Lapsuuteni valoisat onnenpäivät eivät rajoitu tämän armaan kotipiirin
kehyksiin, vaan lukemattomat muistot levittävät samaa ilon ja onnen
päivänpaistetta erään toisenkin perheen piiriin, jonka läheisessä
yhteydessä elämämme vieri.
Se oli isäni veljen, setä Pjotr Karlovitshin perhe.
Hän, niinkuin muutkin veljekset, alkoi uransa sotilaana ja niinkuin
muut kärsi ensimmäisinä upseerivuosinaan suurta köyhyyttä. Ennenkuin
hänestä tuli yli koko Venäjän, jopa maailmankin kuulu kuvanveistäjä,
sai hän monta kovaa kokea. Mutta näillä veljeksillä oli kaikilla
sellainen onnellinen luonne, ettei äärimmäisinkään puutteenalaisuus
voinut heidän mieltänsä saada masennuksiin, samoinkuin ei myöhempi
upea varallisuuskaan pystynyt heidän koruttoman luonnolliseen
elämänlaatuunsa mitään muutosta vaikuttamaan. Kun oli rahaa, elettiin
iloisesti ja leveästi, jos rahaa puuttui, osattiin tyytyä vähiin, mutta
ilo ja hyvämieli ei semmoisista vähennyt. Talous oli heille aina
toisarvoinen kysymys, joka ei mielentilaan asti ylettynyt. Tuo
ominaisuus oli heissä — sanokaamme — jotakin sukuvikaa, joka on kyllä
tainnut pitemmällekin periytyä.
Tykistöopistossa upseeriksi tultuaan Pjotr Karlovitsh oli ensivuodet
asuskellut yhtä köyhine tovereineen pienessä huonerähjässä
kellarikerroksessa Viipurinpuoleksi sanotussa Pietarin laitaosassa.
Ensimmäinen näyte hänen taiteellisista taipumuksistaan kuuluu
päässeen julkisen huomion esineeksi vähän omituisella tavalla.
Sotilaspalveluksesta vapaina hetkinä oli hänellä tapana piirustella,
alhaalta ikkunasta katsellen, pilakuvia ohikulkijoista ja kadun
tavallisimmista asukkaista. Köyhyydestään piittaamattomat, vallattomat
toverit liimailivat sitten näitä papereita verhoiksi ikkunain alimpiin
ruutuihin. Seurauksena oli, että aina uusien kuvien ilmestyttyä
kokoontui suuri lauma ohikulkijoita ikkunain ääreen, toiset nauroivat
tuntiessaan toisensa, toiset sadattelivat tuntiessaan itsensä. Tämä oli
Pjotr Karlovitshin maineen alku.
Vaikka tämä maine Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa ei tuolla
asteella tietenkään voinut mitenkään lisätä rutiköyhän, vain palkallaan
elävän upseerin tuloja, oli hän kuitenkin viivyttelemättä ja
siekailematta mennyt naimisiin. Niin paljon oli hänessä toki
ylimysmielisyyttä, ettei hän voinut tehdä rakkausasiaansa riippuvaksi
tuloista ja rikastumisesta! Ei ajatustakaan sinnepäin! Tämäkin
ominaisuus saattoi olla sukuvikaa, koska sekä minun isäni että
tietääkseni muutkin veljeksistä olivat naimisasiassa menetelleet juuri
samalla tavalla: varattomina menneet naimisiin varattomien kanssa, ja
kohta rakastuessaan.
Sellainen avioliitto ei tietenkään voinut aluksi muuta kuin suuressa
määrin kärjistää Pjotr Clodtin taloudellista ahdinkoa. Mutta hänen
hyvätuulisuuteensa ei sillä ollut lamauttavaa vaikutusta. Lapsia syntyi
paljon. Köyhyys oli niin suuri, ettei lapsille saatu ostetuksi
pienintäkään lelua. Hänen vaimonsa, hiljainen Uljana Ivanovna, saattoi
tätä asiaa vähän valitellakin, mutta Pjotr Karlovitsh vain vihelteli.
Hän otti käsiinsä puupölkyn ja veisteli siitä lapsilleen leluhevosen,
joka kyllä kelpasi!
Kirjailija Gretsch, joka oli hänen serkkunsa, kertoo hämmästyneensä
tämän puuveistoksen taiteellisuutta ja kohta kehoittaneensa ryhtymään
todellisen veistosmuovailun harjoittamiseen.
Kuinka olikaan, monet Clodtin lukuisista tuttavista ja varakkaista
perheistä alkoivat vaatia lapsilleen hänen veistämiänsä leluhevosia, ja
tilauksia tuli niin kosolta, että köyhä tykistöupseeri sai kuin saikin
työstään lisätuloja niukan palkkansa lisäksi. Niinkuin Pietarin
laitakaupungissa pilakuvat olivat tulleet kuuluisiksi, niin hänen
maineensa puuhevosten veistäjänä nyt levisi kaupungin ylimyspiireissä,
ja se merkitsi taloudellisessa suhteessa jo paljon enemmän.
Isäni harjoitteli tähän aikaan hänkin "puutöitä", nimittäin gravyyriä,
josta hänen odottamattaan sittemmin koitui hänelle suurta taloudellista
apua. Perin kätevänä veistäjänä hän kerran puoli leikillään valmisti
pienoiskokoisen halkoreen, jossa oli niin tarkalleen kaikki todellisen
ison halkoreen muodot ja vähimmätkin vehkeet, että sitä ei annettukaan
lasten käsiin heidän leluksensa, vaan jäi se aikuisten ihailtavaksi.
Setä Pjotr Karlovitsh siihen myöskin kovin ihastui ja veisteli
puolestaan puuhevosen, joka yhtä tarkasti kuin rekikin seurasi
luonnollisen hevosen pienimpiäkin muotoja, ja se valjastettiin nyt
reen aisojen väliin kaikkine pienoisvaljaineen. Tästä syntyi niin
ihailtava pikku kapine, että hovipiireissä tutut sukulaiset näyttivät
sen keisarille, Nikolai I Pavlovitshille, joka sen kohta osti ja
sittemmin lähetti lahjaksi Saksan keisarille. Tyytyväisenä nuorien
upseeriensa ilmeisiin taiteellisiin taipumuksiin tämä omalaatuinen
komentaja-keisari "komensi" sedän Taideakatemiaan opiskelemaan
muovailua. Nikolaita ei saanut olla tottelematta, hänen tahtonsa oli
aina tapahtuva. Isäni taas lähetettiin myöhemmin ulkomaille gravyyriä
eli puupiirrostaitoa harjoittamaan. Tämäkin tietysti tapahtui, ja isäni
saavutti myöhemmin suuren taidon tällä alalla, joka oli niihin aikoihin
vielä aivan uutta, ainakin Venäjällä. Minulla pitäisi vieläkin olla
hallussani hänen painamiansa vanhoja puupiirroskuvia. Epäilemättä
sellainen kuvittaminen melkoisessa määrässä lisäsi isän pieniä
upseerituloja.
Setä puolestaan, päästyään itsekin vakaumukseen, että hänellä saattoi
olla tulevaisuutta taidemuovailun alalla, ei epäillyt jättää
sotilasuraansa eli siis luopua toimeentulonsa tähänastisesta lähteestä.
Uutta köyhyydenuhkaa pelkäämättä hän muutti perheineen Vasiliostrovin
5:nnelle linjalle, vastapäätä Taideakatemiaa, ja jatkoi tarmokkaasti
taideopintojaan, harjoittaen toimeentulokseen vain yhä puuhevosien
veistelemistä, joihin nyt jo pantiin lasiset silmät, pellavaharja ja
sarvesta tehdyt kaviot, jopa joskus varustettiin pienillä
teräskengillä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuloksena Pjotr Karlovitshin
taideopinnoista oli onnellisesti suoritettu suurtyö, joka kohta herätti
yleistä huomiota, nimittäin hevoset Narvantullin riemuportilla.
Ei vähempää huomiota ja tunnustusta herättäneet nuo Pietarissa
Anitshkinin sillan päihin pystytetyt neljä ratsua kesyttäjineen.
Samanlaiset hevoset valettiin myöhemmin myöskin Berliinin laskuun,
jossa ne vieläkin upeilevat. Samat hevoset tavataan vihdoin myöskin
Neapelissa, kaiketi Nikolain lahjoittamina Italian kuninkaalle.
Näiden suurten tilausten johdosta alkoi sedän taloudellinen asema
tietenkin hyvin nopeasti vaurastua.
Muistankin puolestani sedän oikeastaan vasta niiltä ajoilta, joina hän
oli jo hyvissä varoissa ja suuressa maineessa, jolloin hän oli saanut
Nikolailta tehtäväkseen suuren venäläisen saturunoilijan, Krylovin
muistopatsaan muovailemisen ja valattamisen.
Niinä vuosina olin noin kolmentoista ikäinen.
Sedällä oli silloin jo suuri huoneisto valtion puolesta Taideakatemian
rakennuksen yhteydessä, jossa hän eli vaimonsa ja lastensa kanssa tälle
perheelle ominaista vaatimatonta kotielämää, tosin säästelemättä
varojansa, kun oli kysymys vieraanvaraisuudesta, pitojen tai suurten
huviretkien toimeenpanemisesta, joihin tuttavia kaikilta ääriltä
kutsuttiin osanottajiksi, mutta kotiolojen milloinkaan muuttumatta
koruisemmiksi tai ylellisemmiksi.
Jokseenkin samoihin aikoihin paranivat isänikin asiat ja hänkin alkoi
taloudellisesti vaurastua. Ensin hänet määrättiin kirjaston hoitajaksi
Tykistöopistoon. Sen toimen ohella hän samalla harjoitti ammatillista
valokuvausta kahden vanhemman veljeni kanssa, sai siinä toimessa
keisarillista kannatusta, ja heidän laitoksensa yhdistettiin
Taideakatemian kanssa. Kaikki ne oivalliset perhevalokuvat, jotka ovat
vieläkin hallussani ja joita muinoin otettaessa oli istuttava vähintään
10 minuuttia liikkumattomana, ovat isäni omassa ateljeessa tehdyt.
Mutta suurempiin varoihin isäni pääsi vasta tultuaan nimitetyksi
Tykistöopiston alkeiskoulun johtajaksi. Koulu oli suuren rakennuksen
yläkerrassa, jossa myöskin olivat lukemattomien sisäoppilaiden huoneet,
keittiöt ja ruokasalit. Koko alakerta oli meidän hallussamme, joten nyt
meilläkin oli valtion puolesta vapaa suuri huoneisto. Ja elämä alkoi
luistaa yhä onnekkaammassa poljennossa.
Me ja sedän perhe olimme erottamattomassa yhteydessä toistemme kanssa.
Asuin siellä usein viikkokaupalla. Missä vain oli hauskempi, siellä
minä.
Krylovin muistopatsaan muovailemista varten rakennettiin sedälle
erikoinen tilava puinen verstashuone sen kivisen työhuoneen ja
valuverstaan lisäksi, jotka jo ennestään olivat hänen hallussaan
Taideakatemiassa. Tämä puinen, korkea verstashuone, jonka parvekkeille
kiivettiin tavallisia tikapuita myöten, on lapsuuteni muistojen
toinen keskus. Siellä minä elin yhtäpaljon kuin kotonamme. Alituiseen
olimme siellä yhtäikäiset serkukset, meikäläiset ja sedän lapset
erottamattomana veljes- ja sisaruslaumana yhdessä, sedän milloinkaan
antamatta leikkiemme ja telmimisemme häiritä häntä työssään. Muistan
hänen olleen aina samassa työpuvussa, olipa hän kotona tai verstaassa:
pitkävartisissa, vähän kömpelöissä saappaissa, yllään harmaasarkainen,
hihaton liivi, aina paitahihasillaan, paidankaulus aina pehmoisena.
En myöskään muista, että hän olisi erikoisempaa huolta pitänyt
kampauksesta. Joskus, muovaillessaan, kun hän seisoi korokkeellaan,
alaleuka tarmokkaana esiintyöntyen, hänellä oli yllään valkoinen
työpaita, johon hän pyyhki savettuneita käsiään. Harvinaisuuteen asti
lapsirakas kun oli, hän ei milloinkaan ajanut meitä työhuoneestaan,
vaan meidän meluamisemme tuntui hänestä olevan päinvastoin niinkuin
jotakin hänen työhönsä välttämättömästi kuuluvaa ja hänelle mieluisaa.
Mutta tämän verstaan pääviehättimestä en ole vielä puhunutkaan. Me
lapset emme olleet sedän työhuoneen ainoita meluajia, vaan oli siinä
suuri joukko mörisijöitä, naukujoita, määkijöitä, haukkujia, ulvojia ja
piipertäjiä. Se oli näet täynnänsä nelijalkaisia, jotka saattoivat
jonkin kommelluksen sattuessa tai syöttöajan lähestyessä päästää aika
möräkän. Näitä eläviä setä tarvitsi Krylovin muistopatsaan alustan
muovailemista varten, jossa on kuvattuna suuri eläinmaailma semmoisena
kuin se esiintyy Krylovin saturunoelmissa. Niinpä oli verstaassa
irrallaan kokonaista kolme karhua, joista yksi oli suuri, musta
muurahaiskarhu. Oli siellä myöskin sudenpentu, Madeirasta tuotu apina,
kotka, joka tosin oli häkkiin kytketty, vuona karitsoineen ja
pitkäkoipinen kurki, kumpikin vapaalla jalalla. Erittäin hyvä ystävämme
oli sudenpentu, jonka kanssa saattoi leikkiä yhtä vapaasti kuin minkä
koiranpenikan kanssa tahansa. Vain silloin kuin se pantiin
rangaistukseksi kahleisiin, irvisteli se pahasti ja kalisteli
hampaitaan. Susi oli tuotu Suomesta, jossa setä usein oleskeli. Kettu,
suuri susi, karhut ja kotka olivat Nikolain käskystä tuodut sedän
käytettäväksi keisarillisesta eläintarhasta ja kesyttyivät verstaassa
täydellisesti. Apina oli saatu merimiehiltä, jotka toivat sen
Madeirasta ja olivat antaneet sille nimen Makar Aleksejevitsh.
Näiden elukkain parissa me vietimme pitkät päivät sedän verstaassa. Ja
jos rupeisin kertomaan kaikista tepposista, joita iloinen sudenpentu
hauskuudeksemme suoritteli, — jos muistelisin miten nuori karhu
riitaantui karitsaansa suojelevan uuhen kanssa, miten se nousi
takajaloilleen ja juhlallisesti käveli vuonaa peloittamaan, mutta sai
tältä sellaisen pöksäyksen vatsaansa, että kellistyi istuvilleen ja
nolona kääntyi pois koko yrityksestä, — jos luettelisin osankin niistä
kujeista, joita ovela apina teki opittuaan matkimaan lattianpesua ja
kirjoitusmusteen käyttämistä erinäisten viirujen vetämiseksi pulpetilla
oleviin paperiarkkeihin oikealla kirjoitussulalla, jota osasi pistää
korvankin taa, — jos vielä mainitsisin mustan karhun karkuretkestä
Nevan jäälle, säikähdyksestä ja nopeasta kotiinpaluusta, ja vielä monen
monista muista yhtä hauskoista tapauksista, eivät muistelmani
milloinkaan loppuisi.
Siis hyvästi ihana verstas karhuinesi, apinoinesi! Olisinpa onnellinen,
jos kerrankin vielä saisin ovesi jälleen avata!
Setä varmaankin huomasi, kuinka onnelliset me lapset olimme näiden
hänen eläimiensä parissa, joita hän itsekin hellästi rakasti. Pianhan
niistä oli luovuttava, kun työ kerran valmistui. Mutta lasten onnea hän
ei hennonut keskeyttää. Päästyään vakaumukseen, että lapset vain
eläinten ja luonnon yhteydessä elävät oikeata onnenelämäänsä, hän osti
läheltä Pietaria, Pavlovskista, talon, jota ympäröitsi suunnaton
puisto. Nurmikoita ja ristiin rastiin kiemurtelevia hiekkateitä myöten
me saimme ajella pienoisvaunuilla, pikku aasit vetäjinä, yksi meistä
kuskina ja kaksi takaistujina, pienet varjostimet käsissä. Oli siellä
myöskin korkea pylväs, jonka pyörivästä päästä riippui pitkiä köysiä,
ja niistäpä pidellen oli armottoman hauskaa lennellä toistemme ohi
keinahdellen milloin korkeuksiin, milloin huimaavaa vauhtia alas ja
pylvään ympäri. Välistä panivat pojat toimeen isän ja sedän avulla
suurenmoisia ilotulituksia. Me asuimme sedän huvilaa vastapäätä, ja
hauskaa oli, kun pojat iltaisin juoksivat sanomaan, että nyt tulee taas
suuret tulitukset.
Hauskinta kaikesta olivat sentään huviretket, joita setä mielellään
pani toimeen Pavlovskin ympärillä oleviin metsiin. Hän otti asian
perusteellisesti. Ne eivät olleet mitään satunnaisia pikkuretkiä, että
olisi otettu mukaan vain kahvipannu kuppeineen ja joitakuita
voileipäsiä. Ei, vaan suuria varustuksia tehtiin, niinkuin kysymys
olisi ollut viikon päiviksi kotoa lähtemisestä. Mukana seurasi
kokonaisia pyykkikorillisia ruoka- ja juomatavaroita, se oli kuin
vieraille maille vaellusta, kuormat täynnä lapsia, näiden vaunuja,
vaatteita, äitejä ja tätejä, joiden posket punottivat, suortuvat
irtausivat tukkalaitteesta oudossa liikkeessä ja keikutuksessa, silmät
säihkyivät milloin pelon milloin hauskuuden kiihtymyksestä. Kokki ajoi
viimeisenä keittiölaitteineen.
Tavallisesti otettiin mukaan suunnattoman suuri teltta, joka sitten
perille päästyä miesvoimin pantiin pystyyn. Teltta oli niin suuri, että
koko seurue mahtui sinne aterioimaan ja hauskuutta pitämään, joten
pienet sateet ja vähäiset rajusäät eivät tehneet haittaa.