Yö ei ollut ikuinen. Susien viipyminen, kaiken vastuun rauhoittava
siirtyminen miesten huoleksi alkoi vihdoin antaa sijaa muillekin
ajatuksille, maailma alkoi tutusti keikahdella ja viskellä erilleen ja
sekoitella selvyyksiä ja taas yhdistellä yhteen sopimattomia, kuten
esimerkiksi pani suomalaisen kuskin leukaparran njanjan leukaan, joten
minun täytyy otaksua, että lienen torkahtanut, niinkuin muutkin reessä
olijat.
Kaikissa tapauksissa, kun avasin silmäni, oli auringonpaiste, ja
istuville kohottuani tuskin saatoin kestää sitä häikäisevää valkeutta,
joka heijasti lumikentiltä.
Lunta oli joka paikassa, aitojen päällä ja kuusten oksilla, joista
alimmaiset olivat kokonaan hautautuneet nietoksiin. Yölliset pikku
lumimättäät nyt punersivat toiselta puolen ja toiselta sinersivät.
Joskus näkyi taloja ja niiden lumiset katot nekin toiselta puolen
punersivat ja toiselta sinersivät.
Yhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski
rupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa
ja siinä liikkuvia ihmisiä.
Merkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka
hurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan
kannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa,
kauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta
hurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja
pääsi juuri kaivon eteen.
Hän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan
etusille, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa
oli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki
oli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei
tullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle
ja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt molemmin käsin vauhdikkaasti
suljuttamaan alas kaivoon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin
ylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui
keskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu'un
pään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä
vauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä
sangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki samaa usean
kerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari
kertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle jotakin,
jota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.
Aleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut
seiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle
lämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien
miesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa.
Naisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään
sotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli
vuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli
ruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin
hevosta.
Minulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin
katsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa
täyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa
oli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein
aivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat
ojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.
Kun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua
vaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella oli sokeria
ja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili
minulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin
oli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnut
ylös.
Kuinka sääli, etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti
nauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi
kestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamansa. Kun en osannut
kiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander
viittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.
Pian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat
toiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää.
He puhelivat Aleksanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran
seurata tämän kielen äänteitä. Minulle Aleksander sanoi vielä äskeisen
selitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan
tunnusominaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana, —
seikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen
sydämellisyyden osoitukset melkein mahdottomiksi.
Tämä seikka kävi erittäin selvästi esille, kun me parin vuorokauden
matkan jälkeen saavuimme suurenlaiseen ja taaskin punaiseksi maalattuun
maataloon, jossa asuivat Aleksanderin ensimmäiset, tosin vähän
kaukaisemmat sukulaiset.
Me poikkesimme sinne valtatieltä ja hurautimme kauniissa kaaressa
portista sisälle.
Jos nyt olisimme olleet Venäjällä, olisi talossa heti syntynyt
liikettä. Ovet olisivat paukahtaneet auki, kuistit, portaat, jopa
pihakin olisi täyttynyt riemuitsevilla sukulaisilla, niiden lapsilla ja
palvelijoilla. Tulijat olisi saatettu melkein kantaen sisälle, melkein
tukehutettu suudelmiin ja puristuksiin, riemusaatossa ja kauhean
sekamelskaisessa puheensorinassa viety talon sisimpiin ja kodikkaimpiin
suojiin. Vaikka en olisi osannut sanaakaan talonväen kieltä, olisivat
kaikki olleet vakuutettuja, että minä olin täynnä iloa ja ystävyyttä.
Mutta tässä kävi näin:
Hevosten pysähdyttyä portaiden eteen renki ensimmäiseksi kiipesi
reestä. Hän meni toisen kuistin luo, joka lienee ollut keittiön puolta,
ja piiskanvarrella naputteli oveen. Sitten hän koputteli vielä toisen
kerran, kunnes keittiön ikkunassa jokin vilahti, joka näki meidät ja
katosi. Tämä jokin arvattavasti meni joillekin sanomaan, sillä hetken
odoteltuamme ilmestyi pääportaiden vieressä olevaan ikkunaan
harmaapäinen pitkäpartainen ukko, joka painoi kasvonsa hyvin lähelle
lasia, koettaen ottaa selvän tulijoista.
Nyt hän tunsi Aleksanderin.
Tämä tunteminen ilmeni siten, että hänen kulmakarvansa kohosivat, ja
pään hitaasti nyökäyttäessä huulet painuivat yhteen, niinkuin hän olisi
itsekseen ajatellut: jaha! Sitten hänkin katosi.
Aleksander sanoi:
— Se oli laamanni itse.
Minä rupesin tekemään reestä kapuamista.
— Ei, ei, — sanoi Aleksander, — odottakaamme, kunnes ovi avataan.
Jonkin ajan kuluttua alkoi kuistin rappusissa kuulua kopinaa,
molemmat ovenpuoliskot aukenivat, ja palvelustyttö — samalla tavalla
seisten-istahtaen — sanoi jotakin, jonka arvasin olevan sisälle
pyytämistä.
Nyt me kiipesimme reestä, suoristimme kurttuiset vaatteemme ja
rupesimme nousemaan ulkokuistin korkea-askelmaisia rappusia.
Palvelustyttö avasi meille sisäoven, josta tulimme suoraan huoneeseen.
Tämä huone oli iso sali, jossa oli paljon ikkunoita sekä vastakkaisilla
seinillä että sivulla. Lattia oli maalaamaton, pesty hohtavan
valkoiseksi ja vihreillä katajanoksilla siroteltu.
Meidän vaatteemme pantiin — kaiketi ulkokuistin kylmyyden vuoksi —
huoneen tuolin- ja sohvanselustoille. Sitten meidät käskettiin
vierashuoneeseen, jossa laamanni ja laamanska olivat.
He kättelivät meitä ystävällisesti, mutta minun oli oltava melkein kuin
kuuromykkänä, sillä laamanni kyllä puhui vähän saksaa, mutta laamanska
ei sitäkään. Voi etten minä saanut lentää näiden niin pehmeiltä ja
hyviltä tuntuvien vanhusten kaulaan ja suudella ja puristella kaiken
vierastamisen olemattomaksi! Olisimme ymmärtäneet toisiamme ja heti
puhuneet käsillämme ja silmillämme paremmin kuin millään kielillä.
Nyt sen sijaan piti vaivaisella saksalla tiedustella ja yhtä kuolleesti
vastata kysymyksiin miten matka oli käynyt, miten muka Suomi miellytti
—; kaikesta tuli — ei sitä oikeata, vaan jotakin muodollista,
teeskenneltyä, josta tuntui mahdottomalta milloinkaan päästä ennenkuin
oli kielen oppinut.
Nämä vanhukset olivat minulle koko olomme aikana kuin jokin lämmin
aavistus jostakin rakkaasta ja puoleensa vetävästä, jota ei voinut
koskettaa, koska ei ylettynyt, ja jota voi katsella vain lasin läpi.
Vierashuoneessa meidät istutettiin sohvaan, ja taas saimme kahvia, jota
meille oli tarjottu jokaisessa majatalossa. Pian olivat laamanni ja
laamanska vilkkaassa keskustelussa Aleksanderin kanssa, ja minä sain
mielin määrin ihmetellä ympäristöäni, pienimmistä esineistä suurimpiin.
Laamanni ja laamanska istuivat vierekkäin mitä kummallisimmalla
liikkuvalla laitoksella, joka keinui kuin kahden puusta veistetyn
joutsenen varassa, niinkuin kaksi leveätä nojatuolia olisi yhdistetty
yhteiseen karmiin ja jalat kiinnitetty samantapaisiin keinulaitteisiin
kuin on lasten puuratsujen alla. He istuivat totisina vieri vieressä,
herralla pitkä, lattialle ylettyvä, valkopesäinen, hopeahelainen
piippu, josta hän veteli tavattoman pitkiä sinisiä savuja, antaen pesän
seistä nuppinsa päällä maassa ja piipun suun seurata edestakaisin
keinun liikettä. Imuletku pysyi koko ajan hänen suussaan ja hän joskus
pani sen naputtelemaan huuliansa eri paikkoihin. Laamanskalla taas oli
sukankudin kädessä ja puikot kilisivät hänellä tavattoman nopeasti.
Kutoessa hänen huulensa laskivat silmuja, mutta suu hymyili sille, mitä
Aleksander ja laamanni keskenään haastelivat. Keinunta kävi hyvin
hitaassa ja syvässä tahdissa. Pitkään aikaan minä en voinut siihen
tottua, vaan kun keinu painui taaksepäin, minä ajattelin: nyt-nyt he
keikahtavat nurin! — ja taas kun alkoivat tulla minua kohden: nyt he
kupsahtavat syliini! Oli aika noloa istua liikkumattomana Aleksanderin
vieressä, kun isäntäväki näin heilui. Mutta Aleksander selitti minulle
jäljestäpäin, että tämmöinen kahdenistuttava keinutuoli oli isännän ja
emännän kunniapaikka, jota vieraiden ei sopinut anastaa. "Ennenkuin
kaikki nämä tavat oppii!" — ajattelin minä, vaivoin hilliten haluani
istahtaa heidän väliinsä ja antaa keinulle parempaa vauhtia.
Emäntä nousi paikaltaan ja hävisi. Vähän ajan perästä alkoi
kuulua pöytien liikuttelua suljetusta huoneesta, jonka arvasin
ruokailusaliksi. Illan kuluessa kiihtyi suljetun huoneen melu: sieltä
kuului lautasten kilinää, veitsien ja haarukkain putoamista läjästä
hajalleen, vihdoin tuolien siirtelemistä ja alituista ovissa käymistä.
Minulla kihosi sylki suuhun, mutta odotus venyi iankaikkiseksi. Ennen
illallista ehti tapahtua paljon.
Vähitellen alkoi ovikello kilistä ja vieraita tippui huoneeseen toinen
toisensa jäljestä. Ilmeisesti ne olivat kaikki meitä varten kutsutut.
Ja kaikki esiteltiin minulle. Aleksander oli esittelyssä apuna, hän
nimitti minulle jokaisen nimen ja — hämmästykseni oli suuri — myöskin
jokaisen ammatin: apteekkari, nimismies, kirkkoherra... Minä tein
hänelle merkkejä, ettei tarvitse, mutta hän asetteli edelleen jokaisen
nimen eteen ammatti-ilmoituksen.
Tietysti minun oli jatkaminen samaa mykkyyttäni vieraiden luvusta
huolimatta. Pian istuin jälleen eristettynä. Ensin he katsahtelivat
minuun, hymyilivät ja ilmeisesti puhuivatkin minusta, mutta sitten
pakostakin unohtivat ja vajosivat keskinäisiinsä.
Vierashuoneen pöydälle tuotiin suuri tarjotin, joka oli täynnä
teelautasten päällä seisovia juomalaseja kilisevine lusikoineen. Mutta
samovaaria eli teekeitintä ei tuotu. Sen sijaan oli tarjottimella astia
kukkurallaan sokeria ja kaksi pulloa, jotka laamanni itse aukaisi.
Nyt panivat herrat paljon sokeripaloja laseihin ja täyttivät lasit
kolmannesta vajaiksi höyryävän kuumalla vedellä, jota tuotiin kannussa
yhä uudestaan pöytään. Viimeksi he kaatoivat keltaista nestettä
laseihin ja täyttivät ne reunoja myöten. Nyt he joivat varovasti
niinkuin kuumaa teetä.
Mutta ihmeellisintä kaikesta oli mielestäni se, että he ennen juomista
joka kerta lähensivät laseja toisiinsa ja kilahuttivat vastakkain,
jonka jälkeen kumpikin härppäsi hiukan. Ei kukaan juonut
kilahuttamatta.
Katseltuani talon kaikki kuvakirjat, jotka olivat minulle tuodut
ajanvietteeksi, ja kierrellessäni myös seinälle ripustettuja kuvia
katselemassa, joiden joukossa oli enimmäkseen lintumaalauksia (toisessa
metsot tappelivat ja toisessa kotka repi saalistaan), huomasin, että
herrojen kesken tapahtui jotakin erinomaisempaa. Aleksander oli noussut
seisomaan ja piti lasia kädessään. Laamanni piti myöskin lasia
kädessään ja puhui hänelle kaikkien muiden vaietessa ja pitäessä laseja
käsissään. Sitten he kaikki kilistivät lasejaan Aleksanderin lasia
vastaan, tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, ja yht'äkkiä kaikki
kääntyivät minun puoleeni. Laamanni sanoi saksaksi: tervetuloa! — ja
kaikki joivat laseistaan.
Minä tahdoin mennä ottamaan lasia, kilistääkseni heidän kanssaan, niin
kuin Aleksander oli tehnyt, mutta hän kielsi hätääntyneenä. Sitten hän
kuitenkin antoi minun maistaa omasta lasistaan, ja juoman maku oli niin
kamala, että minun täytyi virnistää ja kääntyä pois, josta kaikki
purskahtivat raikuvaan nauruun.
Tämän jälkeen näytti herroille olo tulevan yhä hauskemmaksi, ja usea
koetti puhutella minua saksaksi, mutta ei osannut jatkaa pitemmältä. He
unohtivat minut jälleen ja minä vajosin mykkyyteeni, jatkaen
seinäkuvien tarkastamista. Löysin oikein hyvän öljyvärimaalauksen, jota
olisi tehnyt mieleni nähdä päivänvalossa, se oli maisemakuva, täynnä
ihastuttavia, ikivanhoja koivuja ja niiden alla pieni lammaskota. Mutta
sitten seurasi taas lintuja, nimittäin vesilintuja, joista toiset
uivat, toiset lekottivat vesikivillä silmät ummessa ja toiset
järjestelivät höyheniänsä rannalla.
Laamanni tuli minulle vähän seuraa pitämään. Hän rupesi minulle
selittämään seinäkuvia, sanoen, että nuo koivut oli maalannut nuori
Holmberg ja kaikki linnut oli maalannut Wright, jota hän piti Suomen
etevimpänä maalarina. Hän osoitteli sormella ja käski katsomaan hyvin
läheltä, kuinka jokainen untuva noissa linnuissa oli mestarillisesti
suoritettu ja aivan kuin oikeita höyheniä. Hän ei tyytynyt ennen kuin
minäkin olin pistänyt nenäni melkein kiinni kankaaseen ja todennut
taiteilijan siveltimen hämmästyttävän tarkkuuden. Vielä hän kankealla
saksallaan tiedusteli minulta oliko Venäjällä yhtään maalareita ja
sitten ihmetteli miksi he eivät olleet asettaneet teoksiaan näytteille
Suomessa. Hän käski välttämättä matkustamaan Helsinkiin, jossa saisin
nähdä paljon maalauksia ja veistoksia näyttelyyn asetettuina. Hän puhui
niin vakuuttavasti, että minä aivan pienenin hänen edessään ja hetkeksi
todella luulin, että Venäjä oli autio maa, unohdin Pietarin Eremitagen
valtavat taidekokoelmat, unohdin oman veljeni, oman setäni, ja tulin
surulliseksi suuren Venäjän puolesta.
Myöhemmin laamanskakin pistäysi pikimmältään vierashuoneessa, ja minut
huomattuaan hän tuli luokseni ja otti minua vyötäisistä, säälien
yksinäisyyttäni. Kädenliikkein hän sai selitetyksi, että eikö huoneessa
ollut mielestäni liiaksi savua, ja johdatti minut toisiin huoneisiin,
tahtoen minua olemaan niinkuin olisin ollut kotonani, vapaasti
liikkumaan missä huoneessa halusin ja katselemaan mitä vain löysin.
Sitten hän taas meni illallisvalmistuksiinsa.
Kaikista paljoista nähtävyyksistä eri huoneissa minua ihmetytti enin —
vuoteet. En nähnyt missään oikeita vuoteita, niinkuin meillä Venäjällä,
semmoisia leveitä, pehmeitä ja matalajalkaisia, joihin heittäytyy
valtoinaan ja nukkuu pitkin taikka poikin, yhdentekevää miten, vaan
täällä olivat vuoteet korkeita, ylettyivät minulle vyötäisiin asti ja
olivat neliön muotoisia, jonka pituussivu oli yhtä lyhyt kuin
leveyssivukin. Tämä asia oli huolestuttavaa. Miten semmoisessa
vuoteessa voi nukkua, oli minulle aivan käsittämätöntä, ei suinkaan
muuten kuin paneutumalla ihan kippuraan. Niin kai he siis nukkuvat
tässä maassa, ihmettelin minä, pahoillani siitä, että mitään lepoa en
voinut odottaa suuressa väsymyksessäni. Mutta täytyyhän minunkin
semmoiseen makuutapaan lopulta tottua, koska muutkin ovat tottuneet.
Ihmeellistä! Olisi pitänyt tästä asiasta hiukan neuvotella Aleksanderin
kanssa, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, hänet olivat muut kokonaan
anastaneet piiriinsä.
Vihdoinkin avautuivat ruokasalin ovet ja laamanska kumarrellen pyysi
astumaan pöydän ääreen. Laamanni johti minut sisälle.
Mutta tuoleja ei ollutkaan pöydän ympärillä, enkä minä tiennyt minne
istua.
Ei kukaan muukaan istunut, vaan ensin asetuttiin seisten pöydän
ympärille. Kaikki vaikenivat ja suuren hiljaisuuden aikana laamanni
katsahtaen ylös sanoi jotakin hiljaisella äänellä ja pani sormensa
ristiin. Muut katsoivat totisina alas ja yhdistivät hetkeksi kätensä.
Sitten tulivat kaikki jälleen iloisen näköisiksi ja alkoivat puhella.
He haukkasivat ensin vähän, mikä mitäkin, sitten täytettiin pienet
tirrikkalasit kirkkaalla nesteellä ja jokainen herroista otti täytetyn
lasin käteensä, mutta ei kukaan juonut. Sensijaan joku alkoi laulaa, —
ja minä ymmärsin, että tämä oli leikkiä, sillä laulu ei ollut oikeata
laulua, vaan repäisevän vallatonta renkutusta, kuitenkin ankarassa
tahdissa, eikä siinä kuulunut paljon muuta kuin yksi ainoa sana,
heelangoor, eri rytmeissä. Kaikki yhtyivät yhdestä suusta lauluun, ja
yht'äkkiä — bats! — kaikki kulauttivat ryypyn suuhunsa. Minä nauroin
kohti kurkkuani, mutta Aleksander kohautti kulmakarvojansa, mikä näytti
olevan hänen salainen merkkinsä minulle, kun menettelin vastoin tapoja.
Herrat rupesivat taas syömään, mutta hauska laulu uusiutui vielä
erinäisiä kertoja ennenkuin päästiin paisteihin ja oluthaarikkoihin.
Illallinen kesti sanomattoman kauan ja mieliala näytti vain
vilkastumistaan vilkastuvan. Tässä sorinassa, joka mykästä tietenkin
alkoi tuntua yksitoikkoiselta, nukutti minua lopulta siihen määrään,
että Aleksanderin täytyi käydä pitämässä minua valveilla, enkä minä
ollenkaan muista, että kukaan olisi minulle pitänyt puhetta illallisen
aikana, niinkuin Aleksander myöhemmin väitti. Hän oli muka vastannut
minulle pidettyyn puheeseen, seisten vieressäni. Silmäni olivat muka
tuon tuostakin vierähtäneet ympäri ja minä olin vain nuokkunut. Sanoi
monen muunkin sen huomanneen, ja että olivat vain hyväntahtoisesti
hymyilleet asialle.
Muistan todellakin kerran aivan kuin heränneeni. Hirmuinen tuolien
räminä herätti minut. Vieraat, joista suurin osa oli vähitellen
istuutunut ruokapöydän ympärille sikin sokin, nousivat äkkiä yht'aikaa
suurella pauhinalla ylös — ja minä heräsin.
Illallinen oli päättynyt.
Vihdoinkin!
Olisin kohta sanonut hyvää yötä ja rientänyt nukkumaan, mutta
Aleksander kohautti minulle jälleen silmäkulmiansa ja minun oli
jääminen vierashuoneeseen.
Herroille tuotiin kahvit, ja eri tarjottimella paljon matalia ja
korkeita pulloja. Kaikki kokoontuivat vierashuoneen pyöreän pöydän
ympärille, jossa kahvit ja juomat olivat. Mutta laamanska, joka varmaan
oli huomannut minun torkahtaneen illallisella, tuli luokseni ja otti
minua jälleen vyötäisistä. Jotakin selitellen ja käsillänsä viittoen
hän alkoi vetää minua pois vierashuoneesta, ilmeisesti kehoittaen
menemään levolle.
Aleksander tuli siihen ja sanoi:
— Kuinka sinä menisit pois, kun koko juhla on meitä varten!
Mutta laamanska nauroi ja huitoi Aleksanderia pois ja veti minut
puoliväkisin seurasta.
Sitten hän hyvästiksi taputti minua olalle ja avasi minulle
makuuhuoneen oven.
En ole koskaan tuntenut itseäni niin tyhmäksi kuin tällä ensimmäisellä
Suomen matkallani ja erittäinkin nyt astuessani kuin nolosti
käyttäytynyt koulutyttö eristettyyn huoneeseen. Miksi olinkaan
yht'äkkiä täällä vieraassa maassa tullut niin pieneksi, mitättömäksi,
merkityksettömäksi, niin etten itsekään löytänyt itseäni ja olin kuin
sokkosille laskettu, joka ei näe itseään eikä muita ja vain hapuilee
tyhjyydessä! Kun kadottaa kaiken käsityksen itsestään, on kuin
tuuliajolla. — Enkö minä ollut kotitanssiaisissa aina ensimmäinen,
eikö minua sanottu "primadonnaksi", enkö ollut ylinnä kaikkialla missä
ilakoitiin, enkö ollut kaikkien seurojen kaivattu elähyttäjä, nukuttiko
minua milloinkaan, minäkö olisin milloinkaan ensimmäisenä seurasta
lähtenyt, sanoen: mennään maata! Mihin oli tämä kaikki kadonnut ja minä
sen mukana? Aivan, aivan tyhjäksi riisuttu minä olin, aivan
olemattomaksi tehty. Niinkuin laineet hyökkäävät ristiin rastiin pienen
kiven ohitse, niin minä hain itseäni enkä löytänyt. Tietäkää siellä
kotona: Liza on kadonnut!
Mutta voi autuutta! Kun minä yksikseni jätettynä katsahdin ympärilleni,
ei vuode ollutkaan enää kolkko, ahdas neliö, jonka päällä olisi ollut
sykkyrässä maattava, ei, vaan se oli levitetty matalaksi ja pitkäksi.
Muhevina paisuttivat siinä itseänsä pehmeät vuodealuset, peitteet ja
tyynyt, ja niin sirosti oli silkoinen lakana käännetty peitteelle,
etten moista ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ah, mikä nautinto oli vain
ajatellakin tuohon vuoteeseen ja sen peitteen alle painautumista!
Kuinka olinkaan saattanut olla niin tyhmä! Vai sykkyrässä!
Aloin nopeasti riisuutua. Kaikki tuntui minusta taas hauskalta.
Komeapitsinen yöpaitakin oli minulle asetettu siroon vaatepussiin.
Laamanska oli maailman rakastettavin olento ja mistäpä se laamanni
olisikaan voinut venäläisiä maalareita tuntea. Ukot olivat minusta taas
sangen hauskoja ja uskoin varmasti, että vielä minä kerran heidät
valloitan, jahka heidän kielensä opin. Oikein hytkähtelin sisällisestä
naurusta, kun palautin mieleeni yhdenkin, joka oli laulettaessa ollut
kovin totinen ja ehkä äänekkäin kaikista. Hänen kasvonsa olivat
hehkuvan punaiset, silmät törröttivät ammollaan, kaulasuonet olivat
paisuksissa ja laulava suu näytti vain huolehtivan siitä, että ääni
rämisi ylinnä muita. Kaikessa koomillisuudessaan hän oli niin
rakastettava, että teki mieli temmata hänet syliinsä.
Jo vuoteeseen sukeltuneena minä yhä tavoittelin tuon merkillisen
renkutuksen säveliä. Alkurytmiin olinkin jo päässyt kiinni:
attararamtam, attararamtam heelangoor, attararamtam ... hellangor
ohallangor ... mutta enempää en muistanut, vaikka koetin yhä uudestaan.
Alkoi nukuttaa liikaa.