Rekiretki oli kaikkien osanottajien mielestä ollut tavattoman hauska.
Erittäinkin suurta nautintoa oli tuottanut Shura Berkov, kun hän
aamupäivätanssin ja muun riehumisen jälkeen hämärissä ennen kuin
hotellin kattokruunut sytytettiin ja iltatanssi olisi vielä ollut
tanssittava, istuutui pianon ääreen ja käänsi seuran tunnelman herkän
surunvoittoiseksi.
Koko seurue antautui heti hänen lumoihinsa, ahmien hänen soittoaan,
niin kuin nälistynyt ruokaa.
Hän oli mestarisoittaja. Koko hänen pitkä, hienostunut, haaveksien
katseleva olentonsa, koko hänen ihmisensä soitti, sormien vain
täyttäessä tavattomalla taituruudella ja nöyryydellä ikäänkuin jonkin
mahtavan, suvereenin hengen tahtoa. Tukkakin hänellä oli suittu
ylimielisesti suoraan ylös päälaelle kaikista kampausmuodeista
riippumatta, ja siellä se lainehti ylpeän vapaasti pitkinä suortuvina,
kunnes aleni niskaan ja yhtyi tiukasti nupuksi sidottuun palmikkoon.
Hän käytti mielellään valkoista pehmeätä pitsikaulusta, olipa hänellä
muuten yllään mikä puku tahansa.
Mutta silmäin ilme oli hänessä kaikkein ihmeellisintä.
Ne katsoivat maailmaan niin kuin hän olisi juuri laskeutunut joistakin
korkeuksista ja kummastellut elämän detaljeja, jotka hänen eteensä
täällä alhaalla aukenivat, vastaamatta tuonpuolen ihanteita.
Kummastelun ilmettä lisäsi vielä sekin seikka, että hänellä oli tapana
pitää silmäkulmiaan aina korkealla, joten näytti niinkuin hän olisi
arvostellut näitä elämän detaljeja paitsi pienen hämmästyksen, myöskin
hienon huumorin sekaisella kaihon sävyllä.
Mitä ikinä hän soittikin, kaikki oli kuin hänen oman henkensä tuotetta,
hänen säveltämäänsä.
Hän pani soittoon oman itsensä kaikkine vivahduksineen, hän soitti
hienoa Shura Berkovia, eikä enää Chopinia. Mutta yhtä hyvin saattoi
sanoa hänen esittävän Chopinin hengen ydintä, tämän säveltäjän
pohjatonta kaihomieltä, menneisyyden palaamattomuuden tuskaa,
kadottamisen surua, surun majesteettisuuden ylistystä. Aivan niin kuin
Chopinkin olisi pitänyt silmäkulmiaan korkealla ja katsonut elämän
detaljeja kaihoisalla kummastuksella.
Ei kukaan enää ajatellutkaan tanssin uudelleen alkamista. Eikä
kenenkään mielestä tämä retki olisi voinut antoisammin päättyä, kun
aika oli kulunut ja joku huusi:
— Mutta, ystävät, ellemme nyt lähde, jäämme susien saaliiksi.
Tämäkään ei paljon vaikuttanut, vaan useat rupesivat lisää soittoa
pyytämään.
Silloin alkoi joku matkia suden ulvontaa, ja nyt naiset todella
pelästyivät. He hajosivat turkkejansa ja miehisiä suojelijoitansa
hakemaan.
Kun oltiin ulkona tähtisen taivaan alla rekiin istuutumassa, huusi
Shura reestänsä Elisabetia luokseen ja sanoi:
— Lizotshka, kultaseni, tule sinä tähän minun viereeni, ajetaan me
yhdessä.
Elisabet ilostui, mutta kohta tuli totiseksi ja sanoi ihmetellen:
— Entäs Kolja?
Shura sanoi:
— No tule nyt vain.
Kolja oli siinä, ja vaikka hänen kasvojansa pimeän vuoksi ei voinut
erottaa selvään, niin portailla kohotetun lyhdyn tuikkeessa, milloin
sen lepattava liekki sai tuulelta hetken rauhaa, saattoi nähdä, että
Koljan ylähuuli oli toiselta puolelta kaarella, mikä aina merkitsi,
että hän oli jostakin nolostunut.
Mutta hänkin sanoi Elisabetille:
— Niin, niin, tietysti, istu vain siihen Shuran viereen.
Ja sen sanottuaan meni johonkin toiseen rekeen, häviten pimeään muiden
lähtijäin sekaan.
Tämän vuoksi Elisabet, vaikka muuten olisi ollut riemuissaan siitä,
että sai ajaa Shuran seurassa, joka oli hänen ehkä todellisimmin
"kaikkein parhain" ystävänsä ja päälliseksi oli soittanutkin tänään
niin taivaallisesti, ei hyvään aikaan voinut alkaa puhetta hänen
kanssaan, yhä vain muistaen Koljan kaareutunutta ylähuulta ja arvaillen
jos jotakin kauheata tapahtuneeksi heidän välillänsä.
Kun Shurakaan puolestaan ei aloittanut puhelua, vaikka oli ajettu jo
vähintään virstan verran, rupesi Elisabetista tuntumaan päivän
selvältä, että hänet puolestaan oli kutsuttu rekeen vain siksi, _ettei_
Kolja saisi siinä olla. Ja hän suri ja kärsi veljensä puolesta yhä
enemmän.
Ja tietenkin hänen täytyi samassa määrässä kylmetä Shuralle.
Kylmetä Shuralle! Sehän oli kauheata ajatella. Koko maailma menee
rikki. Pimeässä metsät tanssivat ja tähdet keikkuivat ylös alas.
Mutta Shura ei vain aloita puhelua. Onkohan se niin ajatuksissaan, vai
onko jostakin niin suuttunut Koljalle, että viha ylettyy
Elisabetiinkin?
Hän koetti ajatuksissa kysyä Shuralta näin: "Shura, etkö sinä
rakastakaan Koljaa?" — Hän koetti kuvitella sanovansa sitä monella eri
äänenpainolla, mutta ei mikään niistä kelvannut. Mikä niistä oli liian
tuomitsevainen, sillä oliko hänellä oikeutta tuomita Shuraa siitä,
ettei tämä rakastanut Koljaa! Mikä taas oli melkein ivansekainen moite,
ikäänkuin: ja semmoista miestä sinä et ymmärrä rakastaa! Kolmas oli
aivan liian huokaavainen. Neljäs suorastaan koomillisen toruva.
Mutta puhumattomuuden väli piteni pitenemistään.
"Ei, tämä kamala äänettömyys ei saa enää jatkua, muuten tästä vielä
purskahtaa itkuun ja syntyy jotakin peräti kömpelöä, jotakin niinkuin
armonpyyntöä Koljan puolesta, joka olisi nöyryyttävää ja voisi syvästi
käydä Koljan kunnialle."
— No, Shura, etkö sinä rakastakaan Koljaa?
Tämä tuli nyt sanotuksi. Mutta eikö harmillista! ihan toisessa
äänilajissa kuin oli ollut aikomus, nimittäin hassun pelonsekaisessa.
Ääni oli vavahdellut joka sanalla.
Onneksi Shura oli niin ajatuksissaan, ettei heti voinut tajuta, mitä
häneltä oli kysytty ja kääntyen epämukavasti turkeissaan Elisabetiin
päin sanoi vain kysyvästi:
— A?
Elisabet otti pois vastauksestaan pelonsävyn.
— Ei, minä tässä vain sanoin, että etpä sinä taida enää rakastaakaan
Koljaa.
Shura oli aivan kuin olisi kovasti säikähtänyt, ja pakottaen itsensä
kääntymään vielä enemmän Elisabetiin päin sanoi painaen häntä kädellään
polven kohdalle:
— Mutta _ketä_, rakas lapsukaiseni, ketä minä en enää rakasta?
— No, Koljaa.
— Herran nimessä, kultaseni, mistä sinä tie ... olet kuullut, että
minä rakastaisin Koljaa?
— En minä ole keltään kuullut, vaan olen tiennyt itse, että hän
rakastaa sinua ja sinä häntä.
— Tietysti, tietysti, lapseni. Kuinka minä en häntä rakastaisi!
— Mutta _sillä_ tavalla?
— Kaikilla tavoilla ja silläkin tavalla.
— Ei sillä_kin_, vaan _sillä_ tavalla ensin ja vain siksi myös
kaikilla muilla.
Tähän Elisabetin puheeseen Shura oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten
hän käännähti kokonaan Elisabetiin päin ja sanoi iloisesti:
— Sinun kanssasi on kovin hauska puhua. Mutta minä tiedän. Käänny
sinäkin tännepäin ja paneudu kyljellesi, ja päästetään auki turkit,
eihän nyt ole kylmä, ja riisutaan hansikkaat, että saamme kätemme
yhteen.
He tekivät niin.
Vielä he kielsivät Kuisma kuskia koettamasta pysytellä muiden jäljessä
ja käskivät ajaa aivan tavallista juoksua, tai vaikkapa käydenkin.
Tähdet asettuivat kohta paikoilleen ikuiseen järjestykseensä ihmisten
äänettömästi tuikkiviksi ystäviksi.
Ja Elisabet oli onnellinen, kun Shura taas puhui niin kuin ennen ja he
pitivät toisiaan käsistä niin kuin ennen ja niin kuin ennen sanoivat
toisilleen juuri sitä mitä sydän tunsi. Vielä nuo kädetkin olivat
Elisabetista taivaallisen suloiset tunnustella, ne osasivat niin
ihanasti soittaa, pitkät sormet hienoine nivelineen, muuten kyllä
semmoiset kuin monilla, ja kuitenkin niin erikoinen taika asui niissä.
— Mutta sinä, Liza kultaseni, — sanoi Shura, — sinä kyselet minulta
rakastanko minä, mutta kuinka on sinun itsesi laita? Kyllä me
huomasimme kaikki.
Elisabet nosti kummastuneena päätänsä.
— Mitä te huomasitte?
— Kuinka nyreilläsi sinä olit, kun Aleksandr Gustavovitsh jäi pois, —
sanoi Shura sormea takoen Elisabetin nenän edessä, — älä kielläkään.
— Ei, rakas Shura, olisitpa nähnyt kuinka ne kaikki ahdistivat häntä
minun syntymäpäivilläni, kaikki hänen yhden kimpussa. Hän oli sitten
hirveän totinen koko illan, ja minusta näytti, että hän vain siksi ei
tullutkaan rekiretkelle. Minun oli häntä niin, niin, niin sääli.
Tiedätkö, kun säälistä ottaa tässä näin kipeätä. Ja tuntuu vieläkin.
Ajatteles, suuri Venäjä, aivan kuin äärettömän suuri kilpikonna, ja
litistää painollaan semmoista pientä-pientä. Se on suorastaan
inhottavaa!
— No mutta hän kuuluu sentään osanneen hyvin puolustaa itseänsä, —
sanoi Shura.
— Ei, Shura, sinun olisi ollut vielä enemmän sääli häntä, jos olisit
nähnyt, semmoinen, tiedätkö, istuu kaikkien keskellä, pää vähän liian
suuri takaa, ja kaikki hänen kimpussaan, erittäinkin Prshevalsky.
— Entä Kolja? — kysyi Shura.
— No Kolja tietysti ei. Minä huomasin kuinka Kolja kärsi ystävänsä
tähden. He ovat ystävyksiä.
Shura sanoi:
— Tiedätkö, minunkin on usein sääli Koljaa, ja tiedätkö, minä luulen
että juuri sillä tavalla rakkaus syntyy. Vai mitä sinä ajattelet? Hm?
Kun Elisabet ei vastannut sitä eikä tätä, Shura jatkoi
filosofoimistaan:
— Ensin tulee vain jostakin syystä sääli ja hän muuttuu niin
pikkuisen-pikkuisen pikkuiseksi. Hm?
Mutta ei tähänkään tullut odotettua myönnytystä. Shura koetti siis
selittää ajatustansa vielä yksityiskohtaisemmin:
— Katsoppas, juuri siksi että hän tulee silloin niin pieneksi, voi
hänet ottaa ikäänkuin käsiinsä ja hellitellä mielin määrin. No ja
syntyy rakkaus. Hm? Eikö sinunkin mielestäsi? Hm?
Shuran ja Elisabetin keskinäinen ystävyys perustui ennen kaikkea
siihen, että he toisensa ymmärsivät jo puolesta sanasta, jopa usein
vain katsahduksestakin, silloin kun joillekin muille olisi pitänyt
selittää puoli päivää, heidän ehkä sittenkään voimatta ymmärtää niin
monimutkaisia asioita. Sen tähden Shuraa alkoi ihmetyttää, ettei
Elisabet jo vastannut jotakin. Kun hän sitten vielä näki tähden
putoavan ja hypähtäen melkein istualleen käski Elisabetia pian
katsomaan, eikä Elisabet kääntynyt, vaan vetäisi ilmaa nenitse, joka
hänellä aina merkitsi, että jokin ei ollut hänen mieleensä, tyrkkäsi
Shura häntä kädellään ja sanoi:
— Mutta Lizotshka! Mikä sinun on?
Elisabet vetäisi taas ilmaa ja pyyhkien pois olemattomia roskia vaipan
päältä sanoi, silmäluomia nostamatta:
— Ei, muuten vain tässä ajattelin, kun sinä sanot, että rakkaus syntyy
säälistä, mutta itsepä sinun ei ollutkaan äsken sääli Koljaa.
Shura sanoi vilkkaasti:
— Mistä sen päätät?
Elisabet sanoi:
— Toinen aikoi istua viereesi luottaen siihen, että te rakastatte
toisianne, ja sinä sanoit: ei, en minä huoli sinua, ja hän menee
nolona ... tai sinä et ehkä huomannut kuinka nolona hän meni?
— Voi Lizotshka, kultaseni, — sanoi Shura kietoen kätensä Elisabetin
kaulaan, — en minä oikein tiedä voiko sinun kanssasi puhua kaikesta...
— Sitten olet unohtanut valamme.
— Niin, niin, mutta sittenkin on muutamia asioita, joita ei voi puhua
vain siksi, että me molemmat olemme tyttöjä, ja ehkä Kolja ei tahtoisi.
— Nyt en todellakaan ymmärrä.
— No olkoon, — sanoi Shura. Hän laittautui vielä lähemmäksi
Elisabetia ja rupesi leikkimään hänen helminauhojensa kanssa.
— Kun olimme Tsarskojeen matkalla, — alkoi Shura puhua, — niin
sinähän muistat, me istuimme samassa reessä hänen kanssaan.
Elisabet sanoi:
— Itse minä sen niin toimitinkin, luulin että se sinua miellyttäisi,
mutta taisin erehtyä.
— No hyvä, hyvä, odota, äläkä puhu mitään vähään aikaan. Ja miksei se
olisi minua miellyttänyt? Mutta katsos, Koljaan tulee välistä semmoinen
omituinen tuuli, josta minä en pidä. Hän tulee silloin hyvin
ylimalkaiseksi ja puhuu semmoista, jota hän itse oikeastaan ei koskaan
puhuisi, vaan puhuvat varmaankin jotkut hänen toverinsa, Kalygin
esimerkiksi.
— Tiedän, tiedän, — sanoi Elisabet, — ja kuinka luonnoton hän on
silloin! Ei yhtään Kolja.
— No niin, sinähän tiedät hänen ja minun välipuheestamme, että me
rakastamme toisiamme ylitse kaiken, mutta huomaa: minä rakastan Koljaa
enkä Kalyginiä, ja minun ehtoni on, ettei saa tulla kysymykseen mitään
tuommoista — sinä kyllä tiedät — no tuommoista — puristelemista —
hyi, oikein inhoittaa sanoakin.
— Mutta ei suinkaan nyt Kolja ... rupesi Elisabet veljeänsä
puolustamaan.
— Katsos nyt, enkö minä sanonut, että koko tämä asia ei sovi kolmelle,
vaan ainoastaan meille Koljan kanssa!
— Mutta olisiko nyt Kolja...!
— Odota, — sanoi Shura. — Jos sinä et anna minun puhua yksin ainakin
viittä minuuttia, niin en puhu enää ollenkaan.
He olivat tämän jälkeen kauan aikaa vaiti molemmat, ja molemmat olivat
pahoillaan, sillä tuntui kuin olisi jotakin epäsopua tullut heidän
väliinsä.
Vihdoin Shura puhkesi jatkamaan:
— Ikäänkuin minä tässä tahtoisin moittia Koljaa, ja sinä vielä rupeat
puolustamaan muka veljeä. Minä sanon sinulle, Liza, että Kolja on
minulle _ainakin_ yhtä läheinen kuin sinulle veli, vieläpä minusta
tuntuu, että minä rakastan häntä enemmän kuin yksikään teistä.
Elisabet rupesi yht'äkkiä leikkimään Shuran sormilla, mutta ei sanonut
mitään, koska viisi minuuttia tuskin oli ehtinyt kulua.
— Niin juuri, — sanoi Shura, — ja leikkisin hänen sormillaan
niinkuin sinun, mutta siinäpä se juuri onkin, että semmoinen ei näy
voivan tapahtua. Sanalla sanoen, hän oli tänään Kalygin, eikä Kolja.
Tahtoi pidellä minua vyötäisistä, tietysti niinkuin kuvitteli, että
Kalygin olisi pidellyt, ja muuta semmoista. Sanalla sanoen, meille tuli
ensin ankara mielipiteiden selvittely. Mutta vihdoin hän kuitenkin
myönsi olleensa Kalygin. Ja loppumatkan me olimme taas niin onnelliset,
tietäen rakastavamme toisiamme ylitse kaiken. Hän antoi minulle
lupauksen, ettei koskaan, ei koskaan, ei vaikka menisimme naimisiinkin,
tulisi mitään tuommoisia kosketuksia välillämme tapahtumaan eikä
rakkautemme siis milloinkaan tarvitsisi häiriytyä.
— Tiedätkö mitä, — ei Elisabet voinut enää olla puhumatta, — et
usko, mutta minäpä luulen, että ehkä ymmärrän tuon asian. Luuletko,
että todella ymmärrän?
Shura huokasi.
— Kuuleppas, Liza, olisikohan mahdollista, että niillä olisi ollut
siellä jotakin juotavaa?
Elisabet vastasi siihen kyllä nähneensä, että lähtiessä Kalygin oli
Petrushan kanssa tuonut korillisen pulloja, mutta mitä pulloja ne
olivat ei hän huomannut, sillä he piilottivat sen kuskipukin alle.
— No olkoon miten tahansa, — sanoi Shura. — Voitko ajatella mitään
hullumpaa: olimme juuri tanssineet mignonin kaikki vuorot, kaikki
menivät mikä minnekin, me menimme myös ja harhailimme ja tulimme — en
vieläkään ymmärrä kuinka sinne jouduimme — syrjähuoneeseen, johon oli
koottu talveksi kukkalaatikoita ja yhdessä nurkassa lattialla oli
omenoita. Yht'äkkiä Kolja ottaa minua käsistä ja rupeaa niitä
suutelemaan. Minä sanon: Kolja, mitä varten? Mutta hän vain suutelee.
Ja tiedätkö, ihan kuin hullu, eikä vain käsiä, vaan joka paikkaan,
kaulaan, kasvoihin, tähän, tuohon, silmiin, suuhun, niin rajusti, että
minä olin tukehtua. Mitä sinä sanot siihen?!
— Täytyy sanoa, — sanoi Elisabet pahastuneena Koljalle, — että
tuollainen menettely kaiken sen perästä, mitä te olitte puhuneet
reessä, oli todellakin kummallista. Eikö hän ollenkaan edes hävennyt
lupauksensa rikkomista?
— No, katsoppas, ei ainakaan niin kuin olisin odottanut. Sehän se
minua harmittaakin, etten saa häntä ottamaan noita lupauksia sen
vakavammalta kannalta. Hän luulee, että minä noin vain muuten... Nyt
minun kuitenkin täytyy sanoa hänelle totuus.
— Mutta kuule, Shura, johan sinä rankaisit häntä, — sanoi Elisabet
pelästyen tuota "totuutta" veljensä puolesta. — Minä luulen, että hän
todella otti kovin sydämelleen, kun sinä et tahtonut häntä rekeesi
kotimatkalle.
Shura vähän aikaa mietti ennenkuin vastasi Elisabetille, mikä tämä
"totuus" oli. Hän sanoi:
— Sinä Lisotshka et ehkä tiedä sitä, mutta minun täytyy sanoa se
sinulle. Asia on näet se, että suutelemisesta voi syntyä lapsia. Oletko
semmoisesta koskaan kuullut?
Elisabet sanoi:
— Olen kyllä kuullut ja njanjakin sanoi niin, mutta en minä koskaan
ole oikein ymmärtänyt miksi lapsia syntyy vain naineille ihmisille eikä
muille.
Shura sanoi:
— Niin se nyt vain on. Ja vaikka minä koko sydämestäni toivon, että me
menisimme Koljan kanssa kerran naimisiin ja aina-aina asuisimme
yhdessä, niin lapsia ei meille koskaan saa syntyä.
— Miksi ei? Sehän juuri olisikin hauskaa!
— Voi olla hauskaa, mutta ei saa. Sinä tiedät, että minulla on eläke
ja sillä minun täytyy elättää äitipuoli ja kälyni ja hänen kaikki
lapsensa. No, näetkös! — Mutta nyt, Lizotshka, meidän täytyy taas
istua oikein, olemme kohta Pietarissa.
— Kuisma, aja kiinni toiset, — sanoi Elisabet kuskille.
Mutta kuski rupesi nauramaan ja sanoi toisten olevan ainakin kolme
virstaa heistä edellä. Hän kokosi ohjat, ja hevoset, jotka olivat
kävelleet valloillaan, lunta hamuellen, lähtivät rivakkaan raviin.
Elisabet ja Shura istuivat jo kaupunkilaisesti vierekkäin,
turkinkaulukset ojona, kun Shura vielä sanoi:
— Eikö se ole ihmeellistä sentään? Tarvitseeko sinun ja minun
rakastaaksemme suudella toisiamme? No miksi me Koljan kanssa emme voisi
rakastaa toisiamme suutelematta!
— Mutta minusta on vielä ihmeellisempää, — sanoi Elisabet, — että
toiset tässä maailmassa ovat rikkaita ja toisten pitää olla köyhiä.
Shura sanoi:
— Ei, Lizotshka, en minä sanonut sitä vain siksi, että äiti ja veli
vainajan perhe ovat köyhiä, vaan todella minun rakkauteni Koljaa
kohtaan ikäänkuin kärsii, kun hän rupeaa Kalyginiksi. Minä rakastan
häntä enemmän kuin veljeä, sisarta, enemmän kuin ketään, no!
Pitkän ajan perästä hän sanoi:
— Ja minä olen varma, että sinunkin sydämeesi tulee mahtumaan vielä
paljon suurempi rakkaus kuin vain omiin veljiin.
Heidän juuri ajaessaan alas Nevan jäälle Shura hypähti aivan kuin
säikähdyksestä.
— Herranen aika, kummitteleeko tänään?
— Mitä, mitä, — ehätti Elisabet koettaen kääntyä turkissaan katsomaan
samaan suuntaan kuin Shura.
— Tuolla oli aivan niinkuin hän, se sinun, se ruotsalainen, Aleksandr
Gustavovitsh, no ihan varmaan, oli se!
— Mitä sinä puhut, Shura? Se on mahdotonta. Johan me hänet kerran
näimme tänään. Ja mitä hän täällä jäällä balagaanien seassa, johan sinä
hupsuttelet.
— Ole uskomatta, mutta hän se nyt vain oli. Tai sitten on kuin onkin
kummitellut.
— On siis kummitellut, — sanoi Elisabet. Sitten hän oli kauan vaiti
ja vihdoin sanoi:
— Vaikka, kuka sen yksinäisen raukan tietää, ehkä käyskentelee
ikävissään pitkin kaupunkia. Minusta näyttää että hänen täytyy olla
hirveän ikävä täällä Venäjällä. Kolja sanoo, ettei hänellä ole täällä
ketään tuttavia. (Elisabet oli hyvillään, etteivät hänen kyynelensä
voineet pimeässä näkyä.) Ajattele, raukkaa! Sano sinä, Shura, mitä sinä
oikein pidät hänestä. Sano ihan niinkuin ajattelet.
— Ulkonäöltäkö?
— Niin, ja muutenkin.
— Enhän minä ole sanaakaan puhunut hänen kanssaan. En tiedä muuta kuin
mitä olen Koljalta ja sinulta kuullut.
— Varmaankin sinulla sitten on jotakin häntä vastaan, muuten sanoisit.
— No voiko olla sen komeampaa miestä! Niin suora ja niin kohtelias.
Minusta vain...
— Sano, sano.
— Ah, kuinka sinä kiusaat, Lizotshka. Kuinka minä voisin hänestä
mitään sanoa? Kaikin puolin erinomainen mies, muuta en voi sanoa, no,
oletko tyytyväinen?
— Mutta jotakin on, joka sinua ei miellytä. Ja jos olet minun
ystäväni, niin sano.
— On, Lizotshka, — sanoi Shura matalalla äänellä.
Elisabet tunsi, että Shura koettaa koskettaa häntä hellyytensä
merkiksi, mutta ollen jälleen turkkinsa pinteessä ei siinä onnistu. Sen
sijaan Shura sanoi kaikkein lempeimmällä äänellään:
— Katsos, oma Liza kultaseni, minä en ole milloinkaan oikein pitänyt
patrioottisista ihmisistä.
Tällöin Elisabet kuuli Shuran äänestä, että hänellä oli hampaat
näkyvissä ja nenä kurtussa, niinkuin tehdään, kun jokin ei maistu ihan
hyvälle. Mutta myöskin tuntui, että Shura koettaa sanonnallaan vetää
Elisabetia puolelleen yhteisymmärrykseen ja tekee niin kuin tuo
patrioottisuus olisi vain _hiukkasen_ hänen nenäänsä hajahtanut, ei
aivan syvälle.
Mutta juuri tämä lieventämisyritys antoi Elisabetille varmuuden, että
Shura oli sanonut sen, minkä syvimmässään todella tunsi.
He olivat oikeastaan _yhdessä_ joskus nauraneet patriootteja. Mutta
että Shura nyt sovitti tuon heidän yhteisen pilkallisen arvostelunsa
_tähän_ tapaukseen, se jostakin syystä syvästi kuohutti Elisabetia.
Hän oli tyytyväinen että oli pimeä eikä Shura siis voinut tätä
loukkaantumista hänen kasvoistaan lukea. Myös varoi hän mitään
sanomasta, sillä hänen ominaisuuksiansa oli ei ainoastaan, että kaikki
auttamattomasti näkyi hänen kasvoistaan, vaan myöskin, että kaikki
kuului hänen äänestään. Hän siis oli vaiti.
Vähän ajan perästä, kun Shura kuuli Elisabetin vetäisevän henkeä
nenitse, hän sanoi:
— No katsos nyt, pakotit minut sanomaan ja nyt itse suutuit!
Ja todella heidän väliinsä ikäänkuin tuli jotakin. He kyllä koettivat
loppumatkan sanoa toisilleen muita asioita, niinkuin ei mitään olisi
välissä, mutta kummankin piti _keksiä_ mitä sanoa. Ja se tapahtui
heidän ystävyydessään ensi kerran.