Aleksander palasi Pulkovasta sangen huonolla tuulella.
Olisi päin vastoin ollut syytä tyytyväisyyteen Struven osoittaman
tavattoman huomion ja ystävällisyyden johdosta. Mutta kaikki tuo meni
alas kuin sammuneen raketin kipunat sen merkillisen, voisi sanoa
melkein järkyttävän havainnon vuoksi, minkä Aleksander teki nyt
seuloessaan omia vaikuttimiaan.
Sen vuoksi kotona tuntui kaikki ikävältä, ranskattaret harmittivat ja
oma työhuonekin oli kuin kuollut.
Ikävältä tuntui jopa se triangulaarilasku, johon hän ryhtyi ajatustensa
karkottamiseksi. Ennen toki matematiikka, hänen lempiaineensa, oli aina
auttanut, eivätkä mitkään omavaltaiset ajatukset päässeet mielessä
hievahtamaankaan, niin kauan kuin hän liikkui tämän jalon tieteen
lumoissa. Mutta nyt, — vaikka laskelman perustelut olivat valmiiksi
sarjoitetut logaritmien merkitsemistä varten, menivät ja tulivat
ajatukset kuin hataran pärekorin raoista ja pitivät hänen mieltään
apeana.
Kaikki oli nyt hänen omaa syytänsä. Hän oli kuin olikin liukunut
pelkistä ajatuksista ilmeisiin tekoihin, vastoin tuoretta valaansa ja
omalle itselleen tekemäänsä lupausta.
Pulkovaan oli hän matkustanut mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän ei
ollut vielä silloin sitä havaintoa tehnyt. Mutta observatoriossa
ollessaan hän oli yht'äkkiä huomannut ajattelevansa kaikkea muuta vaan
ei niitä tähtitieteellisiä koneita, joita professori esitti. Hän
huomasi odottavansa jotakin sangen malttamattomasti ja katselevansa
ikkunoista tielle. Ja kun kello osoitti jo kahta eikä enää voinut
odottaa, oli hän menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja kiirehtinyt
kotimatkalle.
Puolitiessä oli sitten tapahtunut se mikä paljasti hänelle kaiken.
Hän ajoi turkkisinelliin kääriytyneenä ajurin ohjastaessa kuskipukilla
istuen. Noin 9 virstaa Pulkovan kylästä oli ruvennut kaukaa näkymään
ikäänkuin jokin pyryryöppy, joka vihurina lähestyi häntä.
— Mikäs se tuolta tulee? — kysyi Aleksander kuskin selän takaa,
vaikka jo hyvin arvasi mikä sieltä tulee.
— Ah, teidän ylhäisyytenne, — sanoi ajuri, — tietäähän tuon, ajavat
Tsarskojeen huvittelemaan, suottako nyt on laskiainen!
"Tämäpä sattui pahasti", — ajatteli Aleksander, — "jos he nyt minut
huomaavat, voivat luulla minun järjestäneen kohtauksen." — Ja hän
huusi kuskille, kohottaen sinellin kaulusta niin korkealle kuin
mahdollista:
— Annapas nyt luistaa, mies!
Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja kohotetuksi
turkinkauluksensa yli korvien, kun Elisabetin rekiseurue jo pyrysi
heidän ohitsensa.
Ensimmäisessä reessä jokin aukesi, joku kääntyi, joku huusi truu, joku
nousi puoleksi seisaalleen, jopa oli Aleksander kuulevinaan nimeänsäkin
huudahdettavan. Mutta hän kiljaisi kuskille:
— Anna piiskaa!
Ja hänen hevosensa läksivät lentoon.
Tämä kohtaus se nyt oli saanut Aleksanderin kokonaan masennuksiin, niin
ettei hänelle tänään matematiikkakaan kelvannut.
Sillä totisesti hän kyllä rakasti matematiikkaa. Ikävyyksien,
ristiriitaisuuksien, kierojen olojen ja suhteiden tahtoessa saada
ihmisestä ylivaltaa se aina vei hänet varmoille rauhan, syvyyden,
yksinäisyyden maille. Matematiikassa ei saanut olla vähintäkään
valhetta tai kieroutta, ei miljoonasosa millimetriäkään. Siinä
koko menestys riippui rehellisyydestä, lahjomattomuudesta,
totuudenrakkaudesta, niinkuin ei millään muulla alalla eikä missään
muissa olosuhteissa, joissa useimmiten onnistuminen riippui
viekkaudesta, valtioviisaudesta, jopa suorastaan valheesta.
Mutta nyt oli hänen eteensä tämän tapauksen johdosta äkkiarvaamatta
noussut sellaisia kysymyksiä, joiden analysoiminen oli aivan
välttämätön ennen kuin saattoi täydessä rauhassa antautua
differentiaali- ja integraalilaskelmiin tai edes istua pöydän ääreen,
missä nuo rakkaat tehtävät olivat. Matematiikka vaati täydellisesti
puhdasta omaatuntoa, täyttä vapautta kaikista mielen kaiveluista, ja
semmoista rauhaa ei voinut saavuttaa, ellei häikäilemättä, totuuden
täydellä mitalla, matemaattisella rehellisyyden pyyteellä käynyt noihin
vaivaaviin kysymyksiin käsiksi ja saanut niitä tieltä.
Hän istui siis mustaan vahavaatesohvaansa.
Ensimmäinen kysymys esiintyi hänelle huolimattomana muminana ja kynsiin
katselemisena.
"Kuulepas Aleksander, etkö sinä tiennyt, että tie Pietarista
Tsarskojeen menee Pulkovan kylien kautta?"
— Kyllä sinne muitakin teitä pääsee, — vastasi hän ensin, mutta kohta
suuttui ilmeiseen kiertelemiseensä ja vihaisesti hammasta purren
puristi itsestään tunnustuksen:
— _Tiesin_.
Viipyi kauan ennen kuin mitään muuta kysymystä esiintyikään, ja hän
rupesi jo ajattelemaan: no olipa tuo nyt jotakin, senhän tietää
jokainen koulupoikakin, että sama tie viepi kumpaankin.
Silloin esiintyi kohta toinen kysymys:
"Mutta miksi valitsit juuri _tämän_ päivän? Etkö aikonut matkustaa
Pulkovaan vasta saatuasi kutsumakirjeen Struvelta?"
Aleksanderilta pääsi antautumisen huokaus, ja hän vastasi:
— Valitsin.
Tämän jälkeen ei kysymyksiä enää esiintynytkään, vaan hän rupesi
itsestään vastaamaan aivan ylimääräisiä, suu kärsimyksestä irvissä
pakottaen itseänsä:
"Tietysti siksi, että odotin heidän saapuvan Pulkovaan minun ollessani
siellä. He olisivat antaneet hevosien levähtää, itse ehkä nousseet
tähtitornia katsomaan ja löytäneet minut sieltä, keskustelemasta
tieteellisistä kansainvälisistä astemittauskysymyksistä Struven kanssa.
— 'Aivan mahdotonta keskeyttää näitä neuvotteluja', — oli aikomukseni
sanoa, kun he olisivat ruvenneet kiusaamaan mukaan Tsarskojeen.
Mutta kun kello lähestyi kahta eikä heitä kuulunut, väsyin minä
professoreihin ja kaikista näiden jäämispyynnöistä huolimatta läksin
Pulkovasta, vaikka toisissa oloissa olisin ollut onnellinen saadessani
heidän kanssaan puhella ja vaikka Struve sanoi haettavan sopivaa
miestä, joka lähetettäisiin Lappiin geodeettisia mittauksia
suorittamaan, ja ilmeisesti viittasi siihen, että myöskin minä voisin
olla noiden ajateltujen joukossa. Läksin aivan kuin äärimmilleni
nolattuna, vaikka olisi ollut kaikkea syytä olla onnellinen."
"Ja tässä minä nyt olen."
Tämän tunnustuksen jälkeen Aleksander tunsi olevansa näännyksiin asti
väsynyt, eikä niin paljon tuon nolon rekiretkensä kuin nyt näiden
nolojen oman itsensä paljastusten vuoksi. Hänen täytyi oikein painaa
silmänsä umpeen tässä masentavassa nöyryytyksessään, syvän sohvan
nurkassa. Hän ajatteli:
"Äiti se aina sanoo jumalan olevan ihmisen ajatusten takana. Mutta jos
niin on, niin miksi ihmistä ei huomauteta silloin, kun ajatus poikkeaa
valheen poluille, vaan hänen annetaan suoritella jos jonkinlaisia
ajatuskieräilyjä, jopa retkeillä 17 kilometrin päähän hänen huomaamatta
ajattelevansa valheellisesti?"
"Sanalla sanoen: minä olen ollut sillä portilla, josta äiti varoitti.
Minä olen ollut 'sekaantumaisillani venäläisiin'. Minä olen
tekemäisilläni sen mitä vähimmin tahtoisin tehdä. Ja onpa hyvä, että
edes näinkin ajoissa älysin vaaran, kuka tietää mihin ansaan olisin
muuten voinut takertua, esimerkiksi vaikkapa suorastaan _rakastua_
Koljan sisareen. Ja menisin ehkä vielä naimisiin. Kumoaisin yhdellä
iskulla elämäni kaikki periaatteet ja suunnitelmat, jättäisin
ainiaaksi ajatuksen Suomeen palaamisesta ja suomalaisuuden
aatteen toteuttamisesta! Venäläistyisin, hävittäisin kaiken
itsekunnioitukseni!"
Nämä ajatukset kauhistivat Aleksanderin mieltä ja hän tunsi olevansa
kuin hornan kuilun partaalla. Hänen täytyi, _täytyi_ päästä
ajatuksesta, että hän muka olisi "sekaantumaisillaan venäläisiin".
Hänen täytyi _todistaa_ itselleen, että niin ei ollut asianlaita.
Aleksander nousi pöytänsä äärestä ja alkoi suuttuneena kävellä
edestakaisin.
"Ihmeellistä! Ihminen tahtoo suunnata ajatuksensa oikeaan, mutta se,
jota äiti sanoo jumalaksi, ei ota osaa hänen ponnistuksiinsa, ei auta,
ei vahvista oikeata, ei kumoa väärää, pitää kuin pilkkanaan, tekee
ihmisen naurettavaksi!"
Hän viskasi sinellin yllensä ja lähti kävelylle.
Oli jo iltapäivä. Hänen katunsa alkupäässä oli verrattain hiljaista.
Kauempana oli valoisampaa ja näkyi jokin Fontankan silloista. Siellä jo
lyhtyjä sytyteltiin, ja kelmeän keltaisesti ne loistivat kirkkaan
viheriätä alataivasta vastaan, jossa sirisi tuskin tuntuvia tähtiä.
Kauempana ihmiset melusivat tummasti törröttävien katurakennusten
väleissä.
Oli se hetki, jona muukalainen voi meluavassa maailmankaupungissa
tuntea niin sanomattoman kaihoisan yksinäisyyden alakuloisuutta, että
hän jok'ikisenä hetkenä on kuin elävältä hautaan menemässä.
Niin tuntui Aleksanderista, kun hän nyt luuli väkivalloin ja ainiaaksi
reväisseensä itsestään tuon omavaltaisesti hänen elämäänsä tunkeutuneen
ja jo hänen askeleitaan johtaneen tunnevaikuttimen.
Täytyi vain kaikin keinoin auttaa sen poissapysymistä, täytyi joka
päivä ja joka hetki kehittää itsessään vastavoimia, jotka edistivät sen
tukehuttamista. Hänen täytyi ennen kaikkea päästää valloilleen koko se
venäläisviha, mikä suinkin saattoi hänen veressään liekehtiä.
Näissä aikeissa hän tuli häikäisevästi valaistulle pääkadulle. Siellä
vallitsi hurja laskiaisremu. Kauniit naiset välähyttelivät silmiänsä
totiselle upseerille, kiihoittuivat, kun eivät saaneet puoleensa
katsahtamaan ja tulivat uudestaan häntä vastaan. Mutta suuttunutta
Aleksanderia nyt kaikki inhoitti, ihmisten naurut, juopuneet kasvot,
rähinä, tuttavallisuus, ja erittäinkin tämä rajaton, valloilleen
päässyt venäläisyys! Inhoittava ryssäläinen praasnikka! Siihen ne vain
ovatkin luodut, — ajatteli hän hyvillään siitä, että oli löytänyt
oikean kohteen valmiille vihastukselleen.
Ja nyt, missä hän vain löysi kaikkein inhoittavinta, siihen hän
tarrautui melkein nautinnolla.
"Voiko olla mitään yököttävämpää kuin nuo ravintolasta pulpahtaneiden
lihavain ryssänkauppiaitten öljynkiiltoiset, juonnista pyöristyneet ja
punoittavat naamat! Voiko suomalainen korva kuulla mitään katalampaa
kuin heidän kielensä tahmeansuhahtavaa vääntelyä heidän sylen
levyisestä suustaan! Senkin harvahampaat, valehtelijat!"
Aleksanderin täytyi itsekin ihmetellä miten hänellä oli niin paljon
kuohuvaa vihaa säilössä ryssien varalle, kun vaan oikean luukun
aukaisi. Erittäinkin rupesivat häntä inhoittamaan nuo kiljuvat,
vallattomat karnevaaliajajat, joilla näytti olevan oikeus tänä
hurjasteluyönä poiketa käytävällekin ja tehdä mitä vallattomuuksia
tahansa.
Nevskin prospekti tuli hänelle lopulta aivan sietämättömäksi. Hän
suuntautui Rantakadulle, joka oli verrattain tyhjä ja hiljainen.
Talvipalatsin ikkunat kumottivat ylimyksellisen pimeinä. Keisari oli
jättänyt pääkaupungin. Pääportaiden lyhdyt valaisivat edestakaisin
liikkuvia Napoleonin aikaisia tötteröpäävahteja jollakin tavalla
yksinäisen koleasti. Todella tuntui kuin keisari, Suomen Suuriruhtinas,
olisi ollut tämän kansan ainoa hienompi ihminen. Ja hänkin oli nyt
Tsarskojessa, mutta Aleksander vain vaelteli ikävöiden yksinäisenä
Pietarin katualhaison laskiaismässäyksissä. Lapin tunturille
tähtitaivaan alle yksin istumaan heitettynä ei olisi tuntunut niin
yksinäiseltä kuin kävellessä tällä hylätyllä Rantakadulla.
Mutta kas tuolla Nevalla on ilotulitus ja raketit suhahtelevat ilmaan
ja paukahtelevat ja ihmisiä on mustanaan jäällä. Parempi sittenkin
ihmisvilinä kuin tämä kolea keisarittomuus ja kodittomuus.
Aleksander laskeutui jäälle.
Hän tuli kulkeneeksi leveätä talviajoväylää yli jään toispuoleiselle
rannalle melkein Nikolainsillalle asti, josta olisi saattanut nousta
Vasili Ostroville. Mutta hän ei noussut sinne, vaikka oli
nousemaisillaan, vaan kääntyi ja rupesi kävelemään samaa ajoväylää
Admiraliteettiin päin, vielä entistäkin väkiperäisemmin yllyttäen
itseään venäläisvihassaan ja selvitellen mielessään sitä
kerrassaan sovittamatonta, ikäänkuin veressä asuvaa, synnynnäistä
vastakohtaisuutta, mikä vallitsi suomalaisen ja venäläisen luonteen
välillä. Hän pyrki kerta kaikkiaan saamaan tuon eron selvin sanoin
määritellyksi eikä pysymään vain hämärästi tuntuvana. Tämä
luonnollinen, vuosisatojen ja nyt viimeksi sodan oikeuttama viha oli
saatava suomalaisessa sydämessä itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä
varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi
suomalaisen milloinkaan sekaantumasta venäläisiin. Joku oli sanonut
asian täsmälleen niin kuin se oli: Suomen koko itsenäinen olemassaolo
riippui tämän pyhän vihan puhtaana säilymisestä.
Suuren hevosliikenteen vuoksi, joka jäällä vallitsi, Aleksander kulki,
niinkuin muutkin, sillä polulla, joka oli muodostunut jalkamiesten
varalle tien syrjään auroitetun lumen viereen. Mutta tottapa edessä
päin oli joitakin kilpa-ajohäiriöitä syntynyt, koska tie tuli ajajille
ahtaaksi. Hurjasti hihkuen ja piiskojaan läimäytellen kilpailevat
kuskit pyrkivät toistensa edelle ja paremmin sivuuttaakseen toinen
kolmivaljakkojonoista jo ajoi jalankävijäin tiellä, jotka nauraen ja
kiljahdellen hyökkäilivät väistäen lumeen.
"Äh, noita lurjuksia!" — pääsi Aleksander juuri ajattelemasta
jatkuvassa venäläisvihassaan, kun jono jo joutui hänen kohdalleen ja
hän näki, että hänen ohitsensa kiiti juuri sama, hänen Tsarskojen
tiellä päivällä kohtaamansa tuttu kolmivaljakkojono.
Tämä ohipyrähdys oli tapahtunut lyhyessä tuokiossa. Mutta
lyhyemmässäkin sydän ehtii ilosta sykähtää.
Ja tätäpä ilonsykähdystä Aleksander ei voinut itsellensä anteeksi antaa
palatessaan verkalleen jälleen ilotulituskentän ohi ja noustuaan sitten
Admiraliteetin rantaterassille, josta hän oli jäälle laskeutunut. Eikä
niin, että hän olisi yhä enemmän anteeksi antanut, mitä kauemmas jäältä
tuli, vaan päinvastoin yhä ankarammin hän arvosteli itseänsä tai
oikeastaan syytti jotakin näkymätöntä tuosta sykähdyksestä.
Voi, eikö se todella ole pikemminkin paholaisen töitä kuin
hyvyydenhengen? se nimittäin, että ihmisen sydän sykähtää ilosta,
vaikka sen pitäisi ilmeisen loogillisuuden mukaan sykähtää
katkeruudesta, sillä nuokin olivat ihan samoja ryssiä, ei eroa mitään!
Totisesti, eikö Koljalla niinkuin useilla muillakin saman suvun
jäsenillä ollut vähän liian iso ja ulkoneva suu! Ja eivätkö he ajaneet
remuten kolmivaljakoillaan aivan niinkuin nuo blininaamatkin Nevskillä!
Miten ihminen voi silloin hallita ajatuksiaan ja tunteitaan, jos kerran
tämmöinen järjetön epäloogillisuus häneen pakotetaan _ulkoapäin_, aivan
hänen tahdostaan riippumatta!
Nevskin luona Aleksander otti ajurin, juotuansa teetä ravintolassa.
Kotiin päästyänsä hän alkoi heti riisuutua makuulle, yhä samassa
voimakkaassa syytöstunnelmassa sokean luonnon vastoin ihmisen tahtoa
pakottamaa tunteellisuutta kohtaan.
Tämä ankara kohtalon syyttäminen ja yhä raskaampien syytösaiheiden
löytäminen, vaikka siinä oli valloilleen pyrkivän ateismin uhmaa, tai
ehkä juuri siksi, tuotti hänelle lohduttavaa mielihyvää.
Neljännestä vaille kymmenen hän oli jo vuoteessaan.
Ja koska hän piti noita kohtaloa vastaan tähdättyjä syytöksiänsä
ehdottoman sitovasti todistettuina ja itseään siis jollakin tavalla
voittajana, päätti hän tähän ajoissa lopettaa kaiken enemmän
ajattelemisen ja nukkua heti, tai ainakin ummistaa silmänsä ja olla
enää niitä avaamatta ennen aamua.
Silloinpa, kaiken jo rauhoituttua hänen päässään, silmäinummistuksen
pimeässä, esiintyi hänelle uusi kysymys, eikä lainkaan missään
ilkkuvassa tai ilkeässä sävyssä, vaan päinvastoin niin lempeän
hellässä, ettei se suinkaan voinut olla paholaisesta lähtenyt, vain
niinkuin olisi tahtonut kysyä, jotakin unohtunutta varovasti
muistuttaen, kun hiljaisuus oli vihdoin tullut:
— Mutta, Aleksander, — kysyttiin häneltä, — miksi sinä ollenkaan
_menit_ Nevan jäälle?
Tämä oli jo enemmän kuin hirveätä.
Aleksanderin täytyi itsekseen, silmäinummistuksen pimeässä, myöntää
hyvin tietäneensä, että juuri siltä kohtaa ajetaan Nevan yli, kun
tullaan Tsarskojesta Vasilinsaarelle.
Mutta kun hän tuon myönsi, oli sillä myöskin myönnetty, ettei hän
oikeastaan ollutkaan lähtenyt kävelylle paisuttaakseen itsessään
venäläisvihaa, vaan vielä kerran nähdäkseen sen rakkaan reen, jossa
Elisabet istui.
Hän tosin piti kuin pitikin päätöksensä olla enää avaamatta silmiänsä
ennen aamua. Mutta ei voinut estää, että luomien raoista puristautui
esille pienen pieniä vesipisaroita.