Omituista oli, että keskelle sitä harmia ja tuimaa katumusta, joka tuon
vasten Aleksanderin kaikkia suunnitelmia ja päätöksiä tapahtuneen
käynnin johdosta ja erittäinkin tuota tyhmää väittelyä muistellessa
raateli hänen mieltään, oli jäänyt myöskin jokin miellyttävä läikkä,
joka valoi suloista lievennystä katumuksen kirvelevään pätsiin.
Mikä ihmeen asia se saattoikaan niin epämiellyttävät muistot muuttaa
siedettäviksi, jopa viihdyttää ja saada yhä uudestaan ottamaan
pohdittavaksi tuon illan tapahtumat? Kohta oli jo viikko siitä illasta
vierähtänyt ja yhä hän otti aamuin illoin ajatellakseen kaiken alusta
loppuun ennen kuin hyökkäsi vuoteestaan tai vaipui uneen. Miellyttävä
läikkä väikkyi kuin peiliheijastus sinne tänne kaiken kamaluuden yli,
sulostuttaen ja keventäen.
Hän tutki tutkimistaan mitä tuo saattoi merkitä ja mistä se johtui.
Omituista kyllä, sillä oli oikeastaan värinsäkin. Se oli hyvin tumman
sininen eli gredliini, ja siinä oli ylt'yleeasä pieniä valkoisia
pyörylöitä, joten se muistutti jotakin musliinivaatetta.
Mutta kun Aleksander yht'äkkiä huomasi, että Elizaveta
Konstantinovnalla oli ollut koruton puku juuri sellaisesta vaatteesta,
hyökkäsi hän vuoteesta siinä silmänräpäyksessä. Tämähän oli jo liikaa,
ajatteli hän. Eikö hän ollut kiven kovaan päättänyt olla ajattelematta
Elizaveta Konstantinovnaa, ja eikö siinä asiassa ollut erinomaisesti
onnistunutkin? Ja nyt tullaan musliinihameen muodossa! Hän alkoi
tarmokkaasti voimistella.
Voimistelussaan hän noudatti säännöllistä, joka liikkeen suhteen
tarkasti määrättyä kaavaa. Siihen kuului paitsi tavallisia käsien ja
jalkain ojennusliikkeitä 1) polvien notkistus, kädet lanteilla, 2)
toisen jalan oikaiseminen eteenpäin ja toisella nouseminen asentoon. 3)
Vartalon taivutus taaksepäin, kädet lanteilla, kiertäminen vasempaan,
sitten oikeaan, 4) samanlainen niskan ja pään kiertely. 5) Jalat
hajalle, voimakkaita hakkuuliikkeitä ojennetuin käsivarsin ja yhtynein
kämmenin, ylhäältä alas jalkojen väliin.
Kun hän nousi asentoon tästä viimeisestä liikkeestä, oli hänen
hengityksensä rajun kiihtynyttä, pää punaisena veren voimakkaasta
syöksystä ja mielen iloinen uudistus antoi tavallisesti ilmaisunsa
jossakin mehevässä Glunttien sävelmässä.
"Drick ur ditt glas, se döden på dig vä-äntar!"
Katkelma puhui kuolemasta, mutta tuota mehevää "vä-äntar" oli
kerrassaan hytkähyttävän iloista laulaa.
Tällä kertaa laulahdus jäi kuitenkin tulematta, sillä Aleksander oli
tyytymätön voimisteluunsa. Hän ei näet ollut voinut estää ajatustensa
palautumista musliinivaatteeseen, vaan pään kiertyessä ja viipyessä
vasemmalle taivutettuna hän oli ehtinyt lyhyesti toistaa mielessään
kaiken mitä Jelizaveta Konstantinovna oli väittelyssä hänen
puolustuksekseen sanonut.
Täytyi ottaa ankarampaa voimistelua.
Hänellä oli rautatanko riippumassa kahden köyden varassa ja siinä hän
tarpeen tullen teki sangen vaikeita ja voimiakysyviä liikkeitä vapaiden
liikkeittensä lisäksi. 24 kertaa hän saattoi vetää leukansa tankoon
kiinni käsiä koukistamalla. Sen suoritettuaan hän käsien välitse
pujottautuen veti selkänsä poikittain tangon päälle ja joko kohottautui
tangolle istumaan tai laskeutui riipuksiin käsiensä varaan, josta
hyppäsi maahan polviennotkistusasentoon.
Ja jos omavaltaiset ajatukset sittenkin kiertyivät musliiniin, tahtoi
hän niiden suhteen käyttää toista suunnitelmaa. Hän aikoi kurittaa koko
tuota perhettä mitä ankarimmalla arvostelulla.
Koko perhe oli ilmeisesti alusta loppuun pelkkää Koljaa, suvustaan,
isänmaastaan ja mistään uskonnosta välittämätöntä, jonkinlaista
taiteilijarotua, joka ei huolehtinut edes puvuistaan. Onko kuultu,
että paronin ja kenraalin vanhin tytär omana syntymäpäivänään,
satalukuisten vieraiden läsnäollessa esiintyy ihan suorassa ja mitä
halpahintaisimmassa musliinipuvussa, tukka sidottuna nauhasella pään
taakse? Kiireestä kantapäähän ilmeinen Kolja, hänen toisintonsa, itse
Koljaakin koljempi!
Näitä hän mietti istuessaan tangolla, joka äskeisen liikkeen jälkeen
vielä vähän keinui. Sitten hän keikautti polvien varassa selälleen ja
tuli seisaalleen maahan.
Tätä ankaran arvostelun keinoa hän käytti sitten koko päivän
työskennellessään yleisesikunnan virastossa, jos vain ajatusten
puolelta jotakin omavaltaisuutta sattui ja jos miellyttävä läikkä alkoi
uudelleen välkehtiä. Siellä ei ollut paljon aikaa syrjä-ajatuksiin.
Selittämätön oli hänelle vain se omituinen keveys ja iloisuus, jolla
hän tänään käsitteli kaikkein ikävimpiäkin virka-asioita. Kaikki oli
kuin hauskaa leikkiä vain. Hän puhui sukkeluuksia virkatoveriensa
kanssa ja sai hyvälle tuulelle koko osaston.
Työajan päätyttyä hänessä heräsi kaukainen epäluulo tätä
hyvätuulisuutta vastaan. Aivan äkkiä ja odottamatta se heräsi
kotimatkalla, joten Aleksander päätti mennä mielensä haihduttamiseksi
balettia katsomaan. Ja seuraavina iltoina hän aikoi käydä oopperoissa
ja keisarillisissa teattereissa.
Myöhään illalla saavuttuaan kotiin ranskalaiseen hoitolaansa hän päätti
ryhtyä kirjoittamaan äidille pitkää kirjettä ja vetikin jo esille äidin
kirjeistä sen, johon nyt oli vastattava, kun huomasi, että hänen
työpöytänsä toiseen kynttilään oli puhkaisemalla pujotettu paperiarkki,
nähtävästi jotta hän sen kohta huomaisi.
Paperiin oli ilmeisessä kiireessä töhritty seuraavaa:
"Rakas Aleksandr, olin luonasi sinua tapaamassa. Omasta ja
sisareni puolesta pyydän sinua laskiaisajolle Tsarskojeen.
Lupaavat hauskaa. Lähtö tapahtuu meiltä klo 11 a. p.
"Kolja."
Ajatuksiinsa vaipuneena hän tietämättä mitä teki otti pöydältä suuret
saksensa ja leikkeli paperin vaivaavasti epäsuorat kulmat säännöllisen
suunnikkaan kulmiksi, rutisti myttyyn reunat ja vei uuniin. Sitten hän
kauan oikoili sitä paperin kohtaa, joka oli puhkottu, silitteli
repeämän reunat, paineli paperin huolellisesti taitteisiin ja oli
pistämäisillään salkkuun asiapaperien joukkoon, mutta heräten
ajatuksistaan vei senkin paperin uuniin.
Sen tehtyään hän naurahti, sanoen varmasti ja harvaan:
— Ei ikinä!
Sillä hän ei aikonut ikinä enää mennä _siihen_ taloon.
Sen sijaan hän otti esille äitinsä valokuvan, pujotti sen seisovaan
kehykseen, jonka oli juuri samana päivänä ostanut, ja asetti pöydälle
ihan eteensä, siinä olemaan niin kauan kuin hän kirjoittaa. Äidin kuva
oli oleva hänen ajatuksiensa ylimpänä vartijana.
Kirjeen kirjoitettuansa hän todella tunsi kohonneensa jälleen siihen
maailmaan, jossa hän tahtoi olla: äiti, isänmaa, yleneminen ylimmille
asteille Suomen ja suomalaisuuden hyväksi — tämä oli hänen oikea
maailmansa, josta älkööt mitkään musliiniläikät vetäkö häntä alas! Ne
olkoot iäksi voitetut!
Kuitenkin hän kaiken varmuuden vuoksi otti mukaansa äidin valokuvan ja
asetti sen taskukellon kera tuolille, joka oli vuoteen vieressä hänen
nukkuessaan.
Silmät rypistyksissä siihen katsoen hän tunsi unen lähestyvän ja tiesi
viimeisen ajatuksensa olevan: äiti, Suomi, yleneminen...
Hän puhalsi kynttilän sammuksiin.
Mutta niin harjaantunut kuin ihminen saattaa ollakin pakottamaan ja
hallitsemaan ajatuksiansa, ei hän voi estää, että nukkumisen hetkellä,
kun hengitys putoaa ensimmäiseen kuorsahdukseen, koko maailma
käännähtää ylösalaisin ja ajatukset laukeavat siteistään, karaten
omavaltaisille poluille. Vaikka kohta heräisikin tästä kuorsahduksesta,
ovat ne jo ehtineet punoa kokoon pitkän romaanin. Yhdessä ainoassa
tuokiossa!
Niinpä Aleksander kavahti hereille ja suuresti ihmetteli, miksi hän oli
uneksinut Pietarin kirkonkellojen pampattavan pääsiäistä, kun unessa
oli kuitenkin kysymys ollut vain laskiaisen vietosta, sillä hurjasti
ajettiin kolmivaljakoilla tuntemattomia katuja myöten ja kaikki ohjat
olivat olleet Aleksanderin käsissä, aivan kuin roomalaisilla
kilpa-ajajilla. Hurjassa lennossa hän oli ehtinyt vain sen verran
käännähtää, että oli saanut huudetuksi taakseen Jelizaveta
Konstantinovnalle: pitäkää lujasti kiinni, muuten olette hukassa! Ja
tyttö oli todella pitänyt lujasti kiinni hänen ohjastavasta
käsivarrestaan, se suloinen lapsi, joka oli ensin puolustanut häntä
venäläisten edessä ja sitten venäläisiä hänen edessään.
Aleksander uudisti silmäinsä rypistyksen.
— Ei ikinä! — toisti hän taas, pakottaen ajatuksensa entiseen
raiteeseen, saamatta enää nähdä miten kilpa-ajot päättyivät tai tuntea
tytön kieppuvan käsivarressaan.
Hänen silmänsä olivat yhtä ankarissa rypyissä vielä neljän tunnin
kuluttua hänen herätessään, talviaamun jo valjettua. Hän heräsi omaan
äänekkääseen Elisabetin nimen huutamiseen. Tanssiaiset olivat näet
uudistuneet, ja tuostapa Prshevalskysta hänellä nyt oli koko yön
kiusaa. Koko yön oli kestänyt yhä kiihtyviä poloneesivuoroja, joita oli
johtanut Jelizaveta Konstantinovna siten, että kuiskasi komentosanat
Aleksanderin korvaan, ja Aleksander sitten huusi ne muka ominaan koko
tanssiseuralle. Heidän yhteinen salajuonensa oli antaa kaikkien
hämmästyä ruotsalaisen tavatonta poloneesitaitoa ja kekseliäisyyttä.
Tytöllä ei ollut muuta mielessä kuin saada hänet edulliseen valoon ja
kunnostautumaan.
Tosin hän yhä aikoi sanoa Jelizaveta Konstantinovnalle, että tuo oli
oikeastaan epärehellistä peliä, mutta kun tyttö oli niin innoissaan
hänen menestyksestään ja kun tämä oikeastaan oli unta, ei hän sanonut
mitään, vaan antoi mennä unen laskuun, ja vain yhä innokkaammin ja
äänekkäämmin huuteli tanssivuoroja, näiden muuttuessa yhä
satumaisemmiksi ja hurjemmanluontoisiksi.
Aina kun he olivat kohtaavinaan Prshevalskyn, teeskenteli Elisabet —
yhteisymmärryksessä Aleksanderin kanssa — mitä iloisinta
ystävällisyyttä puolalaista kohtaan, nyykäytteli päätään ja säteili
hymyissään. Mutta sopivan hetken tultua hän antoi sovitun merkin
Aleksanderille ja he liukuivat pois Prshevalskyn edestä. He koettivat
kadota hänen näkyvistään, mutta se ei ollut suinkaan helppoa, vaan
vaati heiltä mitä suurinta kekseliäisyyttä, ja neuvotellen he kuiskivat
toistensa korviin. Puolalainen näet kohtasi heidät aina juuri siinä
missä olisi vähimmin odottanut, eikä Aleksander ollenkaan osannut antaa
kasvoillensa semmoista teeskennellyn lempeyden ilmettä, mikä olisi
jostakin syystä ollut tässä tilanteessa aivan välttämätöntä.
Vihdoin Elisabet, puolalaisesta päästäkseen, käski komentamaan yleisen
galopaadin, parittain. Aleksander huudahti reippaasti komennuksen, ja
se otettiin vastaan riemuhuudoin. Hän oli tanssi-illan ylin sankari.
Hurjistuneiden tanssijain seuraamina he lensivät Elisabetin kanssa
kaikkien huoneiden läpi.
Mutta joka paikassa oli puolalainen heitä vastassa, vaikka he olisivat
viimeiseen perukkaan paenneet. Elisabet nauroi vain yhtä ystävällisesti
puolalaiselle, mutta salaa teki Aleksanderille merkkejä karkuun
lähtemiseksi.
Heidän tanssittuaan kortinpeluu-huoneen pöytien välitse ja pantuaan
kynttilät heilumaan ja pelaajat jättämään paikkansa, heidän rynnättyään
teehuoneen läpi ja saatuaan rouvat kiljahtelemaan ja juoksemaan ovista,
Elisabet kuiskasi Aleksanderin korvaan ja käski johtamaan galopaadin
puistoon. Siellä oli elokuun kirkas kuudan. Jotkut parit saattoivat
vaivoin seurata heidän hurjaa lentoansa noin puoliväliin puistoa, mutta
kun puiston tihetessä valot talosta eivät enää kauemmas kantaneet,
jäivät muut kaikki jälkeen ja he lensivät vain kahden yhä edemmäs aivan
pimeätä lehmuskäytävää pitkin, ollakseen vihdoinkin turvassa. Jos oli
ollut vaarallinen tämä villi vauhti kuutamon puolihämärässä, niin vielä
vaarallisempi oli lento pilkkosen pimeässä, ja heidän molempien sydämet
vavahtelivat pelosta, että he eksyvät käytävältä ja jokin oksa sattuu
silmään.
Mutta tuoltapa jo näkyy kuun valaisema aukeama. He vetäytyvät vielä
kiinnemmäksi toisiinsa, tuntien vihdoinkin pääsevänsä pois pimeästä.
Silloin he kuitenkin huomaavat, että puolalainen seisoo aukeamassa. Kuu
valaisee hänen valkoista otsaansa ja hänen kasvonsa ovat valkoiset,
posket ja suu pyöristyneinä ivalliseen nauruun. Tukan kiharainen
mustuus on hävinnyt ympäröivään pimeyteen.
Elisabet pysähtyi kuin kivettyneenä. Mutta jostakin vain unessa
selvästä syystä hänen oli aivan välttämätöntä heti mennä puolalaisen
luo, niinkuin olisi muka häntä vain hakenutkin, tekeytyä taas
säteilevän ystävälliseksi ja hymyileväksi. Tällöin hänen vartalonsa
alkoi irtaantua Aleksanderin otteesta, käsivarret liukua Aleksanderin
käsivarsilta, katseen uskaltamatta hetkeksikään kääntyä puolalaisesta.
Vihdoin kädet hiljaa pyyhkäisivät Aleksanderin käsiä ja sormenpäät
erkanivat sormenpäistä.
Puolalainen avasi sylinsä.
Elisabet alkoi lipua puolalaista kohden.
— Elisabet! Elisabet! — huusi nyt Aleksander, ja puolihorroksissa hän
kuuli oman äänensä. Puolihorroksissa hän myös raotti luomiansa, joiden
välistä ensin näkyi paitsi valkuaista vain alareuna silmäterästä, sen
verran että hän tuli aamuvalon tietoon. Autuas hymy väikehti vähän
aikaa hänen huulillaan, sillä olihan onnellista, ettei mitään
Elisabetin viskautumista Prshevalskyn syliin ollut milloinkaan
tapahtunut, vaikkei ikävä kyllä myöskään Aleksanderin ja Elisabetin
välillä mitään yhteisymmärrystä, ei salaliittoa eikä korviin
kuiskimista.
Mutta sikäli kuin Aleksanderin tietoisuus valveutui, avasi hän
silmänsä, pää kohosi aluselta ja kohta rypistyi otsa uhkaavaan
ankaruuteen sen hänen omituisen, Elisabetia kohtaan tuntemansa
lämpimyyden johdosta, joka yhä vieläkin hiveli koko hänen
olemustansa. —
"Mitä tämä on?" — ajatteli hän, nopeasti kooten todellisuuden lankoja
yhteen ja yhä voimakkaammin kauhistuen hengessään. — "Tuskin vielä
kahta viikkoa ensi tutustumisesta, ja alanko minä jo rakastua tuohon
venäläiseen letukkaan!"
— Oho! — huudahti hän aivan kuin jollekin näkymättömälle
viholliselle, kohtalolle, taikka suoraan paholaiselle. — Äläpäs
sentään!
Ja samassa hän hyppäsi permannolle pystyyn, heilautti kätensä
vimmatusti ilmaan, hieroi rajuin ottein päänsä punaiseksi, viskasi
sitten paidan mykkyränä luotaan ja juoksi kylmään kylpyhuoneeseen.
— Äläpäs, äläpäs! — hoki hän yhä, asettui ammeeseen ja heitti
ämpärillisen jääkylmää vettä ylitsensä.
Vasta kauan aikaa tämän jääkylvyn jälkeen alkoi sen kirpeä, ihoa
kihelmöivä vaikutus laimeta ja yöllisen unen muisto virota hereille.
Puolustautuakseen oman itsensä edessä Aleksander ajatteli:
"Voiko ihminen oikeastaan mitään unikuvia vastaan! Ajatukset tulevat ja
menevät omin päin, ei niille mitään voi. Vasta teoistahan ihminen on
vastuussa. Ja niitä ei minulla ole omallatunnollani, eikä ole oleva!
Tehkää te siellä rekiretkiänne niin paljon kuin haluatte!"
Mitä muuten tämän päiväpaisteisen, sinitaivaisen, kirkkaan
laskiaistiistain viettoon tulee, niin päätti hän — viraston ollessa
suljettuna — ottaa ajurin ja vihdoinkin käydä katsomassa kuuluisaa
Pulkovan observatoriota, jonne oli Pietarista matkaa noin 17 virstaa.
Sinne oli häntä kutsunut käymään itse professori Struve, tuon
tähtitieteellisen laitoksen johtaja, joka geodesian ja astemittauksen
opettajana Sota-akatemiassa oli tutustunut Aleksanderiin, ja
huomattuaan nuoren upseerin matemaattiset opinnot sangen laajoiksi
mielistynyt häneen, ehkä myös toivoi joskus vastaisuudessa voivansa
houkutella hänet siirtymään laitoksen apurikseen ja työtoverikseen.
Aleksanderin saavuttua sinne oli tosin laitoksen kaikilla virkamiehillä
laskiaisloma ja tähtitorni oli suljettu, mutta professori oli hyvillään
hänen tulostaan, omakätisesti avasi laitoksen kaikki ovet ja näytti sen
mahtavat kaukoputket pienimpiä erikoisuuksia myöten.
Erittäin ystävällisiä olivat hänelle myöskin professorin tyttäret,
jotka emännöitsivät tämän asunnossa. He vaativat Aleksanderia kiven
kovaan jäämään päivällisille. Mutta hän kieltäytyi kohteliaimmin.
Hänellä tuntui olevan ikäänkuin jotakin kiireellistä tehtävää, jotakin
ehdittävää. Mitä se oli, siitä ei hän tosin itsekään ollut selvillä.
Mutta pian hän vain rupesi lähtöä tekemään, herätti torkkuvan ajurinsa
ja juuri ennen päivällisaikaa pyyhälsi kotimatkalle.