— Emmekö menisi vähän kävelemään? — sanoi Catherine, Elisabetin äiti,
katsahtaen ovesta tyttärensä huoneeseen. Sitten hän tuli kokonaan
sisälle.
Elisabet vilkaisi äitiinsä oudoksuen, sillä hänessä oli tuntunut
omituinen epävarmuuden värähdys, niinkuin olisi jotakin ihmeellistä
tapahtunut, jota ei voinut ilmaista ennen kuin vasta kävelyllä
oltaessa. Myös tuntui selvästi, että se hiukan auttamattomasti
teeskennelty huolettomuuden sävy, joka ilmeni äidin äänessä, oli
tarkoittanut päin vastoin asian tärkeyden salaamista, jopa jonkin
mielenliikutuksen peittämistä.
Äidin levottomuus tarttui heti Elisabetiin.
Hän alkoi kiireesti pukeutua, ja tätä tehdessään hän huolettomalla
naurulla ja kaikenlaisilla liverryksillä pyrki salaamaan tyystin sekä
omaa levottomuuttaan että yht'aikaa äitinsä selittämätöntä
mielenliikutusta.
Pian he olivat kävelemässä jo kaukana rantakadulla, joka vei poispäin
kaupungista, kaiken aikaa vilkkaasti ja kiihtyneesti keskustellen
senkin seitsemästä turhanpäiväisestä pikkuasiasta. Näin he kumpikin
kilvan yrittivät saada siirtymään tuonnemmaksi jotakin, josta oli
ilmeisesti noloa nostaa puhetta.
Mutta kun yhä kauemmaksi tullessa puheenaineet pikkuasioista vihdoin
alkoivat väkisinkin loppua ja Elisabet ei niiden sijaan keksinyt muuta
kuin hypellä kiveltä kivelle, joita oli vedenrajassa, ja vihdoin uhkasi
hypätä niin pitkän välimatkan, että äiti hätääntyi, sanoi tämä äkkiä:
— Aleksander Gustavovitsh on pyytänyt kättäsi, Lizaseni!
Suurin silmin tuijottaen äitiinsä Elisabet tuli rannasta ylös
töyräälle. Ennen kuin hän osasi tästä asiasta itse mitään ajatella,
hänen täytyi tietää mitä äiti siitä ajatteli. Ja sen vuoksi hän koko
sielullaan ja olennollaan katsoi äidin silmiin päästäkseen perille,
mitä kasvojen ilme saattoi äidin ajatuksista ilmaista. Voihan olla,
että äiti nauroi koko asialle. Voi myöskin olla, että hän tarkoitti
täyttä totta.
Mutta äidin ilme ei sanonut kumpaakaan. Huulilla hänellä oli hymy,
niinkuin on joskus ihmisellä, joka on epätietoinen miten hänen suuri
uutisensa vastaanotetaan: huulet hymyilevät, mutta kasvot ovat
pelokkaat.
— No, ja mitä? — kysyi Elisabet, kasvojen saadessa saman pelokkaan
ilmeen ja huulten samalla lailla nolosti hymyillessä. Äiti vastasi:
— Olen omasta puolestani suostunut. Mitä vain itse sanot.
He katsoivat yhä toisiinsa voimatta kumpikaan ratkaista mitä toinen
asiasta ajatteli. Oliko _Liza_ iloinen vai surullinen tapahtuman
johdosta?
Ennen kuin Elisabet puolestaan osasi ajatella sitä tai tätä, täytyi
saada tietää oliko _äiti_ iloinen vai surullinen. Siitä kaikki riippui.
Catherine taas, voimatta vielä ratkaista mitä tunteita uutinen oli
Lizassa herättänyt, alkoi varovasti lausua ajatuksiaan Aleksanderista
yleensä, edullisuuksia tehostaen, puutteellisuuksia vähäksyen.
Ja jo ensimmäisistä äidin sanoista Elisabet vainusi, että äiti oli
taipuvainen kallistumaan enemmän ilon kuin surun puolelle. Elisabet
alkoi sentähden yhtä varovasti myönnytellä kaikkeen mikä äidin sanoissa
oli Aleksanderin eduksi.
Tästä rohkaistuna Catherine puolestaan yltyi lausumaan ajatuksiaan
Aleksanderin luonteen rehtiydestä ja rehellisyydestä, ja Elisabetille
kävi yhä ilmeisemmäksi, että äiti ottaa asian ilon kannalta.
Erittäinkin huomattavaa oli, ettei äiti ottanut ollenkaan
puheeksi Aleksanderin mahdollisia epäedullisuuksia, kuten hänen
vierasmaalaisuuttaan, vaillinaista venäjänkielentaitoa ja
varattomuuttaan. Äidin ääni tosin välistä vavahti, mutta sekin tuntui
olevan ikäänkuin vain ilon malttamatonta pyrkimistä pian irti vakavista
velvollisuuden sanottavista. Elisabet myönnytteli siis yhä iloisemmin,
ja äiti puolestaan yhä yltyi Aleksanderin kehumisessa.
Nyt Catherine kertoi Elisabetille koko salaisuuden, miten Aleksander
oli jo vuosi sitten kosinut ja tänäpäivänä uudistanut kosintansa,
vaikka jo luultiin hänen muuttaneen mieltänsä.
Elisabet kuunteli tätä kertomusta syvästi punastuneena. Hänen mieltänsä
liikutti sanomattomasti, että joku oli voinut koko vuoden olla häneen
rakastunut ja niin kauan osannut salata tunnettansa, sen heikentymättä.
Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran,
jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen
toveriksi! "Kuinka minä, niin peräti tyhmä tyttö, joka en tiedä enkä
osaa mitään", — ajatteli Elisabet, — "olen saanut osakseni semmoisen
tehtävän? Kuinka hän on voinut minuun rakastua, sillä enhän minä
todella osaa muuta kuin korkeintaan olla aina iloinen? Ja olenkohan
minä aivan varma, ettei äiti epäile tai ehkä pelkääkin mitä tästä on
tuleva?"
Ja Elisabet alkoi uudelleen urkkia äidin syvimpiä ajatuksia ja
tunteita, päästäkseen varmuuteen hänen tahdostaan.
Monta kertaa oli ennenvanhaan sattunut, että kun äiti oli ottanut pikku
Elisabetin mukaansa puoteihin, jotta tyttö saisi itse osoittaa mitä
vaatteita tai korua hän pukuunsa mieluimmin halusi, Elisabet jätti
kaiken äitinsä huoleksi ja itse selin tiskiin nojaten vain katseli
tulijoita ja menijöitä.
— No mutta Liisukkani, eikö sinulla ole ollenkaan omaa tahtoa, — oli
äiti vihdoin huudahtanut.
— On kyllä, mutta minä kun tahdon aivan, aivan juuri niinkuin äiti.
Valitkaa nyt vain, kyllä minä olen tyytyväinen.
Ja äiti valitsi.
Niin Elisabet yhä vieläkin tahtoi juuri sitä mitä äiti. Kunpa siitä
olisi vain päässyt täyteen varmuuteen.
Vihdoin kävi kuitenkin ilmi, ettei mitään iloisempaa saattanut äidin
mielestä tapahtuakaan kuin juuri tämä avioliitto. Taatumpaa,
luotettavampaa ja turvallisempaa aviomiestä ei Elisabet hänen
mielestään voisi koko maailmasta löytää. Ja nämä sanat kuultuaan ei
Elisabetkaan enää pidättänyt iloaan. Kaikki oli samassa kuin kauan
sitten päätettyä. Äiti antautui jo viittailemaan miten hän oli
järjestävä heidän vastaisen kotinsa, jopa tuntui kuin hän olisi ehtinyt
ajatella sen pienimpiä erikoisuuksia. Näitä puheita Elisabet ei enää
kuunnellutkaan, tietäen että äiti osaa hänelle järjestää kodin paljon
paremmin kuin hän itse osaa edes ajatellakaan. Hänelle oli pääasia,
että äiti siis oli tyytyväinen. Yhä kasvavassa riemussa Elisabet
ajatteli jo omiansa: miten hän ilmoittaa tämän asian sisarille, mitä
veljet tulevat sanomaan, mitä Vierotshka, mitä Shura, miten hän lentää
isän kaulaan. Ja yhtä monta riemun soihtua syttyi hänen mieleensä, kuin
oli niitä, joille hän kuvitteli kohta kertovansa tämän suuren,
uskomattomimman ja hämmästyttävimmän ilosanomansa.
Vaikea on kuitenkin sanoa kumman ilo tapahtuneen kihlauksen johdosta
oli suurempi, Catherinenko vai Elisabetin. Varma on, että Catherine
Elisabetin kihloissa-olemisen aikana, jota kesti kokonaisen vuoden, eli
yhtä onnellista ilon ja vironneen toimeliaisuuden aikaa kuin hänen
tyttärensäkin. Hän hoki hokemistaan: parempaa miestä ei Lizotshkani
olisi voinut saada.
Hän rupesi kohta tiedustelemaan nuorille sopivaa asuntopaikkaa. Heille
vuokrattiin — jo monta kuukautta ennen häitä — kaunis pikku huoneisto
aivan vanhempien läheisyydestä. Samalla innolla kuin Catherine oli
ennenmuinoin valmistellut lapsilleen nukkekaappeja hän nyt rupesi
valmistamaan todellista nukkeasuntoa todellisille, eläville nukeille.
Siitä ei saanut puuttua mitään. Päivät pitkät hän siellä puuhasi,
järjesteli järjestämistään. Kukaan ei saanut tulla katsomaan, ei
huoneita eikä sisustusta. Se vain nähtiin, että sinne tuotiin
kaupungilta tavaroita lakkaamatta, tuotiin ja tuotiin. Mutta ennen kuin
hän hämärän tultua palasi väsyneenä kotiin oli hän tyystin sulkenut
asunnon ja toi avaimet tullessaan. Hän valmisti Elisabetilleen
ikäänkuin suurta, todellista joulua entisten leikkijoulujen asemesta,
samaa salaperäisyyttä noudattaen, samaa ilon yllätystä tavoitellen,
samaa innostusta itse tuntien.
Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin
Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18
vuotta.
Kun nuori pariskunta tanssiaisten jälkeen myöhään illalla saatettiin
uuteen asuntoonsa, ei monikaan tutummista häävieraista malttanut olla
seuraamatta heitä ja Catherineä sinne nähdäkseen, minkä vaikutuksen
harvinainen häälahja oli nuoriin tekevä. Vain paroni yksin jäi kotiin.
Ja olisiko vaikutus voinut ollakaan vähäinen, kun Elisabet sisälle
astuttuaan näki huoneet sisustetuiksi aivan viimeiseen viimeistelyyn
asti! Hän itse oli tosin vähän hajamielinen, mutta siitä huolimatta hän
huudahteli: ah! ah! ja löi käsiänsä yhteen joka kerta kun hänelle
näytettiin vielä ja vielä jotakin uutta. Vieraat raastoivat häntä joka
suunnalle, aukoilivat laatikoita ja käskivät katsomaan mitä olivat
niissä keksineet. Näin käytiin keittiö läpi, hyllyineen, astioineen,
harjoineen, pölyriepuineen — olipa siellä saavikin jo valmiiksi
vedellä täytettynä ja pinnalla kellui punavaskinen, tinattu kauha.
Ruokasalissa höyrysi kiiltävä samovaari, tarjottimelle oli asetettu
kaksi kuppia...
Makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta asetettuna vierekkäin. Siellä oli
myöskin Elisabetille aiottu työpöytä, jonka laatikoista löytyi kaikki
mahdolliset ompeluvehkeet, joita suinkin saattoi tarvita, langoista,
rihmoista, kutomapuikoista, napeista, sormustimista neulasiin ja
nuppineulasiin asti.
Kaikkien päät kurkottuivat näyteltyjen esineiden ympärille niin
taajasti, että onnellinen Catherine muiden takaa vain vilaukselta sai
nähdä ilmeitä rakkaan lapsensa kasvoilla.
Vihdoin syrjäiset alkoivat lähteä ja Catherinekin alkoi hyvästellä
tytärtään.
— Rakas äiti, lähdettekö tekin? — kysyi Elisabet levottomasti
ympärilleen katsellen. Hänen kätensä vähän vavahtelivat.
— Mutta kuinkas muuten, lapsukaiseni, — sanoi Catherine, — minulla
on oma kotini ja sinulla on nyt myös omasi.
Elisabeth katsahti Aleksanderiin ikäänkuin apua tai selitystä odottaen.
Mutta hänkin näytti olevan yhtä hämillään ja neuvottomana. He olivat
molemmat siinä kuin satimeen suljetut.
— Niin, niin, kuinkas muuten ... tietysti, kuinkas muuten, — sanoi
Elisabet ja pakottautui iloisesti hymyilemään. Mutta hänen ylähuulensa
oli nolosti kangistunut, ja hän peitti sen viskautumalla lähtevää
syleilemään.
Elisabetin muistoon on painunut, että vielä monet ajat jälkeen päin
häneen tuli uudessa kodissaan usein jonkinlainen levoton kaipuu, joka
sai hänet tarkoituksettomasti kulkemaan edestakaisin huoneesta
huoneeseen tai ikäänkuin jotakin lähtöä tekemään.
Aleksander silloin kysyi:
— Minne sinä olet lähdössä?
Elisabet vastasi sen enempää ajattelematta:
— Minnekö minä lähden? Tietysti kotiin.
Semmoisesta ajattelemattomasta, mutta alituiseen uudistuvasta
vastauksesta oli Aleksander aina tullut pahoilleen.