Tuomiorovastilta tultua ruununvoudin rouva ja hänen poikansa menivät
kotiinsa jalkaisin, muiden ajettua pois hevosillaan. Harvojen
katulyhtyjen kohdalla suuret lumihiutaleet putoilivat kierrellen
valoja, tullen pimeästä ja kadoten pimeään. Hetkeksi lyhdyn tuikahdus
valaisi silloin nuo kahden kulkijatkin. Kadetti tuki äitiään,
käsikynkässä kannatellen mummon käsivartta. Pitkän pojan piti käydä
vähän sivullepäin taipuneena, sillä äiti oli pieni ja lyhytkasvuinen.
Huolehtiessaan näin äitinsä parhaasta tukemisesta ja keinoista lumen
estämiseksi lentämästä suoraan mummon kasvoja vastaan, poika ei puhunut
mitään, harmittelipa vain, ettei heillä voinut olla hevosta, ei rekeä
eikä kuskia.
Vihdoin mummo sanoi:
— No, Sander, nyt olet omin silmin nähnyt millaisissa oloissa me
täällä elämme.
Aleksander kulki totisena, kulmat tapansa mukaan vähän rypistyksissä.
— Mitä te, äiti, ajattelette asiasta?
Hekin puhuivat ruotsia keskenänsä, niinkuin kaikki sivistyneet, sillä
suomeksi puhuteltiin vain palvelusväkeä ja maalaisia talonpoikia tai
muita koulunkäymättömiä.
— Mistä asiasta? — mummo kysyi.
Aleksander sanoi vähän kärsimättömästi:
— No kaiketi siitä, mistä tuomiorovastilla puhuttiin.
— Mitäpä minä osaisin siitä sanoa — vastasi mummo. Ja vasta pitkän
välin perästä, ainakin kolme lyhtyä sivuutettuansa, kun ei enää ollut
lyhtyjä, vaan oli edettävä pilkkopimeää sivukatua, hän taas sanoi:
— Enhän minä ole milloinkaan pitänyt politiikasta, enkä tahdo nytkään
siihen sekaantua. Jumala johtakoon ihmisiä.
Tähän he molemmat vaikenivat, niinkuin melkein aina kun tuo nimi oli
tullut mainituksi. Se oli niinkuin piste, joka pannaan viimeisen sanan
jälkeen. Varmaankin oli mummon vaikea puhua sakenevassa lumisateessa.
Mutta kun lämpimään huoneeseen tultua silmät olivat pyyhityt ja
lumenmärkä kasvoilta kuivattu, — kun posket pyöristyivät ja iloisesti
punoittivat kodikkaan kitupiikin säästeliäässä valossa, joka tuikki
pöydällä kotijuustopalasen, reikäleipäviipaleiden, sahtikarahvin ja
kiehautettua maitoa höyryävän kannun keskeltä, niin mummo alkoi, kovaa
ruisleipää vaivoin mutustaessaan, auliisti puhua siitä asiasta, josta
hänen Sanderinsa oli tahtonut puhua.
— Kysyit minulta äsken mitä ajattelen näistä riitakysymyksistä. Minun
täytyy myöntää, että kuvernööri oli oikeassa. Ja niin sinäkin Sander,
jos todella aiot matkustaa Pietariin ja ruveta Venäjän palvelukseen,
älä vain venäläisty.
— Äidillä on huono käsitys minun isänmaallisuudestani, — sanoi
Aleksander, vähän tyytymättömänä.
Mummo kiiruhti taputtamaan hänen kättänsä ja sanoi lempeästi:
— Jumala tietää, etten minä väheksy sinun luonteesi lujuutta, Sander.
— Ja ruveten sekoittamaan lasiin poikansa lempijuomaa kuumasta
maidosta ja sahdista hän sitä tehdessään jatkoi:
— Mutta minä tiedän useita nuoria miehiä, isänmaallisia ja lupaavia
aatelisten poikia, jotka ovat siellä venäläistyneet ja sinne jääneet.
Alku on aina ollut sama: he ovat ruvenneet seurustelemaan venäläisten
naisten kanssa, muka kieltä paremmin oppiakseen.
Aleksander sanoi:
— Siinä he ovat menetelleet sangen viisaasti.
Mutta mummo katsahti häneen merkitsevästi ja varoittavasti:
— Ai, ai, Sander, etköhän luota liiaksi itseesi? Venäläiset naiset
ovat kauniita ja osaavat hyvin veikistellä. Moni lujaluontoinen
suomalainen on antautunut heidän pauloihinsa.
— Eikö äiti voisi nimittää joitakuita noista lujaluontoisista? —
kysyi Aleksander, hiukan ivallisesti väräyttäen silmää, ja sen
sovittamiseksi pyytäen lisää mielijuomaansa.
Mummo kaatoi, hyvin tietäen, että pojan hellyys äitiä kohtaan oli
paljon suurempi kuin hänen tunnettu valmeutensa sukkeluuksiin. Usein
mummo vähän pelkäsi Sanderinsa teräväkielisyyttä, jonka lähestyminen
näkyi jo kaukaa: pojan nenänpielet painuivat vähän alemmas, ikäänkuin
estämään ylähuulta osoittamasta mielihyvää valmistuvan sukkeluuden
johdosta. Mutta vaikka lähestyvä sukkeluus nytkin näin edeltäpäin
ilmaisi itsensä, jatkoi mummo urhoollisesti puheensa juonta.
— Se vanha kamariherra, — sanoi hän, — huomasitko hänet
illallisilla, kolmantena kuvernööristä? — hän on ollut osallisena
Suomen sodassa ja hän sanoi, että Sveaborgin oikeat valloittajat olivat
kauniit venakot, jotka joka ilta tanssivat upseerien kanssa Helsingin
rantapuistossa.
Aleksanderin kasvot kävivät äkkiä vilpittömän totisiksi ja kaikki
leikinlasku jäi. Hän nousi pöydästä ja alkoi kävellä edestakaisin
ruokahuoneessa, kädet housuntaskuissa ja katse maassa. Hän sanoi:
— Se, mistä aioin kysyä äidin mieltä, ei oikeastaan ollut tämä
kuvernöörin puhe. Tahtoisin vain tietää mitä te ajattelette siitä, mitä
puhuttiin pöydän toisessa päässä, siitä mitä kuvernööri ja ne muut
pitivät mahdottomana, siitä että ruotsin kieli vaihdettaisiin suomeen?
Luullen, että Aleksander oli tässä kysymyksessä ehdottomasti
kuvernöörin kannalla mummo alkoi puhua ikäänkuin puolustautuakseen, jos
hänen omassa kannassaan näyttäytyisi jotakin toista.
— Katsoppas, Sander, minä olen kasvanut papillisissa piireissä, ja
niinkuin sinä tiedät, he eivät ainoastaan saarnaa suomeksi, vaan kansan
tähden he usein jokapäiväisessä elämässäkin viljelevät tätä kieltä, ja
monet — niin, isänikin oppi ja rakasti sitä. Sitten olen miesvainajani
kanssa asunut Hovilan kartanossa — kuinka monta aikaa olenkaan! —
sydän-Karjalassa, jossa te lapset kasvoitte, ja siellä ei ruotsia
kuulekaan. Te haastelitte kotonakin usein pelkkää suomea, ja isä oli
iloinen, kun teidät saatiin kouluihin, ettei ruotsi päässyt unohtumaan.
Minä puolestani olen aina suomea rakastanut.
— Mutta kuvernööri vihaa sitä ja lakkautti sen lehdenkin. Hänen
mielestään vain se, joka vihaa suomen kieltä, on kelvollinen mies.
— Katsoppas, hän ja patruuna ja kaikki ne muut pelkäävät, että jos
ruotsin kielestä luovutaan, niin venäjä tulee sijaan, ja silloin koko
maa venäläistyy.
— Oho, oho, vai sitä he pelkäävät!
Mummo sanoi ikäänkuin omissa ajatuksissaan:
— Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi kuvernööri luulee, että vain
puhtaasti ruotsalainen mies voi Pietarissa olla venäläistymättä.
Ja hän vaipui vielä syvemmälle ajatuksiinsa.
Sen vuoksi mummo ei voinut nähdä, että eloisa puna oli noussut hänen
Sanderinsa poskille ja silmät uhmaavasti välähtelivät.
— Äiti, — virkahti Aleksander äkkiä.
— Niin, niin, missä me olimmekaan ... sanoi mummo heräten
ajatuksistaan, — minä vain tarkoitin, että kuvernööri...
Mutta malttamatta kuulla loppuun Aleksander sanoi päättävästi:
— Minun mielestäni majuri, piirilääkäri ja keitä niitä olikaan siellä
pöydän huonommassa päässä, he olivat aivan oikeassa. Suomalainen rahvas
on saatettava arvonsa tuntoon, sanoi piirilääkäri. Ja niin se on.
Mummo vähän hätääntyi.
— No, no, Sander, — hän kiirehti oikaisemaan, nyt kohdistaen koko
huomionsa poikaansa, — eivätköhän he sentään liioittele. Se
piirilääkäri on suuri fantasti. Hän tahtoisi mennä pitemmälle kuin itse
lehtorikaan oli mennyt. Hän tahtoisi saada palvelijat syömään samassa
pöydässä herrasväen kanssa. Mutta mitä siitä tulisi, jos kaikki
arvonerotus ihmisten välillä poistettaisiin? Olisiko se Jumalan tahdon
mukaista? Ei. Vaan minä sanon niin kuin se tuleva piispamme sanoi viime
saarnassaan: "Kedon kukat, joita Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon,
on Hän kuitenkin luonut erivärisiksi ja erimuotoisiksi, toiset pukenut
suurempaan, toiset vähempään loistoon. Niin ihmistenkin keskuudessa. Ja
mitä Hän on säätänyt, sitä älkööt ihmiset muuttako."
— Ei ole kysymys siitä, että suutareista tehtäisiin kuvernöörejä! —
sanoi Aleksander vähän kiihkeästi.
— Hm, — huoahti mummo hiljaa, — minä luulen, että kysymys on siitä
enemmän kuin luuletkaan. Oppilaat menevät helposti opettajan edelle.
— Kysymys on vain, — kivahti Aleksander, — että sivistyneet
lähestyisivät rahvasta, omaksuisivat sen kielen ja siten nostaisivat
tämän kielen samaan asemaan missä ruotsin kieli nyt on, — siitä vain
on kysymys!
— Huomaanpa sinun oppineen paljon heiltä tänä iltana. Toistat vieraita
ajatuksia ja vieraita sanoja ominasi. Kuinka voitkaan kuvitella, että
virkamiehet, jotka ovat lapsuudestaan saakka puhuneet vain ruotsia,
yht'äkkiä muuttuisivat suomalaisiksi!
— Sen ovat velkaa rahvaalle ne, jotka asettuvat sen hallitsijoiksi, —
sanoi Aleksander varmasti.
— Haluaisinpa tietää kenenkä sanoja nytkin toistit, en ole tottunut
kuulemaan sinun suustasi noin korkealentoisia puheita.
— Ne ovat sen kyttyräselkäisen rehtorin sanoja, — vastasi Aleksander
avoimesti, ja hänen täytyi nenänsä avulla taas hillitä ylähuulta
hymyilemästä, sillä hän tiesi, että lyseon viisas rehtori oli äidin
suosiossa.
— Rehtorinko? — sanoi mummo hämmästyen.
— Niin, hän puhui hyvin viisaasti, — sanoi Aleksander tehostaakseen
vaikutusta. — Suomi on julistettava maan viralliseksi kieleksi!
— Tuo sentään haiskahtaa jo majurilta, — sanoi mummo. — Siihen mitä
_rehtori_ oli sanonut voisin kyllä minäkin suostua, mutta luuletko,
että siihen koskaan suostuvat ne, jotka — niinkuin kuvernöörikin —
eivät ymmärrä sanaakaan suomea!
Aleksander sanoi, että juuri samaa oli joku pöytävieraistakin kysynyt,
mutta siihen oli majuri vastannut, että joka ei tahdo olla suomalainen,
muuttakoon Ruotsiin.
— Kaiketi sangen yksinkertaista majurin mielestä! — sanoi mummo vähän
kiivastuen. Aleksander syyti uusia hiiliä liedelle:
— Semmoiset kaikki — oli majuri sanonut — oli paras panna suureen
proomuun ja, sopivan itätuulen puhaltaessa merellä, irroittaa proomu
rannasta.
— Niin hän sanoi, — lisäsi Aleksander, — ja niin se onkin.
— "Niin se onkin" sinä sanot, mutta tämähän ei ole enää rauhaa, tämä
on jo sotaa! — sanoi mummo kiihtymyksestä väräjävällä äänellä. — He
levittävät katkeruutta sovun sijaan, he nostavat pojat isiänsä ja isät
poikiansa vastaan, ah Sander, Sander, jospa sinä tietäisit kuinka he
ovat ylösalaisin myllertäneet koko tämän kaupungin.
Aleksander huomasi puhuneensa liian rajusti. Äiti oli ehkä jo liian
vanha, että olisi nuorten uusia aatteita kestänyt, ja mummon
huomaamatta hän ovelan hellästi käänsi puheen muuanne. Hän heittäysi
leikkisäksi, niinkuin voi tehdä vain se, joka tuntee keskustelun vain
vahvistaneen häntä kannassaan.
Muutaman päivän kuluttua oli Aleksanderin jo lähteminen takaisin
etelään. Hän näki nyt äitiänsä viimeisen kerran ennen upseeriksi
tuloaan ja myöskin ennen aiottua siirtymistään Pietarin
sota-akatemiaan.
Lähtöpäivänä hänen sisarensa ja ne veljistä, jotka asuivat samassa
kaupungissa, kokoontuivat muiden sukulaisten mukana mummon luo
saattamaan tätä nuorinta veljestä, joka ei ollut ainoastaan äidin
lempipoika, vaan joka oli koko perheen tulevaisuuden toivo. Jokainen
tahtoi jättää kadetille parhaimman neuvonsa ja toivomuksensa ennen
pitkälle matkalle lähtöä.
Viimeiset yöt mummo valvoi melkein läpeensä, milloin surren lähestyvää
eroa, milloin riemuiten mahdollisen menestymisen ajatuksista. Mutta kun
koitti eronpäivä, jonka iltana Aleksanderin oli lähdettävä, oli
mummolle selvänä kaikki, mitä hänen oli pojallensa vielä sanottava.
Senvuoksi hän saattoi viettää sen päivän tyynenä vain matkan
käytännöllisissä valmisteluissa. Rauhallisena, jopa iloisen
ystävällisenä hän puuhiensa ohessa neuvoi tyttärilleen kalakukon
oikeata leipomista, järjesteli eväskoreihin leikkeleitä, munia, maitoa
ja sijoitteli tavarat matkakirstuun.
Pihaliiteristä oli vedetty esille vanha, leveä kuomureki. Se oli yksi
niitä harvoja esineitä, jotka huutokaupassa olivat säilyneet vieraisiin
käsiin joutumasta, sitten kun Hovilan kartano oli huonon holhoojatoimen
vuoksi irtaimistoineen myyty ja suvun entinen varallisuus hävinnyt.
Tämä kuomureki oli Karjalasta kaupunkiin tuonut mummon ja alaikäiset
lapset, kyytihevosella tosin, mutta vanha Hovilan kuski Jaakko
ohjaksissa. Jaakko oli sitten jäänyt kaupunkiin yleiseksi ajuriksi,
mutta kuomureki mummon asunnon pihaliiteriin jonkinlaiseksi
pyhäinjäännökseksi. Se oli sama reki, jolla mummon isä, piispa vainaja,
oli suorittanut hiippakuntansa tarkastusmatkat. Vielä oli jäljellä
hänen käyttämänsä karhuntaljakin, joka nyt vedettiin esille pippuri- ja
terpentiinirievuista ja naulattiin karvat pörrölle reenpohjaan, ettei
pakkanen päässyt alta päin kylmäämään ja että öisin saattoi olla
makuulla pitkänään. Toinen talja, sekin piispan ajoilta säilynyt, tuli
matkaajan peitteeksi, joten hän sai nukkua kuin kotivuoteessaan.
Päivän hämärtyessä tuli mummon luo vielä muutakin väkeä sukulaisten
lisäksi lähtöä katsomaan ja matkaonnea toivottamaan.
Mutta viimeisellä hetkellä vei mummo poikansa syrjään vieraiden
hälinästä, omaan hiljaiseen huoneeseensa, jonne hän oli koonnut tulen
ääreen Aleksanderin matkasaappaat ja turkit lämpiämään. Siellä paloi
talikynttilä ja valkea viskeli punaisia loimuja takasta pitkin seiniä
ja kattoa.
Aleksander istahti sohvaan ja rupesi hartaasti albumia katselemaan
voidakseen paremmin peittää mahdollisia liikutuksen oireita.
Mutta mummo, joka oli jo istuutunut keinutuoliin, nousi siitä ja meni
muka savuavaa talikynttilää niistämään, eikä ollut löytävinään saksia.
Kun Aleksander huomasi mitä äiti teki, rupesi hänen nenäänsä
kutittamaan ja hänen täytyi aivastusta välttääkseen nousta ja mennä
uunia sekoittamaan. Siellä hän rupesi hiilihangolla kolhimaan viattomia
kekäleitä, jotka eivät vielä voineet taittua.
Nyt keksi mummo tehtäväkseen mennä ottamaan hiilihankoa hänen
käsistään, koska poika ei muka osannut uunia oikealla tavalla hoitaa.
Mummo kiihoittui aivan liian ärtyisäksi, aikoen kiivaasti temmata
hiilihangon käteensä. Mutta kun Aleksander ojentui sitä hänelle
antamaan, ei mummo enää voinutkaan hillitä kyyneliään, vaan kapsahti
hänen kaulaansa ja alkoi tutista sisällisestä itkusta.
— Istuhan nyt tuonne keinutuoliin, minä käyskentelen tässä ja sanon
sinulle mitä vielä on sydämelläni, — puhui hän. — Monta kertaa, rakas
Sander, olen kauhistuen kysynyt itseltäni: annanko minä oman poikani
suden suuhun, kun lähetän hänet entisen vihollisemme maahan!
Ajattelehan, olla kymmenkunnan vuotta käyttämättä kotikieltä, oppia
ehkä ajattelemaankin vieraalla kielellä, omaksua vieraita tapoja,
vieraita makuja...
— Te unohdatte, äiti, — sanoi Aleksander, — että minä lähden omasta
tahdostani enkä teidän neuvostanne.
Nyt mummo pysähtyi ja sanoi melkein huutaen:
— Sano siis minulle selvin sanoin, _miksi_ se on sinun tahtosi?
Aleksander oli ruvennut jälleen albumia selailemaan, ja siitä
katsettaan äitiin nostamatta hän rupesi vastaamaan välinpitämättömästi
niin kuin se, jonka päätös on järkähtämätön.
— No siksi, — sanoi hän, — että minäkin olen samaa mieltä kuin
kuvernööri tässä asiassa.
— Kuvernööri? — kysyi mummo haraten päätään ja koettaen koota
ajatuksiansa, — olenpa unohtanut mitä se kuvernööri sanoi... Mitä se
olikaan?
— Hän sanoi, että Pietarin sota-akatemiaan kelpaavat vain semmoiset
lujat miehet, jotka eivät voi siellä venäläistyä.
— Niin, niin hän sanoi, ja ymmärränhän minä että maamme etu vaatii ...
ja tiedän myös, että sinä olet lujaluontoinen ... ah, äskenhän vielä
luin sinun kirjeitäsi poikavuosiltasi, taisit olla neljännellä luokalla
silloin, miten ne yläluokkalaiset kokeiksi kiduttivat nuorempia ja
sinua erittäinkin ... mutta sinä kestit kokeet itkuun tillahtamatta.
— Minä olin melkein ainoa tavallinen aatelinen heidän joukossaan, he
olivat kaikki korkea-aatelia, — sanoi Aleksander väliin.
— En luule, että syynä oli muu kuin vallattomuus, jos ehkä pieni
kateuskin, sillä olithan sinä tiedossa ja taidossa heitä kaikkia
etevämpi. Mutta älä huoli, olet lujaluontoinen, et itkenyt. Tulee nyt
eteesi ehkä toisenlaiset ja suuremmat koettelemukset, ole niissäkin
yhtä luja. Muista myöskin aina, että Jumalan vastaanottohuoneessa ei
ole tilaa niille asiamiehille, jotka eivät osaa vilpittömällä sydämellä
jättää oven taakse kaikkea katkeruutta ja pitkävihaisuutta
kanssaihmisiänsä kohtaan.
Aleksanderin totiset silmät kirkastuivat näiden sanojen aikana,
välähdellen sisäistä ylpeyttä äidin puolesta.
— Sanokaapa, äiti, miten on sen asian, eikö äitinne ollut kreivillistä
sukua?
— Jätä nuo tuollaiset, Sander, — sanoi mummo torjuvasti huiskuttaen
kättään, — sinäpä nyt itse johdit siihen mitä minulla vielä oli
sinulle sanomista. Tahdon puhua suoraan mitä ajattelen. Olen huomannut
sinussa erään ominaisuuden, joka ei varmaankaan ole Herralle otollinen:
etköhän sinä ole vähän liiaksi kunnianhimoinen, rakas Sander?
Aleksander tahtoi jotakin vastata, mutta ei löytänyt sanoja, hän vain
ojentui ja ikäänkuin puolustaakseen itseään äidin syytöstä vastaan jäi
katsomaan suoraan hänen silmiinsä.
— Tahtoisin varoittaa sinua, Sander, kunniantavoittelemisen
houkutuksesta, se on houkutuksista pahimpia. Voihan näet hyvinkin olla,
että sinä kyvylläsi herätät Venäjällä esimiestesi huomion ja että
hallitsija itse, ansiosi tunnustaen tahtoo koristaa sinut tähdillä ja
kunniamerkeillä. Ensin ajattelet: hallitsijan tunnustus on minulle
tarpeen Suomen asiaa varten, mutta ennen kuin huomaatkaan on korkeitten
suosio ja kiitos tahrannut mielesi ja sinä tavoittelet sitä omaa
itseäsi varten. Ajattele siis paremminkin näin: Ellen työlläni Jumalaa
palvele, niin kunniamerkit tulevat minulle ansiotta, mutta jos
palvelen, niin kunniamerkit eivät riitä työtäni palkitsemaan. Kumarra
tosin kohteliaasti ja kiitä niin kuin kaikkinainen soveliaisuus vaatii,
mutta kunniantähtiä kantaessasi ole niinkuin ei rinnallasi mitään
hetaleita olisikaan. — Ah, Sander, Sander, — sanoi mummo vihdoin,
syrjäyttäen valkoisen uutimen ikkunan edestä ja ulos katselemalla
peittäen Aleksanderilta liikutuksensa, — loppumattomasti voisin vielä
puhua kanssasi, ja paljon, paljon minulta jääkin sanomatta, mutta
katso, ulkona ovat jo tähdet syttyneet ja lähtö on edessä.
Viimeiset sanat värähyttivät hänen ääntänsä ja, kaiketi liikutuksensa
purkautumista tukehduttaen hän pysyi pitkän tuokion ikkunan ääressä,
yhä muka tähtiä tutkien. Mahdollista oli myöskin, että hän rukoili
itsellensä voimaa.
Vihdoin jälleen kääntyessään Aleksanderia kohti olivat hänen kasvonsa
jokapäiväisen huolettomat, ja molemmilta puolin ohimoille valahtaneita
harmaita suortuviaan pyyhkien syrjään hän ryhtyi toimeliaasti ja
iloisesti lähtöpuuhiin.
Jaakko oli ajanut kuomureen jo pihalle, eväät, tavarat, loimet ja
jalkapeitteet olivat paikoillaan.
Aleksander tuli kuistin ovesta karvalakkiin ja pitkään turkkiin
puettuna. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset peurannahkasaappaat ja
käsissään kankeat karvakintaat — nuokin kaiketi piispavainajan
peruja. Aleksander oli lujasti päättänyt olla estelemättä äitiä
matkavarustuksissa, menivätpä nämä mihin liiallisuuksiin tahansa.
Kuumana turkeissaan hän vain kohautteli huokaillen kulmakarvojaan, jopa
pakottautui taputtamaan mummoa milloin olalle milloin selkään. Ei
sanallakaan vastustanut, kun äiti alkoi hänen kaulaansa pauloittaa
mahdottoman pitkää, paksua villavyötä. Äärimmäisiä kärsivällisyyden
voimia kootakseen hän vihdoin vain ummisti silmänsä, kun vyönpuolet
kierrettiin tiukaksi köydeksi rinnan yli vyötäisille asti ja siitä
kiedottiin moneen kertaan hänen vartalonsa ympäri, pantiin selässä
solmuun, nostettiin ristiin olkain yli ja taas ristiin rinnan yli ja...
Vaikeinta oli Aleksanderin sentään koettelemusta kestää, kun mummo
keksi ruveta sovittelemaan karvalakin ylitse vielä tuota töppöpäistä
sotilaspaslikkaa, jota kadetit pitivät ylpeytenään olla käyttämättä
pystyssä pahimpinakaan pakkasina. Mutta Aleksander kesti tämänkin
nöyryytyksen. Ainoa tuskastumisen merkki pääsi ilmenemään vain siinä,
että hän tempasi kuistinoven auki hiukkasen liian aikaisin, niin että
mummon kädet vain oven ulkopuolelle venytettyinä hädin tuskin
ennättivät kietoa paslikan alapäät kaulan ympäri. Heidän tullessaan
ulos lämmin höyry syöksähti valaistusta oviaukosta ja Aleksanderin
keuhkoista ulos pakkasyöhön.
Kaikkiin lukuisiin läsnäolijoihin, jotka heidän jäljessään nyt tulvivat
saattajina pihalle, oli tarttunut mummon keveä ilomielisyys, mikä piti
loitolla eron katkeruutta, ja hän itse esiintyi ikäänkuin tämän
mielialan johtajana vielä sittenkin kun Aleksander oli monien hellien
naiskäsien avulla pakattuna rekeen pitkäkseen makuuasentoon taljojen
alle — niinkuin ennen kai piispa pakattiin tarkastusmatkoille
lähtiessään. Viimeisellä hetkellä äiti yhä samassa keveyden vireessä
taputti häntä hyvästiksi, pimeässä kuitenkaan osumatta hänen
kasvoihinsa, ja sitten antoi tilaa muille, nimittäin lukuisille
tädeille.
Mutta reen jo lähdettyä tädit ja tyttäret kääntyivät ympärillensä
katsomaan ja Aleksander kuuli heidän ihmetellen sanovan:
— Mihin mamma joutui?
Ja Aleksander arvasi, ettei mummo ollutkaan kestänyt loppuun asti, vaan
viimeisenä hetkenä taittunut iloisuutensa vireestä ja poistunut.
Hän piti silmiänsä ummessa sekä lähdettäessä että portista ulos
ajettaessa ja vielä kadullakin, ikäänkuin siten pannakseen äärimmäisen
hänestä riippuvan tukkeen kiehuvan kärsimättömyytensä mahdolliselle
purkautumiselle. Sillä hänen äsken äidin pyynnöstä nöyrästi
suostuessaan paneutumaan pitkäkseen rekitaljan alle olivat hänen
mielentasapainoaan panneet yhä kovemmalle koetukselle nuo hänen
pakkaustaan jatkaneet tädit, jotka olivat hyörineet reen ympärillä.
Mahdollistahan on, että nuori sotilas piti silmiään ummistettuina vain
etteivät kyynelet, jotka pyrkivät kihoomaan äidin liikuttavan, hänen
kasvojaan turhaan etsineen taputuksen johdosta, pääsisi esille. Mutta
mokomaa heikkouden todistusta hän ei olisi voinut itsellensä tunnustaa
saati muille näyttää. Ja kohta oli kaiken selitykseksi mitä kiehuvin
kiukku riehahtanut tätejä vastaan. Sillä olihan hän vain äidin mieliksi
eikä suinkaan noiden tätien vaatimuksesta suostunut makaavaan
asentoon ja tuohon sotilashenkilölle kokonaan sopimattomaan naisten
hemmoitteluun, joka oli haudannut hänet turkkien ja inhoittavien
villavaippojen alle kuin sairaan akan. Jo hengittämisenkin vaikeudet
niiden alla vaativat liikkumattomana pysymiseen suurta
hillitsemiskykyä.
Aleksander piti silmänsä ummessa koko ajan kun vielä kuuli kaupungin
ääniä, ohiajajien tiukusia tai koirain haukuntaa, ja hän ihmetteli
miten pitkälle sitä kaupunkia kestää ja miten kauan sitä
kärsivällisyyttä koetellaan.
Mutta kaikkien äänien vihdoin vaiettua, kun reki pakkasessa kitisten
tuntui jo laskeutuneen järvenselän tasaiselle jäälle, hän yht'äkkiä
riuhtasi taljat syrjään ja ponnahti istumaan. Ensi töikseen hän
kiskaisi töppöpäähineen nauhat auki, sitten tukehtuvaisen raivolla
irroittui villaisesta vyöstä ja vääntäytyi ulos pitkästä turkista,
kunnes hänen yllään ei ollut muuta kuin tavallinen kadetin talvipäähine
ynnä mustasarkainen vormuun kuuluva päällystakki, tiukasti kiristettynä
kadettipuvun vaatimiin poimuihin, ja paslikka riippumassa kolmiona
niskassa, niinkuin tavallisesti, päiden ollessa sidottuina ristiin
rinnan yli ja pujotettuina leveän, mustankiiltävän, suurella
nelikulmaisella vaskisoljella varustetun nahkavyön alle. Myöskin
peurannahka-saappaat hän kiskoi jaloistaan.
Ah kuinka ihanaa oli hengähtää näin vapautuneena! Kaikki se
painostava sidottuna-olemisen tunne, johon äidin siveellinen
ankaruus tahtoi mielen vangita, kaikki hänen vaatimuksensa kunnian ja
maineen tavoittelusta luopumiseen höllentyivät ja ilmaisivat
perusteettomuutensa. Miksi äiti tahtoi olemaan niin erilaisena kuin
kaikki muut olivat? Siellä kadettikoulun penkeillä ja opettajainkin
korokkeella oltiin täydestä voimasta kunnianhimoisia. Oli hauskaa ja
mieli aina iloinen.
Ja oman itsensäkö vuoksi hän tahtoi kerran kohota korkea-aatelin
riveihin? Eikö hänen aikeissaan ollut mitään sen ylevämpää? Oli kuin
olikin, vaikka äiti ei sitä huomannut. Tarkoituksena ei ollut
oikeastaan mikään muu kuin heidän vähäpätöiseksi jääneen ja unohtuneen,
Karjalan saloilla suomalaistuneen aatelissukunsa nostaminen sille
kuuluvaan arvoon. Mitä itsekästä oli tämmöisessä pyyteessä! Eikö se
ollut välttämätöntä jo yksistään äidinkin vuoksi, tuon sekä oman
sukunsa että luonteensa ylevyyden puolesta ainutlaatuisen ihmisen
vuoksi, joka nyt syyttä suotta unohdettiin kaukaisen kyläkaupungin
piiloihin? Ja eikö se vihdoin ollut välttämätöntä sen tahran
hieromiseksi pois sukuannaaleista, joka oli koitunut äidille ja hänen
lapsilleen, kun tuhlailevat holhoojat olivat menettäneet isä vainajan
suuren maaomaisuuden ja sukuvarallisuuden, jättäen lesken ja lapset
äärimmäiseen köyhyyteen?
Vastaa äiti — ajatteli nuori Aleksander — enkö olisi huono mies,
ellen hankkisi sinulle hyvitystä ja ellen pystyisi nostamaan sukuamme
jälleen kunniaan!
Nyt johtui hänen mieleensä koko se uusi valtava vaikutelma, minkä hän
oli vain muutama päivä sitten kokenut tuomiorovastin luona. Eikö tässä
ollutkin kysymys — paitsi äitiä ja sukua — kokonaisen kansan
nostamisesta sille kuuluvaan kunniaan ja voimaan! Eikö itsensä
ylentäminen tässä tapauksessa ollut koko kansakunnan ylentämistä!
Ja jokin odottamaton riemastus vavahdutti nuoren Aleksanderin olemusta,
kun hän näin ajatteli omat yksityiset tarkoitusperänsä yhtyneiksi
suuren aatteen vanavesiin. Hän joutui niin kuohuksiin, että
ruumiillisestikin hänen jäsenensä etsivät välittömään toimintaan
purkautumista.
Kuomu alas! — hän ajatteli ja alkoi rytyytellä sen jännerautoja.
Parista voimakkaasta nykäyksestä se lyyhistyikin kokoon, pudoten
alas reenselustalle. Ja hänen eteensä aukeni nyt pohjoinenkin
taivaanpuolisko. Sitäpä se eteläinen oli ollut niin kelmeissä tähdissä.
Pohjoinen säteili mahtavissa revontulissa. Viuhkana ne viskelivät
liekkejänsä äärestä ääreen ja aina taivaan ylimmälle laelle asti, jonka
pienet hattarat punersivat.
Tuntui kuin nuo liikkuvat valot olisivat olleet hänen saattajansa
kunniakkaalle elämäntielle. Oli kuin armaan äidin käsi olisi niissä
hänelle vielä huiskuttanut, tahtoen peruuttaa paljon siitä mitä kotona
oli tullut sanotuksi, lähettäen hänelle siunauksensa ja tunnustaen
hänen aikeensa miehekkäiksi ja oikeiksi.
Revontulineen, linnunratoineen, pohjantähtineen, otavineen, kuinka
paljon ylevämpi, komeampi, loistavampi olikaan tuo taivas tämän köyhän
maan öisiä rantoja, jotka pimeydestä häämöittivät matalina kaistaleina,
ja läheltäkin katsoen olivat vain vaivaista rantapajukkoa,
leppärisukkoa, rantakivien lokeroissa kasvavaa! Semmoiset loppumattomat
rantaseudut olisivat tavallisissa oloissa vieneet mielen masennuksiin,
mutta nyt Aleksander vain niistäkin iloitsi. Nekin olivat kerran
nousevat, nousevat suuren aatteen mukana.
— Jaakko hoi! — huudahti Aleksander riemunsa yltäkylläisyydessä
ukolle, joka puolitorkuksissa könötti kuskipukilla.
Ukko hätkähti valveille ja alkoi kiireesti piiskata juoksuun hevosta,
joka veltossa käymätahdissa teki laiskaa nousua rantatöyräälle.
— Onpa tämän reen valjaissa tainnut olla pulskempiakin hevosia ennen
aikaan, vai mitä, Jaakko? — sanoi Aleksander selvällä suomenkielellä,
koettaen herättää vanhassa rengissä luottamusta tuttavanomaisella
puhuttelulla. Mutta Jaakko hätääntyi peräti ja rupesi nostamaan
karvalakkia kaljusta päästään.
Paitsi torkuksistaan piti Jaakon tuossa tuokiossa herätä muistelemaan
kauan sitten menneitä aikoja, jolloin tämän piispanreen edessä todella
oli ollut komeita Hovilan hevosia. Äkkinäinen oman nimensä kuuleminen
nuoren sotaherran suusta saattoi Jaakon kuitenkin vain änkyttämään
vastaukseksi, nimittämään häntä everstiksi ja paljastamaan ensi hätään
päänsä.
— Älähän vilusta päätäsi, Jaakko, enkä minä toisekseen ole vielä
eversti, sano vain Santuksi, niinkuin ennenkin sanoit.
Tämä puhe pelästytti Jaakon vielä enemmän. — "Mitähän tästä nyt
sukeutuukaan", — ajatteli hän epäluuloisena, sillä hän oli eläessään
paljon kärsinyt herrojen tähden, ja erittäinkin sotaherrojen, jotka
olivat polttaneet hänen vanhempiensa talon, niin että kun hän sodan
päätyttyä sai kotiinpaluu-luvan, ei ollut kuin raunioita entisillä
asuinsijoilla, laihot hevosten sotkemina ja vilja-aitat tyhjinä. Sitten
hän oli monet kovat kokien ansainnut leipänsä renkinä, sitten
rahdinajajana ja vihdoin joutunut ruununvoudin kartanoon, joka oli
hänelle antanut torpan ja ajomiehen päiviä oli tehtävä kartanoon. Hänen
luottamuksensa herrojen oikeuteen oli silloin kuitenkin jo niin
kokonaan mennyt, ettei hän tätäkään ruununvoudin selittämätöntä
hyväntahtoisuutta voinut olla epäilemättä joksikin koukuksi, jolla
hänen onneansa tahdottiin tukahduttaa. Eikä kauan tarvinnutkaan odottaa
kohtalon kovuutta. Kartanonherran kuoltua holhoojat ensi töikseen
rupesivat häätämään häntä torpasta.
Sen tähden, kun Aleksander, turhaan odotettuaan puheisiin ryhtymistä,
koetti tunkeutua Jaakon asioihin hänen mielenkiintonsa virittämiseksi
ja tiedusteli miten se torpanmenetys oli oikein tapahtunut, josta äiti
oli hänelle kertonut, mykistyi Jaakko epäluuloisesti ja puhui
päättömiä, sanoi, että se kun Korkea Oikeus minkä määrää, niin se lie
oikein eikä ole muuta kuin lähteminen.
Aleksander aikoi jo jättää ukon rauhaan ja rupesi vetämään
nahkasaappaita takaisin jalkoihinsa yökylmää vastaan. Kun ei tahdo
haastella, niin ollaan vaiti.
Mutta nyt alkoivat Jaakossa ajatukset kiertyä toiseen suuntaan.
Kyllä hän oli tämän Aleksanderin nähnyt, joka oli ollut ruununvoudin
kuollessa vasta nelivuotias, ja muisti hän koko lapsilauman, jonka oli
tässä samassa reessä kuskannut kaupunkiin sen suuren vararikon jälkeen.
Muisti hän juuri tätä Santtua istuttaneensa aina sen valkoisen ruunan
selkään, jolla vettä lähteestä ajettiin.
Ja nyt hän muisti jälleen ruununvouti vainajankin, sen ankaran
järjestyksenmiehen, joka oli hänelle omin ehdoin torpan antanut. Ja
vähäistä lämpöä, niinkuin pienestä kitupiikistä lähtevää, ei sen
isompaa, tuikahti hänen sydämensä pohjassa entistä kartanonherraa
kohtaan. Eipäs se oman ikänsä aikana häätänyt, holhoojat sen tekivät,
jotka kartanonkin hävittivät. Kerranko hän oli heille Sortavalasta asti
samppanjan haussa ja yhdenkö rekilastin hän kartanoon ajoi, kun herrat
huijasivat ja kellarit tyhjenivät! Sitä ei ruununvouti vainaja tehnyt.
Olisikohan tuo sittenkin sulasta mielenhyvyydestä sen torpan antanut!
Jaakko hylkäsi mokoman ajatuksen melkein naurettavana. Sydämen
hyvyydestä saattoi joku antaa toiselle vanhat vanttuunsa, mutta ei
maata, josta leipä kasvaa, — hän ajatteli, — kyllä siinä vain piru
alla oli. Ja yhtyi mielessään jälleen esi-isiinsä, jotka häntä
varoittivat herroihin luottamasta. Rikkaan on maan tavara, köyhän
taivaallinen, — hän ajatteli huokaisten hurskaasti ja hänen mielensä
kääntyi maallisista, jonka jälkeen hän kyykötti kuskipukillansa
niinkuin ennenkin, ajatukset tähtien tuolla puolen.
Mutta niinkuin tähtien lento ei kysy hetkeä ihmiseltä, niin eivät hänen
ajatuksensakaan. Ne kulkevat omin päin. Ne kolkuttavat kolkuttamistaan,
kunnes avataan ja vastaanotetaan.
"Älähän vilusta päätäsi, Jaakko" ... "älähän vilusta päätäsi, Jaakko"
... ne kolkuttaen hokivat. Ja taas: "sano vain Santuksi, niin kuin
ennenkin" ... "sano vain Santuksi"... Merkillisiä sanoja herran suussa!
Ne hokivat niin kauan, että Jaakon täytyi vihdoin laskeutua jälleen
alas tähtien tuolta puolen ja uudelleen ajatella kyydittäväänsä nuorta
sotaherraa. Olisikohan tuo perinyt isävainajansa mielenlaadun!
Ei Jaakko muistanut useinkaan eläessään kuulleensa herrain suusta noin
selvää suomea. Olipa osannut lapsuutensa suomen säilyttää. "Sano vain
Santuksi, sano vain Santuksi"... Olisikohan haastella koko asia?...
Oli kulunut lähes puolisen tuntia ennen kuin Jaakko siis tuli nuoren
herran kysymykseen vastanneeksi.
— Erehdys siinä taisi tulla, siinä torpan menetyksessä, — sanoi
Jaakko muka välinpitämättömästi naputellen piiskanvarrella
saappaitansa.
Aleksander, joka oli jo kaukana omissaan, ryhtyi mielellään uudestaan
puheluun.
Jaakon puheista kävi selville, että syynä torpan menetykseen oli ollut
hänen kykenemättömyytensä käsittää kihlakunnanoikeuden ruotsinkielistä
pöytäkirjaa.
— Sehän se meikäläiselle turman tuottaa — sanoi hän huokaisten, —
kun noita papereita ei itse ymmärrä ja asiamies sattuu juopottelemaan.
— Ole huoletta, Jaakko, — sanoi Aleksander, — jos et torppaa enää
takaisin saakaan, niin kyllä tuomarit ainakin saadaan suomeksi
kirjoittamaan. Ei mene kymmentä vuotta.
Nyt antoi Jaakko ruunalle kolme piiskanläimäystä ja vielä helisteli
reenpohjassa olevaa rautaketjua, josta ruuna säikähtyneenä läksi karkua
juoksemaan. Mutta Jaakko käännähti ketterästi kuskipukillaan nuoreen
sotaherraan päin ja, ikäänkuin olisi pelännyt rannan puiden kuulevan,
käpristyi lähemmäksi häntä ja kiihkeällä kuiskauksella kysyi, oliko
todella jotakin semmoista kuulunut keisarilta päin?
Pitkin ja poikin sai Aleksander ukolle selitellä, että semmoinen suuri
muutos Suomen oloissa tulee tapahtumaan Suomen omain miesten toimesta,
että eivät ainoastaan tuomarit, vaan kaikki virkamiehet vallesmanneista
ja ruununvoudeista kuvernööreihin asti oppivat suomea puhumaan ja
vastaanottavat suomalaisia asiakkaita. Mutta Jaakko tuli alakuloiseksi.
Ei hänen suustansa enää kuulunut muuta kuin "jokohan" ja "tokkohan".
Mistäpä ne Suomen herrat nyt niin rakkaiksi tulisivat, murahteli hän.
Vihdoin Aleksanderin täytyi ukolle myöntää, että paljonhan tietenkin
riippuu niistä miehistä, jotka ovat keisaria lähinnä.
Silloin Jaakko jälleen elpyi. Hän toimitti hevosen uudelleen juoksuun,
ja taas kääntyi kyydittäväänsä päin, vilkkaasti kysellen ja pohtien
tämän merkillisen asian salaperäisyyksiä. Keisari oli hänelle kaikki
kaikessa. Mikäli asia riippui Suomen omista herroista, sikäli se oli
hänen mielestään mahdoton. Hän tuntui oikein vihaavan semmoista
luuloakin. "Ellei keisari käske Suomen herroja, kyllä asia silleen
raukeaa", sanoi hän varmasti. Ja koko hänen palava toivonsa näytti nyt
kohdistuvan Aleksanderiin, joka ilmeisesti oli menossa Pietariin
keisarille tätä asiaa esittämään, ainakin koetti Jaakko parastansa,
että hänen everstissään semmoinen aie vahvistuisi. Hän lupaili koko
rahvaan ikuista kiitollisuutta sille miehelle, joka keisarin
taivuttaisi sellaisen käskyn Suomen herroille antamaan.
Mutta Aleksanderia suuresti tympäisi tämä ikivanha epäluottamus
ja viha yläluokkaa kohtaan, joka oli näin odottamatta ilmennyt
pehmytluontoisena, ehkä vähän tyhmänä pidetyn, aina orjamaisen nöyrän
Jaakon viisastelevissa huomautuksissa. Olisiko luullut tuosta
köhnyksestä semmoisia sanoja lähtevän!
Mitään halua ei Aleksanderilla ollut ruveta Jaakolle todistelemaan,
että herroissa saattoi olla innostumisen ja uhrautumisen henkeä.
"Viisas" Jaakko oli hänelle peräti vieras ja vähän vastenmielinen
olento, joka ei vähimmässäkään määrässä kiinnostanut häntä. Hän olisi
voinut pitää vain "tyhmästä" Jaakosta.
Hän ei paljoakaan enää välittänyt kuunnella Jaakon puheita, erittäinkin
senjälkeen kuin ne olivat suistuneet takaisin torpanmenetykseen. Ensin
hän hymisi jotakin vastaukseksi, kun tunsi sellaista odotettavan, mutta
vihdoin hän selälleen heittäytyen antoi silmiensä ummistua ja vajosi
sikeään uneen Jaakon jatkaessa selostuksiaan.
Hänen herätessään siitä unesta aamu oli jo valjennut.
Ensi ihmeekseen hän huomasi, että kuomu oli hänen yllään, vaikka hän
oli sen jättänyt auki. Kuski oli myös yön aikana hänen tietämättään
vaihtunut, ja hevonen oli toinen. Vielä hän ihmetteli, että hänen
päässään oli jälleen karvalakki, kadetinpäähine oli asetettu kauniisti
syrjään ja iso turkki oli levitetty hänen peitteekseen, aivan kuin oma
äiti olisi jälleen ollut häntä vaalimassa ja pistämässä turkinliepeitä
hänen alleen, ettei kylmä päässyt jäseniin, ja kohentamassa päänalusta
juuri tarpeeksi, ettei pää vertynyt. Hän tunsi itsensä mainiosti
levähtäneeksi ja onnelliseksi, aivan kuin olisi kotona herännyt ja
tuntenut nenässään keittiöstä tulevaa kahvintuoksua.
Jaakko oli kaiken tämän tehnyt, herättämättä unesta vaihtanut kyydin,
peittänyt lämpimiin, nostanut kuomun, ja itse nyt väsyneen hevosen
selässä kyyköttäen ratsasteli kotiin monipenikulmaista matkaa.
Aleksander ummisti taas silmänsä, ettei mikään turhanpäiväinen mielen
liikutus ja nenässäkutkutus pääsisi tekemään nuorelle sotilashenkilölle
sopimattomia äkkiyllätyksiä.