Minun täytyy vielä palata Pjotr Karlovitshiin, jonka kuvaa en ole
saanut läheskään eheäksi, vaan voin monilla muistoilla ja piirteillä
sitä täydentää.
Paitsi omissa muistelmissani, kuvastuu tämä omalaatuinen paroni Pjotr
Clodt von Jürgensburg myöskin kaikissa vieraiden, kuten kirjailijain
Viktor Ostrogorskin ja Gretschin, säilyneissä kertomuksissa harvinaisen
kansanomaisena miehenä. Ei kauan sitten asui Vasiliostrovin 5:nnellä
linjalla vielä vanhuksia, jotka muistelevat tätä merkillistä "paronia",
ja hän lienee ollut hyvin tunnettu koko tässä laajassa kaupunginosassa.
Työpuvussaan, joka ei missään suhteessa eronnut tavallisesta työläisen
puvusta, paitsi ehkä siinä, että hän useimmiten oli vain liivisillään
— mikä taas johtui mukavuussyistä muovailussa —, hänen nähtiin usein
talvisinkin vaeltavan Akatemian pihalla, ja joskus hän näissä
tamineissa tassutteli yli torin tuttavansa kauppiaan luo, mitään
huomiota herättämättä, sillä kaikki olivat peräti tottuneet hänen
olentoonsa ja koruttomaan pukuunsa. Päinvastoin herätti suurtakin ja
iloista uteliaisuutta, kun tämä "paroni" kaikkien ihmeeksi joskus
harvinaisissa tapauksissa oli tärkätyssä kauluksessa ja verkatakissa,
saati kun hänen oli joissakin Taideakatemian riemujuhlatilaisuuksissa
pukeutuminen virkapukuun ja kunniamerkkeihin!
Kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin,
verstastyöläisilleen, malleilleen hän oli tavattoman ystävällinen,
auttoi ketä vain voi sekä neuvoilla, puuhilla että rahoilla. Ja
luontokappaleita hän rakasti intohimoisesti. Mutta häntä itseänsä
rakastivat kaikki, luontokappaleetkin.
Olen puolestani usein ajatellut, että hän osti Pavlovskin suuren
huvilan ja puiston vain antaakseen lasten mielinmäärin ajella pikku
aaseilla ja ollakseen varma, että hänen vieraillansa oli hauskaa.
Ansaitseminen ja rikastuminen lienee hänelle ollut vain tästä ainoasta
vieraanvaraisuuden syystä mieluista. Rahoille ei hän rahojen vuoksi
pannut juuri mitään arvoa. Niinpä tapahtui kerran, että hän jostakin
teoksestaan taas ansaittuansa sievoisen summan — sanotaan 10 tuhatta
ruplaa — saapui rahat povitaskussa verstaaseensa, ja kun siellä ei
ollut mitään pöytälaatikkoa tai muuta rahain säilytyspaikkaa eikä
apinoistakaan ollut takeita, pisti hän koko setelitukon piiloon uuniin.
Mutta hänen lempityöläisellään, valaja Arsenjilla, ei tästä ollut
mitään tietoa, vaan syötettyänsä elukat hän tapansa mukaan laittoi
tulen uuniin, ja rahat paloivat. Taisipa siitä takkavalkeasta monenkin
sydän kärventyä, mutta ainakaan setä ei sanonut muuta kuin: Peijakas
sentään! — ja lisäsi: mutta mitäpä tuolle enää taitaa! Hänen alituinen
sananpartensa oli: Paljonkos ihminen tarvitsee, — sen kuin haukkaisee,
jo on kylläinen!
Vielä on minun mainittava hänen omalaatuinen suhteensa keisarillisiin.
On henkilöitä, jotka ovat kansanomaisia periaatteesta, on semmoisia,
jotka ovat "alhaisia" kohtaan alentuvaisia, koska se tukee heidän
yhteiskunnallista asemaansa, on ehkä sellaisiakin, jotka tahtovat olla
tasa-arvoisia uskonnollisesta syystä, mutta Pjotr Karlovitsh oli
kansanomainen _luonnostaan_, eikä missään tarkoituksessa. Niin
olivat muutkin veljeksistä, siis taaskin — sukuvika: luontainen
tasa-arvoisuuden tunne.
Mutta tämä tasa-arvoisuuden tunne oli yhtä luontainen myös "ylhäisiä"
kohtaan: ylhäisille kumartamatta hän ei ollut minkään sukuylpeyden tai
periaatteen vuoksi, vaan siinäkin vain "luonnostaan". Niinpä hän ei
milloinkaan osannut saada sujumaan niitä tavallisia kohteliaisuuksia,
joita ylhäisille oli ajan tavan mukaan sanottava, eikä voinut
tottua käyttämään edes semmoisia yleisiä sanontoja kuin "teidän
majesteettinne" tai "teidän keisarillinen korkeutenne". Keisarillisia
hän vain teititteli niinkuin kaikkia muitakin ihmisiä, tervehtiessä
sanoi "päivää!" ja hyvästellessä "no hyvästi vain!"
Olisi voinut luulla, että koko Venäjän tsaari ja ehdoton yksinvaltias,
ankara Nikolai I, joka piti suuriruhtinaitakin loitolla omasta
ylhäisestä henkilöstään, olisi toki vaatinut paroni Clodtiltakin edes
jonkinlaisia erikoisemman arvonannon ilmauksia. Mutta niin ei ollut
asianlaita. Päinvastoin hän näytti olevan kiintynyt Pjotr Karlovitshiin
juuri tämän koruttoman suorasukaisuuden vuoksi, joka oli kemiallisesti
vapaa sekä liehakoinnista että ylimielisyydestä eikä sisältänyt muuta
kuin luontaista ystävyyttä lähimmäistä kohtaan. Ehkä keisareiden on
ympäristössään ja seurueissaan harvinaista tavata ja tuntea juuri
sellaista ystävyyttä, koskapa he sille näyttävät panevan suuren arvon.
Nikolai tahtoi kohdella Pjotr Karlovitshia niinkuin tämä kohteli häntä,
jopa ikäänkuin alleviivata vilpitöntä ystävystymistä. Niinpä hän usein
tullessaan taideakatemiaan, kun adjutantit ja seuruekenraalit tekivät
ovissa kunniaa ja professoritkin seisoivat varpaillaan, haki oppaakseen
työpuvussa olevan Clodtin, ja parhaina ystävyksinä he käsikynkässä
kulkivat salista saliin, iloisesti keskustellen.
Sangen usein Nikolai myös kävi Clodtin luona hänen verstaassaan
katsomassa hänen muovailutöittensä edistymistä ja niistä
keskustelemassa. Joskus meidän leikkiessämme tapahtui, että palvelijat
äkkiä rupesivat hääräämään ovissa, sanoen mennessään: keisari! —
keisari! — Ja todella näkyi ikkunasta, että katu oli täynnä
liikkumattomia henkivartijain rivejä. Hän tuli kuitenkin melkein yksin
sisälle, kulki huoneiden läpi nopeasti, avasi oven ja meni sedän
huoneeseen. Hän oli siellä kauan.
Myöskin perintöruhtinas, sittemmin Aleksanteri II, piti kovasti sedästä
ja kävi tiheään sedän verstaassa katsomassa hänen töitään.
Kerran sattui niin, että setä istui muovailemassa jotakin vahasta,
selin oveen päin, ja oli niin työhönsä vajonnut, ettei katsahtanutkaan
taakseen, kun kuuli jonkun tulevan, luullen ehkä Arsenjiksi.
— Piteleppä tuota, — sanoi hän ojentaen selkänsä taakse
vahamöhkälettä tulijalle.
Tulija otti vastaan vahan ja jäi sanatonna odottamaan.
Kun vahaa taas tarvittiin, kääntyi setä sitä ottamaan.
— Ah anteeksi, enhän huomannutkaan, — sanoi hän aikoen nousta
istualtaan.
— Ei mitään, ei mitään, — sanoi perintöruhtinas, — älkää antako
häiritä itseänne. Ja istahti sedän viereen katsomaan tämän muovailua.
Mutta erittäin usein kävi Aleksanteri sedän verstaassa isänsä jälkeen
keisariksi tultuaan ja tilattuaan isä-vainajastansa mahdottoman suuren
muistopatsaan, joka oli esittävä keisari Nikolaita istuvana korskean,
takajaloilleen kohonneen ratsun selässä. Hän seurasi kuvanveistäjän
työtä mitä innokkaimmin, mutta taisi olla vähän levoton senjohdosta,
että taiteilijan suunnitelman mukaan tuon mahdottoman suuren ratsun oli
seistävä takajaloilla etujalkain ollessa vapaina ilmassa ja
tukeutumatta mihinkään muuhun. Olihan Katariina toisen Pietari
ensimmäiselle pystyttämässä ratsupatsaassakin ratsu takajaloillaan,
mutta sen kolmantena tukena oli maahan ylettyvä häntä. Miten siis
paljon suuremmaksi suunniteltu ja korkean pylvään päällä seisovaksi
ajateltu Nikolain ratsu oli pysyvä vain kahden kavion varassa? Mutta
setä, joka oli mestari myöskin valamistaidossa, rauhoitteli nuorta
keisaria ja vakuutti tarkkojen laskelmiensa kyllä pitävän paikkansa.
Jos tämä kysymys, onko patsas, pronssiin valettuna, pysyvä pystyssä
omin varoin, ennen kuin ratsun takajalat ovat edes kiinnitetytkään
alustaan (niinkuin setä oli taannut), oli hänelle aivan toisarvoinen,
josta hän oli peräti varma, niin sitä vastoin itse valamistyön
onnistuminen oli sitä epävarmempaa ja oli hänelle ankarinta tulikoetta.
Valaminen tapahtui Liteini dvorin valinverstaassa, missä hänen muutkin
verstaansa olivat. Puuhaa kesti kauan ja mitä ratkaisevampaan
käänteeseen asia joutui, sitä kuumemmaksi sedän ja kaikkien hänen
apulaistensa touhu kävi. Setä ikäänkuin ei nähnyt enää ketään edessänsä
eikä osannut kenenkään kanssa puhua, hän vain ajatteli työtänsä ja
hääräsi laitteittensa keskellä. Apulaiset juoksivat sinne tänne,
nostelivat, vasaroivat, huusivat ja puhuivat keskenään asioistaan,
joita ei kukaan syrjäinen voinut tajuta. Minun kysymykseeni, kuinka
rauhallinen setä, joka ei milloinkaan hätiköinyt eikä edes kiiruhtanut,
nyt touhusi posket punaisina, suorastaan riehui eikä ketään nähnyt,
vastattiin selityksellä, että jos sulatettu punavaski yhdessäkin kohti
ja vähimmässäkin määrin ehtii jäähtyä ja jättää epäliittymän tai
syvennyksen tai kuplasen, on koko työ mennyt hukkaan ja valanta on
tehtävä uudestaan.
Tottapa onnistumisen arvoituksellisuus näin mahdottoman kolossin
valannassa kotimaisin miehin ja keinoin lienee ollut selvänä kaikille
muille ihmisille, joskaan ei minulle, koskapa puoli Pietaria oli
tapauksen johdosta liikkeellä ja katu oli tungokseen asti täynnä
yleisöä, jonka mielenjännitys kasvamistaan kasvoi sen mukaan kuin
valanta edistyi.
Kun sen täydellinen onnistuminen ilmoitettiin kaduilla, hurrasi kansa
innokkaasti.
Setä oli nyt kuin pahasta painajaisesta vapautettu. Asia oli hänen
mielestään lopullisesti onnistunut eikä hänelle esiintynyt enää mitään
kysymyksiä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Sillä että tuo
pronssinen kolossiratsu oli ilman pidikkeitäkin pysyvä jaloillaan,
siitä hän oli vuoren varma. Hän muuttui jälleen aivan rauhalliseksi.
Kuvan valmistuttua muodostui kuitenkin sen vapauttaminen ympäröivistä
ja sitä tukevista telineistä hyvin draamalliseksi hetkeksi. Jännitys
oli suuri kaikissa Pjotr Karlovitshia lähellä olevissa ihmisissä, jotka
olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Vaikka kaikki luottivatkin hänen
laskelmainsa pätevyyteen, oli kuitenkin yleinen levottomuus vallalla:
mitäpä jos laitos sittenkin alkaa kallistua ja kaatuu! — Tietenkin oli
tällä ratkaisevalla hetkellä keisarikin läsnä, ja hänkin ilmeisesti
levottomana liikehti taiteilijan ympärillä, sillä eihän tarvinnut olla
kuin jonkin naulan tasapainovirhe ratsun etu- ja sen takaosan välillä,
ratsastajankin vielä joutuessa melkein kokonaan etuosan puolelle, niin
taiteilijan työ olisi päättynyt kohtalokkaasti.
Ja todella, kun viimeinen tuki oli ratsun ympäriltä poistettu, vaappui
se hiljaa edestakaisin aivan silmin nähtävästi, kunnes se —
jännityksen noustua ylimmilleen ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa —
vähitellen pysähtyi liikkumattomaksi.
Setä oli tietenkin ihan rauhallinen ja aivan ennallaan, niinkuin tässä
olisi vain tavallisella käsivaa'alla uudelleen punnittu jotakin, jonka
painon hän jo edeltäpäin tiesi. Kuitenkin voi olla mahdollista, että
tämä hetki oli hänenkin elämänsä suurimpia voitonriemuja.
Kertoessani näitä juttuja Nikolain ratsupatsaan valmistamisesta olen
kuitenkin, saavuttaakseni eheämpää yhtenäisyyttä sedän luonteen
kuvauksessa, mennyt ajassa 6 tai 7:kin vuotta edelle. Sillä tämä
muistopatsas oli sedän viimeisiä suurtöitä ja valmistui vasta
Aleksanteri keisarin hallitessa jo kuudetta vuotta, eli minun
saavutettuani täysi-ikäisyyden.
Minun on siis vielä palattava takaisin niihin aikoihin, jolloin olin
noin kolmentoista ikäinen ja jolloin setä vasta muovaili runoilija
Krylovin muistopatsasta.
Pavlovskin suuren huvilan puistoineen, hiekkakäytävineen ja kaikkine
laitoksineen setä möi jokseenkin päätä pahkaa. Ehkä hänestä näytti,
että ihmisten on täytynyt siihen jo kyllästyä ja että aaseilla
ajelemisen puiston yhä samoin kiertelevillä käytävillä täytyi
lapsistakin jo tuntua yksitoikkoiselta. Pikku aasitkin olivat niihin
kyllästyneet, ja yksi aaseista — juuri se, jolla minä ajelin, —
muuttui lopulta niin itsepäiseksi, että tunki päänsä pensaaseen, ei
mennyt minnekään, eikä sitä keinolla millään saatu paikaltaan
hievahtamaan, vaan piti riisua valjaista ja viedä talliin. Kaikkein
luultavinta on kuitenkin, että sedän mielestä Pavlovskin metsätkin
olivat läpitsensä huviretkeiltyjä eivätkä siis voineet tarjota hänen
perheelleen ja vierailleen enää mitään uutta ja huvittavaa. Kaikessa
puistomaisessa risuttomuudessaan ja puhtaudessaan nämä ympäristön
pikkukoreat metsät ja siivotut kummut eivät olleet mitään oikeata
luontoa, vaan haiskahtivat koko lailla kaupunkilaisilta ja olivat nekin
omiansa kyllästyttämään.
Voidakseen viettää perheensä ja vieraittensa kanssa kesiä kauempana
kaupungista ja alkuperäisemmin luonnon yhteydessä osti setä Pavlovskin
sijaan maatilan Suomessa. Se oli suuri herraskartano, nimeltä Halila,
ja sijaitsi Uudellakirkolla.
Täälläpä vasta metsiä oli! Ei ollut mitään tekokäytäviä, ei liioin
nurmikkoja, vaan sai juosta ja heittää kuperkeikkaa missä vaan. Oli
niinkin tiheitä näreikköjä, ettei päässyt läpi edes nelinryömin,
ainakaan ei vaatteiden repeytymättä. Maasta ei ollut risuja korjattu
pois, vaan oli paljon kuivettuneita paksuja oksia, joita varmaankin
tuulet olivat karistaneet mäntyjen latvoista. Joskus näki vanhuuttaan
kaatuneita, lahonneita ja päältäpäin ihan sammaltuneita jättiläispuita.
Ah, kuinka hyvältä noissa metsissä tuoksui, sammalelta ja pihkalta, ja
kuinka lämmin siellä oli! Poimimme milloin sieniä, milloin puolukoita.
Teitä ei ollut, vain siellä täällä kapeita polkujen tapaisia, joita
pitkin muurahaiset kiireesti juoksivat tullen ja mennen kekoihinsa.
Näistä olivat jotkut hyvin suuria ja kuitenkin laitetut vain pelkistä
ruskettuneista havunneulasista.
Näin minä kaiketi kuvasin ja kerroin pietarilaisille kaupunkiin
jääneille ystävilleni, jotka minun tavallani eivät milloinkaan vielä
olleet nähneet oikeita luonnonmetsiä ja niiden ihmeitä. Koskematonta
luontoa, luonnollisia järviä ja niittyrantaisia jokia en minä vielä
kertaakaan ollut nähnyt ennen kuin nyt Suomessa. Venäläisellä
maaseudulla, kaupunkilaista Pavlovskia syvemmällä emme olleet
milloinkaan viettäneet kesää, joten venäläinen luonto oli minulle
kokonaan tuntematonta, ja vasta nyt Suomessa minulle aukesi uusi,
aavistamaton, lumottu maailma, täynnä syvyyttä ja sanomatonta
viehätystä, — aukesi ja ainiaaksi muuttui toiseksi puoleksi sieluani.
En voi milloinkaan unohtaa ensimmäistä retkeäni Halilaan.
Pannessaan uutta kartanoaan kuntoon setä usein tuli asioille kaupunkiin
ja hänelle tuli pian tavaksi takaisin Suomeen palatessaan poiketa
meille ja ottaa minut mukaan, ikäiseni serkun, pikku Natashan seuraksi,
jonka kanssa olimme rakkaimmat leikkitoverukset. Ajoimme
nelipyöräisissä vaunuissa, omilla hevosillamme. (Rautatiestähän ei
silloin vielä ollut mitään tietoa.) Hevosia syötettiin ensi kertaa
Lahdessa, joka ei ole kaukana Terijoesta ja jossa tätä tarkoitusta
varten viivyttiin pari tuntia. Terijoen pitkällä hiekkarannalla me
lämpimän sään vallitessa saimme uida meressä.
Niin, enpä voi milloinkaan unohtaa sitä ainaiseksi sydämeen syöpyvää
vaikutusta, minkä avomeri teki mieleeni, kun me paksurunkoisesta ja
korkealla humisevasta männiköstä tullen käsi kädessä pikku Natashan
kanssa juoksimme hiekkarannalle sen ääreen!
Tyynen sileät maininkilaineet lähestyivät vierien ulapalta, hitaasti ja
kuulumattomasti, ja sitten toinen toisensa jälkeen pärskähtivät
hauskasti kuohahtaen hiekkaan, joka niiden jälkeen kiilsi märkänä,
mutta ehti jälleen tummua ennen kuin uusi laine tuli. Ja mistä asti ne
vaelsivatkaan äärettömältä siniseltä ulapalta, joka alkoi sieltä mistä
pilvetkin! Me katselimme kaukaisia pursia ja laivoja, ymmärtämättä
mistä ne voivat tulla ja kuinka ovat uskaltaneet lähteä niin kauas
merelle. Maailma alkoi tuntua meistä puolta suuremmalta, se kävi
ilmavammaksi, se keventyi, niinkuin olisivat jotkin seinät kaatuneet
edestämme ja me saaneet hengittää uutta, hurjan ihanaa ilmaa.
Sitten me äkkiä muistimme, että meille oli annettu lupa kylpeä meressä.
Me riisuuduimme Natashan kanssa metsän rajassa ja jättäen vaatteemme
hiekalle juoksimme siihen kohtaan missä laineiden hyrsky kävi.
Kyynäspäät ylhäällä, hengityksen salpautuessa me hiipovin sydämin
annoimme pärskyvien laineiden kastella itseämme, kunnes kiljahdellen
heittäysimme mereen.
En tiedä, tästäkö meren keveästä tuoksusta ja sen ihanasta
ilmavuudesta jokin helakan sinisyyden tunnelma yhtyi ainiaaksi minun
Suomi-mielteeseeni. Tämän maan pelkkä nimikin herätti minussa
jonkinlaisen toivojen ja ilojen tunteen, vapautuksen syvähuoahduksen,
mielen kirkastuksen, jonka väri oli samaa meren sineä.
Halilan hovissa oli suuri ja mahtava, kaksikerroksinen päärakennus,
ehkä komein koko Uudellakirkolla. Sen yläkerta oli järjestetty
yksinomaan vieraiden käytettäväksi, sillä sedän vieraat eivät olleet
mitään hätiköivää väkeä, vaan viipyivät talossa vuorokausittain, jopa
viikkomäärin. Niitä tuli ja niitä meni alinomaa, ja jokainen tulokas
oli yhtä tervetullut, hän eleli siellä kuin kotonaan, täydessä
vapaudessaan, kunnes virkansa tai omat asiansa pakottivat lähtemään.
Ainoaksi pakonalaisuudeksi hän saattoi ehkä tuntea, ettei Halilassa
sopinut olla nurkuvalla mielellä eikä vetäytyä erilleen yhteisistä
ratsastuksista tai muista huviretkistä.
Tämmöinen komento vaati tietenkin tavattoman suurta palvelijakuntaa.
Mutta juuripa tämän palvelijakunnan suhde setään, hänen perheeseensä ja
vieraisiinsa onkin muistojeni kaikkein valoisimpia kohtia. Sedän
vilpitön, luonnostaan johtuva vieraanvaraisuuden henki oli tarttunut
heihinkin ja tehnyt heistä samaa ilomielistä kotiväkeä, jonka ainoana
huolena tuntui olevan tämän talonhengen ylläpitäminen ja uskollinen
toteuttaminen.
Erittäin mieluista on minun muistella miespalvelijaa, joka palveli
pöydässä pääpomona. Hänen toimeensa kuului antaa keittiöön tietoja
milloin mikin vieraista oli noussut ja tarvitsi kahvia tai teetä.
Vieraat nimittäin, perin hemmoiteltuja kuin olivat, nousivat
vuoteistaan mikä myöhään mikä varhain, joten kahvinjuontia kesti koko
aamupäivän. Mutta palvelijat eivät tästä epäjärjestyksestä
närkästyneet. He eivät muuta ajatelleet eivätkä muusta nauttineet kuin
vain olla herrasväelleen mieliksi ja pitää vieraita hyvänä. Keittiössä
noustiin jo neljän aikaan aamulla leipomaan. Muistan, kuinka sisäköt
olivat onnettomia, jos joskus sattuivat myöhästymään. Joku vieraista
nousi varhain, ja ajatelkaapa, kuumaa kahvileipää ei ollut vielä
saatavissa!
Elämä Halilassa oli rikasta, mutta silti hyvää, täysinäistä elämää.
Ylellisyyshän taitaa useimmiten erottaa toisistaan herrat ja
palvelijat, mutta niin ei ollut sedän perheessä. Siellä kummatkin
rakastivat toisiansa.
Ympäristön kansa oli suomalaista. Niinkuin minä en ollut vielä
milloinkaan nähnyt oikeata venäläistä luontoa, niin en venäläisestä
kansastakaan eli rahvaasta tiennyt muuta kuin minkä olin
kirjallisuudesta oppinut sitä tuntemaan. Suomalaisen rahvaan
keskuudessa nyt ollessani olin siis ensi kertaa rahvaan keskuudessa.
Suomalainen kansa miellytti kaikkia suuresti.
Minä olin heidän lellilapsensa, jonka he mielellään hakivat joukkoonsa.
Ja he opettivat minulle suomalaisen laulun suomalaisine sanoineen,
vaikkenhän minä suomea oikein ymmärtänyt. Opin aivan koneellisesti,
väsymättömän toistamisen avulla. Nuotti oli surullinen, ja minä osasin
tehdä ilmeeni surulliseksi ja antaa sanoille surullisen sävyn.
Osasin lukemattomia värssyjä, mutta en luultavasti kaikkia.
Pietarissa minut usein pantiin tätä laulua laulamaan, erittäinkin
suurissa kutsuissa, vieraiden huviksi. Ja muistan että sitä kuunneltiin
erittäin uteliaasti ja hartaasti. Suut olivat muutamilla auki, ja
vaikka he ensin olivat kai aikoneet nauraa, tulivat he lopulta
ikäänkuin liikutetuiksi, arvatenkin sävelen surullisuuden vuoksi.
Sanat piirtäytyivät muistiini tämmöisinä:
"Mistäs tuulet kustas tuulet
Poikani pooloinen
Meeren rannalta meeren rannalta
Äitini kultainen."