Niinkuin olen jossakin aiempana jo maininnut jouduimme me
taloudellisesti kireistä oloista väljemmille vesille, kun isä tuli
Tykistöopiston kirjaston ylihoitajaksi ja me muutimme suureen
huoneistoon tämän opiston toisessa kerroksessa, jossa sen muutkin
johtajat asuivat.
Veljistäni Misha ja Kolja olivat tämän opiston oppilaita, mutta Mishaa
ei sotilasura ollenkaan miellyttänyt, ja opiston johtaja tuli vihdoin
isän puheille kehoittaen häntä ottamaan pojan koulusta johonkin muuhun
laitokseen, sillä — hän sanoi — poika ei kuuntele mitä opetetaan,
istuu vain ja piirustelee omiansa. Isä sijoitti senjälkeen Mishan, ehkä
veljensä Pjotr Karlovitshin neuvosta, Taideakatemiaan, josta Misha
sitten hyvin pian löysikin oman varsinaisen alansa. Hänestä tuli
taidemaalari, silloisen Venäjän etevimpiä.
Sekä Koljalla että Mishalla oli paljon tovereita, joiden kanssa he
alituisesti seurustelivat, edellisellä upseerinkokelaita ja
jälkimmäisellä nuoria taiteilija-alkuja.
Jo varhaisista ajoista kaikki nämä nuorukaiset tottuivat pitämään
meidän kotiamme toverielämänsä vapaaoloisena keskuksena, jossa sai
rajoituksia ja kankeutta tuntematta mielin määrin keskustella, pohtia
ajan kysymyksiä ja takoa tulevaisuuden suuria tuumia. (Mene tiedä, ehkä
oli iloisten, nuorten talontyttärien ja heidän naistuttaviensa vilkas
osallistuminen tähän yleiseen pohdintaan jonkinlaisena lisäviehättimenä
nuorukaisille, kummankaan puolen siitä tietämättä.) Keskustelut olivat
mitä ihanteellisinta laatua, ja Mishan vaikutuksesta ne useimmiten
koskivat taiteen ja kirjallisuuden kysymyksiä.
Illatsut alkoivat tavallisesti siitä, että Misha luki ääneen jotakin
päivän merkkikirjailijoista. Me muut istuimme laajoissa, joskus
moninkertaisissa piireissä suuren pyöreän pöydän ympärillä, toiset
töitänsä näperrellen, toiset muuten kuunnellen. Ja olipa kyllä
kiintoista lukemista siihen aikaan, jolloin kirjailijat sellaiset kuin
Gogol, Gontsharov, Lermontov, Pushkin, Turgenjev, Dostojevski nuorison
ja uusien suuntien edustajina julkaisivat teoksiansa, ja arvostelijat
sellaiset kuin Belinski kiihoittivat ja auttoivat yleisöä kukoistavaan
taideymmärrykseen.
Se aika oli Venäjällä suurta innostuksen ja nousun aikaa. Se oli
vapaamielisen sivistyneistön voimakasta aatteellista taistelua
tukahduttavaa sotilasdiktatuuria vastaan.
Tsaari Nikolai I oli noussut yksinvaltansa kukkuloille. Joissakin
pidoissa hän oli ehdottanut Seymourille (Englannin lähettiläälle), että
Turkin valtakunta jaettaisiin Venäjän ja Englannin kesken. Sanottiin
hänen tehneen tämän ylimielisen ehdotuksen vain vetääkseen Englantia
nenästä ja vietelläkseen puolelleen tai ainakin viivyttääkseen sen
vastustusta, sillä hän oli omin päin jo lähettänyt Menshikovin
Konstantinopoliin Turkille uhkavaatimusta antamaan ja Gortshakovin
panemaan liikekannalle tonavanpuoleiset sotajoukot.
Ollessaan näin suurissa hankkeissa, joiden tarkoituksena sanottiin
olleen Venäjän ylivoiman lopullisen turvaamisen Euroopassa, Nikolai
luonnollisesti katseli karsain silmin tätä vapaamielistä, itsenäistä
hengenliikettä, joka niin vähän välitti Venäjän valtiollisesta
asemasta Englantiin nähden ja Krimin sodan aikana jopa veti
kansalaisten päähuomion pois valtiollisista asioista johonkin hänelle
käsittämättömään "Venäjän henkiseen uudestiluomiseen", missä hän sitä
paitsi vainusi ilmeisiä vallankumouksellisia oireita. Humaanisten
aatteiden leviäminen tähän aikaan, jolloin Nikolaille olisi ollut
tarpeen vain hurja sotainnostus ja urheilu fyysillisen iskukyvyn
tehostamiseksi, oli siis hänen mielestään peräti epäisänmaallista, ja
yhteiskunnalliset toimihenkilöt esiintyivät hänen silmissään suorastaan
isänmaan vihollisina. Hän ryhtyi häikäilemättömiin toimenpiteisiin
tämän hengen kukistamiseksi. Siperia ei liene minkään muun hallitsijan
aikana vastaanottanut niin runsaasti karkoitettuja kuin Nikolain.
Mutta vaikka sellaisen sotilasdiktatuurin ja hirmuvallan aikaa voisi
kuvitella toivottoman pimeäksi ja tukahuttavaksi, puhuvat kuitenkin
tosiasiat toista. Taitaa olla niin, että mitä lujemmin rautakoura
puristaa, sitä jalompaa mehua tihkuu esille sormien välistä. Ainakaan
ei ole Venäjällä milloinkaan kirjallisuuden ja taiteen ääni rohkeammin
ja puhtaammin kajahtanut kuin noina kiristyksen aikoina. Ken voi
saada käsiinsä jonkin numeron esimerkiksi Herzenin ulkomailla
maanpakolaisuudessa toimittamasta "Kolokol" (Kello) lehdestä,
Tshernishevskin "Aikalaisesta" tai vaikkapa "Pilli" nimisestä
pilalehdestä, hänen täytyy hämmästellä niistä huokuvaa valoisaa
elämänhalua, uhkuvaa innostusta, joka oli tunnusmerkillistä juuri tuon
mustan hallituksen aikana.
Ranskan kieli, joka oli vähää ennen ollut sivistyneistön melkein
yksinomaisena seurustelukielenä ja ylemmissä säätyluokissa ainoana
perhekielenäkin, alkoi nyt nopeasti väistyä venäjän kielen tieltä.
Nuorison uusiin aatteisiin, kotimaisuuteen ja aitovenäläisyyteen
innostuminen kasvamistaan kasvoi. Sivistyneistön ihmiset tulivat
toisilleen tutummiksi ja toisiaan lähemmiksi, ikäänkuin yhteinen
hirmuvaltaa vastaan puolustautuminen olisi vaatinut toisilleen
umpivieraita ihmisiä pitelemään toisiaan kädestä ja pakostakin
veljistymään. Jokin uusi, yhteisyyden riemu tempasi ihmisten mielet.
Yleiseksi huviksi menivät aitovenäläisyyden intoilijat joskus
hauskoihin liiallisuuksiinkin koettaessaan venäjän kielestä hävittää
kaikki ranskalaiset ja saksalaiset lainasanat ja korvata ne
venäläisillä johdannaisilla. Niinpä "kalossi" sanaa ei saanut enää
ollenkaan käyttää, vaan oli käytettävä johdannaista "mokrostuupy", joka
olisi suomeksi käännettävä sanalla "märkäänastimet" ja jota ei
tietenkään voinut nauruun purskahtamatta käyttää. Mutta lukemattomat
muut venäjän kielen sivistyssanat ovat juuri tämän aikakauden luomia,
ja niihin totuttiin hämmästyttävän pian.
Hilpeyden laskuun voi lukea myös muutamia muita kovin meluavia
liiallisuuksia, jotka esiintyivät ajan aatteiden äärimmäisinä vesoina.
Semmoisia olivat nuorison joukossa niinsanotut "nihilisti" tyypit,
joita Turgenjev mainiosti kuvaa "Isät ja lapset" romaanissaan.
Besobrasov on heidän joukossansa kuitenkin keskitason tyyppi, kaiketi
kirjallisen kärjistämisen välttämiseksi, ja tämän tyypin sävy ei ole
suinkaan pelkästään naurettava, vaan myöskin suuresti liikuttava.
Pelkästään hilpeyttä herättivät sen sijaan näiden nuorisosankarien
lukuisat matkijat, joita alkoi vilistä kuin sokerimuurahaisia joka
suunnalla. Kaiken arvovallan jyrkkä kieltäminen oli heidän ryhmäänsä
kuulumisen päävaatimus. Ja kyllä he todella joka päivä hämmästyttivät
maailmaa yhä uusilla ja yhä yllättävämmillä arvovallan julkisilla
riisumisilla, olipa kysymys kuinka tunnustetusta aatteen miehestä tai
taiteilijasta tahansa. Jotakin hyvää ja tulevaisuuteen nähden
tarpeellista kai siinä heidän tehtävässään sentään oli, mutta
hupaiseksi muuttui asia vasta kun kävi ilmeiseksi heidän oma liehakoiva
toinentoisensa ylisteleminen ja matkiminen.
Ajan hupaisuuksiin saattaisi vielä lukea naisvapautusliikkeen
äärimmäiset pinnan pärskyttäjät, joille koko kysymys muodostui pelkäksi
mielenosoitukseksi vallitsevaa yleiskäsitystä vastaan ja vain
ulkonaisen omalaatuisuuden tavoitteluksi. Heille oli pääasiana esiintyä
tukka leikattuna, olla mahdollisimman miesmäisesti puettuna ja poltella
paperosseja. Nuo "kursistki", naisylioppilaat ansaitsisivat erikoisen
lukunsa, sillä he ovat sittemmin saaneet koko lailla suuren merkityksen
venäläisen sivistyneistön historiassa ja kehityksessä, mutta minun
nuoruuteni aikoina he herättivät vain hilpeyttä.
Se kapitteli oli ainakin veljeni Mishan alituisena pilan esineenä. Hän
oli mestari-ivailija. Hän oli siihen määrään aikansa sivistyneistön
lapsi, että mitä hän ivaili tai mitä ihaili, se sattui aina täsmälleen
yhteen sen ajan pätevimmän arvostelun kanssa, niin että olisi voinut
luulla hänen sanelleen mielipiteensä ajan parhaimmille kirjallisuuden
ja taiteen arvostelijoille. Voi ymmärtää miten hauskaa meidän sen
vuoksi oli joka ilta kokoontua — sankka joukko vilkasta nuorisoa — ja
hänen huomautuksiensa innostamina keskustella taiteen kysymyksistä ja
hänen johdollaan lukea uuden kirjallisuuden sytyttäviä tuotteita.
Yhä edelleenkin sama vanha njanja toi joskus keskellemme pyöreälle
pöydälle suuren kantamuksen vesipuolukoita ja sai ilomme kohoamaan
ylimmilleen.
Silloin Misha tavallisesti pani kirjan pois ja katsoi sopivan
lepohetken tulleen. Hän kiersi itselleen savukkeen ja sitä tehdessään
sanoi:
— No, njanjaseni, kerropa nyt meille miten se Napoleon ennen vanhaan
riehuskeli Moskovan kaduilla.
Njanja oli syntyisin Moskovasta ja lienee aivan nuorena todellakin
nähnyt Napoleonin tämän majoitettua vallattomat sotalaumansa kaupunkiin
ja varakkaiden kaupunkilaisten lähdettyä tavaroineen päivineen
venäläisten peräytyneen rintaman suojaan. Mutta tuskinpa njanja
olisi omina näkeminään osannut kertoa niin pöyristyttäviä juttuja
tuon "antikristuksen" ja "maailmanpedon" riehunnasta hänen
synnyinkaupungissaan, ellei hänelle olisi kypsemmällä iällä semmoisia
kerrottu jo valmiiksi kansantaruiksi muodostuneina historioina.
Kaiken mitä hän kertoi olimme jo satoja kertoja kuulleet pienimpiä
yksityiskohtia myöten samanlaisena, niin että Mishalla oli tapana
oikaista häntä, kun hän joskus sattui tekemään pienimmänkin poikkeuksen
kertomuksensa tavanomaisesta juoksusta, seikka, joka sai meidät
naurusta tirskahtelemaan.
Mutta kerranpa, vesipuolukkain taas ilmestyttyä ja Mishan uudistettua
kehoituksensa, rakas pikku njanja ei ruvennutkaan kertomaan. Asetteli
vain suuren tarjottimensa kauniisti pöydälle, silitti valkoisen
esiliinansa suoraksi, ja vähän punastuen sanoi:
— Älkää nyt joutavia, Mihail Konstantinovitsh, — johan olette
vähäiset juttuni kuullut.
Eikä häneltä enää milloinkaan saanut tuota hauskaa kertomusta kuulla,
vaikka kuinka olisi pyytänyt.
Vuoden parin kuluttua isä tuli valmistavan tykistökoulun ylijohtajaksi.
Tämä valmistava koulu oli aivan Tykistöopiston vieressä, suuressa
kolmikerroksisessa kivimuurissa, jonka laajaan keskikerrokseen me nyt
muutimme. Yläkerrassa oli koulu ja alimmassa keittiöt, pesutuvat ja
muut tarpeelliset taloushuoneet. Tätä suurta rakennusta sanottiin
Tulupjevin taloksi.
Isän taloudellinen asema parani tässä uudessa toimessa paljon vielä
entistäkin paremmaksi. Tilaa oli sekä luku- että tanssi-iltamille,
vaikka olisivat kaikki tykistöopistolaiset samalla kertaa olleet
koossa.
Meillä oli nyt myöskin suuri hevostalli ja liiterit vaunuineen ja
rekineen. Hevosia oli tavallisesti neljä, mutta joskus kuusikin, näistä
yksi minun nimikkoni. Kuski Mikael oli mainio mies ja hänen tyttärensä
minun parhain toverini. Mikko suosi minua niinkuin koko muukin talo.
Oikein minä olin kuin mikäkin prinsessa, ajelin kaupungilla asioilla ja
ilmoitin hevosen valjastettavaksi milloin vain päähäni pälkähti. Lihava
Mikko tuli sisälle puheilleni.
— Minkä hevosista suvaitsette valjastuttaa, Jelisaveta Konstantinovna?
— sanoi hän tärkeän näköisenä, pieni veitikka silmäkuopassa, sillä hän
tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että minun oli ajeleminen vain
nimikollani, "Koptshik" nimisellä.
Mutta minä olin valitsevinani ja olevinani kahden vaiheilla. Vihdoin
olin tekevinäni päätöksen ja sanoin joka kerta samalla tavalla:
— Valjastetaanpa tällä kertaa — odotapas — no vaikkapa Koptshik.
— Tottelen, — sanoi Mikael, kääntyi ja meni pukeutumaan mahtavaan
kuskiasuunsa.
Seuraelämämme vilkastui tässä mahtavassa talossa tietenkin vieläkin
eloisammaksi. Lukuiltain ohjelmat laajentuivat laajentumistaan, niihin
tuli lisäksi soitantoa ja erittäinkin teatteria. Näyttelimme Ostrovskin
kappaleita, niistä joskus suuriakin. Ja harrastajapiirien parhaiden
kykyjen ollessa asiassa eivät esityksemme suinkaan olleet huonoimpia
nähtävyyksiä. Misha piti huolen kulissien maalauksesta, joiden
taiteellisuutta ihmiset tulivat ihmettelemään. Kolja, joka oli sangen
taitava kirvesmies, pani rungot kokoon, ja yks-kaks oli opiston
juhlasalissa avara näyttämö valmiina, väliverhoineen ja maalauksineen.
Saliin mahtui suuri katselijakunta ja esityksemme olivat niin hyvässä
maineessa, että ihmiset, joiden onnistui päästä niitä näkemään,
katsoivat olevansa erikoisesti etuoikeutetussa asemassa. Eipä edes
välisoittoakaan puuttunut, vaan kajauttelimme opettajani ja minä
nelikätisiä kahdella flyygelillä yleisön ratoksi, ja näytännön loputtua
esitimme vielä erikoisen soitannollisen päänumeron, jossa tavallisesti
oli tanssin kiihoittava fortissimonousu, jonka aikana nuoret kadetit
vikkelästi siirtelivät tuolit seinävierille.
Nyt alkoi Kolja ja hänen apurinsa riehua kirveineen ja jonkin minuutin
kuluttua hajosi koko näyttämö alkuaineisiinsa, salin laajentuessa
tilavaksi tanssialueeksi. Pieni tapööriorkesteri ilmestyi paikoilleen,
viritteli, näppäili iloisen humun kasvaessa kuin valloilleen päästetty
pato, ja jo pyörähteli pari toisensa jälkeen liukkaalla parketilla
wienervalssin viehkeillä aalloilla.
Kesän lähestyessä oli meillä toisenlaisiakin huveja.
Tulupjevin talon suuri rakennus oli Nevan rannalla ja sen kummallakin
puolen oli sille kuuluvaa asumatonta maata, joten se omine
apurakennuksineen ja tuuheine puutarhoineen oli kuin mikäkin suunnaton
maakartano, joka on sysännyt kaupungin rakennukset loitommas luotansa
ja keskellä kaukaista hälinää häiritsemättä nauttii maalaista rauhaa
lehväinsä vihreydessä. Puutarha päättyi rantaterassiin, johon oli
rakennettu huvimajoja sireenien ja jasmiinien sisään. Ja tämmöisessä
huvimajassa oli iltaisin ihana istuskella kotiväen ja sen parhaiden
ystäväin parissa, keskustelun joskus vaimentuessa täyteen
äänettömyyteen, kun illan tyyneys, kaukaisten hanurien soitto tai
lotjamiesten surunvoittoinen laulu ja heidän pitkien airojensa loiske
vedenkalvon kuutamoisessa väreilyssä unohdutti kaikki tunnelmaansa.
Joskus tulivat Nevan kalastajat nuottapaikalleen, joka oli juuri
puutarhatörmän kohdalla, ja silloin oli kovin hauska katsella ensin
nuotan laskua ja sitten sen vetämistä rantaan. Erittäinkin jännittävää
oli, kun ostimme etukäteen saaliin ja nuotan kehä supistumistaan
supistui miesten hurjasti tarpoessa kaloja pinnalta pohjaperukkaan.
Siinäkös sitä oli iloa ja päivittelyä, ja "ah" ja "oh" — kun
hopeankimalteiset kalat, rantaan vedettyinä, loiskahtelivat korkealle
kuutamon välkkeessä, miesten hihoillaan kuivatessa otsiansa.
Joskus taas, joinakin perheen merkkipäivinä, saatoimme ripustaa
värilyhtyjä riveihin lehtimajasta lehtimajaan. Semmoisina öinä oli
tavallisesti vieraita ja nuorisoa paljon. Mutta ihmeellistä kuinka
varhain vanhemmat ihmiset jo alkoivat haukotella! Tuntui niinkuin nuo,
jotka olivat meitä nuoria paljon ymmärtäväisempiä, eivät ymmärtäisi
itse elämästä, siitä oikeasta, ihanasta onnen elämästä, yhtään mitään.
Ruveta nyt haukottelemaan ja hyvästelemään ja siirtyilemään
makuuhuoneisiin juuri silloin, kun värilyhtyjen rivi rantatöyräällä
vasta oli sytytetty ja kun puutarhan pimeät käytävät salaperäisesti
valaistuivat alkavassa kuutamossa valon seuloutuessa ylitsekasvaneiden
lehväin välitse niin että hyvin näki kävellä minne tahtoi puutarhan
perimpiinkin soppiin. Mennä silloin maata! Mennä maata, kun elämä oli
juuri alkanut, kun saattoi parhaan ystävättärensä kanssa, toinen
toiseensa puristautuneena parittain liikkua käytävillä, kun kuuli missä
vallatonta naurua, missä merkkihuudahduksia, missä leskisilläjuoksua,
missä iloista tavoittamista, kun nuoret kadetit, hekin käytäviä
kierrellen, ryhdikkäinä tulivat vastaan ja aina yhtä kohteliaasti
väistyen tekivät kunniaa meidän armollisesti nyökäytellessä heille
päätämme! Voi sitä kesäyön unelmaa! Sitä yhtymyksen rajattomuutta
kahden sielun välillä, sitä kaikista salaisuuksista vapautumista, sitä
avomielisyyden pohjattomuutta, mikä kuutamon värähyttämässä ilmakehässä
saattoi syntyä parhainten ystävysten kesken! Natasha ja minä — me
olimme yhtä, me olimme yksi, meidän ei tarvinnut vannoa ikivaloja
toisillemme, me olimme yläpuolella kaikkien aikojen!
Meillä ei ollut kummallakaan vielä mitään lähempiä poikatuttavuuksia.
Oman ystävyytemme korkeudesta tai syvyydestä käsin me pidimme perin
vähäpätöisinä ja pintapuolisina kaikkia noita seurustelututtavuuksia,
jotka syntyivät tanssitaidon etevämmyydestä, sievyydestä tai pikku
hakkailusta. Enimmäkseen me yhdessä nauroimme kaikelle tuolle ja
pojille yleensäkin, tehden havaintoja koomillisista puolista heidän
kohteliaisuuksissaan ja käytöksessään. Emmekä suinkaan uskoneet, että
jos heitä ei olisi pujahdellut puutarhan käytävillä, niin meitäkin
olisi nukuttanut, meitä Natashan kanssa.
Kuitenkin oli minulla — en tiedä oliko Natashalla — yksi poikatuttava
kadettien joukossa, jonka kanssa olin ystävystynyt.
Hänen nimensä oli Litvinov.
Hän ei ollut ollenkaan niinkuin kaikki muut ihailijat, jotka vihdoin
alivänrikiksi päästyään pukeutuivat paraatiunivormuun ja olkanauhoihin,
hajuvesissä, suittuina ja käherrettyinä ilmestyivät kunniakäynnille
talon vanhimman tyttären luo. Hän ei ollut niitä, joita me salaa
nauroimme ja sanoimme kosijoiksi. Hän oli vain nuoremman veljeni
parhaita tovereita ja sen johdosta meidänkin ystävämme. Hän oli aivan
vaaleaverinen, hänen pitkä tukkansa oli vähän suortuvissa ja hänen
silmänsä olivat kirkkaan siniset, niissä eli tavaton hyväntahtoisuus ja
lempeys. Sanalla sanoen, hänen kanssansa saattoi tutustua yhtä
läheisesti kuin jonkun tyttötoverin kanssa, olla yhtä avonainen
ja rakastaakin samalla tavalla, haluta seurustella, kertoa
sydänsalaisuuksia, ikävöidä, kun hän oli kauan poissa, ja ilostua
rajattomasti, kun hän vihdoinkin taas näyttäytyi. Mutta koska hän
kuitenkin oli poika, niin hänen kanssansa ei voinut tehdä juuri sitä
mikä oli niin hauskaa ja ihanaa tyttöjen kesken: kuutamoyönä liikkua
toisiinsa likistyneinä puutarhan käytävillä ja tuntea, että sielut
olivat juuri samalla tavalla yhtä, syvimpään syvyyteen asti.
Että hänen kanssansa ei sitä voinut, vaikka muuten keskustelussa
kuinkakin olisi tuntenut sielujen yhteyden ja ehkä mielikin olisi
tehnyt, se ajatus pani joskus melkein punastumaan tai juoksemaan pois
hänen seurastaan.
Olin hänen kanssansa niin ystävystynyt, että minulla saattoi olla
oikein hauskaa vain niinä päivinä, joina hän oli luonamme. Se tapahtui
tavallisesti pari kertaa viikossa, mutta ainakin perjantaisin, ja sen
vuoksi oli viikon päivistä perjantai pitkät ajat minun lempipäiväni.
Muistikirjaani minä merkitsin tarkalleen kaikki ne päivät, joina hän
oli luonamme, erikoisina ilon ja onnen päivinä.
Vaikka tähän päivään asti en voi muistaa enkä ajatella meidän
suhteessamme olleen mitään muuta kuin läheisen ystävyyden ja toveruuden
tuntoa, en minä kaikesta viattomuudestani huolimatta voinut ilmaista
totuutta kotiopettajattarelle, kun tämä löysi pienen muistikirjani ja
ankarasti tutki minulta mitä nuo salaperäiset päivämäärät merkitsivät.
Täytyi turvautua hätävalheeseen.
Heränneitä epäluuloja lisäsi vielä muudan kirje, jonka sama opettajatar
tapasi minulta ja vei äidin nähtäväksi. Mutta äiti ei tehnyt siitä sen
suurempaa numeroa, ja asia painui hämäryyteen.
Varma on vain, että perjantai pysyi ainaisena lempipäivänäni vielä
silloinkin, kun Litvinov oli jo kadonnut minun taivaitteni rannoilta,
saanut määräyksen kaukaiseen, Venäjän toisessa ääressä olevaan
paikkakuntaan ja minä joutunut kihloihin. Kun minulta tiedusteltiin
mihin aikaan soisin häitäni vietettävän, katsoin minä almanakkaan ja
valitsin hääpäivän niin että se sattui perjantaiksi, oman rakkaan
Litvinovini muistoksi!
Syntymäpäiväni olivat meillä aina olleet jonkinlaisia perheen
vuosijuhlia, 11 päivänä tammikuuta v.l. eli 23 p. samaa kuuta u.l.
Mutta päivää, jona täytin 15 vuotta, oli isä päättänyt viettää aivan
erikoisilla kemuilla ja juhlallisuuksilla, kaiketi senkin vuoksi, että
meillä nyt oli riittävän tilava huoneisto ja varoistakaan ei enää ollut
puutetta. Vieraita oli käsketty sataan henkeen.
Näistä oli suuri joukko Kolja veljeni upseereiksi nimitettyjä
tovereita, jotka kaikki olivat mitä parhaimpia tanssijoita.
Misha veli oli tietenkin paras tanssija, mutta hänen jälkeensä ainakin
heti Litvinov. Tämä oli tanssissa tavattoman ketterä ja tanssinkin
aikana hän puheli luonnollisen sulavasti, naureskeli leikkisästi, aivan
kuin olisi istunut sohvassa ja jalat siellä omiaan kieppuneet.
Varsinaisen ystävyytemme liitteenä oli vielä tämä keskinäinen
tanssiystävyytemme. Molemmista meistä oli toistemme kanssa tanssiminen
ylen mieluista. Niinpä tansseissa, joissa nainen sai valita viejänsä,
ei olisi päähänikään pälkähtänyt valita ketään muuta kuin hänet, ja sen
kaikki tiesivät, se kävi kuin luonnostaan, eikä sitä kukaan
oudostellut. Hän puolestaan menetteli samoin, se oli jonkinlainen
etuoikeutemme, ja oli aikomuksemme menetellä myöskin syntymäpäiväni
tanssiaisissa samaten.
Tyttötanssijoista olin minä ehkä parhaimpana pidetty, mutta en luule,
että se suosio, jota minulle joka suunnalta osoitettiin, johtui tästä
tanssitaidosta, sillä taitoni riippui oikeastaan vain siitä, että minä
olin niin taipuisa ja niin helposti osasin edeltäpäin arvata viejän
aikeet ja käänteet. Suosio johtui pikemminkin vain verrattomasta
iloisuudestani, alituisesta intomielisyydestä ja kerkkäästä valmiudesta
käymään sanasta toimeen, olipa kysymys kuinka vallattomasta
ehdotuksesta tahansa. Iloisuuttani pilkaten Mishan oli tapana sanoa:
Lizalle ei tarvitse kuin vain sormensa näyttää, niin hän jo purskahtaa
nauruun. Mutta itse tiedän, että ylenmääräinen iloisuuteni johtui vain
siitä syvästä ja alituisesta onnentunteesta, jossa nuoruuteni ajan elin
ja jota muistaessa vielä nytkin tuntuu kuin valahtaisi päivänpaiste
suoraan sieluni pohjaan asti.
Minä olin niinkuin tuo sadun nuorukainen Polykrates, joka ei ollut
koskaan mitään murhetta kokenut, vaan eli aina alituisessa onnen
ilossa. Kerran tämä nuorukainen tapasi ylhäisen miehen, joka häntä
suuresti miellytti. Mies oli viisaudestaan kuuluisa Amasis, Egyptin
kuningas. Ja Polykrates ajatteli: jos vain saavuttaisin tuon miehen
ystävyyden, ei minun onnestani enää mitään puuttuisi, ja hän kumarsi
kuninkaalle ja teki tämän tuttavuutta. Mutta Amasis ei tahtonut olla
hänen ystävänsä, ennen kuin Polykrates oppisi surua tuntemaan. Silloin
Polykrates, saadakseen surun aiheen, veti sormestaan lempisormuksensa
ja viskasi sen mereen. Mutta sormus löydettiin kalan vatsasta, jonka
nuotanvetäjät pyydystivät. Ja Amasis, nähtyään, ettei onnettomuus pysty
tuohon nuorukaiseen, purki ystävyysliittonsa ja hylkäsi hänet
ainiaaksi. Tätä menetystään Polykrates suri ikänsä loppuun, kunnes
murhaajan käsi vihdoin vapautti hänet onnettomasta elämästä.
Satu oli suuresti järkyttänyt mieltäni sitä lukiessani. Tulin
verranneeksi omaa onneani tuon nuorukaisen onneen. Taitaahan yleensäkin
olla perin inhimillistä, että onnentunteen kohotessa huippuunsa
mielessä jo värähtää pelko, ensimmäinen aavistus sen katoavaisuudesta.
Mutta satu oli ikäänkuin sanoihin pukenut minun oman aavistukseni.
Siitä huolimatta olin päättänyt antautua 15-vuotissyntymäpäiväni
tanssiaisiin siinä rajattomassa ilon ja onnen hurmiossa, johon tämä
päivä oli jo aamusta alkaen pannut alun. Sain näet kohta noustuani
kalliita ja rakkaita lahjoja äidiltäni, isältä kultakellon, Mishalta
öljyvärimaalauksen, Koljalta kultaisen rannerenkaan y.m. Polykrates
unohtui.
Iltaa odotin suuressa jännityksessä, ja suuriapa valmistuksia
tehtiinkin sen juhlallista viettoa varten.
Niinpä täti Natasha vainajan mies, se samainen Jashtshenko, josta olen
kai jo ennen kertonut, oli ottanut koristaakseen huoneet kasveilla ja
kukilla. Hänellä oli maatalossaan suuria ansareita ja sieltä tuotiin
kukkia ja suuria ja pieniä ruukkukasveja kuormittain. Jashtshenko itse
huolehti niiden paikoilleen asettamisesta.
Mutta ennen kuin tanssiaiset alkoivat, kun juhlasalissa jo katto- ja
seinävaloja sytyteltiin, kun ruusut ja köynnökset puhkesivat
satumaisiin väreihinsä, kun iltavieraita voi jo ruveta odottamaan ja
minä hetkenä tahansa ovet saattoivat avautua ja nuoret upseerit,
Litvinov niiden joukossa, remahtaa sisälle, tapahtui vielä uusi
yllätys:
Kolja-veli, joka oli upseeriksi tultuaan siirretty sota-akatemiaan,
saapui nyt vasta luennoiltaan ja ilmoitti kutsuneensa pitoihin muiden
lisäksi vielä erään nuoren ruotsalaisen upseerin, joka oli kotoisin
Suomesta.
Se sanoma putosi tyttöparveen kuin kekäle muurahaispesään.
— Ruotsalaisen upseerin!
Päivänpaisteisena ja kirkkaana välähti Suomi minun mielessäni, —
avomeri, sen vapaa rajattomuus, sen pitkät laineet, sen ilman
ihmeellinen, väkevä haju, sen sininen, avonainen ulappa, — sedän
maatila, "mistäs tulet, kustas tulet"... Ja nyt: — ruotsalainen
upseeri siitä samasta maasta!
Minä vedin Koljan muista erilleen ja kysyin teeskennellyn ylimielisesti
mitä kieltä sen kanssa pitää puhua, ranskaako vai saksaa?
Kolja vakuutti hänen kyllä puhuvan jotakuinkin venäjää.
Minä tiedustin vielä, ymmärtääkö tuo ruotsalainen pilapuheita.
Silloin Kolja katsoi tarpeelliseksi varoittaa minua. Hän sanoi:
— Sen minä sanon sinulle, Liza, älä vain millään ehdolla, älä
pilallakaan rupea puhumaan mitään halventavaa Suomesta, siitä hän voi
hirveästi kiivastua, sinä olet sellainen veitikka.
Minä lupasin olla puhumatta.
Kolja sanoi vielä:
— Näetkös, tuo on hänen arka paikkansa, ja ymmärräthän, että sotakin
on vasta ollut, ethän siis härnää häntä, ethän, hän on paras ystäväni.
Muuta ei Kolja minun kanssani ennättänyt puhella, sillä toiset repivät
häntä luokseen ja hänen oli vastaaminen jokaiselle. Heidän piti
edeltäpäin tietää minkä näköinen tuo ruotsalainen oli, oliko iloinen
vai totinen, oliko lyhyt vai pitkä, osasiko hyvin tanssia. Sanalla
sanoen, uuden tulokkaan odotus lisäsi kaksinkertaiseksi jo ennestäänkin
suuren jännityksemme.
Samassa jo kuuluikin eteisen ovikellon ensimmäinen "dinderlin".
— Se on varmaankin Litvinov, — minä ajattelin, ja huristin muiden
tyttöjen mukana tulijaa vastaan.
Niin olikin.
Ruotsalainen tuli hyvin myöhään.