"Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi", — sanoi Elisabet
jatkaessaan tämän Kuopionretken kertomusta.
Paluumatkalla — niin, sillä semmoinenhan siitä lopulta tuli sittenkin.
Veljet ja sisaret, niinkuin muukin lähempi suku, oli ollut sitä mieltä,
että Aleksanderin olisi nyt naimisiin mentyänsä jätettävä sotilasuransa
keisarikunnassa ja jäätävä Suomeen. He ehdottivat, että hän hakeutuisi
täällä johonkin siviilitoimeen, rupeaisi esimerkiksi matematiikan
opettajaksi Kuopion lyseoon, joka paikka oli tulossa avoimeksi. Mummo
taas oli ollut yksin aivan toista mieltä, vaikkei ollutkaan sanonut
ajatustaan sukuneuvottelussa kaikkien kuullen, olipa myöhemmin vain
kahdenkesken puhellut Aleksanderin kanssa. Hän oli sanonut, että
ihmisen pitäisi aina toimia lähimmäistään palvellen, silloin vasta
Jumala asettaa asiat niin, että ihmisen omakin syvin mielihalu
toteutuu. Niinpä siis Aleksanderinkaan ei ollut mummon mielestä
tuominen vaimoansa vieraaseen maahan, jossa nuori iloluontoinen ihminen
voisi pian ikävystyä ja surkastua, jopa muukalaisuutensa vuoksi kokea
suuriakin vaikeuksia. Vaan Aleksanderin olisi hänen mielestään
Elisabetin tähden jääminen Venäjälle. Kyllä Herra lopusta huolen pitää,
— oli hän sanonut.
Aleksander sanoi aikovansa seurata äitinsä neuvoa.
— Ettäkö siis minun tähteni ... sanoin minä hämmästyneenä, melkein
pelästyneenä.
Aleksander näki kai suurenneet ja pyöristyneet silmäni, sillä hän
kiirehti oikaisemaan:
— Niin, aion jäädä Venäjälle, — sanoi hän, — mutta älä sinä vain
luule, että teen sen muka joistakin jaloista vaikuttimista, ei sinne
päinkään, kyllä minä ajattelen vain omaa tulevaisuuttani, ole rauhassa.
Aleksander ei tosin muulloinkaan mitään niin pelännyt, kuin että
epäiltäisiin hänen toimivan "jaloista" vaikuttimista, mutta noista
hänen sanoistaan minä sentään rauhoituin ja olin uskovinani häntä.
Hän oli yhä puheliaalla päällä.
Hän ei kyllä aikonut jäädä toimivan armeijan tykistöön, sanoi hän, vaan
siirtyä yleisesikunnan Nikolajevskin akatemian geodeettiselle osastolle
ja ottaa vastaan Struven tarjoaman toimen akatemian observatoriossa
Pulkovassa.
Tämä ei tosin tuntunut minusta enää oikealta sotilasuralta, mutta minä
ymmärsin hänet hyvin: jos hän olisi jäänyt toimivaan armeijaan, niin
ajatellaanpas, että uusi sota olisi yks kaks syttynyt Venäjän ja Suomen
välillä, silloin hän olisi joutunut taistelemaan omaa isänmaatansa
vastaan. Voiko mitään hirveämpää ajatella!
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tuo ainiaaksi Venäjälle
muuttamisen päätös oli minulle suuri pettymys. Aleksander ei sitä
uskonut eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei niin, etteikö minusta
enää olisi ollut hauska palata jälleen omien kotolaisteni yhteyteen,
vaan niin että olin jo tottunut Suomeen muuttamisen ajatukseen ja nyt
tuntui kuin minusta olisi revitty irti jotakin rakkaaksi käynyttä.
Niinkuin ensin olisi sanottu: tässä on sinulle tehtävä, ja kun minä jo
innostuin, se olisikin otettu minulta. Ei kukaan voi uskoa, että
ihminen saattaa yht'äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli
minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen
ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa
työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun
käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen
hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat
minulle rakkaita. Entä ne laulut, ne laulut, jotka vieläkin elivät
jäsenissäni ja täyttivät minut sanomattoman sulon tunteella. Semmoista
rakastumista vieraaseen kansaan ei kukaan voi ymmärtää, eikä
Aleksanderkaan olisi voinut siihen uskoa.
Mutta hänen järkähtämättömistä päätöksistään huolimatta minuun jäi
salainen toivo, että sen hyvän mummon ennustus, jonka mukaan hänen
Herransa oli kyllä johtava meidät lopultakin Suomeen, kerran vielä
toteutuu. Ja jos tälle Herralle — Aleksanderin sanomattoman
omapäisyyden vuoksi — ilmaantuisi vaikeuksia keinojen keksimisessä,
niin tahdoin minä vähältä osaltani olla kyllä apuna, esimerkiksi
puhumalla kaikessa salaisuudessa asiasta isälle tai vielä paremmin setä
Pjotrille, joka oli keisarin hyvä ystävä, että he koettaisivat
vaikuttaa siihen suuntaan.
Pietariin tulomme jälkeen me pian muutimme Pulkovaan, jossa professori
Struven ystävälliset tyttäret innokkaasti auttoivat meitä koruttoman
pienen kodin perustamisessa. Siellä me elimme useita vuosia.
Kesäkuun 13 päivänä v. 1859 minä synnytin Aleksanderille pojan, ja
kahta vuotta myöhemmin, marraskuun 16 p:nä 1861 toisen pojan. Näitä
poikia katsellessani minä usein salaa ajattelin: ne ovat _suomalaisia_
poikia, ja kuvittelin heitä mielessäni kaukaisen maan korkeiksi,
kiiltonappisiksi virkamiehiksi, jotka puhuvat minulle käsittämätöntä,
pehmeää kieltä, sitä samaa, johon jo Uudellakirkolla olin mielistynyt
ja sitten Kuopiossa rakastunut. Minä sain vanhan njanjan luokseni näitä
lapsia hoitamaan.
Elimme Pulkovassa hyvin köyhästi. Välistä meiltä suorastaan puuttui
ruoka-aineita ja me näimme nälkää. Hyvä kun saimme lapsemme ruokituksi.
Mutta tämä puutteen äärimmäisyys johtui myöskin siitä, että tahdoimme
pitää sitä salassa. Aleksander ei mitenkään sallinut, että olisin
ilmaissut vaikeutemme vanhemmilleni. Koetimme pysyä aina iloisina ja
tyytyväisinä, toivoen aikaa parempaa. Eikä tuo nyt ollutkaan niin
hirveän vaikeata jonkin pienen nälän tähden.
Äidillä oli ennen aina ollut tapana sanoa, kun näki minun perhosena
liitelevän, aina huolettomana ja iloisena: "Liza, Liza, mitä sinusta
tuleekaan, jos joudut naimisiin, ethän sinä osaa mitään!" Mutta kyllä
nyt vain sain oppia ompelemaan ja ruokaa keittämään, jos sitä ennen en
ollut osannut! Onneksi olin myös oppinut Kuopion mummolta, että tämä
kaikki on äärettömän hauskaa.
Pitkinä talvi-iltoina emme tietenkään voineet huvitella oopperoissa ja
teattereissa. Ainoa, mutta sitä suurempi huvimme, oli tähtien
tähysteleminen observatoriomme suunnattomien kaukoputkien läpi.
Aleksander saattoi työstä päästyään sanoa tyytyväisenä: "Katsotaanpa
nyt miten se Sirius tänä iltana jaksaa." Me menimme kiertämään
jättiläisputkea kohdalleen. Sitten suuntasimme sen toisiin ja yhä
toisiin tähtiin. Me tähystelimme eri iltoina eri taivaanaloja.
Paitsi katselemisen ja uteliaisuuden iloa oli pohjalla vielä toinen,
sitäkin syvempi ilon syy: niinä hetkinä minua ei milloinkaan vaivannut
kalvava epäily, että olisin venäläisyyteni vuoksi mahdollisesti ollut
esteenä Aleksanderin alkuperäisten tulevaisuudensuunnitelmien
toteutumiselle. Korkean tähtitaivaan lumoissa meitä ei mikään erottanut
toisistamme.
Semmoinen suuri ihme aina ihmisten päitten päällä! Eikä kukaan
ajattele!
_Vuonna 1860_ Aleksander siirrettiin yleisesikuntaan esikuntakapteenina
ja aivan odottamattamme määrättiin toimittamaan muutamia
tähtitieteellisiä tutkimustehtäviä Suomessa. Eikö tämä ollut ihme?
_Vuonna 1861_ hänet sieltä palattuaan komennettiin johtajan (professori
Struven) apulaiseksi Pulkovaan, ja samana vuonna määrättiin pitämään
yleisesikunnassa julkisia luentoja käytännöllisestä astronomiasta
ja korkeammasta geodesiasta, seikka, joka teki lopun meidän
köyhyydestämme. Mutta kuulepa lisää, hyvä Kuopion mummo!
_Vuonna 1863_ hänet nimitettiin Suomessa suoritettavien
tähtitieteellisten ja geodeettisten töiden päällikön apulaiseksi!
Samana vuonna me aloimme valmistella suurta muuttoamme Suomeen.
On mahdotonta ajatella, ettei Aleksander olisi huomannut salattua,
sykähtävää iloani tämmöisen kohtalonkäänteen johdosta.