Eräällä tämmöisellä hauskalla matkalla, kun oli syöty ja juotu ja
paluuretkeä valmistellen alettiin panna telttaa kokoon, tapahtui monen
mielestä ehkä hyvinkin vähäpätöinen välikohtaus, mutta minun mieleeni
se jätti lähtemättömän tunnelman jostakin jäytävän, leppymättömän
kauheasta, sydäntä vihlovasta elämän tosiasiasta, jommoisia joskus
tipahtaa kuin raskaita kiviä lapsen viattomaan onnen maailmaan. Melkein
jokaiseen päivänpaisteisimpaan onnen aikaan yhtyy lapsella usein jokin
pimeä täplä, joka vielä vanhempanakin saattaa hänen kasvonsa äkkiä
muuttumaan totisiksi, kääntymään sisäänpäin, kalpenemaan.
Eihän tämän tapauksen tarvitse aikuisesta näyttää kuin leikiksi
lyötävältä, pian unohtuvalta pikkuasialta. Mutta minun täytyy kuitenkin
se kertoa.
— Tuleppa Liza katsomaan — sanoivat kokoiseni tyttöserkut vetäen
minua hihasta mukaansa pois metsiköstä sinne leiripaikalle missä
isoteltta oli. Njanja oli vienyt minut pois kanssaan sieniä poimimaan.
— Mitä katsomaan? — minä kysyin, mutta he vain vetivät ja sanoivat:
saat itse nähdä. — Minä olisin tahtonut jäädä njanjan kanssa sieneen.
He johdattivat minut teltan läheisyyteen ja kääntyen kaikki minun
puoleeni sanoivat: no katsohan nyt!
Minä katsoin ja näin ihmeekseni, että setä oli kovasti suutuksissaan.
Tämä oli ylen outoa ja herätti suurta uteliaisuutta, sillä emme kai
kukaan olleet vielä koskaan nähneet häntä suuttuneena. Oikein oli noloa
sedän puolesta, hävetti kovasti ja olisi tehnyt mieli juosta pois
katsomasta sellaista näkyä. Minä rupesin nykimään tyttöjä, että
olisimme juosseet, mutta he sanoivat minulle:
— Mitä sinä setään töllötät, katso tuota tuolla! — Ja osoittivat
sormellaan herra Critonia, joka oli kihloissa Uljana Ivanovnan (sedän
vaimon) sisaren kanssa.
Herra Criton istui sääret hajalla pahasti rikkiviillellyn teltan
liepeellä. Hänen hikiset kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, ja niskaan
sysätyn lippalakin alta näkyi epäjärjestyksessä otsaan liimautuneita
mustan tukan tupsuja. Hänen silmänsä muljottivat. Hänen suunsa
sammalteli epäselviä, hitaasti valmistuvia sanoja.
— Näetkös nyt, — selosteli Viera serkku minulle, — hän on viiltänyt
teltan rikki ja setä toruu häntä.
— Veitselläkö viiltänyt? — minä kysyin.
— Ei, kuin rikkinäisen pullon lasilla, — selitti Viera.
Samassa herra Criton rupesi tekemään pystyyn nousemista, mikä näytti
hänelle olevan yhtä vaikeata kuin Olja siskolle, joka ei osannut vielä
kävellä, mutta kyllä pyrki mielellään pystyyn ja tussahteli aina
takaisin pempulleen. Critonin onnistui vihdoin nousta, mutta hän ei
tahtonut pysyä jaloillaan, vaan horjui pahasti ja sortui vasten teltan
tukipuita, niin että nämä ryskyen murtuivat.
Setä näytti käyvän yhä vihaisemmaksi, ja minua jo alkoi itkettää, sillä
oli kovin sääli Criton raukkaa. Mies oli ilmeisesti kovin sairas, ihan
pyörtymäisillään, ja nyt häntä vielä päälliseksi toruttiin!
Joku serkuista sanoi lisäksi:
— Kyllä se nyt saa rukkaset tädiltä tämän perästä! Hyi heittiötä!
Minä kysyin Vieraita hiljaa, kuinka setä hennoi torua ja vielä
haukuttiin heittiöksi Criton raukkaa, jota ei kukaan mennyt auttamaan?
Viera töykkäsi minua kylkeen:
— Etkö näe? Mies on sikahumalassa! Kehtaatkin puolustaa!
Varmaan tuntee puu, johon salama lyö, jokseenkin samaa kuin minä näistä
Vieran sanoista. Critonko humalassa! Humalassa niinkuin ne oudot,
kaukaiset olennot, joita sanottiin mushikoiksi ja joiden joskus
ikkunasta näki horjuvan kadulla tai poliisin taluttamana hoipertelevan
tai hurjasti potkivan issikan ajopeliin sullottaessa, jolloin njanja
aina vei pois ikkunan luota, koska semmoista ei sopinut edes katsella!
Ja nyt sai nähdä ihan tuossa silmien edessä! Ja vielä Criton! Meille
kaikille tuttu Criton, sedän oppilas muovailussa, tädin sulhanen, aina
hyvinsuittu, mustatukkainen herra, joka istui päivällispöydässä
siivosti jutellen ja vanhempia ujostellen, jonka kättä kosketimme
tervehtiessä ja hyvästellessä, — nyt silmät mulkoilevina, vaahto
suupielissä, ei ymmärrä mitä puhutaan, ilme tylsänä, järjettömänä!
Sydän oli pakahtua, henki salpautui, jokin ikäänkuin katkesi.
Tytöt kyllä sanoivat, että nyt hänet viedään kotiin ja pannaan
vuoteeseen nukkumaan, kunnes hän huomenna herää ja on taas entisellään,
sukii tukkansa ja ymmärtää jälleen mitä hänelle puhutaan. Mutta minä en
voinut kuvitellakaan, että tämän tapauksen perästä elämästä enää
ylimalkaan voisi mitään tulla, kun Criton herää. Mitä ensiksikin se
onneton itse on ajatteleva, ja toiseksi miten me muutkaan jaksamme
hänen puolestaan ja hänen mukanaan kantaa tätä häpeää, miten setä on
osaava jälleen puhua hänen kanssaan, miten Uljana Ivanovna, ja mikä on
oleva morsiamen, täti raukan kohtalo, miten minä itse voin piiloutua,
ettei tarvitsisi katsahtaa hänen silmiinsä, miten kihlauksen
purkautuminen pannaan toimeen, mitä erottaessa sanotaan, annetaanko
hyvästellessä kättä, ja vihdoin, voimmeko enää milloinkaan tämän surun
perästä tehdä huviretkiä, juosta metsissä, nauraa, kuulla linnunlaulua?
Seuraavan päivän odotettu tilinteko, sen kauheus ja murhe sai kuitenkin
paljon lievitystä siitä, että aikuiset ikäänkuin sulkivat meidät lapset
asian ulkopuolelle. He kyllä tuntuivat sinä päivänä paljon
kuiskuttelevan keskenään, mutta tekivät sitä juhlallisemmissa
vierashuoneissa, joissa eivät lapset juuri oleskelleet, ja sulkivat
meiltä ovia, pysytellen meistä ikäänkuin erillään. Vaikka njanjalta
kuulimmekin, että Critonin oli nähty jo ihan sovinnollisena kävelevän
tädin kanssa puistossa, ei mitään muita tietoja aikuisten puolelta
meille varissut. Joten meidän ei ajan kuluksi auttanut muu kuin ruveta
leikkimään. Ja sehän haihdutti huolet.
Mutta vaikka tämä äkkisuru pian haihtuikin, — vaikka jo taas ajelimme
aasilla ja jälleen huviretkiäkin teimme, ei tämä asia lakannut yhä
palaamasta mieleen ja samalla tavalla vihlomasta sydäntä joka kerta
kuin sen muistin. Criton tosin katosi kokonaan näköpiiristäni samoihin
aikoihin, meni naimisiin tädin kanssa ja he muuttivat jonnekin muuanne.
Mutta omituisesti ajatukseni eivät herenneet hänen elämäänsä
seuraamasta, ja vielä aikuisenakin pysähdyin usein ajattelemaan:
missähän nyt on se sama Criton, joka huohottaen ja tylsin katsein
nojasi teltan murtuvia tukipuita vasten?
Hänen avioliittonsa tädin kanssa kuului olleen hyvin onneton. Hänestä
lienee tullut juoppo, sillä ne teot, joita hänen kerrotaan
suorittaneen, eivät voi olla muun kuin juopon tekoja. Täti erosi
hänestä.
Tuosta tapauksesta huviretkellämme sai alkunsa se humalaiskammo, joka
on minua sitten ikäni kaiken seurannut. Pelkäsin siitä lähtien
humalaisia niin että vapisin niitä nähdessäni. Humaltumista kammoin
sanomattomasti. Semmoisen asian ajatteleminen pani koko maailman
vetäytymään silmissäni mustaan pilveen ja hävittämään mielestäni kaiken
ilon.
Kerran meillä pantiin toimeen suuret lasten tanssiaiset. Voiko enää
olla mitään sen hauskempaa! Leikimme aikuisia. Useille oli ommeltu
varta vasten aikuisten frakkeja, pojille pantu kova kaulus ja käsiin
pienet säämiskähansikkaat, tytöille laitettu leveät rimssuhameet ja
annettu viuhka käteen ja palmikot kierretty päälaelle. Joku puuteroitsi
poskeni ja pani kauneuspilkun ylähuuleni viereen.
Tanssiaisten onnistumista ja iloa lisäsi vielä se seikka, että tapööri,
joka oli tilattu tanssimusiikkia suorittamaan, tällä kertaa soitti niin
erinomaisen iloisesti ja ryhdikkäästi. Antaakseen parempaa pontta
poljennoille hän kourasi pianosta musiikkia sormien täydeltä sekä
bassosta että diskantista, paljon runsaammin kuin tavallisesti, paineli
pedalia, jota hän tavallisesti ei juuri viitsinyt tehdä, ja välistä
vaihteli fortissimosta pianissimoon ja taas paisutuksiin niin intoisan
viehkeästi, että tyttöjen jalat rupesivat itsestään liikkumaan ja
ruumis keinui valssin sävelissä todella niinkuin Tonavan sinisillä
aalloilla.
Onnettomuudeksi kuulin silloin jonkun sanovan, että soittaja oli aika
lailla hiprakassa.
— En voi enempää, — minä sanoin kavaljeerilleni, keskeyttäen tanssin,
ja annoin kaikkien luulla tulleeni pahoinvoivaksi. Todella en osannut
nauraa, vaikka olisin kuinkakin itseäni pakottanut, saati tanssia.
Menin huoneeseemme ja riisuin yltäni kaikki naamiaiskorut. Luulkoot,
että olen sairas. Jään istumaan yksikseni vaikka koko illaksi. Mutta
tanssiminen tietäen, että soittaja oli juovuksissa, oli minulle täysi
mahdottomuus.
Nämä omituisilta tuntuvat muistelmat saavat kai selityksensä siitä,
että en milloinkaan nähnyt humalaisia kuin aivan kaukaa ja vieraissa
piireissä. Kotona vanhempien luona en koskaan nähnyt ihmisten juopuvan
enkä liioin setien perheissä tai tuttavapiireissä. Olihan minulla
täysi-ikäisiksi tulevia vanhempia veljiä, mutta perhe-elämä vanhempien
kodissa oli yksinomaan kotielämää, joka pitkinä talvi-iltoina aina
saavutti hauskuutensa huipun. Tosin me hyvin paljon pidimme
nimenomaista huolta iltojemme hauskuudesta, esimerkiksi panemalla
toimeen kotitanssiaisia meillä taikka setien luona, seuranäytelmiä ja
muita meluavia, "hirmuisen" hauskoja huveja. Mutta silloinkin kun ei
mitään huveja ollut, oli kotielämämme yhtä hauskaa. Istuimme aina
kaikki suuren pyöreän perhepöydän ympärillä, jokainen tehden omaa
työtään tai näperrystään, puhellen, kertoen, nauraen, ja juuri nämä
hetket ne olivatkin niin hauskoja, ettei kukaan perheenjäsenistä, ei
isä, ei äiti, ei yksikään veljistä eikä tavallisista perhetuttavista ja
kotimme ystävistä jättänyt illoin paikkaansa tyhjäksi tämän pöydän
ympärillä, saati saanut päähänsä hakea jotakin ylimääräistä hauskuutta
humaltumisesta.
Sanomaton kotionni näin ympäröitsi meitä koko lapsuutemme ajan.