Kun Aleksander vihdoinkin oli huomannut, että hänen oli turha potkia
tutkainta vastaan, se on, taistella tuota rakastumistansa vastaan, —
kun hän oli huomannut, että mitä enemmän hän tunnettansa pakeni, sitä
voimakkaampana se häntä seurasi, kaikkien inhimillisten voimain ollessa
riittämättömiä sen vastustamiseen, — ja kun hän siis jo tiesi, ettei
edessä ole mikään muu kuin tieten tahtoen lähestyä tuota hänelle niin
kohtalokasta venäläistä perhettä, silloin hän ei ruvennut kieräilemään
itsensä edessä, koettamaan sovittaa yhteen tai paikata, esimerkiksi
kuvittelemaan mahdolliseksi saavuttaa Suomessa asemaa, vieläpä ajaa
suomalaisuuden asiaa — vaimon ollessa venäläinen. Ei. Vaan hän
tunnusti itselleen suoraan menettäneensä pelin. Hän katkaisi selvällä
ja ratkaisevalla iskulla kaikki entiset tulevaisuuden-suunnitelmansa,
tunnustaen joutuneensa tappiolle, häpeällisesti voitetuksi,
kukistetuksi, niin kirvelevän masentava kuin tämä tunnustus hänelle
olikin.
Hänen toimintansa tämän katastrofin jälkeen oli sangen määrätietoista
ja äärimmäisen suoraviivaista.
Ensi töikseen hän — Koljan suureksi hämmästykseksi ja iloksi —
suostui tämän vanhoihin alituisiin kehoituksiin jättää yksinäinen
huoneensa ranskalaisessa hoitolassa ja muuttaa Vasilinsaarelle Koljan
luo asumaan.
Kolja ilostui tämmöisestä asian käänteestä suuresti. Hän oli viime
aikoina ollut yhä enemmän huolissaan ystävänsä erakkomaisesta elämästä
ja yksinäisyydestä. Nyt hän aikoi — asuen samassa huoneessa
Aleksanderin kanssa — aikaansaada täydellisen muutoksen tämän
elämäntavoissa. Enemmän iloa, enemmän keveyttä, enemmän huvittelun
halua.
Se oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty.
Aleksander pysyi totisena, ajatuksiinsa keskittyneenä ja ehkä vieläkin
umpimielisempänä kuin ennen muuttoa. Paras, minkä hänelle näytti voivan
tehdä, oli jättää hänet rauhaan, antaa hänen olla. Sen huomasivat pian
kaikki muutkin perheen jäsenet parhaaksi.
Vaikka hän ruokatunneilla ja iltaisin teetä juodessa seurusteli perheen
kanssa ja siis joka päivä tapasi myös Elisabetin, ei hän vähimmälläkään
tavalla, ei katseella eikä erikoiskohteliaisuudella ilmaissut tälle
tunteitansa. Hän oli muuttumassa vain uskolliseksi, totiseksi perheen
ystäväksi.
Mutta kolmen kuukauden kuluttua, kun hän oli huomannut ja päässyt
varmuuteen Litvinovin ja Elisabetin välillä vallitsevasta läheisestä
ystävyydestä, käytti hän tilaisuutta milloin enimmät perheen jäsenet
olivat kaupungilla ja esittäytyi vanhalle paronittarelle, pyytäen
audienssia.
Aleksanderin juhlalliset eleet ja tavallista juhlallisempi pukukin
vähän hämmästyttivät paronitarta. Hän johdatti nuorenmiehen
vierashuoneeseen ja pyysi istuutumaan.
Aleksander kuitenkin jäi seisaalleen. Kohteliaasti kumarrettuaan hän
muitta mutkitta ja silmää räpäyttämättä sanoi aikovansa kosia talon
vanhinta tytärtä ja siinä tarkoituksessa ensin pyytävänsä paronittaren
suostumusta.
Nyt ei paronittaren hämmästys ollut enää vähäinen. Hän ei voinut hyvään
aikaan saada sanaa suustansa ja mumisi ensin vain olemattomia. Hänestä
tuntui kuin olisi häneltä kosittu yhtä hänen lyhythameisista
tyttölapsistaan, joilla ei vielä ollut oikeutta kantaa pitkää hametta,
ja hän alkoi nopeasti muistella Lizotshkan ikää, huomaten vihdoin, että
olihan lapsi todella äskettäin täyttänyt jo viisitoista vuotta. Mutta,
herra varjelkoon, oliko tämäkään vielä mikään naimisiinmenon ikä!
— Aleksandr Gustavovitsh ... aloitti paronitar, tietämättä vielä millä
sanoilla hän kieltonsa lausuu ja katsoen maahan, ikäänkuin sieltä niitä
sanoja etsien. Mutta hän ei voinut löytää, sillä hän piti kovasti tästä
nuoresta miehestä eikä tahtonut jyrkkyydellä loukata. Turhaan
koetettuaan löytää sopivaa vastauksen muotoa hän vihdoin katsahti
Aleksanderin silmiin, ikäänkuin edeltäpäin anoen anteeksi kieltoansa.
Aleksander katsoi suoraan hänen silmiinsä, räpyttelemättä omiansa,
rehellisyys, selkeys ja asiallisuus koko olennossaan, odottamatta
mitään muuta kuin: ei taikka jaa.
Semmoisen lyhyen vastauksen antaminen oli kuitenkin paronittarelle
ylivoimaista. Hän alkoi selittää Aleksanderille Elisabetin nuoruutta,
ja asia loppui siihen, että kiellon asemesta paronitar myöntyi.
Kuitenkin semmoisella ehdolla, että Elisabetille itselleen ei
annettaisi asiasta mitään vihiä ennen kuin hänen täytettyään
kuusitoista vuotta eli siis noin vuoden kuluttua. Tämä oli
välttämätöntä — sanoi paronitar — Elisabetin nuoruuden vuoksi. Tytön
täytyi saada elää vapaana sellaisen askelen myllertävistä vaikutuksista
hänen ajatusmaailmaansa. Mutta vuoden kuluttua oli paronitar ottava
asian uudelleen puheeksi ja kysyvä Elisabetin omaa ajatusta siitä.
Tähän Aleksander tyytyi.
Hän eli kokonaisen vuoden Koljan huonetoverina ja täytti niin
täsmälleen paronittaren toivomuksen, että paitsi paronitarta itseään ja
paronia, joka salaisuuteen vihittiin, ei Elisabet eikä yksikään elävä
sielu koko talossa olisi voinut aavistaakaan mitään sellaista olleen
puheenalaisena paronittaren ja Aleksanderin välillä.
Sinä vuonna tapahtui Litvinovin nimitys ja komennus kaukaiseen
garnisoniin, mutta mitään ilonvärähdystä ei paronitar voinut havaita
Aleksanderin kasvojen ilmeessä, kun uutinen hänelle kerrottiin. Ei
liioin voitu havaita hänen ilmeessään vähintäkään mustasukkaisuuden tai
edes mielenliikutuksen merkkiä Elisabetin hellien hyvästelyjen ja
katkerien kyyneleiden johdosta Litvinovin lähtiessä.
Lopulta paronitar ja paroni keskustelivat salaa tästä omituisesta
ilmiöstä ja tulivat siihen johtopäätökseen, että naimisiinmenon ajatus
oli kaiketi jo haihtunut Aleksanderin mielestä. Se seikka teki heidät
kummatkin yhä totisemmiksi, ja tahtoi saattaa heidän mielentilansa
pysyväisen alakuloiseksi, sillä he olivat ehtineet syvästi kiintyä
nuoreen ystäväänsä.
Mutta täsmälleen vuoden kuluttua siitä kuin tuo ensimmäinen kosinta oli
tapahtunut, Aleksander ilmestyi yhtä juhlallisena paronittaren eteen,
totisen kohteliaasti muistuttaen hänen antamastaan lupauksesta.