Laskiaisajelun valmistuksia, josta piti tuleman tällä kertaa jotakin
aivan erinomaista, johti Elisabet Koljan ja "kaikkein parhaimman"
ystävättärensä Vieran kanssa, joka oli hänen serkkunsa eli setä Pjotr
Karlovitshin tytär.
Tästä Vierasta eli Vierotshkasta Elisabet väitti, että hän oli korvia
myöten rakastunut ruotsalaiseen silloin syntymäpäivätanssiaisissa ja
että olisi kerrassaan julmaa, ellei Aleksandr Gustavovitshiä
sijoitettaisi Vierotshkan rekitoveriksi laskiaisajelussa.
Kun mentiin äidiltä kysymään mitä hän ruotsalaisen sijoittamisesta
arveli, sanoi hän, että olisi sopivampi sijoittaa hänet neiti Berkovin
toveriksi, koska tämä asui kesäisin Suomen puolella Uudellakirkolla ja
tunsi suomalaisia oloja, joten hänen olisi ehkä helpompi keksiä jotakin
keskustelun aihetta totisen ruotsalaisen parina.
Tämä neiti Berkov, kotinimeltään Shura, oli toinen Elisabetin "kaikkein
parhaista" ystävättäristä, johon Kolja puolestaan oli rakastunut. Olisi
ollut kerrassaan julmaa heidätkin sijoittaa eri rekiin.
Vihdoin Vierotshka itse saapui paikalle.
Kun hänelle sanottiin, että ruotsalaista oli ajateltu hänen
rekitoverikseen, alkoi hän kuitenkin merkitsevästi rykiä, jonka ryinnän
tarkoitusta ei kukaan näyttänyt ymmärtävän. Mutta Elisabet punastui,
koska huomasi Vieran tarkoittavan, että ruotsalaiseen ei muka ollut
rakastunut kukaan muu kuin Elisabet itse.
Elisabet tiesi kuitenkin asian olevan niin, että hän vain tahtoi
lepyttää Aleksander Gustavovitshin, eikä mitään muuta. Tämän rekiretken
tarkoitus oli nyt hyvittää sietämätön tappion tunto. Parhaiten olisi
lepytys käynyt todella istumalla samaan rekeen, mutta silloinhan Viera
olisi saanut vettä myllyynsä.
— Minäpä ehdottaisin, että Liza ottaisi ruotsalaisen, — sanoi
Vierotshka pyörähtäen kantapäällään ja imien karamellitahmeita
sormiaan.
— Vierotshka, oletko tullut hulluksi? — sanoi Elisabet eloisasti. —
Ja sitä paitsi kukas silloin Litvinovin ottaisi, joka aina minulle
annetaan?
Muut tytöt kaikki kannattivat Vieran ehdotusta ja Viera puolestaan
sanoi kyllä ottavansa Litvinovin.
Silloin Elisabet sanoi:
— No jos minut suorastaan _pakotetaan_ ottamaan Aleksandr
Gustavovitsh, enhän minä tahdo mitään häiriöitä toimeenpanna. Olkoon
sitten niin.
Johon Elisabetin puheeseen Viera taas merkitsevästi ryiskeli, ja Shura,
vaihdettuaan hänen kanssaan silmäyksen, hymähti. He olivat ilmeisesti
samaa mieltä.
Kun tämä rekiretken pääkysymys näin saatiin ratkaistuksi, oli toisena
kysymyksenä, kuka tai ketkä ihmisistä, tapojen ehdotonten vaatimusten
mukaisesti, saataisiin nuorten paimentajaksi, ja riittäisikö siihen
Mihail Konstantinovitsh, se Mishaksi sanottu Elisabetin vanhin veli,
joka oli juuri vastikään mennyt kihloihin Elisabetin kolmannen kaikkein
parhaimman ystävättären ja kaiman, Lizan, Shuran serkun kanssa. Misha
ja tämä Liza Gavrilovna olivat ikänsä puolesta kylläkin kelvolliset
nuorison esiliinoiksi, mutta oli epätietoista haluttiko heitä istua sen
johdosta reessä tuntikausia.
Misha oli mennyt kihloihin Lizan kanssa "ystävyydestä" eikä
"rakkaudesta", sanoivat asiantuntijat.
Elisabetille oli suurena arvoituksena miksi näin sanottiin. Sillä Liza
oli suloisin ja ihanin olento mitä maa yleensä voi päällänsä kantaa.
Perheet ymmärsivät toisensa joka sanassa ja ajatuksessa, toistensa
vähimmät vihjaukset ja suhteitten väreilyt. Parempaa vaimoa ei Misha
olisi saanut vaikka olisi maailman halki hakenut. Sen sijaan hän
rakastui erään arveluttavan herra S:n sisareen, köykäiseen,
pintapuoliseen olentoon, joka komiikkaa ei ymmärtänyt, mutta
tyhmyyksille nauroi ylenpalttisesti.
Tämä oli Elisabetin mielestä aivan huimaavan käsittämätöntä. Misha oli
hänen ja kaikkien muidenkin perheenjäsenten ylin auktoriteetti kaikissa
maku- ja taidekysymyksissä, hän maalasi itsekin maisemiaan niin
ehdottoman rehellisesti, että syventyipä niihin kuinka perusteellisesti
tahansa, ei missään saattanut kohdata vähintäkään valhetta, tahallista
tehostusta tai vaikeuksien peittämistä epäselvyydellä. Alituisella
arvostelullaan ja koko olemuksellaan hän oli luonut ja istuttanut
heihin käsitykset siitä, mikä on arvokasta, mikä arvotonta, mikä on
viisasta mikä tyhmää, mikä luonnollista mikä teeskenneltyä, mikä
humoristista mikä idioottimaista, melkeinpä hän piti esteettistä
vaistoa ihmisen ylimpänä ominaisuutena, jopa hyvän ja pahan mittana.
Hän sen vuoksi halveksi sydämensä pohjasta kaikkia niitä, jotka eivät
taidetta ymmärtäneet, useinpa tuntui melkein säälimättömältä hänen
kolea arvostelunsa ja armottomuutensa semmoisia ihmisiä kohtaan. Ja nyt
tämä sama mies _rakastuu_ ihmiseen, joka taiteesta ei ymmärrä enempää
kuin jokin röhkivä nelijalkainen hopealusikasta, — joka, maisemataulua
kerran katsellessaan, oli osoittanut aurinkoisella tiellä olevaa tummaa
varjoa ja kysynyt: onko tuo lehmä?
Voiko tämmöisiä ajatella höperöksi tulematta? Voiko tämmöistä ollenkaan
käsittää! Sanovat: rakkaus on sokea, mutta he unohtavat, että tässähän
on kysymys Mishasta, maailman viisaimmasta ja teräväpäisimmästä
ihmisestä! Mitä on siis tuo "rakastuminen", jos se aikaansaa niin
nurinkurisia asioita, jos se saa ylenkatsomaan "ystävyyden" vaatimukset
ja luopumaan sellaisesta enkelistä kuin Lizakin oli?
Sanokaa, hyvät ihmiset, mitä nuoren tytön pitää semmoisista asioista
ajatella.
Mutta ei kukaan puhu mitään — ei ainakaan nuorelle tytölle. Aivan
kuin tämä asia ei lainkaan kuuluisi hänelle. Pelkkiä olkapäiden
nytkähtelyjä, käden heiskahduksia, jotka merkitsevät: sinä Elisabet et
vielä voi näitä asioita ymmärtää.
Misha tulee yhä harvapuheisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Jokohan
hän itsekin huomaa ja häpeää? Mutta ei. Hän muuttuu myös yhä
juhlallisemmaksi — seikka, johon hän ennen olisi voinut antautua ehkä
vain mielenhäiriössä. Muuttuu yhä juhlallisemmaksi eikä edes ymmärrä
nauraa itselleen! Ei ymmärrä nauraa itselleen, vaan pukeutuu
juhlapukuun, eikä vieläkään ymmärrä. Ei häpeä, ei naura, ei pilkkaa
itseään, vaan — ajaa muodollisesti kosimaan kaunotartaan!
Kauheata, — ajatteli Elisabet.
Miksi ei kukaan estänyt häntä? Miksi antoivat hänen vain lähteä, vaikka
tiedän varmaan jokaisen ajatelleen, että nyt viisas Misha menettelee
tyhmästi! Odottelivat vain hänen palaamistaan, tirkistelivät
ikkunoista, hääräsivät huoneissa posket punaisina, kuiskuttelivat,
kunnes hän todella palasi ja meni mitään sanomatta suoraan
huoneeseensa.
Onneksi — hurraa! — hän oli saanut rukkaset!
Onneksi kaikkien mielestä, mutta ei suinkaan Mishan omasta.
Misha tuli kovin alakuloiseksi ja näytti semmoiselta kuin olisi aikonut
ampua kuulan ohimoonsa. Kaikki hänen suuret maalauksensa keskeytyivät
alkuun, eikä hän voinut mitään työtä tehdä. Olikohan tämmöinen tulos
ollut hänelle odottamatonta? Olikohan se käynyt hänen ylpeydelleen?
Ainakin se oli käynyt monen muun ylpeydelle. Että tuommoinen olento
olikaan saattanut antaa rukkaset — Mishalle. Mishalle!
Tämä maailman käsittämättömin asia, nimittäin viisaan Mishan
rakastuminen ja kosiminen, ratkesi sitten kuitenkin maailman
käsitettävimpään ja luonnollisimpaan asiaan. Aikansa murjotettuaan ja
saatuaan kasvonsa vapaiksi kaikista nolouden ilmeistä Misha nimittäin
alkoi lähestyä Lizaa, Shuran serkkua, maailman suloisinta olentoa.
Ihmisten mielestä Misha meni kihloihin Lizan kanssa siis vain
"ystävyydestä". Toiset vielä sanoivat: hän tahtoi _kostaa_ sille, joka
oli antanut hänelle rukkaset.
Mutta Elisabetin mielestä Misha oli vain ollut hulluna ja nyt tullut
jälleen täysijärkiseksi.
Kaikissa tapauksissa olivat suloisen Lizan ja Mishan välit pysyneet
koko ajan, jopa Mishan hassutustenkin aikana, muuttumattoman läheisinä
ja tuttavallisina. He olivat luonteiltaan, mieleltään ja maultaan niin
sopusuhtaiset kuin konsanaan sisarukset voivat olla, he olivat
keskenään niin läheisiä ystävyksiä, ettei olisi mitenkään voinut
kuvitella Mishan sanovan Lizalle jotakin niin outoa ja tavatonta kuin:
pyydän sinun kättäsi, tai: menkäämme naimisiin!
He vain menivät kihloihin, luultavasti ilman mitään kosimispuheita,
kaikessa hiljaisuudessa, aivan kuin vain lohdutukseksi Mishan äskeisen
kosinnan epäonnistumisen johdosta.
Misha sai Lizasta sittemmin ylevän vaimon, ja he olivat hyviä
ystävyksiä. Misha maalasi parhaat teoksensa tämän avioliittonsa aikana.
He oleskelivat enimmäkseen kotonaan eivätkä huvitelleet juuri
milloinkaan. Suurena tapauksena pidettiin, jos he joskus ilmestyivät
jonkun luo vieraisille.
Ja nyt oli Elisabet rukoillut Lizaa tulemaan Mishan kanssa
rekiretkelle, hyvin tietäen, ettei hänen kiusaamisiansa ajan pitkään
kukaan voinut vastustaa.
Liza lupasi.
Mutta nyt oli suurena vastuksena se, että äiti piti Mishaa ja Lizaa
aivan liian nuorina seuran kaitsijan tehtäviin. Äiti oli mitä jyrkimmin
tällaista järjestelyä vastaan, eikä ollut suostua koko rekiretkeen,
ellei isä tai joku todella vanhempi tai ainakin vanhalta näyttävä
henkilö ollut mukana.
Isä, Konstantin Karlovitsh, joka oli aamuun asti saanut istua
vieraittensa kanssa korttipöydän ääressä, oli veljeltänsä Pjotr
Karlovitshilta tuotujen kolmivaljakkojen lisäksi kyllä auliisti
luvannut valjastuttaa kaikki hevoset tallistaan, mutta itse hän
haukotteli nyrkkiinsä ja vuoroin pyyhki haukottelemisesta johtuvia
kyyneleitään, eikä jaksanut lähteä seuran paimentajaksi.
Silloinpa Lisotshka, se aina suloinen ja totinen, heittäysi kerrankin
leikkisäksi. Hän pukeutui vanhaksi mummoksi ja sai Mishankin
innostumaan. Misha laittoi itselleen pumpulista harmaat suortuvat
ohimoille, näkymään karvalakin alta, valkoiset viikset ja valkoisen
piikkiparran. Kun tämä pariskunta sitten köyryselkäisenä,
turkinkaulukset koholla ilmestyi retkeläisten eteen, nousi seurassa
ankara naurunhahatus, ja isä ja äitikin hihittivät taukoamatta niin
että heidän piti vihdoin tuskasta väännellä ruumistaan. Nyt eivät enää
mitkään estelyt auttaneet, ja Elisabetin rekiretki pääsi semmoiseen
alkuvauhtiin, ettei sitä olisi mikään enää pysäyttänytkään. Virmat
hevoset hyppelivät, tömistellen, takajaloilleen nousten, kuskien
yllyttäessä paukkuvin piiskoin ja estäessä kiristetyin ohjin. Kukin
parejansa etsien iloinen seurue alkoi sijoittua rekiin, naiset
kiljahdellen, miehet huudellen vihaisia järjestysneuvojansa yli rähinän
ja naurun.
Yksin vain Elisabet, levottomana ja silmät pyöreinä kuin
säikähdyksestä, kulki katsellen ympärilleen joka suunnalle. Hän ei
kiirehtänyt enää lähtöä, päin vastoin, hän koetti kaikenlaisilla
verukkeilla sitä viivyttää. Nyt alkoi jo olla selvä, että ellei
Aleksandr Gustavovitsh heti tule, ei lähtöä enää voi pitkistyttää.
Vieran, sen ilkimyksen takia Elisabet ei kehtaa huutaa hätäänsä julki.
Koljakin on niin puuhissaan Shuransa istuttamisessa ja vaippoihin
peittämisessä, että ei näytä ollenkaan muistavan mitään, vaikka kysymys
on oikeastaan hänen omasta ystävästänsä ja vieraastansa. Nyt ovat jo
kaikki sijoittuneet.
— Antakaa soida! — kuuluu jo takimmaisista reistä etumaisille. —
Hei, hei, antaa huhkia!
Mutta lähteä ei voida, Elisabet on poissa, aivan kadonnut.
Kaikki kääntyvät päin kysyen, mikä nyt?
— Sukkanauha kai laukesi! — sanoo Viera merkitsevästi ivailevalla
äänellä.
Seurue jäi kiltisti vieläkin odottamaan, sillä eihän toki ilman
Elisabetia voinut lähteä.
Reestä rekeen alettiin kilpaa kertoa pilajuttuja ja saatiinkin toimeen
aika naurunrähäköitä.
Mutta kului jo vähintään 10 minuuttia eikä lauennut nauha vain
näyttänyt olevan kiinnitettynä. Alkoi kuulua useista reistä napinaa ja
kaksimielistä leikinlaskua sukkanauhan laskuun.
Vihdoin lähetettiin Kolja katsomaan mikä oli syy viivytykseen.
Kun Kolja tuli siihen huoneeseen, jossa Elisabet oli, seisoi tämä
ikkunan luona kulmapeilikköön katsomassa, joka oli ulos kiinnitetty ja
näytti kadut kummallekin suunnalle.
Kolja hoksasi nyt, että Elisabet varroskeli Aleksandr Gustavovitshia,
ja hän rupesi senvuoksi puolustamaan itseänsä, kun Elisabet
närkästyneenä kysyi:
— Mitäs tämä nyt on?
Kolja sanoi:
— Minä kirjoitin kutsun paperille, ja että hän sen heti huomaisi
pujotin vielä kynttilään kiinni.
— Pujotit kynttilään kiinni! Mutta siksihän hän ei sitä olekaan
huomannut. Kuinka voi olla niin ajattelematon: kynttilään kiinni!
Suorastaan olette välistä kaikki aivan kuin järkeä vailla.
— Mutta, Liza hyvä, tule jo, nyt ei voi enää häntä odottaa, — sanoi
Kolja, — täytyy lähteä.
Elisabet rupesi ensin nopeasti menemään ovelle päin, mutta äkkiä
pysähtyi ja sanoi tuoliin istuutuen:
— Minä en tule ollenkaan mukaan!
Koljan silmät suurenivat.
— Liza, mitä sinä ajattelet!
— Kehen kuuluu mitä minä ajattelen. Minä ajattelen, että sinä et ole
oikea veljeni etkä myöskään hänen oikea ystävänsä, sitä minä ajattelen.
Silloin njanja juoksi antamaan Koljalle postiljoonin tuoman kirjeen.
Se oli Aleksanderilta. Aivan vain lyhyesti:
"Hyvä Nikolai Konstantinovitsh.
Kiitän kutsustasi. Valitan että olen estynyt sitä noudattamasta.
Kunnioittavin tervehdyksin vanhemmillesi,