— Siinä nyt näet, että hän oli huomannut lapun, — sanoi Kolja. Mutta
Elisabetilla oli harmin ja pettymyksen kyynelet silmissä. Kolja otti
häntä käsipuolesta ja sanoi:
— No olkoon miten hyvänsä, Liza, tule heti ulos, muuten luulevat
vielä, että olet häneen rakastunut. Tule ja koeta nauraa.
Ja tietäen, että Elisabetin oli aivan mahdotonta saada kasvoihinsa
tekohymyilyä, vaatipa sellaista teeskentelyä kuinka tärkeä asia
tahansa, Kolja rupesi kutittamaan häntä kainaloista.
Elisabet, vaikka oli vihaisesti torjuvinaan Koljaa luotansa, naurahteli
jo pari kertaa.
Kolja kutitti niin lakkaamatta, että heidän pihalle tullessaan Elisabet
hahatti jo valtoinaan ja hänen kyyneleensä oli helppo selittää naurusta
johtuneiksi.
Elisabet istui ensimmäiseen rekeen Litvinovin viereen ja jo itsekin
ihmetteli äskeistä itkuansa, sillä varmasti oli hänelle tuleva sangen
hauska retki näinkin, Litvinovin seurassa.
Viera istui kuskipukille kuskin viereen Mishan ja Lizan rekeen.
Ja yleiseen nauruun, kulkusten kilkatukseen iloinen seura pyrähti
liikkeelle, valjakkojen pyrkiessä kilpaa toistensa ohitse, kevyen lumen
tuiskahdellessa tieltä vasten sinisiä suojusverkkoja ja pyrynä
kietoessa valkoiseen jauhoon reet kaikkinensa, kuskinensa, istujinensa.