Noin vuoden kuluttua häittemme jälkeen, joulukuussa 1858, mieheni vei
minut kaukaiselle matkalle Suomeen. Oliko tarkoituksena muuttaa
kokonaan Pietarista ja jäädä Suomeen, vai vielä palata Venäjälle ja
asettua Pulkovan observatorioon jatkamaan tähtitieteellisiä
tutkimuksia, se asia ei näyttänyt olevan vielä ratkaistu, vaan
riippuvan joistakin neuvotteluista mieheni sukulaisten ja erittäinkin
hänen äitinsä kanssa. Kaikissa tapauksissa oli yhtenä tarkoituksena
esittää minut omaisille, äidille ja sisaruksille, jotka asuivat Kuopion
pienessä kaupungissa, kaukana pohjoisessa Suomessa.
Matka oli tehtävä yksinomaan kyytihevosilla, sillä eihän siihen aikaan
ollut vielä rautateitä, pitkät matkat tehtiin kesäisin diligensseillä
ja talvisin reillä.
En voinut mieleeni ollenkaan kuvitella niitä mittaamattomia talvisia
taipaleita, jotka nyt olivat edessämme. Suomessa olin käynyt vain
Uudellakirkolla setä Pjotrin maatilalla, ja vain kesäiseen aikaan.
Talvisista maaseutumatkoista en tiennyt mitään. Mieheni kertoi, että
sielläpäin ei enää ollut merta, niinkuin Terijoella, vaan oli pitkiä
järvenselkiä, jotka olivat jäässä, ja tie oli viitoitettuna pienillä
vesoilla, joita kyytimiehen tarkka silmä saattoi yölläkin erottaa
toisesta toiseen, niin ettei meidän tarvinnut eksymistä pelätä.
Kysymykseeni oliko Suomessa susia, mieheni, joka ei milloinkaan edes
leikilläkään valehdellut, myönsi niitä kyllä voivan siellä olla, mutta
sai minut rauhoittumaan vakuuttaen, ettei Suomessa ollut milloinkaan
kuultu susien hyökkäävän laumoissa ihmisten kimppuun, niinkuin
romaaneissa kerrottiin Venäjällä joskus tapahtuvan.
Äiti varusti minut matkaan. Kumpia oli enemmän, lämpimiä vaatteitako,
shaaleja, vaippoja, tossuja, turkkeja, vaiko välttämättömiä varoituksia
ja matkaohjeita kaikenlaisten mahdollisuuksien varalta, en voi sanoa,
arvatenkin niitä oli yhtä paljon, sillä ohjeita oli yhtä vaikea kaikkia
pitää mielessä kuin hengittää siitä pienestä rakosesta, joka oli
jätetty suun kohdalle vaipanreunojen väliin.
Meidät istutettiin vieri viereen kuomureen perälle, mutta
vaatevarustusten vuoksi olimme enemmän erillämme kuin milloinkaan,
tuskin saattaen kääntyä edes katsahtamaan toisiimme.
Vihdoin olivat varoitukset ja hyvästelyt sanotut, viimeiset loimen
reunat kietaistu jalkain alle, viimeiset taputukset taputetut. Tiukuset
helähtivät soimaan ja kitisten ja natisten reki alkoi lipua pakkasessa
kovettuneella lumella.
Pari kertaa pyysin pyörtämään takaisin, sillä olin unohtanut jotakin.
Aleksander ei suuttunut, päin vastoin laski leikkiä ja antoi minun
hälyytellä koko talon uusille hyvästille. Toisella kertaa lähtiessämme
hän nosti turkkeihin kangistuneen kätensä ja tunnusteli niskaani. Kun
kysyin mitä hän sillä tarkoitti, hän sanoi koetelleensa olinko
muistanut ottaa mukaan pääni.
Surin kovasti että turkkieni vuoksi en voinut vielä viimeistä kertaa
syleillä itkevää äitiäni.
Pietaria kesti kauan. Toiselta puolen Nevaa näkyi rantakadun ja
Talvipalatsin huikeita lyhtyvalojen rivejä. Mieli kulki hajanaisesti,
repeytyen asiasta toiseen. Välistä olin näkevinäni omaiseni
kokoontuneina vierashuoneeseen — ilman minua. Misha kiertää kokoon
savuketta sanoen jotakin sukkeluutta minun olemattomuuteni
kustannuksella (oikeastaan vain naurunaiheella lohduttaakseen äitiä),
isä on heittäytynyt sohvalle, oma kotitakki peitteenään, kädet ristissä
niskan takana, äiti ompelee pikku Olgalle nukkea, silmät alhaalla.
Välistä taas tuikahtivat Nevan upeat valot silmiini ja ajatukseni
lennähtivät Talvipalatsin valaistuihin saleihin, joissa nyt nuori
Aleksanteri II hallitsi. Kuka se lieneekään kertonut minulle, että hän
aikoi vapauttaa maaorjat, ja vielä joku toinen sanoi hänen aikovan
päästää myöskin kaikki Nikolain karkoittamat nihilistit Siperiasta
valloilleen? Isä oli asian puolesta, mutta paroni Medem oli
kauhistuksissaan... Kesken kaikkea huomaan ajattelevani, olenkohan
ottanut mukaan sitä pientä posliininukkeani, niinkuin olin aikonut? Jos
en, niin pikku Olga sen löytää ja rikkoo, sillä se tyttö ei malta
milloinkaan olla koettelematta paljonko naputtelemista leikkikalut
kestävät. Ah, kun en tuota nyt ollut muistanut! Niin tärkeätä kuin
minusta olisikin ollut vielä kerran palata kotiin, en sitä enää
pyytänyt, sillä Aleksanderin sijassa olisin jo itsekin semmoisesta
vaimolleni suuttunut.
Vihdoin kaupungin valot alkavat harveta, ja minun täytyy yrittää
kääntyä taakseni katsomaan näkisinkö vielä kerran iloisen Pietarin
rantalyhtyjä. Mutta niitä ei enää näy. Maa on pimennyt, taivas loistaa!
Koko sen suunnan taivas on yhtenä valomerenä!
Ja samassa olen kiepsahtanut polvilleni, taapäin kääntyneenä.
Aleksander puhuu jotakin rauhallista, joka ei koske tulipaloa, ja minun
täytyy lopulta alkaa kuunnella häntä. Hän sanoo olevan tässä pääasiana,
että minä en liiku reessä enkä vilustu ja että — miten nyt saadaan
turkin helmat ja loimet yhtä tarkasti jalkojen ympärille kuin ne olivat
lähtiessä! Mutta mitä tulipaloon tulee, niin se ei ollut muuta — sanoi
hän — kuin Pietarin valojen pilviin heijastusta, eikä mitään liekkejä.
Ja käski vain istua oikeinpäin ja rauhoittua.
Kuinka lyhtyjen valo saattoi kuvastua pilviin, oli minulle epäselvää,
mutta olin päättänyt totella äitiä tottelemalla Aleksanderia kaikissa
asioissa, ja istuin siis oikein päin, hänen ähkien järjestellessä
loimia entiselleen. Pietari jo jääpi, jääpi sinne taakse, jonne ei enää
saa katsahtaa. Sen liikemelu, kaukainen tuttu humukin on jo hiljennyt
ja pääasiaksi on muuttunut tiukuistemme kilinä ja oman rekemme natina.
Lyhtyjen sijassa on edessämme totisen kelmeäksi kirkastuva tähtitaivas,
jonka luonnollista puhtautta silloin tällöin vielä häiritsevät
laitakaupungin harvenevat rakennukset ja huvilain tornit. Kohta ei ole
Pietarista enää mitään jäljellä. Sinne jäi hovi, sinne sohvalla loikova
isä ja ompeleva äiti, sinne Shurat, setä Pjotrit, sinne Vierat,
Natashat, sinne isot veljet ja pikku sisaret! Ah, vaikka kuinka
yrittäisi kääntyä taakseen, ei enää mitään valoja näy. Tähtitaivas
avartuu ja selkenee. Silloin tällöin jokin pitkä, harvaoksainen kuusi
kulkee ohitsemme, tähtien editse, toinen, kolmas ... yhdeksäs ... ja
painuvat kaikki taaksemme, niinkuin rientäisivät nopeasti takaisin
Pietariin.
Aivan odottamattani tunsin nenässä ja kurkussa tutun kutkutuksen, joka
ennusti silmiin kihoovia kyyneleitä, ja minä kiirehdin pian
nielaisemaan semmoiset oireet. Itkeminen olisi ollut vastoin äidin
moneen kertaan lausumia neuvoja (hänellä täytyi olla niissä asioissa
suuri kokemus!) ja sitäpaitsi se olisi ollut vastoin päätöksiäni olla
antautumatta tunteellisuuksiin. Selitin itselleni, ettei tuo kutkutus
ollut johtunut muusta kuin posliininukkeni unohtumisesta, ja uskoin
niin olevankin.
Näin me siis sukelsimme rohkeasti yhä sakeampiin kuusikkoihin ja minä
pidin silmiäni kiinni, etten suotta näkisi noiden Pietariin palaajien
rientoa.
Äkkiä tunsin Aleksanderin iloisesti töykkäsevän kyynärpäällään minua
kylkeen.
Minä tietysti vastasin yhtä iloisesti.
Emme sanoneet sanaakaan.
Tämä oli hänen puhettaan.
Hän oli tavattoman harvasanainen. Hän ei milloinkaan puhunut "noin
vain" — jotakin sanoakseen, niinkuin me sisarukset siellä kotona,
joille alituinen nauru ja laverteleminen oli sääntönä ja vaikeneminen
poikkeuksena. Hänellä oli päin vastoin puhumattomuus sääntönä ja
puhuminen poikkeusta. Hän ei milloinkaan laverrellut puuta heinää. Hän
ei milloinkaan puhunut muuta kuin viisaita ja tarpeellisia asioita ja
vasta sitten kuin oli valmiiksi miettinyt sanottavansa. En tahdo
väittää, etteikö hän milloinkaan sanonut sukkeluuksia, semmoista kyllä
sattui, mutta ne eivät olleet hetken tuotteita, vaan ikäänkuin
valmistettuja nekin, sillä jo kauan edeltäpäin saattoi hänen ilmeestään
havaita, että nyt sieltä jotakin tulee. (Ja silloin tulikin niin, että
sai nauraa itsensä kippuraan.) Mutta sellaiset tilaisuudet olivat
harvinaisia kuin joulu ja pääsiäinen.
Kun siis näin vaitelias mies yht'äkkiä töykkäsee toista kylkeen, täytyy
semmoisen puukkauksen olla sitä enemmän merkitsevää.
Ja ihmeellistä onkin kuinka paljon puhuva se saattoi olla erittäinkin
juuri tässä tapauksessa, reen yksitoikkoisesti hytkähdellessä ja meidän
siinä kököttäessämme vieri vieressä turkkeihimme kangistuneina. Menisi
puolisen tuntia, jos minun olisi sanoin selitettävä mitä kaikkea tiesin
sen töykkäyksen tahtoneen minulle ilmaista.
Ensiksikin tuntui siinä valtavan ilon hytkähdys, niin kuin meille
joskus sattuu, kun äkkiä saamme tietää asiain olevan parhaalla
mahdollisella kannalla. Ymmärtäähän sen, että hänen täytyi näin tuntea.
Olihan Pietari vihdoinkin jäänyt taaksemme, olimmehan vihdoinkin
päässeet irti kaikesta hänelle vieraasta ja sukeltaneet _hänen_
kotoiseen maailmaansa!
Ja siinä oli samassa myöskin jokin iloon kehoitus minullekin, niinkuin
hän olisi tahtonut tempaista minut pois ajatuksistani ja sanoa: älä
huoli surra, pian olet näkevä, että se mihin tulemme ei ole huonompi
sitä mistä lähdimme!
Koetin olla mukana hänen ilossaan. En katsellut enää noita mörkömäisiä
harvaoksakuusia, vaan ummistunein silmin kokosin muististani kaiken
ihanan minkä olin Suomesta nähnyt: Terijoen sinihelkkyvän ulapan,
Halilan kartanon, surullisten laulujen laulajat, ja pian olin
hyvilläni, että olin sielussani tehnyt todeksi sen vastauksen, minkä
olin iloisella vastatöykkäyksellä Aleksanderille antanut.
Minun olisi kuitenkin tehnyt sanomattomasti mieli vähän sanoillakin
jatkaa tätä välillämme tapahtunutta mykkää keskustelua. Koetin miettiä
sellaisia sanoja, jotka olisivat ilmaisseet lähimaille samaa kuin tuo
molemminpuolinen puukkauksemme. Mutta sellaisia ei löytynyt, eipä
tainnut olla koko kielessäkään. Sanelin itsekseni niinpäin ja näinpäin,
ei mikään kelvannut, kaikki tuntui ihan hassulta viisaan ja totisen
Aleksanderin kuultavaksi. Jos olisin saanut mielinmäärin lörpötellä,
niin varmaan olisi jokin sana oikeaankin osunut. Mutta minä en
Aleksanderin seurassa koskaan lörpötellyt ja viisautta minussa ei
ollut.
Aleksanderia ei pitkä vaikeneminen näyttänyt milloinkaan vaivaavan.
Mutta meidän sisarusten välillä merkitsi vaikeneminen huonoa väliä tai
riidanaihetta ja ahdisti sielua. Kun en voinut löytää nyt sanoja,
rupesi tämä vaikeneminen ahdistamaan minua Aleksanderiinkin nähden. Hän
voi vaikenemisensa puolustuksena pitää vaillinaista kielitaitoa, mutta
minulla ei ole mitään puolustusta: olen tottunut lavertelemaan ja nyt
olen vaiti! Ah, miksi hän ottikin minun kaltaiseni tyhmän olennon
vaimokseen!
Vihdoin kuulen suuni puhuvan viattoman huolettomalla äänellä:
— Kuulepas Aleksander, miksi nuo puut ja metsät näyttävät kulkevan
ohitsemme, mutta tähdet pysyvät paikallaan?
Aleksander oli kallistuneena taapäin puoliloikovaan asentoon, ja näytti
havahtuvan ajatuksistaan.
— No kuinka...? — kysyi hän ikäänkuin vähän huolestuneena, kohosi ja
katsahti kuomun alta ulos. Ja minä kohta jo tunsin kuinka sanomattoman
tyhmänä olentona hän minua pitää juuri tuon kysymykseni johdosta.
Hän oli pitkän aikaa ääneti, nähtävästi miettien vastausta, joka olisi
ollut täsmällinen ja minulle käsitettävä. Hän otti aina kaiken niin
perusteelliselta kannalta. Minä puolestani en kyllä ollut tarkoittanut
mitään tärkeätä, ajattelin vain johtua siitä tähtiä kyselemään, johon
aineeseen hänen tiesin olevan kiintynyt. Tarkemmin ajatellen olihan
oikeastaan selvää miksi tähdet eivät voineet pyöriä ohitsemme niinkuin
kuuset. Olin siis kysynyt vain tyhmyyttäni, ja odotin nasevaa,
tyhmyyteni johdosta hermostunutta vastausta.
Mutta minun rehellinen Aleksanderini ei ollut suuttunut tai oli
suuttumuksensa voittanut. Mitä suurimmalla kärsivällisyydellä hän alkoi
selittää minulle miksi aidanseipäät, joiden ohi ajamme, näyttävät
liikkuvan ohitsemme, jota vastoin samalla puolella nouseva kuu näyttää
seuraavan mukanamme. Ja todella kuu hauskasti hyppeli seipäitten
ylitse, puikkelehti puiden välitse, katosi joskus näkymättömäksi tiheän
metsikön taa, mutta kun jouduimme taas aukeamalle, niin eikös ollutkin
ennättänyt juuri samalle paikalle ja rientänyt jälleen mukanamme! Tämä
oli kaikki hyvää ja hauskaa, mutta mitä varten sen johdosta ruveta
selittelemään perspektiivioppia, vertailemaan välimatkoja meistä kuuhun
ja meistä aitaan, ikäänkuin asia ei olisi jo aikaa sitten selvä, koska
minä olen omin silmin nähnyt seipäitten juoksevan Pietariin, mutta kuun
matkustavan mukanamme tuntemattomaan pimeyteen? Minkä tähden ylimalkaan
muuttua noin herttaisen puheliaaksi kohta kun tulee kysymys
tähtitieteellisistä välimatkoista ja niiden mittauksista? Minkä vuoksi
jälleen hermostua, kun minä, jotakin sanoakseni minäkin, kysäisin onko
kuussa ihmisiä tai edes hiiriä? Miksi ruveta kertomaan, että heillä
Suomessa on sananlasku, joka kuuluu: hyvää päivää — kirvesvartta, ja
joka merkitsee, että minä olin sanonut jotakin asiaan aivan
kuulumatonta ja keskustelusta poisjohtavaa?
Ajatteleeko siis Aleksander — ja hän ei muuta teekään kuin vain
ajattelee — ajatteleeko hän aina vain tähtiä ja taivaan mittauksia?
Eipäs!
Nyt juuri hän alkaa puhua ihan toisesta, semmoisesta missä on väriä ja
lämpöä. Lopetettuaan selityksensä välimatkojen suhteista avaruuksissa
eli oikeastaan meidän maallisten välimatkojemme suhteesta taivaallisiin
välimatkoihin hän kotvan aikaa vaiettuaan jatkaa näin:
— Mutta jos minut määrätään, niin kuin toivon, Pulkovan observatorioon
tähtitieteellisiä opintoja jatkamaan, niin otan sinut mukaani sinne, ja
silloin saat mielin määrin katsella suurien kaukoputkien läpi, ja saat
nähdä planeettoja, joilla on montakin kuuta.
Tämäpä oli kovin kiinnostavaa! Silloinhan saisin vielä kerran palata
Pietariin ja jäädä sinne ainakin niin kauaksi kuin Aleksanderin opinnot
kestävät, ehkäpä ainiaaksi! Ihanaa!
Yht'äkkiä Suomi ja sen kuuset eivät olekaan ikäviä, vaan sangen
hauskoja ja niiden rakastaminen on helppoa ja luonnollista. Ellemme
Suomeen asettuisikaan, tulisi niitä varmaan ikävä (sillä minä jo vähän
rakastin...).
Minä rakastin jo vähän Aleksanderiakin noiden hänen sanojensa vuoksi,
ja olisi tehnyt mieli jotenkin ilmaista se hänelle.
Kun en yhäkään voinut keksiä miten sanoa hänelle jotakin hellää, olisin
tahtonut edes hellästi painautua hänen kylkeänsä vasten ja kallistaa
pääni hänen olalleen. Mutta ne turkit, ne turkit! Niiden suuressa
kankeudessa ei ollut ajattelemistakaan mihinkään sellaiseen ryhtymistä.
Yksi helppo keino olisi ollut, vaikka se tosin ei olisi ollut mikään
omintakeinen keksintö. Olisin voinut nyt minä vuorostani töykkäistä
häntä kylkeen ja ilmaista jostakin syystä suuresti riemuitsevani. Voiko
olla mitään helpompaa kuin kankeissakin turkeissa puukkaista toista
kyynäspäällä kylkeen? Mutta minä en voinut sitä tehdä. Joka kerta kun
olin tekemäisilläni, kadotin kaiken rohkeuteni. Ajatus oli jo ihan
siinä kyynäspäässä, ajattelin: nyt-nyt puukkasen! Mutta sen sijaan oma
sydämeni vain alkoi hurjasti sykkiä, enkä tullut sitä tehneeksi.
Olimme olleet jo vuoden naimisissa, mutta minä en ollut vielä
kertaakaan omasta aloitteestani, _ensimmäiseksi_ osoittanut hänelle
hellyyttä. Olin vain ujosti vastannut hänen ystävällisiin
hellyyksiinsä. Olin naimisiin mennessämme vielä siihen määrään
lapsellinen, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta avioelämän
varsinaisesta luonteesta. Hääyön jälkeen riensin minä äidin luo ja
haikeasti itkien lankesin hänen kaulaansa. — Äiti lohdutteli minua
parhaansa mukaan, jopa itki vähän yhdessä minun kanssani, ja sanoi:
"Eihän sinulle, lapsi kulta, ole mitään onnettomuutta tapahtunut, ei
oikeastaan mitään muuta kuin mitä tapahtuu jokaiselle tytölle, kun hän
joutuu naimisiin." Äiti kuivasi kyynelensä ennen minua ja vakavasti
neuvoi minua ottamaan nöyrästi ja rauhallisesti vastaan elämän kaikki
yllätykset, katkeratkin. Varmaankin hän oli itse puolestaan jotakin
samanlaista saanut kokea, sillä hänkin oli mennyt miehelään melkein
lapsena.
Ennen tälle matkalle lähtöä, siis noin vuoden kuluttua häistämme, vei
äiti minut erikseen ja puheli kanssani vakavasti, kysyen: "Etkö sinä,
Liisukkani, ole huomannut ehkä jotakin omituista tunnetta sisässäsi, —
niinkuin jokin sinussa liikahtaisi?" — Ihmetellen minä vastasin: "Olen
kyllä, juuri semmoista olen tuntenut." Vasta äidin selitettyä ymmärsin,
että se, mikä minussa liikahteli, oli lapsi, Aleksanderin lapsi.
Hämmästyin ... ihastuin ... Jollekin, en tiedä kelle, annoin kaikki
anteeksi.
Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi
miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa! Tiesin myös äidin
kautta, että Aleksander tietää. Hän tietää, vaikka tapansa mukaan ei
sano mitään, — tietää ja aikoo olla hellänä isänä, kun lapsi syntyy.
Ehkä hän on itsekseen jo miettinyt millä tavalla hän on ottava lapsen
syliinsä ja kuinka onnelliset tulemme silloin olemaan...
Kuu paistoi suoraan sisään kuomumme alle, ja metsikössä näkyi
ihastuttavia pieniä lumimättäitä, jotka olivat aivan pyöreitä kukin
oman pikku näreensä ympärillä, ikäänkuin suojaten näitä ja ylettyen
alioksiin asti. Niiden oli turvallinen viettää yötään ja odottaa
päivää. Ja yht'äkkiä minut tempasi niin hurjan iloinen turvallisuuden
tunne siinä istuessani mieheni kanssa kyljikkäin, että minä — ilman
sen pitempiä valmistuksia — otin ja töykkäsin häntä. Vasta sen
tehtyäni alkoi sydämeni pamppailla ja jännittyneenä minä odottelin mitä
tuleman piti.
Ei mitään vastausta, ei töykkäisyä, ei kysymystä.
Onko hän ehkä närkästynyt ja pitää sopimattomana minun aloitettani? Jos
hän olisi edes sanan sanonut, olisin kohta ruvennut rohkeasti puhumaan
lapsestamme ja hän olisi ymmärtänyt miksi olin niin tehnyt. Mutta tämä
vaikeneminen oli kauheaa. Minä päätin ottaa selvän mitä hän oikein
ajatteli tästä käytöksestäni.
Käännyin turkkieni kankeudesta huolimatta väkisin sivulle päin. Katson.
Kuu paistaa häntä kohti, hän on laskeutunut puoleksi selälleen kuomun
takamusta vastaan. Bashlikin (upseerien käyttämän suojuspäähineen)
reunain väliin jääneessä hengitysrakosessa näkyy vain hänen kaunis,
viivansuora nenänsä, jota kuu valaisee. Painaudun alemmaksi, katson
rakosen pimeyteen. Hänen silmänsä ovat ummistuneet, hän nukkuu.
Jo ennen lähtöämme oli Aleksander tosin sanonut minulle nukkuvansa
pitkillä rekimatkoilla melkein koko ajan, mutta että hän olisi saanut
unta jo näin pian lähtömme jälkeen, sitä en olisi voinut ajatella.
Semmoista se on, kun mies ei osaa puhua.
Minua peloitti olla yksin oudossa, kuutamoisessa talvimaisemassa,
jommoista en ole ennen voinut kuvitellakaan. Äskeinen riemukas
turvallisuus muuttui säikkyväksi turvattomuudentunteeksi, ja jo aloin
kuvitella susia.
Kysyin kuskilta, voisiko tapahtua, että sudet hyökkäisivät kimppuumme.
Sain toistaa kysymykseni useaan kertaan ja eri sanoilla, ennen kuin hän
ymmärsi. Hän vastasi hullunkurisen tökeröllä venäjänkielellä, oli
nähtävästi tshuhna jostakin kauempaa, ja minä en oikeastaan ymmärtänyt
paljoa hänen selityksestään. Kauhukseni kuitenkin sen verran, että hän
sanoi susien olevan vaarallisia vain hyvin nälkäisinä ollessaan.
Sitten hän kääntyi taas istumaan kuskipukillansa eteenpäin ja siihen
meidän keskustelumme päättyivät. Mistä minä tiedän olivatko sudet tänä
yönä nälkäisiä vai kylläisiä! Ja ovatkohan ne kaikki ihmiset tässä
maassa noin harvapuheisia?
En ollenkaan osannut vaieta ja viettää aikaani yksinäisyydessä. Ja nyt
oli koko yö edessä. Minä ikäänkuin en osannut olla ja elää, jos ei
ollut kenen kanssa puhella. Mutta tässä oli vielä päälliseksi yö
edessä. Ja sudet! Ja se kuski pahuskin jo nuokkuu torkuksissaan!
Äiti oli jäänyt kauas, kauas pois, ja mieheni — hän oli hävinnyt
tajuttomuuden syvyyksiin. Mutta minä en voinut olla ilman turvaa, en
voinut olla ilman sitä, joka minun edestäni päättää ja ratkaisee
asioitani ja antaa minulle rohkeutta susia vastaan.
Tuskissani minä herätin Aleksanderin.
— Mikäs nyt? — kysyi hän hiukan kohottaen päätänsä.
— Aleksander, Aleksander, minua peloittaa niin kauheasti! — sanoin
minä syyllisenä ja itkuun valmiina.
Hän sanoi:
— Joutavia! Tyyny on asetettu pääsi taakse. Paneudu selällesi ja
ummista silmäsi.
Kun eivät ne ihmiset käsittäneet, ettenhän minä voinut nukkumista
ajatella niin kauan kuin vapisin pelosta enkä saanut kenenkään kanssa
puhua!
Jonkin ajan kuluttua oli Aleksander jälleen niin sikeässä unessa, että
minä saatoin — turkeista väljemmälle vapauduttuani — panna toisen
käteni hänen ylitsensä ja kumartua lähemmäksi häntä turvaa hakien.
Tällöin näin uudelleen hänen nenänsä bashlikin raosta.
Rakonen oli suurentunut ja nyt näkyivät ummistuneet silmäluomet ja
vähän otsaa. Syvä tyytymättömyyden ja ankaruuden ryppy oli hänellä
silmäin välissä. Se oli kai siihen jäänyt äskeisen heräämisen ja
nuhteen jälkeen. Ankara mies.
Mutta tätä tuttua ankaruuden ryppyä katsellessani — omituista kyllä —
rupesin tuntemaan turvaa. "Kyllä tuo mies minusta huolen pitää!" —
tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä. Ryppy oli
äärettömän ankara, mutta sen vaikutus sama kuin äidin hellyys.