanalla sanoen, kun sydänalassa taas jokin ihan tuntuvasti liikahti,
täytti minut sellainen elämänriemu, että minä itsekseni hytisin ilosta
ja tuulen jyskytys kuomua vastaan oli minulle pelkkää tuutulaulua.
Kaikki, mikä äsken oli peloittanut ja nukkumasta estänyt, ajoi nyt ihan
väkisin unta silmiini.
Kun heräsin, muistin kuulleeni vielä nukkuessa aisakellon kilinää, ja
nyt avasin silmäni samanlaiseen kilinään, jonkun ajaessa meidän
ohitsemme. Olin pitkästä nukkumisesta niin raukeana, etten ensin
ollenkaan liikahtanut, en edes päätäni kääntänyt, vaan annoin maailman
todellisuuden omin neuvoin virrata sisälle ja selittää minulle kaiken.
Miksi on niin valoisaa? Siksi että Aleksander on avannut kuomun edestä
etusen ja että pyry on tauonnut. Hän istuu suorana ja katselee ulos
eteensä. Hänen viiksensä ovat huurussa, ja kulmakarvansakin. Silmät
välkkyvät elokkaan kirkkaina kaikelle minkä hän näkee, mutta suu ei
hymyile. Hän luulee minun nukkuvan ja varoo minua herättämästä, mutta
näkyy selvästi, että hän palaa halusta saada näyttää minulle mitä itse
näkee. Juuri siksihän minä vain pysynkin liikahtamatta, että ensin
saisin rauhassa ajatella omiani, katsella Aleksanderia ja nauttia
olevaisuudesta, itse siihen sekaantumatta.
Minä kuulen kaukaa ikäänkuin tornikellon kumean soinnin, välistä ei
kuulu, välistä taas kuuluu, biu-bau ... bau... Onko nyt sunnuntai? —
On. — Kuinka rauhallista — biu-baau ... baau ... baau...
Välistä kuulen myös kaukaa ja lähempää kukkojen laulua, ja arvaan, että
me kai lähestymme jotakin kylää. Mutta en raatsi sittenkään vielä
kohota. Tornikellon kumina yhä kovenee. Sitä on hauska kuunnella.
Takaamme lähestyy taas kulkusten kilinä. Meidän hevosemme alkavat
käydä. Ohitsemme ajetaan, reessä puhellaan iloisesti, sitten kulkuset
taas etenevät. Silloin kun kulkusten kilinä oli kovimmillaan,
Aleksander katsahti minuun, että enkö minä muka vielä tuostakaan herää.
Mutta minä painoin silmäni kiinni. Ja tornikello yhä lähestyi.
Nyt alkoi jo kuulua jalankävijäinkin ääniä ja heidän askeltensa
kopinaa, kun ajoimme heidän ohitsensa. Nyt jotkin pojat juoksivat
rekemme talkille, sillä heidän kikatuksensa kuului ihan kuomun takaa.
Ja nyt he kai pyrähtivät pois, sillä sekä kulkusten että suuren
aisakellon räminä tuli jostakin käänteestä taaksemme ja hetken kuluttua
ajettiin ohitsemme tavattomassa kellojen kilinässä.
Nyt minä vilkaisin Aleksanderiin, ja meidän katseemme tapasivat
toisensa.
— Se on maalaista kirkkoväkeä, — selitti hän, tarkoittaen ohiajajia.
— Missä olemme? — kysyin haukotellen.
— Nousehan katsomaan, — hän sanoi, sierainten juuret tutusti
kangistuneina, millä tempulla hän tavallisesti hillitsi kasvojensa
omavaltaisia ilmeitä, erittäinkin tyytyväisyyden ilmettä ja tarpeetonta
hymyilemistä, joka olisi omin päin pyrkinyt leventämään suuviivaa.
Minä kohottausin.
Edessäni oli loivasti kohoavalla rannalla isonlainen kylä kirjavine
puurakennuksineen, jotka hauskasti heloittivat esille-pilkistävässä
auringonpaisteessa. Erittäin helakasti loisti valkoinen kirkko
torneineen, kohoten keskeltä kylää, taustanaan mahdottoman suuri
vuorenharjanne, joka oli tummansininen, koska auringon valo ei ollut
sinne vielä ennättänyt. Niin idyllisen kaunista! Ja sieltähän kylästä
se kellojen soitto tulikin.
Jäällä näkyi paljon teitä ja mustia pilkkuja, jotka kaikki liikkuivat
kylään päin. Ne olivat ajajia ja jalankävijöitä, menossa kirkkoon,
kuten Aleksander selitti. Kun me ajoimme jalankävijäin ohitse, menivät
he lumeen seisomaan, ja monet miehistä tervehtivät lakkia nostamalla ja
naiset tekivät itsensä lyhyemmiksi, niinkuin se kahvintarjooja
ensimmäisessä pysähdyspaikassa.
— Mikäs tämän kylän nimi on? — minä kysyin. Kun Aleksander ei kohta
vastannut, kysyin uudelleen:
— Oletko ollut tässä kylässä ennen?
— Olen, — vastasi hän nyt. Ja kun katsahdin häneen, olivat sierainten
juuret kangistuneet vieläkin syvempään. Hän sanoi:
— Olemme Kuopiossa.
Minä hämmästyin.
— Lasket leikkiä, Aleksander! Ihanko Kuopiossa?!
— Ihan Kuopiossa. Eikö tämä vastaa odotustasi?
Vastasiko vai ei, en tiedä, mutta totta on, etten ollut kuvitellut
tämmöiseksi. Olin kuvitellut kaupungiksi. Ja jos kaupungiksi, niin
tietenkin olin kuvitellut monikerroksisia kivimuureja. Mitään semmoista
en nähnyt. En nähnyt melkein mitään siitä mitä olin osannut kuvitella.
Tornikellon kumea soitto oli ihan kuin päämme päällä. Voimakkaasti ja
levottomasti sen ääniaallot vavahtelivat ylitsemme kaikkiin
ilmansuuntiin.
Ja nyt me jo etenimme kellojen pauhusta. Olimme poikenneet
syrjäkadulle. Kukaan ei enää aja ohitsemme.
Edessäni on rauhallinen, leveä katukuja. Ei mitään lumesta
puhdistettuja katukäytäviä eikä lyhtytolppia, niinkuin Pietarissa, vaan
suora tie, joka oli avattu lumireellä — ajoimme sellaisen ohitse, —
ja molemmin puolin matalia puurakennuksia, joskus välimatkan päässä
toisistaan, mutta kuitenkin suorassa linjassa, niinkuin vastaisen kadun
ajatuksessa. Nuo rakennukset olivat kovin siistejä kaikki, toiset
punaisia, toiset keltaisiksi maalattuja, ja niissä oli valkoiset
kulmalaudat ja valkoiset ikkunanympärykset, ja ikkunoissa oli
pitsikaihtimet kahden puolen ja näkyi palmuja ja muita huonekasveja,
jopa pieniä punaisia kukkiakin.
Yhden tämmöisen keltaiseksi maalatun ja paksun kattolumen peittämän
rakennuksen kohdalla Aleksander sanoi: — Kas niin Liza, nyt ollaan
perillä.
Kuski käännytti hevoset ja me ajoimme portista rakennuksen pihaan.