Vuonna 1853 suoritettuaan päästötutkinnon Haminan kadettikoulusta
Aleksander määrättiin hyvien todistustensa ja suositustensa perusteella
keisarikunnan karabinieerirykmenttiin ja heti sen jälkeen
Henkivartijakaartin Jääkärirykmenttiin, sekä komennettiin toistaiseksi
jäämään Mihailovskin tykistöakatemiaan korkeampaa sotatiedettä
harjoittamaan.
Kahden vuoden kuluttua suoritettuaan oppimäärän ylimmillä
upseeriluokilla hänen oli nyt astuttava palvelukseen, komennettuna
Henkivartijakaartin jalkaväen-tykistöön.
Pietarissa hän oli tämän ajan kuluessa jo jotakuinkin kotiutunut.
Urheilutarkoituksissa hän käveli päivittäin paljon, suorana ja syvään
hengittäen. Usein hänellä oli, kaupungin keskuksesta päästyään, jokin
sauva pujotettuna selän taakse käsitaipeiden alle, jotta ei
vahingossakaan tulisi unohtaneeksi suorana pysymistä, mihin paljossa
lukutyössä kylläkin oli taipumusta. Ja joka päivä valiten kävelläkseen
yhä uuden seudun kaupungin ympäristöissä hän vihdoin tunsi Pietarin
varmaan yhtähyvin kuin vanhin issikoista.
Nämä kävelyt tapahtuivat iltapäivisin. Mutta aamuisin hän lisäksi
harjoitteli kotivoimistelua, tarkoituksena aina vain estää ruumista
veltostumasta noissa tieteellisissä touhuissa ja säilyttää suora
sotilasryhtinsä semmoisena kuin se oli kadettikoulussa muodostunut.
Iltaisin hän seurusteli englantilaisissa ja ranskalaisissa piireissä
kielitaitonsa kartuttamiseksi, ja sunnuntaisin otti osaa englantilaisen
ratsastusklubin retkeilyihin.
Mitä venäjänkielen taitoon tulee, niin sen kiusallisiin suhuääniin,
oikullisiin korkosääntöihin ja frekventatiivisiin verbeihin hän oli jo
kadettikoulussa pannut kaiken mahdollisen oveluutensa ja olikin
saavuttanut korkeimman arvosanan. Mutta Pietariin muutettua pian kävi
ilmi, että hänellä oli sen kielen käyttämisessä seurustelukielenä vielä
mitä suurimpia puutteellisuuksia. Akatemiassa hän tuli hyvin toimeen,
mutta hänen puhellessaan jokapäiväisiä asioita ystäviensä kanssa nämä
melkein säännöllisesti siirtyivät ranskankieleen, päästäkseen
kuulemasta vääriä korkoja ja pehmenemättömiä she-ääniä.
Aleksander otti tavakseen kävelyretkillään hokea vaikeita äänteitä 100
jopa 1000:kin kertaa, ja saattoi päätöksensä aina tarkalleen perille.
Edistyminen kävi kuitenkin kovin hitaasti, kun puuttui elävää käytännön
tilaisuutta.
Mikä olisi ollut helpompaa kuin hakeutua asukkaaksi johonkin
sivistyneeseen, aitovenäläiseen perheeseen, jossa aamusta iltaan
kuulisi tätä kieltä, ehkäpä vielä venäjäksi livertelevien tyttärien
suusta. Mutta tässä kohden täytyi pitää mielessä sekä äidin
nimenomaista varoitusta että ennen kaikkea omaa periaatettaan, olla
joutumatta mihinkään lähempiin suhteisiin venäläisten kanssa.
Heti Pietariin tultua oli Aleksanderille periaate täysin selvinnyt.
Suomen suhde keisarikuntaan oli sellainen, että kummankin maan ylin
valta oli saman henkilön käsissä. Venäjän keisari oli Suomen
suuriruhtinas, joka oli jokseenkin samassa asemassa kuin ennen Ruotsin
kuningas Suomeen nähden. Keisarillinen lupaus säilyttää Ruotsin lait ja
hallitusmuoto voimassa edelleen Suomessa laajensi itse asiassa suuresti
Suomen valtiollista merkitystä, sillä oltuaan ruotsinvallan aikana vain
Ruotsin ruotsalaistutettu maakunta, joka sai lähettää edustajansa
Tukholman säätykokouksiin niinkuin muutkin Ruotsin alamaiset,
muodostamatta siellä mitään kansakunnallista erikoisryhmää, oli
Suomella nyt omat valtiopäivät ja oma säätyedustus. (Puuttui vain, että
maan ruotsalaistunut sivistyneistö jälleen omaksuisi maan oman kielen.)
Näin ollen keisaria, maan monarkkia, oli palveltava samalla
uskollisuudella kuin ennen Ruotsin kuningasta, siis _todellisella_
sydämen uskollisuudella. Ja olisi ollut tarkoin erotettava pois kaikki
se, mitä keisari oli venäläisenä hallitsijana. Suuret vaikeudet
kohtasivat tässä suhteessa henkilöä, joka siirtyi venäläiseen
sotapalvelukseen, sillä hänen täytyi olla uskollinen Venäjän keisarille
eikä vain Suomen suuriruhtinaalle. Miten Aleksanderin rehellisyydelle
ja vilpittömyydelle vannoutunut sydän oli tulevaisuudessa kestävä tätä
ristiriitaisuutta, ei vielä voinut tietää. Jossakin sydämen
puolihämärässä käväisi joskus aavemainen ajatus, että Venäjän keisarina
saattaisi hallitsija tulla pakotetuksi toimimaan Suomea vastaan, ja
mihinkä asemaan silloin joutuisi hänen palveluksessaan oleva
suomalainen?
Mutta tahallisesti koettamatta kärjistää tätä kysymystä tai edes
selventää sitä tietoisuudessaan Aleksander siirsi sen ratkaisemattomien
tulevaisuuden kysymysten joukkoon, sillä ainakaan tähän asti se ei
ollut vielä kertaakaan esiintynyt minkäänlaisena ristiriitana hänen
toiminnassaan, joka suurin piirtein katsottuna oli vasta tulevaisuuden
valmistelua. Oli selvä, että palvelematta ensin Venäjän sotaväessä ja
siinä saavuttamatta keisarin erikoista luottamusta oli mahdotonta tulla
koskaan nimitetyksi Suomeen kuvernöörin tehtäviin. Siis oli palveltava
ja oli tämä luottamus hankittava. Muuta keinoa ei suomalaisella ollut.
Mahdollisten ristiriitojen ja vaikeuksien kysymykset siirtyivät näin
ollen tulevaisuuteen.
Sen sijaan tahtoi Aleksander kaikissa niissä asioissa, jotka riippuivat
vain hänestä itsestään, mitä tyystimmin, suorastaan pedanttisella
tarkkuudella noudattaa periaatettaan, ettei omaksu venäläisiä tapoja,
venäläisiä makuja, yleensä venäläistä henkeä, tarjoutuipa se hänen
tielleen missä muodossa tahansa.
Niinpä hän alkoi välttää venäläisen kaunokirjallisuuden lukemista,
jonka nuoret kirjailijat silloin olivat nousukaudessaan. Gogolin
"Kuolleet sielut" hän oli lukenut kannesta kanteen moneen kertaan
kielen oppimisen tarkoituksessa ja jo silloin huomannut, miten
taidekirjallisuus lukijan huomaamatta saattoi vetää hänen
harrastuspiiriinsä vieraan maan makuja ja pyrkimyksiä. Mutta
nuoremmista kirjailijoista hän kokonaan luopui, tai otti niiden
teoksista selvän vain mikäli se oli välttämätöntä sivistyneessä
seurustelussa esiintymiseen. Niitä lukiessa tahtoi kaiken omansa
unohtaa, tai ainakin ruveta vähäksymään. Sen huomattuaan hän toimitti
kirjoituspöydälleen parhaat oman maan teokset ja päätti lukea
Runebergiä joka aamu, heti voimistelun jälkeen, ja vähitellen oppia
ulkoa kaiken mitä tämä runoilija oli kirjoittanut tai vasta kirjoitti.
Kun Kalevalasta ja erittäinkin Kantelettaresta, jotka kumpikin olivat
hänen pöydällään, myös oli päätetty oppia kappaleita ulkoa, muodostui
tästä aamuluvusta kuin jokapäiväinen rukous, jonka voimalla päivän
kaikki vieraat vaikutukset pidettiin loitolla.
Vielä oli hänen pöydällään, hänen henkisen voimansa äärimmäisenä
panssarina kaikkea vieraan vaikutuksen tunkeilevaisuutta vastaan —
joukko entisen lakkautetun Saima-lehden numeroita, joita äiti oli hänen
pyynnöstään hänelle koonnut ja lähettänyt. Niitä hän luki ahkeraan ja
yhä vahvistui siinä vakaumuksessa, mihin oli herännyt Kuopiossa
käydessään. Mutta nyt hän maltittomasti odotti kaikkein parasta
lähetystä, sitä "Litteraturbladetia", jota Snellman, se sama
"häikäilemätön lehtori", aikoi ruveta uudenvuoden alusta julkaisemaan
Helsingissä. Sen ilmestymisen varalle oli Aleksanderilla jo
järjestettynä pöydällään nelinurkkainen vapaa paikka. Nämä monet
luettavat tekevät — ajatteli Aleksander — suorastaan mahdottomaksikin
ennättää syventyä vielä ryssäläiseen kirjallisuuteen. Ja hän
suunnitteli jonkinlaisen kotimaisen iltaseuran perustamista, jossa
näitä kirjoja yhteisesti luettaisiin ja pohdittaisiin. Vaikeus oli vain
siinä, että sellaista jäsentä, joka olisi osannut Kalevalaa ja
Kanteletarta lukea, ei ollut hänen suomalaisten tuttujensa joukossa
ainoatakaan. Kreivi A:sta alkaen ja pitkin Suomen asiain komitean koko
linjaa olivat kaikki umpiruotsalaisia. Suomalaisista kauppiaista tai
liikemiehistä, kellosepistä ja muista semmoisista hän taas ei tuntenut
ketään.
Ainoat venäläiset, joiden kanssa seurustelemista hän ei voinut eikä
tahtonutkaan välttää, olivat hänen upseeritoverinsa sota-akatemiassa.
Näistä enimmät kuuluivat korkeimpaan ylimystöön ja käyttivät keskenään
useammin ranskankieltä kuin venäjää, ja olivat muutenkin enemmän
eurooppalaisia kuin venäläisiä. Oli myös puolalaisia ja saksalaisia,
mutta niiden joukossa piti olla hyvin varovainen tuttavuuksien
valintaan nähden. Sillä erittäinkin edellisiä, jotka olivat kyllä
erittäin ovelia virkamiehiä ja hallitsivat täydellisesti venäjänkieltä,
vieläpä esiintyivät sen kirjallisuuden ja olojen erikoistuntijoina,
ollen venäläistäkin venäläisempiä, jopa omasta halustaan pyrkien
santarmilaitoksen virkailijoiksi, — katsottiin heidän omassa maassaan
luopioiksi, melkeinpä maansa kavaltajiksi.
Heitä vanhempia tuttuja oli Aleksanderilla muuan eversti, kreivillistä
sukua. Tämä kreivi oli syntyjään saksalainen, mutta siitä huolimatta
Aleksanderin melkein lähin ystävä. He puhelivat usein myöhäiseen yöhön
yleisistä asioista, ja Aleksander oppi paljon Venäjän sisä- ja
ulkopolitiikasta. Kreivi ei ollut mikään vaatimaton asemien kalastaja
ja hänellä olikin kaikki mahdolliset edut puolellaan. Suku oli jo kauan
ollut Venäjällä ja suurimmaksi osaksi venäläistynyt. Se omisti laajoja
maa-alueita Etelä-Venäjällä ja sen rikkaudet olivat suuret. Kreivi oli
kymmenkunnan vuotta ystäväänsä vanhempi ja oli syntynyt Viaporissa,
seikka, joka oli ollut lähimpänä aiheena heidän ensi tutustumiseensa.
Hän oli jo eversti ja sivusajutantti ja odotti nimitystänsä
kenraaliksi, sillä hänelle oli uskottu sotajoukkojen päällikkyys
Venäjän pohjoisilla rantamilla Krimin sodan alkuvaiheilla.
Kreivi kuunteli nuoren ystävänsä natsionalistisia tuumia pikku Suomeen
nähden ensin leikkisä hymy huulilla. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana
sellaisten unelmien hautominen tuntui hänestä liian lapsekkaalta.
Mutta sitten Nikolai kuoli ja Krimin sota päättyi.
Valtaistuimelle nousi Aleksanteri II, jonka suosiota kreivi oli saanut
kiittää kaikista loistavista ylennyksistään, sillä he olivat olleet
perintöruhtinaan kanssa mieskohtaisia ystävyksiä.
Ja nyt tapahtui, että kreivi ei enää nauranutkaan nuoren ystävänsä
puheita Suomen suomalaistuttamisesta. Vieläpä otti sen itse puheeksi.
Jotakin oli tapahtunut siinä vanhoillisten seurassa, johon kreivinkin
sanottiin kuuluvan ja joka alusta asti oli asettunut perintöruhtinaan
oireellista vapaamielisyyttä jarruttamaan. Tämä seura piti yhteyttä
panslavistien, Aksakovin veljesten kanssa, ja haaveksi slaavilaisen
suur-Venäjän luomista. Kuitenkin näyttivät sekä kreivi että hänen
piirinsä ilmeisesti suosivan Suomen sisäisen itsenäisyyden
säilyttämistä, jopa kannattavan "sen häikäilemättömän lehtorin" aatetta
suomen kielen astumisesta ruotsin kielen sijalle. Miten sellainen
epäjohdonmukaisuus oli selitettävä? Mahdollisesti oltiin siellä päin jo
päästy täyteen selvyyteen siitä, että Suomen venäläistyttäminen saattoi
käydä päinsä vasta sitten, kun maan asujaimisto oli ensin vieroitettu
ruotsalaisuudesta. Ehkä maan oli annettava ensin suomalaistua ja vasta
sitten slaavilaisuuden astuttava ruotsalaisuuden sijalle.
Aleksander, itse puolestaan rehellisyyden ja vilpittömyyden perikuva,
ei milloinkaan osannut epäillä suunnitelmia. Kaikissa tapauksissa tämän
omituisen valtiollisen tuulahduksen syyt selvisivät hänelle hyvin
myöhään.
Nyt hän ei saattanut muuta kuin iloita vanhemman ystävänsä äkkinäisestä
mielenmuutoksesta Suomen ja erittäinkin suomalaisuuden eduksi.
Saman suuntainen äkkimuutos oli tapahtunut myöskin keisarin luona
olevassa Suomen asiain ministeri-valtiosihteerissä. Mutta tämän
muutoksen sisäisiä vaikuttimia ei tarvinnut ihmetellä eikä arvailla,
sillä mies oli läpeensä hovimies, jolle keisarillisen tahdon, jopa
mielisuosionkin kaukainen arvaileminen ja aulis noudattaminen oli
kaikki kaikessa. Hymyillä hallitsijan hymyä ja tehdä sitä samasta
vaikuttimesta kuin hallitsija, se on hovimiehen ylin taito.
Nuoren keisarin suosiollisuus Suomea kohtaan oli ilmeinen. Jo
perintöruhtinaana ollessaan häntä liehakoitiin Suomen asiain
erikoistuntijana. Pietarissa sanottiin: Suomen asiat ovat hänen
keppihevosensa. Keisariksi tultuaan hän pian käänsi suosiollisen
huomionsa "fennomaaneihin". Ja "häikäilemätön lehtori" alkoi päästä
hänen mahdollisuuksiensa joukkoon. Kreivi antoi ystävälleen tästä
kaikesta sangen intiimin kuvan.
Eikö tässä ollut ilon aihetta?
— Ilmoittakaa vain halunne, niin milloin tahansa toimitan teidät Hänen
Majesteettinsa välittömään läheisyyteen. Tahdotteko ruveta esimerkiksi
hänen persoonallisen kansliansa virkamieheksi?
Näin puhui Aleksanderin kreivi-ystävä.
Aleksanderin sydän sykähti valtavasti. Tuliko todellakin tuo
toistaiseksi vain kaukaisena häämöttänyt tulevaisuudenkuva näin
voimakkain siiveniskuin jo nyt häntä vastaan!
Mutta kohta ensi riemastuksen jälkeen hän punastui korvia myöten.
Hänen ystävänsä tarkoitti ilmeisesti, että näin oli mahdollisuus
saada persoonallista vaikutusvaltaa hallitsijaan juuri tuossa
suomalaistuttamisen asiassa. Semmoisen syrjävaikutuksen täytyi
kuitenkin suomalaisen käsityksessä olla peräti epälojaalista maan omia
virastoja kohtaan.
Aleksander kieltäytyi kohteliaasti, mutta ehdottomasti.
Hän oli kyllä tehnyt päätöksen, että rehellisessä työssä
kunnostautumisella kerran saavuttaa hallitsijan täyden luottamuksen,
mutta hän oli ajatellut tarvitsevansa tätä luottamusta vain voidakseen
kerran kohota johonkin korkeampaan hallinnolliseen asemaan Suomessa,
eikä suinkaan saavuttaakseen Pietarista käsin salaista valtiollista
syrjävaikutusta hallitsijaan Suomen asiain laillisten esittelijäin
ohitse.
Tämmöistä pedanttista vaikutinten erittelyä ei kreivi voinut ollenkaan
käsittää. Hän kohautti vain olkaansa.
— Te olette ihmeellistä väkeä, te suomalaiset, — sanoi hän, — teitä
on mahdoton ymmärtää.
Aleksanderin selittelyistä huolimatta venäläinen ei voinut käsittää
suomalaisen ajatuksenjuoksua.
Kreivi, joka oli jo ehtinyt ajella partansa Nikolai I:n tyylistä
Aleksanteri II:n tyyliin, jättäen leuan paljaaksi ja säilyttäen
poskiparran, istui syvässä nojatuolissa, vihelteli hiljaa ja näppäili
peukalon hienolla kynnellä pitkän sigarettinsa tyveä. Oli ilmeistä,
että hän piti suorastaan tyhmyytenä ystävänsä vetäytymistä niin
mehevästä menestymisen tilaisuudesta. Hän teki ikäänkuin hiljaisia
laskelmia, koko ajan tähystellen Aleksanderia, hienon ivahymyn
paneutuessa huulille, ja yhä kovemmin keikuttaen toista jalkaansa, joka
lepäsi toisen päällä.
— No niin, — sanoi hän vihdoin, nousten ylös ja tarjoten kättänsä
hyvästiksi, — ehkä tulevaisuudessa voin toivoa palveluksilleni
suosiollisempaa vastaanottoa.
Liikutettuna Aleksander puristi ystävänsä kättä yht'aikaa sekä
kiitokseksi että hyvästiksi, kreivin tavattoman ystävällisen hymyn
antamatta hänen aavistaa kuinka pitkiksi ajoiksi heidän yhteytensä oli
katkennut.
Aleksanderilla oli kaikissa tapauksissa suurta syytä tyydytykseen. Hän
tunsi olevansa mahtavan miehen suojeluksessa, joka oli nuoren keisarin
persoonallinen ystävä ja joka näytti olevan valmis ajamaan hänen
etujansa melkein kuinka pitkälle tahansa.
Sopivassa tilanteessa, kun he joskus taas olisivat kahdenkesken, aikoi
hän vihkiä ystävänsä muutamaan toiseen suunnitelmaan, joka oli syntynyt
hänen omassa suomalaisessa päässään eikä sisältänyt minkäänlaista
kahnausta selvän velvollisuudentunnon ja isänmaanrakkauden
kysymyksissä.
Mahdollistahan on, että kreivi olisikin kallistanut isonlaiset ja vähän
ulkonevat korvansa tämän suuren salaisuuden kuulemiseen, ja että kaikki
olisi käynyt Aleksanderin suunnitelmien mukaisesti.
Mutta niin ei käynyt.
Kohtalolla on oma kaarensa, jossa se tahtoo kunkin ihmisen
lennättää. Alhaalta yhä ylöspäin, ylimmilleen, sitten taas alaspäin,
loppupisteeseen asti. Kaunis, aivan hiuskarvalleen säännöllinen kaari,
usein syrjäiselle katsojalle näkyvä, mutta ei milloinkaan sille
itselleen, jota lennätetään. Hän, nousukaaren alkaessa, innolla omaksuu
sen. Ihanaa! Riemastuttavaa! Kaikki taivaat häikäisevissä ruskoissa,
kaikki auringot paistavat! Minä olen oman kaareni luoja ja sen
suuntaaja!
Ja mitä varmemmin hän pitää tulevaisuuttaan omanaan, sitä pikemmin ja
sitä katkerammin hän saa kokea, että kaari ei ole hänen, vaan kulkee
hievahtamatta vain omaa rataansa, vastoin hänen uskomattomia
voimanponnistuksiaan.
Ennenkuin sen vihdoin huomaa ja siihen tyytyy! Oi ihmisraukka!