Aleksanderin vielä ollessa sota-akatemiassa oli hänen kreivillisten,
jopa ruhtinaallistenkin valiotuttujensa ohella hänen lähimpiin
tovereihinsa kuulunut myöskin muudan hiljainen ja vaatimaton upseeri,
Nikolai Konstantinovitsh, paroni C.
Kaikki muut tuttunsa oli Aleksander valinnut suunnitelmiensa
mukaisesti, siis oikeastaan hyödyn näkökohtia silmällä pitäen.
Ylimykset olivat hänelle tarpeelliset. Ne olivat samalla myös
miellyttävimmät, niiltä oppi hienoja tapoja, seurustelussa sopivia
puheenparsia, mutta ennen kaikkea ne toivat luonnollista tietä siihen
maailmaan, johon tahallinen pyrkiminen olisi peräti tuntemattomalle
suomalaiselle pikkuaateliselle ollut tavattomien esteiden ja
vaikeuksien takana. Päivä päivältä hän oli ylhäissukuisten toveriensa
keskuudessa saavuttanut yhä suurempaa tunnustusta, sillä niin ylhäisiä
kuin he olivatkin, tarvitsivat he kaikki hänen apuansa. He olivat
tulleet luennoille aina valmistumattomina, aivan viime tingassa
pyytäen hänen apuaan kirjallisten tehtävien ratkaisussa, milloin
matematiikassa, milloin kenttämittauksissa, milloin strategiassa, ja
välistä oli ennen luennon alkamista kokonainen vuori laiskoja ylimyksiä
levittäytynyt hänen ympärilleen, päät yhdessä toinen toisensa selkien
ylitse, kiireimmän kautta koettaen valmistua luennolle.
Mutta hiljainen paroni C. ei ollut tarvinnut hänen apuansa ja tuskinpa
hänelle olisikaan riittänyt voimia tunkeutua ylimysten laumaan.
Hän piti kovasti Aleksanderista, ihmetellen miten nuori upseeri
pelkällä älykkyydellään saattoi pitää ylimielisiä ja iältään paljon
vanhempia tovereita niin ilmeisessä riippuvaisuudensuhteessa itseensä.
Aleksander ja paroni C. olivat ensi alussa olleet hyvin vähän tuttuja
keskenään. Paroni oli vain kaukaa katsellut häntä, ja itsekseen
ihaillut, niinkuin venäläiset usein salaa ihailevat vierasmaalaisia.
Aleksander puolestaan oli huomannut Nikolai Konstantinovitshin
oikeastaan vasta vuoden kuluttua siitä kuin oli sota-akatemiaan tullut.
Muudan opiskelijaryhmä, johon he molemmat kuuluivat, oli kokoontunut
viettämään hauskaa toverijuhlaa. Vallattoman illallisaterian jälkeen
vielä viivyttäessä pöydän ääressä oli päätetty, että jokaisen
läsnäolijan oli vuoronsa mukaan esitettävä oman sukunsa aateloimisvuosi
ja lyhyt historiikki, sillä tarkoitus oli väittelyn jälkeen päästä
perille kenen suku oli vanhin.
Niin tapahtui.
Oli sukuja läsnäolevien joukossa, joiden aateloimisvuosi ulottui
13:nnelle vuosisadalle asti. Toinen ruhtinaista oli sellainen. Kreivit
olivat nuorempia, aatelisista useat vasta viime päivien lapsia.
Aleksander selviytyi asiasta verrattain hyvin, hänen sukunsa ei ollut
tosin vanhimpia, mutta ei nuorimpiakaan.
Kun sitten tuli paroni C:n vuoro selostaa kantaisiänsä, ilmeni, ettei
hän tiennyt suvustansa yhtään mitään, ei sen aateloimisaikaa, ei
historiikkiä, ei edes mistä heidän paroniutensa oli kotoisin. Perin
nolona hän avoimesti tunnusti tietämättömyytensä.
Useat rupesivat yhtä avoimesti ääneensä nauramaan.
Että mies, jolla on paronin arvo, ei tiedä mitään esi-isistänsä, oli
Aleksanderista perin hämmästyttävää. Uteliaana hän oli kohta mennyt
paronin viereen istumaan, keskustellakseen hänen kanssaan ja nähdäkseen
oliko sellainen tietämättömyys todella mahdollista.
Hän näki pian, että se ei ainoastaan ollut mahdollista, vaan tuolle
ihmiselle ikäänkuin ihan sopivaakin.
Huolettomalla kädenliikkeellä paroni syrjäytti koko keskusteluaiheen ja
rupesi puhumaan muusta.
Siitä illasta alkoi heidän lähempi ja yhä läheisempi tuttavuutensa.
Aleksanderin ivallisuus oli ensin muuttunut todelliseksi
uteliaisuudeksi ja vihdoin kiintymykseksi, mikä oli sitäkin vähemmän
selitettävissä, kun tuttavuuden jatkuessa heidän ajatustapainsa
erilaisuus kävi yhä ilmeisemmäksi.
Paronin kunnianhimon puute ei koskenut ainoastaan hänen
välinpitämättömyyttään sukuasioissa, vaan kaikkea muutakin, mikä
tavallisesti kiihottaa nuoria miehiä, erittäinkin upseereja,
ponnisteluihin huomion ja ylennysten saavuttamiseksi. Niinpä hän koko
sotilasuraa piti vain jonkinlaisena välttämättömänä pahana, johon häntä
velvoitti vain "idioottimainen" perinnäiskäsitys, että aatelismiehen
ehdottomasti täytyy omata jokin sotilasarvo. Olisi luullut, että hän
aikoi sensijaan antautua joillekin kunniakkaille siviili-aloille. Mutta
sitä hän ei ollenkaan ajatellut. Hän aikoi antautua valokuvausta
harjoittamaan ja kehittämään! Sitä harrasti suuressa määrässä jo hänen
isänsäkin — kenraali!
Ei hituistakaan myöskään mistään isänmaallisuudesta. Hän ei voinut
katsoa Aleksanderia silmiin, kun tämä rupesi sellaisista puhumaan. Hän
ikäänkuin häpesi ystävänsä puolesta, että tämä saattoi olla tosissaan,
vieläpä innoissaan.
Mutta ei siinä kyllä. Nikolai Konstantinovitsh osoitti samaa
välinpitämättömyyttä myöskin kirkkoa kohtaan. Ne asiat ikäänkuin eivät
kuuluneet ollenkaan hänen elämänsä piiriin. Mutta jos häneltä alkoi
tiedustella perusteita, minkä nojalla hän ei tahtonut tehdä asiasta
keskustelun arvoista, niin ei hänellä ollut juuri mitään sanomista.
Miksi hän oli sitä mieltä? — "Muuten vain." — Ainoa argumentti, minkä
Aleksander oli saanut takomalla hänestä irti, oli, että "yhteen
jumalaan ei voi uskoa, koska jokaisella kansalla on oma jumalansa, joka
tahtoo toisten kansojen turmiota, mutta monijumaluuteen taas on
järjetöntä uskoa".
Mihin Nikolai Konstantinovitsh lopullisesti uskoi tai oli uskomatta,
oli mahdoton saada tietää, eikö mihinkään vai johonkin, jota hänen oli
liian vaikea sanoin selittää? Aleksander koetti häntä auttaa, mutta
silloin toinen taas "häpesi" ja punastuen käänsi kasvonsa poispäin.
Ei voi sanoa, että hänellä olisi missään asiassa ollut periaatteita,
joita hän olisi seurannut, niin kuin oli Aleksanderilla, joka
suorastaan _eli_ periaatteista ja jonka kaikki edesottamukset niitä
pulppusivat. Niinpä, jos Nikolai Konstantinovitshilta kysyttiin miksi
hän ei milloinkaan juo väkeviä, hän ei osannut mainita mitään
periaatteita juomattomuutensa syyksi. — "Ei maistu" — siinä hänen
ainoa selityksensä, ja semmoista, mikä hänelle ei maistunut, ei häntä
mikään olisi voinut saada suuhunsa ottamaan, kiusasivatpa toverit miten
tahansa.
Isänmaattomuudestaan, uskonnottomuudestaan ja periaatteettomuudestaan
huolimatta hän oli töissään tavattoman tarkka, kiitoksista riippumaton,
ja muuten perin juurin siveellinen elämäntavoissaan, hyvä — aivan
rajattomasti.
Nikolai Konstantinovitsh oli Aleksanderin toverien joukossa ollut ainoa
venäläinen, johon hän oli tutustunut ikäänkuin tulevaisuuden
suunnitelmainsa ulkopuolella, vain jostakin käsittämättömästä
vetovoimasta.
"Vastakohdat hakevat toisiansa" — sanotaan, mutta ainakaan tässä
tapauksessa Aleksander ei ollut "vastakohtaansa" hakenut, vaan olisi
varmaan kylmäkiskoisesti mennyt hänen ohitsensa, ellei olisi tullut
niin uteliaaksi ensin ja sitten vähitellen kiintynyt hänen hiljaiseen
olemukseensa.
Heidän tuttavuutensa oli alussa ollut jonkinlaista vallatonta
uhkapeliä, joka etupäässä vain huvitti heitä kumpaakin. Ajatuksensa he
sanoivat toisilleen ehdottoman jopa tahallisen suoraan, jolloin
"vastakohta" aina välähti esille kirkkaana ja kärjistyneenä kuin kaksi
taisteluun risteytynyttä miekkaa. Mutta väittelyyn he eivät milloinkaan
ryhtyneet. He vain katselivat toisiansa silmästä silmään, kärjistivät
kärjistämistään kumpikin omalta puoleltaan, purskahtivat vihdoin
nauruun ja — kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.
Tämä kasvava kiintymys ei kuitenkaan vähimmässäkään määrässä
vaikuttanut sitä, että he olisivat ruvenneet tahallisesti hakemaan
yhtymäkohtia mielipiteissään tai koettaneet kumpikin omaa kantaansa
lieventää, ollakseen keskenään vähemmän vastakkaista mieltä. Heidän
ystävyytensä ei sietänyt mitään kieräilyä, päinvastoin se juuri siihen
perustuikin, että kumpikin oli rehellisesti oma itsensä.
Kun sota-akatemian oppimäärä oli suoritettu ja eroavien oli määrä
viettää yhteistä toverijuhlaa tavanmukaisilla juomingeilla ja
illallisilla, sanoi Aleksander Nikolai Konstantinovitshille, joka aikoi
viettää iltansa muualla:
— Enpä minäkään halua saada huomiseksi päänkivistystä. Mennäänkö
yhdessä muuanne?
— Mennään vain, — vastasi ystävä, — mutta suostunetko tulemaan sinne
minne minä aion?
— No sinä veikkonen tuskin mihinkään yöluolaan aiot. Suostun
edeltäpäin, vaikka menisit suinpäin hornaan.
Nikolai Konstantinovitshin suupieliin ilmaantui pieni, hyväntahtoinen
ivanhymy. Leikillä heristäen sormeaan Aleksanderille hän sanoi:
— Mieti sentään tarkkaan.
— Enkö ole sinne tervetullut?
— Olet varmasti tervetullut, mutta minä sittenkin varoitan. Sinne
tulee naisia, ja siellä tanssitaan.
— Luuletko todella minun olevan sellainen raukka, etten kestäisi
naisseuraa, — sanoi Aleksander iloisesti, — ainakin yhtähyvin kuin
sinä, veliseni. Suostun edeltäpäin. Tuohon käteen!
Ystävä puristi hänen kättään, tietäen, että Aleksander ei milloinkaan
syönyt sanaansa.
— Asia on siis päätetty, — sanoi Nikolai Konstantinovitsh painavasti.
— Mutta ilmaisepa vihdoinkin minne meitä siis viedään? — kysyi
Aleksander, yhä leikkisästi. — Olenko ollut siellä koskaan ennen?
— Et milloinkaan, — sanoi toinen — Vietän illan kotona, meillä on
sisareni syntymäpäivä, tulee paljon vieraita ja sinä olet varmasti
hyvin tervetullut. Aion tutustuttaa sinut vanhempiini. No?
Kolmatta vuotta oli Aleksanderin onnistunut pysyä uskollisena
periaatteelleen "olla sekaantumatta venäläisiin". Hän ei sallinut
itselleen mitään poikkeusta, sillä jokainen poikkeus hämmensi
periaatetta ja heikensi sen toteuttamismahdollisuuksia.
Mutta nyt oli hänellä ylimpänä periaatteena myös olla syömättä
sanaansa. Ja sana oli ystävälle annettu.
Ensi hämmennyksessä Aleksander punastui tätä odottamatonta satimeen
joutumistaan, mutta heti hänelle oli selvänä, kumpaa periaatteista oli
ennen muita noudatettava.
— Tietysti tulen, — sanoi hän vähimmättäkään epäilyksettä, mutta
hyvin totisena.
Nikolai Konstantinovitshin alkaessa selitellä vanhempiensa osoitetta,
jopa piirustaessa paperilapulle kadunkulmauksen ja porttikäytävän
aseman, Aleksander kuitenkin tuskin saattoi kuunnella häntä, niin
perinpohjaisesti hänen ajatuksiansa jo askarrutti kysymys miten tämä
ensimmäinen sukellus venäläiseen hameväen maailmaan on saatettava
tehottomaksi ja vaikutukseltaan nollan arvoiseksi.
"Pukeudun juhla-asuun" — ajatteli hän, — "olen mahdollisimman
kohtelias, tanssin kerran syntymäpäivättären kanssa, sydämellisiin
keskusteluihin en antaudu kenenkään kanssa, pysyn syrjässä, ja mitään
lupauksia käydä uudelleen en anna. Huomenna on koko baali unohdettu, ja
sitten tahdon olla periaatteissani vieläkin ankarampi."
Hänellä olivat oman käyttäytymisensä ohjeet täysin selvillä, kun hän
10:n ajoissa illalla ajoi kenraali paroni Clodt von Jürgensburgin
kaksikerroksisen rakennuksen portaiden eteen. Vielä eteisessäkin,
jonne hän jätti turkkinsa ja miekkansa, oli hänellä selvänä miten hän
kumartaa kenraalille, miten paronittarelle, miten toivottaa onnea
syntymäpäivän johdosta. Mutta kun hän astui saliin, oli kaikki
ihan toisin kuin hän oli mielessään kuvitellut, ja hänen
esiintymissuunnitelmansa häiriytyivät. Hän oli odottanut näkevänsä
loistotanssiaiset, vieraat kankeina juhlapuvuissaan, menuettia
tanssivina, syvään kumartelevina, niinkuin hän oli tottunut näkemään
ranskalaisen ja englantilaisen hienoston pidoissa. Tosin oli sali
kukilla koristettu, ja suuret kattokruunut levittivät häikäisevää valoa
saliin, mutta koko olo tuntui siltä kuin jokin ei vielä olisi ollut
järjestyksessä. Nuoret jo tanssivat salin toisessa päässä, mutta
toiseen päähän oli tuotu jonkinlaiset ateljee-rappuset, joiden
ympärillä vieraat häärivät, ikäänkuin ottaen kaikki osaa salin
koristamisen viimeistelyyn. Kaikki käyttäytyivät niinkuin olisivat
olleet kotonaan, ja Aleksander oli varmaan ainoa, joka oli ottanut
kutsut juhlalliselta kannalta.
Esittely tapahtui näin:
Kolja (Nikolai Konstantinovitsh) huusi isällensä, kenraalille: Pappa
hoi, täällä on ystäväni Aleksandr Gustavovitsh.
— Aa, — sanoi kenraali, joka seisoi puolivälissä rappusia,
kiinnittäen iloisen vieraslauman keskellä jotakin ihmeellistä lyhtyä
muiden värilyhtyjen lisäksi kattoköynnökseen. — Kovin hauska tutustua,
tulen kohta alas. Olkaa hyvä, vapautukaa miekasta ja riisukaa
hansikkaanne, olkaa kuin kotonanne.
Ja hän katsoi jälleen ylös kattoon, osoittaen sormellaan sitä kohtaa,
mihin ylimmällä astuimella seisojan oli kiinnitettävä lyhty.
Paronitarta esiteltäessä oli seurattava Koljaa ainakin viiden huoneen
läpi, ennenkuin emäntä löytyi. Mutta ei hänkään voinut kätellä
tulokasta, sillä hän oli valmistamassa nuorisolle piirakaisia
pöytävatiin ja hänen kätensä olivat tahmeina sokerista ja
marjakeitoista. Koettihan hän hieroa kätensä selviksi pyyhinliinaan,
mutta se ei ensi hätään onnistunut, ja nauraen hän pyysi Aleksanderia
taaskin "olemaan niinkuin kotonansa". Koljaa hän kehoitti hoitamaan
hyvin ystäväänsä ja esittämään kaikille tytöille. Kolja esitti
muutamille rouville ensin.
Oli odotettava tanssin päättymistä. Kolja meni lyhtyhommaan.
Ainoa keino, jonka avulla Aleksander olisi päässyt osalliseksi
yhteiseen riemulliseen mielialaan, olisi ollut ryhtyä esimerkiksi
pitelemään rappusia, etteivät ne horjuisi, tai muuten ruveta
kursailematta tuttavalliseksi kaikkien kanssa, vaikkei tiennytkään kuka
kukin oli. Sekaantua vain joukkoon eikä olla millänsäkään. Laittaa
itselleen hauskaa niinkuin kaikki muutkin, vaikka olikin käynyt
sota-akatemian läpi ja nimitetty Henkivartijakaartin tykistöön. Hän
teki muutamia yrityksiä, mutta ne eivät onnistuneet. Tämmöinen elämä
oli liian outoa. Hän meni jälleen puhuttelemaan niitä vanhempia rouvia,
joille oli esitetty, mutta vähän ajan perästä huomasi seisovansa
vaiteliaana ja kömpelönä, kädet edessä yhtyneinä, suupielissä
kangistunut hymy, sohvalla istuvien rouvien vilkkaasti puhellessa
keskenään, jota he ilmeisesti tekivät hänen hankalan vaikenemisensa
peittämiseksi.
Aleksander koetti siirtyä ryhmästä toiseen, mutta hän ei missään
onnistunut. Ihmeellisintä kaikesta oli, että tässä seurassa, jota hän
jostakin syystä oli kuvitellut toisarvoiseksi verrattuna ranskalaisiin
seuroihin, hänet nyt tapasi odottamaton ujous. Aivan kuin koulupoika
hän tunsi punastuvansa, kangistuvansa, ja tämän kaiken peittämiseksi
teeskentelevänsä ylpeää, ylimielistä, luoksensa päästämätöntä, niinkuin
todella olisi halveksinut tätä seuraa.
Harhailtuaan sinne tänne, ettei luultaisi hänen olevan aivan
asiattomana ja yksikseen jätettynä, hän vihdoin joutui huoneeseen,
jossa oli lapsia. Nämä järjestivät jotakin jonoa tuoleista ja ottivat
mielellään vastaan Aleksanderin avun, kun oli saatava jonoon myöskin
raskas nojatuoli. Ja näin Aleksander aikoi kenenkään huomaamatta saada
ajan kulumaan, kunnes olisi sopivaa lähteä. Olihan Koljalle annettu
sana pidetty.
Hän istui lapsilauman ympäröimänä, huvittaen heitä kaikenlaisilla
kujeilla, kun alkoi kuulua lähestyvää puheen ja naurun sorinaa.
Nuoret olivat, vaikka vielä tanssiessaan, kyllä panneet merkille sekä
Aleksanderin tulon että hänen jäykän, ylen arvokkaan esiintymisensä.
Paha sipinä oli noussut heidän joukossaan. Herrat olisivat tyytyneet
jättämään tulokkaan vain oman onnensa nojaan, mutta tytöt olivat täynnä
uteliaisuutta "ruotsalaisensa" johdosta, joka oli ilmestynyt niin
moitteettomassa, juhlan arvoa tunnustavassa puvussa ja oli niin suora
ja niin ryhdikäs. Kohta hänen katoamisensa jälkeen heidät valtasi
levottomuus. Missä ruotsalainen saattoi olla?
Ei sopinut mennä suorastaan hakemaan huoneesta huoneeseen, mutta he
keksivät kotiljongin viimeiseksi tanssiksi yleisen galopaadin, jolloin
kaikkien tanssijain, pidellen toinen toistaan kädestä, oli juostava
ensimmäisen jäljestä menipä tämä minne tahansa.
Ensimmäisenä johti Vierotshka, Koljan vallaton serkku. Hän hyvin tiesi
missä ruotsalainen oli, mutta tahtoi lennättää jonoa ensin kaikissa
muissa huoneissa. Ja tämä lennätys sai hänen johdossaan niin
vallattoman luonteen, että tuolit kaatuilivat ja rouvat kiljahdellen
pakenivat tieltä.
Lastenkamariin saavuttua olivat kaikki osanottajat kovin
hengästyksissään ja hurjastelun täytyi hetkeksi keskeytyä siihen
huoneeseen. Naiset vaipuivat kikattaen puolipyörryksissä tuoleille ja
herratkin löyhyttelivät itseään nenäliinoilla, hakien istumapaikkoja.
Kolja, joka oli jo tätä ennen löytänyt Aleksanderin ja tullut hänelle
seuraa pitämään, käytti nyt tilaisuutta vihdoinkin esitelläkseen
hänelle sisarensa, jonka syntymäpäivää vietettiin:
— Jelizaveta Konstantinovna, sisareni, — sanoi hän kääntyen
Aleksanderin puoleen. Ja Elisabetille sanoi:
— Aleksandr Gustavovitsh, ruotsalainen ystäväni.
Kohteliain, tavaksitullein sanoin Aleksander toivotti illan
sankarittarelle onnea ja suuteli hänen kättään.
Elisabeth otti tervehdyksen vastaan loistavasti esitellyllä
maailmannaisen veikeydellä, aniharvain läsnäolijain aavistaessa, että
tuota 15-vuotiasta tyttönärettä suudeltiin ensi kerran kädelle,
niinkuin aikaihmistä. Nyt Aleksander syvään kumartaen pyysi talon
tytärtä johonkin seuraavista yhteistansseista.
Mutta Elisabeth, yhä samassa veikeydessään, sanoi:
— Ah, Aleksandr Gustavovitsh, pahoittelen, mutta olen jo pyydetty
kahteenkymmeneen seuraavista tansseista. Jos tulemme tanssimaan vielä
useamman, on kahdeskymmenesensimmäinen teidän.
Näin sanoen hän tarttui vierimmäistä tyttöä käteen.
Ja hänen johdollaan tanssijat alkoivat lentonsa edelleen ulos
huoneesta, sipinän vallitessa tyttöjen joukossa, jotka olivat hyvillään
ylpeän ruotsalaisen saamasta näsäyksestä.
Nyt olisi Aleksanderin erinomaisen hyvin sopinut lähteä, sillä hän oli
täyttänyt kaikki mahdolliset velvollisuutensa sekä Koljaa että perhettä
kohtaan. Mutta semmoisen äkkilähdön olisi Jelizaveta Konstantinovna
tietenkin selittänyt loukkaantumiseksi ja tuntenut itsensä
täydelliseksi voittajaksi.
Aleksander päätti jäädä, vieläpä tanssia Viera Petrovnan kanssa, mutta
olla kokonaan huomaamatta Jelizaveta Konstantinovnaa, aivan kuin tämä
olisi ilmaa, ja naisten valssin ajaksi mennä herrain tupakkahuoneeseen,
josta naisten ei sopinut tulla hakemaan, — ettei Elizaveta
Konstantinovna vain saisi päähänsä hieroa sovintoa ja pyytää häntä
tanssiin.
Tupakkahuoneessa oli paljon herroja, ja siellä Aleksander joutui heti
vilkkaaseen keskusteluun erään Dubrovinin ja puolalaisen Prshevalskyn
kanssa.
Vasta monen katrillin, poloneesin ja kotiljongin perästä Elisabet
jälleen muisti näkyvistä kadonneen ruotsalaisensa ja lähetti nuoremman
sisarensa Katjan tiedusteluretkelle, sillä pitihän toki tanssia vähän
sen ruotsalaisenkin kanssa. Viera kuuli tämän ja täynnä kujemieltä he
menivät Katjan kanssa hakemaan kadonnutta.
Vähän ajan perästä pikku Katja juoksi Vieran lähettämänä Elisabetin
luo, nyki tätä hameesta ja sanoi:
— Tule pian katsomaan. Siellä tapahtuu ihmeellisiä.
— Missä?
— No tupakkahuoneessa. He ovat piirittäneet ruotsalaisen ja huutavat
ja riitelevät niin, että saa nähdä mitä siitä tulee.
Elisabet huomasi nyt, että salissa olijain rivit olivat todella
harvenneet ja että monet vaelsivat herrain huoneesen päin, niinkuin
jotakin näkemään. Hän meni heti nopein askelin sinne.
Tupakkahuone oli täynnä herroja, jotka olivat unohtaneet tanssin, ollen
ilmeisesti enemmän huvittuneita siitä väittelystä, joka siellä
tapahtui. Naisista oli vain harvoja päässyt tunkeutumaan huoneeseen,
enimmät seisoivat ulkopuolella, kurkottaen kaulojansa ja koettaen
toinen toisensa takaa päästä perille siitä mitä sisällä puhuttiin.
Vikisten ja nipistäen Elisabetia ranteesta Katja, joka oli keksinyt
näköaukon lihavan Varvara Gavrilovnan puristettujen vyötäisten
kohdalta, sanoi:
— Katso itse, siellä ruotsalainen istuu keskellä huonetta. Hän on
vihastunut ja punoittaa kuin kukko. Minä huudan: hurraa! Hurraa!
— Ole hiljaa, Katja, ei saa, he ovat tosissaan, — sanoi Elisabet
hilliten sisartaan. Ja hän tunkeutui ihmisten väliin kuullakseen ja
nähdäkseen.
Hirveä sanakiista niillä tuntuikin olevan. Elisabet ahtautui väkisin
yhä edemmäs. Ei siltä, että tämmöinen miespuolisten väittely, jolloin
he unohtavat tanssin eivätkä näe ympärillään mitään eikä ketään, olisi
muuta kuin ikävä, ja tytöillä onkin tapana mennä pois. Mutta nyt oli
eri asia.
Elisabet oli vihdoin saavuttanut paikan, josta saattoi selvästi kuulla
ruotsalaisen kiihtyneen äänen.
Kaikki tuntuivat väittelevän häntä vastaan. Nyt kuului Koljankin ääni,
eikä Koljakaan ollut aivan ystävänsä puolella. Ilman vähintäkään
hermostumista hän vain koetti saada tämän myöntymään edes yhteenkin
kysymyksen kohtaan. Koljan ääni kuului hokevan:
— Kuule, Aleksander, kuule mitä minä sanon!
Mutta ruotsalainen ei kuunnellut ketään, sillä hänen oli annettava
asiallinen ja pätevä vastaus kauniille, mustaviiksiselle, ivallisesti
naurahtelevalle puolalaiselle Prshevalskylle, (joka aikoi suorittaa
tuomarintutkinnon ja oli tunnettu teräväkielisenä väittelijänä).
Nyt Elisabet pääsi niin pitkälle, että jo näki ruotsalaisen kasvot
edestäpäin ja voi ottaa hänet lähemmän tarkastuksen alaiseksi, näki
hänen suoran nenänsä, puhtaaksi ajellun leukansa ja alkavan
poskiparran, jonka oli kaiketi muodostuminen vasta valtaistuimelle
nousseen keisarin kuosiin. Otsa oli korkea, ja vain pään takaraivo oli
ehkä hiukan liiaksi ulkoneva, niinkuin joskus on viisailla ja vähän
itsepäisillä. Rehellisesti räpyttelevät silmät välähtelivät
mielenkiihkosta, mutta sisällinen vimmastus ei päässyt esille. Hän ei
tuntunut yrittävänkään murskata vastustajiaan loisteliailla
sanasutkauksilla, vaan pelkällä sitkeällä asiallisuudella, jota
vastustajat tosin eivät malttaneet kuunnella loppuun, ja joka
Elisabetistakin oli ikävää.
"Kuinka hauska olisi" — ajatteli Elisabet, kiihkeästi pureskellen
hampaissaan nenäliinan kulmaa, — "kuinka hauskaa olisi, jos tuon
miehen koko vimma yht'äkkiä purkautuisi _minua_ kohtaan, ja saisin
häntä lepytellä!"
Ja siinä toivossa, että hänkin joutuisi väittelyn pyörteeseen, Elisabet
rupesi tarkasti kuuntelemaan millä nuo muut ärsyttivät ruotsalaista,
ottaakseen peliin osaa.
Mutta kuunnellessaan hän unohti tämän tarkoituksensa ja rupesi vain
arvostelemaan kumpi oli oikeassa, ruotsalainenko vai puolalainen
Prshevalsky.
Kysymys koski juuri sitä mistä Kolja oli niin kovasti varoittanut
puhumasta Aleksandr Gustavovitshin kanssa, nimittäin Suomen asiaa.
Nyt sanoi kaunis Prshevalsky jotakin, joka saattoi ruotsalaisen
kiihtymään äärimmilleen. Hän kertoi jonkun sedistään olleen aikoinaan
Suomen sodassa ja sanoneen, että koko tuo retki ei ollut sodan
näköistäkään, vaan olivat venäläiset joukot vain tulleet ottamaan
haltuunsa maan, jonka Napoleon oli Erfurtin kongressissa luvannut
Aleksanteri I:lle. He tulivat vain asettamaan omia venäläisiä
kuvernöörejään tämän maan kaupunkeihin, maata hallitsemaan.
— Entä väestön vastarinta? — sanoi Aleksander. — Entä veriset
taistelut? Olette unohtanut koululäksynne.
— Sotilaamme saivat tietenkin potkia tieltään joitakuita
sissijoukkoja, — sanoi puolalainen, paljastaen kauniit hampaansa.
— Tietysti, tietysti, — sanoivat useat läsnäolijoista. Ja joku
huudahti äänekkäästi:
— Lakkiemme paljoudella me sellaiset sotajoukot tukahutamme!
Aleksander, joka oli istunut yksin kaikkien muiden seistessä hänen
ympärillään, nousi nyt ylös. Venäläisenä upseerina hänen ei sopinut
sanoa sitä mihin kiehuva veri yllytti. Ja tämä sydäntä kohden
tulvahtanut veri jätti hänen kasvonsa kalpeiksi.
Elisabet innostui. Hänestä näytti, että nyt — nyt ruotsalainen
paljastaa miekkansa. Nenäliina repeytyi hampaissa kahtia.
Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ruotsalainen rupesi taas puhumaan
aivan toivottoman hillityllä äänellä. Rupesi aivan loppumattomasti
selittelemään asioita, luetteli lukemattomia Suomessa käytyjä ankaroita
taisteluja, esitti taistelevien joukkojen asemia, mainitsi taistelujen
nimet ja päivämäärät, väsyttäen kuulijakuntansa melkein aivan
äänettömäksi.
Elisabetin alkoi olla ruotsalaista kauhean sääli, sillä tuossa
kuulijain äänettömyydessä ei ollut ainoastaan kyllästystä, vaan myöskin
salattua ivanaurua, jota puhuja ei näyttänyt huomaavan.
"Kun se nyt vain ymmärtäisi ajoissa lopettaa!" — ajatteli Elisabet,
huomaamattaan siirtyen ruotsalaisen puolelle.
Mutta vaikenemisen sijaan rupesi Aleksander yhä perusteellisempiin
historiallisiin todisteluihin.
Nyt kuului salista kiihottavan rytmikäs puolalaisen masurkan sävel. Se
oli naisten masurkka, ja Elisabet valmistautui pyytämään häntä
tanssiin, toivoen siten lopettavansa väittelyn suosikilleen eduksi.
Mutta Aleksanderilla oli vielä loppuponsi sanomatta. Ja korottaen
ääntänsä hän todella sai huoneesta poistujat vielä pysähtymään.
— Jos kaikki nämä veriset taistelut, — sanoi hän korostaen jokaista
sanaansa, — jos ne ovat herrojen mielestä pelkkiä satuja, niin mitä on
silloin sanottava Porvoon valtiopäivistä, joilla Aleksanteri I vakuutti
Suomelle sisäisen itsenäisyyden ja korotti maan Euroopan kansakuntien
joukkoon. Olisiko hän sen tehnyt, ellei tämä kansa olisi osoittanut
uskottavia voimannäytteitä, jos se olisi antautunut vapauttaan
puolustamatta?
— Ahaa, — huudahti Prshevalsky ivallisesti, — tämä venäläinen
upseeri siis väittää, että me olimme _pakotetut_ antamaan pikku
Suomelle perustuslain, ollaksemme turvatut vastaisuuden varalta!
Kaikki purskahtivat korvia tärisyttävään naurunrähäkkään ja huoneeseen
palasivat uteliaina nekin, jotka olivat sieltä lähteneet.
— Lakeilla tukehutamme! Lakeilla tukehutamme! — huudettiin usealta
taholta.
Kauhukseen Aleksander huomasi, että tätä tahallista väärinkäsitystä oli
mahdoton oikaista ilman pitkiä selityksiä, joihin ei kuitenkaan enää
ollut aikaa. Mutta oikaisematta jättäminen taas olisi saattanut Venäjän
palveluksessa olevan upseerin todella omituiseen valoon.
Tietämättä mitä tehdä hän seisoi siinä yksin kuin metsästäjäin
piirittämä hirvi, joka jo tuntee puolustautumisen mahdottomaksi.
— Mitä tämä nyt on? — huudahti Elisabet voimatta enää hillitä
itseään. — Ettekö todellakaan näe, että olette sata yhtä vastaan! Vai
lakeilla tukehutatte! Minä ainakin olisin tehnyt keisarin sijassa
samoin kuin hän, ja juuri siksi, että heitä on niin vähän. Olemmeko
heitä paremmat siksi, että meitä on sata miljoonaa? Eivätkö he ole
kasvultaan yhtä pitkät kuin mekin, ja heidän silmänsä samanlaiset, ja
nenä ja korvat? En näe erotusta. Aleksandr Gustavovitsh taitaa olla
meitä vähän pitempikin. Oikein hävettää kun pöyhistellään sillä että
"paljon ja paljon"!
Nuoren syntymäpäivättären odottamaton vetoaminen hävyn tunteeseen juuri
silloin kun mahtailtiin, teki vaikutuksensa. Prshevalsky pujahti ulos
huoneesta. Litvinov rupesi puolustamaan ruotsalaista ja monet yhtyivät
häneen. Monet pilkkaajista luikkivat häpeissään pois. Syntyi yleinen,
Aleksanderille myötämielinen puhelun sorina.
Mutta Elisabet kumarsi hänelle, pyytäen masurkkaan.
Kun he käsi kädessä menivät saliin, sanoi Elisabet:
— Aleksandr Gustavovitsh, älkää olko millännekään, ja ennen kaikkea,
älkää ajatelko venäläisistä pahaa äskeisen johdosta. Tuo Prshevalsky ei
ole oikeastaan venäläinen, vaan puolalainen, ja kuka heitä tietää, he
ovat niin kateellisia.
— Puolalla onkin syytä kadehtia Suomea, — sanoi Aleksander.
— Minä tarkoitin toista kadehtimista. Hän kadehti sitä huomiota, minkä
te herätitte tullessanne.
— Herätinkö minä _huomiota_? Millä?
Elisabet katsahti häneen nauraen ja sanoi:
— No sen ilmaisen tuonnempana, kun paremmin tutustumme.
"Veikeilee", ajatteli Aleksander. Mutta tuiman ottelun jälkeen hänestä
tuntui kovin suloiselta nuoren naiskäsivarren lempeä kosketus.
"Miksi hän tuli äkkiä niin totiseksi?" — ajatteli Elisabet.
Aleksander tanssi katsojain mielestä virheettömästi, solakka vartalo
miehekkään suorana, ja omituisen hillitysti, joka herätti huomiota
venäläisessä seurassa. Semmoisiakin masurkkaliikkeitä, jotka venäläisen
ja puolalaisen käsityksen mukaan oli tehtävä tulisen kiihkoisasti,
täydellä antaumuksella, niin että ihmisen koko persoonallisuus sillä
hetkellä unohtui ja hän oli pelkkää tanssia, niitä ruotsalainen teki
päinvastoin välinpitämättömän pidättyvästi, ollenkaan unohtamatta
henkilöllisyyttään ja ikäänkuin tahallaan ilmaisten tanssinnan
toisarvoisuutta. Tanssin aikana hän ei puhunut sanaakaan eikä ruvennut
naureskelemaan naisensa kanssa.
Tämä ehdoton vaikeneminen ja kasvojen totisuus, tämä kylläkin
tahtitarkka mutta pidättyväinen jalanheitto, tuo omituinen
toisarvoisuuden tuntu, joka ikäänkuin sanoi musiikille: rämise sinä
minkä rämiset, minä tanssin niinkuin haluan, — se kaikki oli perin
uutta ja leimattiin ruotsalaiseksi erikoisuudeksi.
Mutta se miellytti Elisabetia suuresti.
Se miellytti pian kaikkia muitakin niin, että sitä täytyi ruveta
matkimaan. Ei kukaan enää hyppinyt eikä hurjistellut. Jalat tekivät
tanssiliikkeitä, mutta yläruumis pysyi arvokkaan levollisena, päät
olivat hiukan kallellaan, kulmakarvat koholla ja ilme niin totinen,
että olisi luullut hautajaisista tultavan.
Elisabet pani merkille, että itse Dubrovinkin, joka oli ehkä tulisin
puolalaisen masurkan tanssija, seuraavissa vuoroissa tanssi hillitysti,
oli surumielisen totinen eikä puhutellut naistaan.
Joten oli hyvinkin luultavaa, että tämä uusi, kyllästyttävää
puolalaista liikakiihkoisuutta ylenkatsova tanssimistapa vielä tulisi
yleisempäänkin muotiin.
Ikävämpi oli, että Aleksandr Gustavovitshia ei tahtonut saada tanssin
väliajoillakaan näyttämään leppyneeltä ja hyvätuuliselta. Elisabet
esitti hänet kaikkein iloisimmille tytöille, mutta tuloksetta.
Ruotsalainen hyvästeli isäntäväkeä pian poloneesin jälkeen ja hävisi
pidoista.
Suuri tappio Elisabetille. Hän oli tähän asti todellakin osannut saada
iloiseksi kenen vain. Miksi ei tätä ruotsalaista? Hän koetti asettua
Aleksandr Gustavovitshin kannalle, kuvitellen joutuneensa vieraaseen
maahan ja samanlaisen hyökkäyksen alaiseksi. Kaikki olisivat soimanneet
ja haukkuneet venäläisiä. Olisinko suuttunut itikanpistosta? Miksi ei
Venäjää saisi haukkua? Mutta jos Venäjä olisi ollut hyvin pieni ja
Suomi hyvin suuri, silloin olisin varmasti suuttunut. Olisin vaatinut
sen Prshevalsky pahuksen kaksintaisteluun!
"Kunpa se ruotsalainen ei vain ajattelisikin sitä tehdä!" — hätkähti
Elisabet, sydän sykähtäen.
Tämä ajatus suuresti vaivasi häntä vielä sittenkin kun pidot olivat jo
päättyneet ja vieraat lähteneet. Ei tahtonut tulla unestakaan mitään.
Aamupuoleen yötä hän keksi mitä oli tehtävä. Ensiksi hän sanoo
omaisille, ettei Aleksandr Gustavovitshin läsnäollessa saa enää
milloinkaan ruveta Suomesta puhumaan. Toiseksi hän sanoo Koljalle,
että käskisi ystävänsä tulla viimeistään kahden viikon kuluttua,
jolloin oli laskiainen ja suuri rekiretki tehtäisiin Tsarskoje seloon
kolmivaljakoilla. "Silloin ruotsalainen lepytetään täydellisesti", —
ajatteli Elisabet, sillä se, ettei hän ollut lepytyksessään onnistunut,
ei antanut hänelle hetken rauhaa. Ja siihen päätökseen hän vihdoin
nukkui.