Tähän keskeytyvät Elisabetin nuoruudenmuistelmat, jättäen suuren aukon
ennenkuin jälleen jatkuvat, sillä kun ne jälleen alkavat, on elämä
Elisabetille jo kokonaan muuttunut, se on jo toinen, se ei ole
ikäänkuin entisen jatkoa, on ikäänkuin hypätty katkelman yli, jätetty
koskettelematta liian syvä kuilu, sydämelle liian arka aihe vältetty.
Kuinka sujuvaa ja helppoa olisikaan ollut jatkaa tätä helkkyvän
hilpeää kertomusta, jos kohtalo olisi suvainnut koreasti vain
yhdistää Elisabetin ja Litvinovin elämänlangat erottamattomaksi
yhteisköynnökseksi päivänpaisteessa liekkumaan!
Mutta ei!
Annettuaan heidän jo aavistaa keskinäisen rakastumisen oireita se
säälimättömästi erottaa heidät toisistaan. Ei sen tarkoitus aina ole
luoda porvarillista pikku onnea kahden toisiansa ymmärtävän sielun
välille. Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa,
tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki
rakenteet.
Ja todella, jos mieli löytää kohtalon sormea Elisabetin elämänteillä,
niin tuo viehättävä kertomuksen lanka on kuin kirveellä poikkilyötävä.
Sen päitä ei saa milloinkaan enää yhteensolmituiksi.
Sen sijaan — uuden langanpään löytämiseksi on mentävä ei ainoastaan
ajassa taaksepäin, vaan on paikallisestikin siirryttävä peräti muille
maille, kauas Pietarin loistosta.
On siirryttävä maahan, jossa ei puhuta eikä ymmärretä venäjän kieltä,
— maahan, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli ollut verisessä
sodassa Venäjän kanssa, — valloitettuun maahan, jonka on ollut pakko
peittää riehuvat vihanliekit kohteliaaseen ulkokuoreen ja osoittaa
notkistelevaa kiitollisuutta niiden armopalojen johdosta, joita
verivihollinen oli voittajan jalomielisyydellä ja valtioviisaudessaan
jaellut, — Ruotsista irroitettuun Suomeen.
Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia
hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava
tihkumasta!
Haavan toinen puoli oli: — pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan
todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta
haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään
asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti
ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa
tie sivistykseen ja valoon. Sen säilymisestä tuntui kaikki riippuvan.
Muudan omapäinen lehtori, nuorten maisterien ympäröimänä, oli kuitenkin
alkanut soitella omaa pilliänsä ja yhä useammat jo tanssahtelivat sen
tahdissa, vaikka hän soitteli kaukana maan keskuksesta, pienessä
kaupunkipahasessa, jonne hänet oli karkoitettu valtiollisen
vallattomuutensa tähden. Hän oli matkustellut ulkomailla ja nähnyt
siellä Saksan kansallisen yhteyden syntyvän. Ja semmoinen ajatus oli
hänessä kypsynyt, että Suomestakaan ei voi milloinkaan kokonaisuutta
syntyä, ellei sen virkamiehistö ja muu sivistyneistö ruotsalaisuutensa
asemesta omaksu maan omaa kansan kieltä, suomea, ja siirrä
sivistystänsä sille.
Mutta tämä oppi herätti kalvavaa katkeruutta siinä osassa ylempää
sivistyneistöä, joka luuli pitävänsä maan kohtaloa käsissään eikä
ajatellut maan itsenäisyyttä muuna kuin ruotsalaisuuden säilyttämisenä.
Ja mistä onkaan haettava Elisabetin kohtalon kadonnut langanpää tässä
katkerassa sekamelskassa!
On mentävä meren rannalta yhä pohjoisempaan. Jäitä ja talven puhureja
pelkäämättä on noustava kolmisenkymmentä penikulmaa niiden
loppumattomien vesistöjen alkulähteille, jotka kaukaisilta pohjan
perukoilta tullen virtaavat merta kohden. Siellä, näiden vesistöjen
pohjoisimmilla rantamilla, kohoaa mahtava vaara, joka ottaa vastaan ja
kokoaa selkäänsä äärimmäisen pohjolan talviset pyryt, sen raivokkaat
puhurit, mutta eteläisellä puolella suopi suojaa ihmisasumuksille,
kooten pienen kaupungin eteläiseen rantalaaksoonsa, niin että kun
vuoren pohjoispuolella lumimyrskyt riehuvat, saattaa kaupungissa olla
suojasää ja räystäät tippua.
Niinpä nytkin, kun Elisabetin Pietarissa, rantakadun valomeressä,
tuliset kolmivaljakot kiitävät kilpaa toistensa ohitse, tuolla
pohjolassa hiljainen, leuto yötuuli käy uneen vaipuvan pikkukaupungin
ylitse, tuoden kosteata havuntuoksua vuoren jylhistä metsistä. Uniset
yövahdit huutelevat kadunkulmissa kellonlyömiä ja palovaroituksiaan.
Turvallisesti on kaupunki hämärtynyt vuoren kohtuun.
Pienet valot ovat sammuneet.
Vain yhdessä talossa ovat ikkunat valaistut. Se on se talo, jossa
tuomiorovasti asuu. Se on harmaaksi maalattu talo ja sen rakennukset
ovat peltikatolla varustetut. Päärakennuksen kaikista ikkunoista hohtaa
kirkas valo kadulle asti, ja tämä asia on saanut joitakuita
kaupunkilaisten palvelijoita kokoontumaan toiselle puolen katua
ikkunoihin kurkistelemaan. Mutta uteliaat eivät voi mitään nähdä, sillä
toisissa ikkunoissa ovat kaihtimet alhaalla, ja missä ne olisivat
hajalla, siellä ovat fiikukset ja palmut tiellä, niin ettei parhainkaan
kurkistelija voi ratkaista kuka kulloinkin on liikkunut lehtien ohitse,
ei edes oliko se nais- vai miesvierailija. Joku kuski, joka torkkuu
odotellen kuomunsa pukilla, ei hänkään ole voinut antaa sen tarkempaa
selkoa kuin minkä kaikki jo tietävät: että tuomiorovastilla on
kalaasit.
Sisällä ovatkin pidot jo aika pitkälle ehtineet. Illallinen on syöty ja
kuvernööri, se korkea vieras, on jo lähtenyt.
Lähteneet ovat myöskin monet muut arvohenkilöt, niiden joukossa rikas
ja mahtava patruuna, joka oli kaupungin hienomman seuraelämän johtaja.
Samoin suuren, pohjoisen rovastikunnan kirkkoherra, josta oli tuleva
hiippakunnan piispa, — niin sanottiin.
Pahinta oli, että tämä lähtö oli ollut mielenosoituksellista. Yleinen
tapa olisi vaatinut pitempään istumista illallisten jälkeen niin
kunnianarvoisan isännän kuin tuomiorovastin luona, vallankin kun
vierailu ei tapahtunut hänen tavallisena vastaanottopäivänään, vaan
vuotuisen merkkipäivän johdosta ja erikoisesta kutsusta.
Rikas, sopua ja rauhaa rakastava tuomiorovasti oli saanut päähänsä
aivan pöyristyttävän aatteen: kutsua pitoihinsa yhtaikaa kaupungin
erimielisimmät ainekset, vaikka hyvin tiesi, että nämä ainekset eivät
enää moneen vuoteen olleet tavanneet toisiansa missään kutsuissa,
sisukkaan katkeruuden vallitessa kummankin ryhmän välillä.
Ensin alussa oli kaikki käynyt hyvin.
Kuvernööri tosin — se mahtava sotaherra ja sankari — oli sisälle
astuttuaan ja huomattuaan, mihin seuraan oli joutunut, osoittanut
ilmeistä oman arvonsa tunnon loukkaantumista, mutta hän oli kuitenkin
istuutunut ja noudattanut pidättyväisyyttä, puhellen armollisesti
isännän ja etevinten rouvien kanssa sujuvalla tukholmanruotsillaan.
Viisas tuomiorovasti oli sittemmin istuttanut hänet korttipöydän ääreen
kolmen arvokkaimman herran kanssa, nimittäin lukion ensimmäisen
rehtorin, yllämainitun patruunan ja kaupungin varakkaimman kauppiaan
seuraan, jolloin koko muu seura, joka tunsi itsensä arvossa alemmaksi,
pidättäytyi ottamasta kipeitä kysymyksiä kosketellakseen. Naiset salin
sohvilla ja nojatuoleissa, keskenään kaikkein erimielisimmätkin,
lipivät kauniisti portviiniä laususkellen toisilleen pelkkiä
kohteliaisuuksia, ja herrat toisessa huoneessa tupakoivat ja härppivät
kuumaa totia, tyytyen pelkkien pilajuttujen kertomiseen, vaikka vielä
eilen olivat ja huomenna varmaan tulisivat olemaan tukkanuottasilla.
Välistä syntyi herrain huoneessa kuoleman hiljaisuus. Joku kertoi
arveluttavan kaksimielistä juttua niin kuiskaavalla äänellä, ettei
puhetta kuulunut ovea kauemmas. Mutta se naurunrähäkkä, joka
äänettömyyttä seurasi, kuului kaikkiin huoneisiin keittiötä myöten. Ja
tuomiorovasti, joka liikkui vieraittensa joukossa huoneesta huoneeseen,
tyytyväisenä myhäili sovintojuhlansa onnistumisen johdosta. Se on se
siunattu majuri, joka siellä taas leikkasi sakean vitsin, — se
herttainen kirjapainon omistaja, — ajatteli hän.
Näin kävi kaikki sovinnollisesti illallisiin asti ja vielä alun
illallisiakin. Kohta ensimmäisten ruokaryyppyjen jälkeen syntyi niin
äänekkään ilakoiva puheenporina, kuin olisi seura varta vasten ollut
parhaista ystävyksistä kokoonpantu ja pelkkää vallatonta nuorisoa.
Mutta kaikki olivat kuitenkin joko vanhuksia tai keski-iän miehiä,
rouvineen ja arvonimineen.
Kuvernööri istui kunniapaikalla, pöydän yläpäässä, ja hänen lähimpänä
seuranaan, paitsi kaupungin arvokkaimpia rouvia, oli se vastainen
piispa, hieno patruuna ja rikas kauppaneuvos. Alipäässä sitävastoin
nähtiin nuo suuret rupattelijat, joita ei itse kuvernöörinkään läsnäolo
voinut hillitä keskenään äänekkäästi kuhisemasta ja liikoja
ryyppäilemästä, yläpään tapoja noudattamatta. Siinä oli se hupaisa
lääninmaanmittari, siinä kamariherran poika, maalari, siinä iloinen
musiikkimies, lukion laulunopettaja, siinä ennen kaikkea se entinen
majuri, kirjapainon perustaja, siinä kyttyräselkäinen lukionrehtori,
vilkas ja kiivas, siinä entinen piirilääkäri, loppumattomien aatteiden
mies.
Näiden iloisten ja innokkaiden pöytävieraiden joukkoon oli sijoitettu
myös seuran ainoa nuorukainen, joululomalle Haminasta saapunut
upseerikokelas, vielä kadetin puvussa. Hän istui totisena iloisten
ukkelien keskellä pöydän alapäässä, asemastaan vähän epävarmana, sillä
ensiksikin hänellä ei ollut viiksien paikoilla vasta kuin haituvia, ja
toiseksi tuntui osanotto liian äänekkääseen alipään porinaan vähän
sopimattomalta kuvernöörin läsnäolon vuoksi. Kolmanneksi, se aihe,
josta alipäässä keskusteltiin, lähestyi lähestymistään ajan pahinta
riitakysymystä, jota jokainen vieraista oli tähän asti ymmärtänyt
välttää, ennenkuin nyt alipään keskustelu alkoi tulla ryyppyjen ja
oluvien vuoksi kuuluvammaksi. Niin läheisesti kuin tämä keskustelu
olisikin kiinnittänyt nuoren kadetin mieltä, — sillä hän kuuli näitä
puheita ensi kerran, — oli hän sentään kuvernöörin tähden kuin
kuumilla hiilillä istumassa. Oli ilmeistä, että kuvernööri kuulee
kaiken, mitä sanotaan, vaikkei ole kuulevinaan ja on puhuvinaan muista
asioista yläpääläisten kanssa.
Kadetin äiti, joka oli omin valloin ottanut lomalle tulleen poikansa
tuomiorovastin luo tutustuttaakseen hänet kaupungin seurapiireihin, oli
jo usean kerran katsahdellut huolestuneena häneen, ikäänkuin varoittaen
mitään virkkamasta.
Tämä arvoisa rouva, ruununvoudin leski, joka oli omaisuutensa huonojen
holhoojain vuoksi peräti köyhtynyt, istui kuitenkin pöydän yläpäässä,
kuvernöörin lähettyvillä, joka ahkeraan ja armollisesti jutteli hänen
kanssaan. Mutta tuskinpa rouva ruununvoudin leskenä olisi istunut
kunniapaikalla, vaikka vainaja tosin olikin ollut aatelismies, — ellei
leskellä olisi ollut oman sukunsa ylhäisyyttä. Hän oli ensiksikin
piispan tytär, ja toiseksi hänen äitinsä oli ollut Ruotsissa
kreivilliseen arvoon koroitetusta suvusta, mikä seikka antoi hänelle
erikoista arvoa ylhäisen, tukholmalaistuneen kuvernöörin silmissä.
Armollisesti luoden katseensa pöydän alipäässä istuvaan kadettiin, jopa
hänelle hymähtäen, kuvernööri puhui rouvalle, miten tärkeätä olisi,
että kadettikoulussa kasvatetut aateliston pojat saavuttaisivat
arvoasemia venäläisessä sotalaitoksessa, jotta heistä sitten voitaisiin
tehdä korkeimman hallinnon miehiä Suomen senaatissa ja asettaa
kuvernööreiksi Suomen lääneihin. Ja vielä tärkeämpää, jopa ehdottoman
välttämätöntä olisi, sanoi hän, että nuo miehet kuuluisivat Suomen
juurevaan ruotsalaiseen ylhäisöön, jotta olisi takeita että he,
vaikkakin Venäjällä ollen ja tsaaria palvellen, eivät venäläistyisi,
vaan säilyttäisivät puhtaana rakkautensa vanhaan emämaahan, sen
lakeihin ja laitoksiin. Tämän sanottuaan kuvernööri kohotti
merkitsevästi hymyillen lasinsa kadetille, joka kumarsi nousten
seisaallensa.
Mutta illallisen jo ollessa päättymässä alkoi alipään keskustelu
arveluttavasti erota yläpään hillitystä äänilajista, ikäänkuin alipää
olisi peräti unohtanut yläpään. Ja kasvava porina alkoi jo tuottaa
kuvernöörille hankaluutta yleisen keskustelun arvokkaassa
hallitsemisessa, jota olisi pitänyt osata tehdä ääntänsä koroittamatta
eli äänekkyydessä kilpailematta meluajien kanssa.
Tähän tuli lisäksi, että itse patruunakin ilmeisesti kuunteli toisella
korvallaan mitä alipäässä puhuttiin, vastaten siis kuvernöörille
hajamielisesti, jopa joskus aivan asiattomastikin.
Patruuna näytti jostakin syystä kiihtymistään kiihtyvän, vaikka olikin
kääntyneenä kunniavieraaseen päin ja koetti hyväksyvästi hymyillä tämän
lausumille valtioviisauksille. Patruuna oli kaupungin hienoin
seuramies. Mutta semmoisillekin voi joskus kiihtymyksen hetkinä sattua
kompastuksia. Yht'äkkiä hän hypähtäen käännähti alipäähän päin ja
kiljaisi:
— Se ei tule koskaan tapahtumaan!
Alipäässä ensin hämmästyksestä vaiettiin, mutta kohta kuului majurin
veitikanääni:
— Kuinka ei tule tapahtumaan, herra patruuna, kun se on jo tapahtunut!
— Ei tule koskaan tapahtumaan! — toisti patruuna mahtipontisesti.
Kuvernööri rykäisi läsnäolostaan huomauttaen, mutta patruuna huohotti
raivosta, valmiina taistelun jatkamiseen.
Majuri sanoi voitosta nauttivalla nöyryydellä, joka oli teeskenneltyä:
— Soldanin neitien tyttökoulussa opetetaan suomen kieltä kahdesti
viikossa; eivätkö herra patruunan omat tyttäret ole siitä patruunalle
kertoneet?
Nyt ei patruuna enää voinut ollenkaan hillitä mieltänsä, vaan hyökkäsi
seisaalleen, jolloin hänen täysinäinen viinilasinsa kaatui.
— Minun tyttäreni — huusi hän, — minun tyttäreni voivat oppia
suomenkieltä karjakoiltakin!
Ja nyt vaikka keisari itse olisi istunut pöydän ylipäässä ja
huomattavasti rykinyt, ei väittelyn kohinalle olisi voinut patoja
panna. Alipäässäkin oli patruunan sanoista kiivastuttu. Usea nousi
pystyyn, päästäkseen lähempään väittelyyn patruunan kanssa. Istumaan
jääneet vaihtelivat paikkojansa, kuullakseen paremmin mitä
vastustajilla oli sanomista tässä rähinässä. Rouvat väittelivät
keskenään, pian jäätyään eristetyiksi herroista, jotka selät kumarassa
huusivat toistensa korviin. Rouvat rähisivät oikeastaan toisesta
asiasta kuin herrat, jotka koettivat puolustaa suomen kielen asemaa
ruotsin kielen rinnalla tai päinvastoin. Rouvilla väittely kiertyi
siihen mikä heistä tuntui olevan kysymyksen ydin: oliko ollenkaan
hyödyllistä, että perustettaisiin kansankielisiä sivistyskouluja? Eikö
siitä voisi olla seurauksena, että minun piikani — sanoi asessorskakin
— kun minä käsken huonetta steedaamaan, vastaisi minulle: minun täytyy
ensin kirjoittaa kirje sulhaselleni! Kauhistavassa tulevaisuuden
ajatuksessa he vetivät olkavaippojaan kireälle ja heiluivat, koettaen
olla kuulematta vastustajiensa soraääniä ja ajatellen pikaista tästä
seurasta poispääsemisen mahdollisuutta. Mitä sanoo herra kuvernööri, ja
missä hän on?
Ja todella — katselipa mihin suuntaan tahansa — kuvernööriä ei enää
näkynyt missään. Ensin sen huomasi vain yksi rouvista. Sitten levisi
hämmästyttävä tieto laajemmalle: kuvernööri oli lähtenyt hyvästeltyään
vain isäntäväkeä! Hän oli tietenkin tuntenut ylhäisen asemansa arvon
loukatuksi! Oli tapahtunut ilmeinen skandaali!
Nyt kaikki arvonsa tuntijat kohensivat itsensä ja alkoivat toinen
toisensa jälkeen tehdä lähtöä. He puhelivat keskenään, ivallisesti
toistaen vastapuolueen käyttämiä sanoja ja niitä äärimmäisiin
seurauksiin johtaen: "suomenkielisiä senaattoreja! suomenkielisiä
kuvernöörejä! Voiko hullunkurisempaa kuvaa syntyä järkevän ihmisen
päässä!"
Ja onnettoman tuomiorovastin kehoituksista huolimatta, hänen piikojensa
kantaessa sisälle tarjottimia täynnänsä viinilaseja ja viinejä patruuna
ja hänen jäljessään kaikki vähänkin arvokkaat vieraat poistuivat
pidoista.
Kadetin äiti olisi hänkin jo noussut lähteäkseen, sillä aika oli käynyt
myöhäiseksi, mutta hän ei malttanut huomauttaa pojallensa, jonka hän
näki herrain huoneessa niin totisen hartaasti kuuntelevan jääneiden
herrain keskustelua. Nämä tuntuivat nyt vasta oikein laskevankin
juurensa vieraanvaraisen talon tarjoilupöytiin.
Joku oli ehkä maistellut jo liikaakin. Suuri Dos amigues-sikari
suussaan, toinen peukalo liivin kainalolävessä — sillä herrat olivat
riisuneet takkinsa — majuri piti puhetta. Hänen kielensä hiukan
sammalteli, mutta ajatus oli vain terästynyt. Ja piirilääkäri tuskin
saattoi pysyä paikallaan, sillä majuri haasteli kauan, mutta lääkärin
aatteet kiehuivat ylimmillään, purkausta odotellen. Joka hetki syntyi
hänen päässään parvittain uusia aatteita.
Vihdoin joku keskeytti perusteellisen majurin ja huusi, kuvernööriä
tarkoittaen:
— Mikä hänet ryssästä erottaa?! On yhdentekevää hallitseeko lääniä
joku Ramsay vai joku Popohvi, sillä kumpikaan ei ymmärrä suomenkieltä
eikä tunne Suomen kansaa. Pois läänistä semmoiset!
Useat tyypertyivät näin hurjista ajatuksista.
Joku huusi: oikein! ja hurraa! ja nyt useat toistivat: pois läänistä
semmoiset! —. Taas rupesi osa vieraista lähtemään.
Nyt ruununvoudin rouva sai vihdoinkin annetuksi toisesta huoneesta
merkin pojallensa, että oli lähdettävä. Alkoi jo olla sopimatonta
kadetin kuunnella niin paksuja puheita.
Nuori upseerinkokelas nousi ja suorana, totisena, kohteliaan kankeana
kumarteli hyvästelynsä. Sen jälkeen hän meni saliin, kumarsi
äidillensä, ja he menivät hyvästelemään isäntäväkeä.
Mutta heidän mentyänsä oli savuinen herrainhuone vapaa viimeisistäkin
siteistä, ja aatteet alkoivat välähdellä kuin kirpeät salamaniskut
mustien pilvien halki. Piirilääkäri oli saanut puheenvuoron.
Oli käynyt niin kuin jokainen vieraista oli edeltäpäin aavistanut.
Vettä ja tulta ei voi toisiinsa yhdistää, toisen voitto on toisen
häviö, ja kummankin elämä on sovittamaton taistelu toisensa
tuhoamiseksi. Jo kymmenen vuotta ennen näitä tuomiorovastin suuria
sovintopitoja oli taistelu tässä pienessä kaupungissa ilmi liekkiin
leimahtanut, se oli kasvamistaan kasvanut, se oli kuin omasta
voimastaan ja tehostaan levinnyt kauas tulenpesän ulkopuolelle,
niinkuin kipinästä syttyvä kulovalkea, kun kanervikko on kuivaksi
paahtunut. Kaikista sammutuksista huolimatta tulenpesä yhä kuumeni, sen
sydän hehkui yhä polttavammin ja joka suunnalle siitä viskautui yhä
uusia kipunoita, uusia paloja sytyttäen.
Eikä ihmekään.
Sillä olihan tämä kaukainen maaseutukaupunki juuri se kaupunki, jonne
tuo paljon matkustellut, häikäilemätön lehtori oli, pääkaupungista
karkoitettuna, asettunut palotorveansa toitottamaan. Ja olihan tämä
arvonsa tunteva, ruotsalaisuudestaan ylpeilevä kuvernöörikin juuri se
kuvernööri, joka oli heittänyt tappuroita tuleen lakkauttamalla
ainiaaksi lehtorin pienen ruotsin kielisen lehtipahasen, jolla suuri
sytytys oli toimitettu, kieltäen suomeksi julkaisemasta muuta kuin mikä
koski maanviljelystä tai taloutta. Lehtorin asema oli käynyt
mahdottomaksi ja hänen oli jo kolme vuotta sitten ollut pakko muuttaa
tästä kaupungista muuanne. Mutta vähentyikö tuli? Ei. Nyt se vasta
leimahtikin täyteen loimuunsa. Ja pian olivat viranomaisten pakkotoimet
samoin kuin rauhanmiesten sovintosaarnatkin kaikki yhtä tehottomia
keinoja yli maan leimahtaneen palon sammuttamiseksi.
Mielissä oli alkanut sota, pitkäaikaisempi ja syvähaavaisempi kuin se
parivuotinen asemelske, jolla Ruotsin upseerit olivat luovuttaneet
Suomen Venäjälle.