Melkein yhtä merkityksellinen kehityksellemme ja yhtä rakkaassa
muistossa säilynyt kuin "njanja", oli meille lapsille muudan herra
Vasili Ivanovitsh Jakovlev, runoilija ja suuri haaveilija.
Eräänä aamupäivänä istui äiti ommellen isän huoneessa, ja me lapset
olimme siinä myöskin vanhempien luona isän seurassa, sillä hän ei ollut
oikein terve, vaan loikoi vuoteella vaatteet yllä.
Ovikello soi, ja palvelija tuli ilmoittamaan, että isän puheille pyrki
joku vieras herra, jota ei milloinkaan ennen ollut talossa nähty. Äiti
kai olisi kieltänyt vaivaamasta sairastelevaa isää, mutta kun palvelija
kuvasi vieraan ulkomuodon, sanoen hänellä olevan pitkän tukan ja hänen
näyttävän joltakin runoilijalta tai taiteilijalta ja päällystakinkin
olevan jokseenkin huonon, antoi isä käskeä vieraan sisälle
huoneeseensa.
Hän näytti todella semmoiselta kuin palvelija oli hänet kuvannut:
tuuhea polkkatukka, rillit nenällä, vaatteet — ilmeisesti parhaimpansa
— vähän kuluneet ja paikoitellen kiiltävät.
Hän esittelihen sangen vilkkaasti ja kolmessa neljässä nopeassa
lauseessa lateli esille melkein koko elämäkertansa, kun olimme
istuttaneet hänet keskuuteemme. Missä sanoja puuttui siellä notkeat
liikkeet, kasvojen vaihteleva sävy ja käsien kuvaavat eleet auttoivat
meitä hänen historiansa ymmärtämiseen.
Hän ei puhunut venäjää aivan virheettömästi, vaikka oli isän puolelta
venäläinen. Isä oli kuollut aikaisin, jättäen äidin leskeksi, ja äiti
oli saksalainen, joten heidän kotikielensä oli saksa.
Hän oli matkustellut — kertoi hän — Euroopan ristiin rastiin, ollut
melkein jokaisessa suurkaupungissa, sanalla sanoen, viettänyt melkein
koko elämänsä matkoilla. Vilkas kun oli sekä puheissaan että asioissa
hän oli näet hyvin haluttu ja kysytty matkatoveri, ja kun hän
päälliseksi tunsi koko Euroopan, kaikki sen suurimmat hotellit,
sen kylpypaikat, matkailijakeskukset, tärkeimmät nähtävyydet, ja
lisäksi vielä oli suuri kirjallisuuden ja taiteen tuntija ja puhui
useampia kieliä, hakivat rikkaat turistit kilvan häntä ilmaiseksi
matkakumppanikseen. Näin hän oli sivistymistään sivistynyt, kunnes oli
ruvennut itse kirjoittamaan runoja, joita nyt halusi saada painetuksi
ja julkaistuksi. Rahoja ei hänellä tosin tämmöiseen tarkoitukseen —
niinkuin ei yleensäkään — ollut, mutta eräs hänen ystävistään,
saksalainen upseeri, oli runot lukenut ja sanonut, että ne ainakin
muodon puolesta ovat Schillerin veroiset. Runot olivat kirjoitetut
saksankielellä, ja toinen hänen ystävistään — joita hänellä muuten oli
legio — oli luvannut kustantaa niiden painatuksen, jos vain voitaisiin
hankkia niihin kuvat.
Tämäpä nyt olikin muodollinen syy runoilijan meille ilmestymiseen.
Runoihin oli saatava kuvat.
Isäni oli, kuten jo kerroin, taitava puunpiirtäjä, ja lieneekö nyt
runoilijan tarkoituksena ollut pyytää häntä itseään suorittamaan
kuvituksen vai ainoastaanko kysyä neuvoa kenen puoleen olisi ollut
käännyttävä, en tiedä. Jälkimmäisen tarkoituksen hän kaikissa
tapauksissa saavutti. Isä antoi hänelle tarkat neuvot ja osoitukset.
Mutta mikä oli runojen lopullinen kohtalo, en tiedä. Tämän käynnin
seuraukset olivat kaikissa tapauksissa mitä laajimmalle ulottuvaiset
ainakin meidän, lasten mielestä.
Ensimmäinen hyvä seuraus oli, että Vasili Ivanovitsh jäi kohta
meille päivälliselle. Toinen hyvä seuraus oli, että hän tämän
vierailun jälkeen useana seuraavana päivänä peräkkäin oli meillä
päivällisvieraana. Ja kolmas hyvä seuraus oli, että hän näiden kertojen
perästä ei lakannut tulemasta, vaan tuli ja tuli, kunnes muuttui aivan
kuin kotolaiseksemme.
Hän rakasti hirveästi kaikkia lapsia ja me rakastimme häntä. Usein hän
kertoi meille satuja. Ja joskus tämä satujen kertominen venähti niin
myöhäiseen iltaan, että meidän olisi ollut jo aikoja sitten mentävä
maata, mutta me emme voineet irtautua kuuntelemisesta eikä hänkään
kertomisesta. Vanhemmat sallivat meidän jäädä vielä kuuntelemaan
loppua, mutta itse menivät levolle.
Useimmat hänen saduistaan olivat hänen keksimiään. Sen saattoi huomata,
kun hän välistä pysähtyi kertomisessaan ikäänkuin ei olisi itsekään
tiennyt miten sitten kävi. Rupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja
näytti kiihkeästi miettivän.
— Odottakaa, odottakaa, — sanoi hän, kun me pyysimme jatkoa
malttamattomassa uteliaisuudessamme. Istuimme hiljaa, hengitystä
pidättäen.
— Jaha, jaha, — sanoi hän vihdoin ja jatko näytti hänelle äkkiä
selviytyneen.
Tietoisena meitä hallitsevasta sadun taiasta, taas varmana itsestään
hän kolein äänin antautui kertomaan jotakin kaameata käännettä sadun
juonessa, jonka oli määrä tehdä järkyttävä vaikutelmansa juuri ennen
onnellista loppua.
Kuunnellessamme me ikäänkuin hengessä sepittelimme satua hänen
mukanaan. Me elimme hänessä ja hän meissä.
Joskus sattui niinkin, että meidän täytyi häntä oikaista, kun hän
erehtyi ja teki itsensä syypääksi ristiriitaisuuteen. Semmoista ei toki
sadussa voinut tulla kysymykseen. Ja yhteisesti sitten koetettiin
selittää asia niin, ettei näyttänyt mitään epäjohdonmukaisuutta
olevankaan.
Kerran hän sepitti mitä murheellisimman tarinan onnettomasta vangista,
joka oli niin kauan istunut ristikon takana pimeässä ja kosteassa
kellarikomerossa, että oli käynyt köyryselkäiseksi ja aivan
kaljupäiseksi odottaessaan tuomiotaan, joka viipyi viipymistään.
Vihdoinkin hän kuuli salpoja poistettavan koppinsa ovelta ja rautaista
lukkoa avattavan. Vuosikausiin ei ollut kukaan käynyt hänen kopissaan,
sillä ruokakin työnnettiin hänelle vain luukusta. Nyt hän arvasi, että
hänelle tultiin vihdoinkin tuomiota lukemaan, ja hänen sydämensä
vavahti toivosta, että tuomio oli ehkä vapauttava. Mutta vanki raukka
erehtyi surkeasti. Vartijat ja heidän päällikkönsä avasivat
juhlallisesti kopin oven, ja jääden itse ulkopuolelle käytävään lukivat
hänelle suuresta paperista, että vuorokauden kuluttua, aamun
sarastaessa, hänet mestataan miekalla, pyövelin käden kautta. Tuomion
luettuaan he paiskasivat kopin oven jälleen kiinni, ja vangin viimeinen
vuorokausi alkoi.
Nyt ryhtyi Vasili Ivanovitsh elävästi kuvaamaan onnettoman vangin
kauheita tuskia tämän kohtalokkaan vuorokauden aikana. Kertomustaan
havainnollistuttaakseen hän puhuessaan takoi rintaansa, pui
nyrkkejänsä, väänteli käsiään, voivotteli ja repi tukkaansa.
Vihdoin hän oli sortuvinaan toivottomuuteen ja rusahtavinaan kokoon.
— Lapset, lapset, — sanoi hän masentuneena ja alakuloisesti
nyökäyttäen päätänsä, — vanki raukan tuska oli todellakin suuri, se
oli niin järkyttävän syvä, että — ajatelkaa lapset! — hän tuli
yhdessä ainoassa yössä aivan harmaapäiseksi.
Huolestuneina me huudahdimme kuin yhdestä suusta:
— Mutta vankihan oli kaljupäinen!
Vasili Ivanovitsh joutui todella suuresti ymmälle. Hän ei tiennyt mitä
sanoa, miten jatkaa. Sanalla sanoen, hän joutui kiinni, ja hänen
asemansa oli sangen säälittävä.
Vihdoin sovittiin yhteisesti asiasta niin, että vangilla oli arvatenkin
ollut joitakin parranhaituvia leuan alla, jotka sitten yhdessä yössä
harmaantuivat. Ja niin päästiin satua jatkamaan sen yllätykselliseen,
onnelliseen loppuun.
Me rakastimme Vasili Ivanovitshia ei vain hänen erinomaisen satujensa
ja aina alttiin kertomahalunsa vuoksi, vaan yleensäkin hänen rajattoman
hyvyytensä ja alituisen iloisuutensa vuoksi. Kaikki lapset rakastivat
häntä, ja pian hänellä oli lapsituttavia joka kolkassa meidän talomme
ympärillä.
Kerran hän meillä ollessaan keskeytti leikit, tuli totiseksi ja sanoi,
että hänen vihdoinkin täytyy mennä kaupungille jotakin tärkeätä asiaa
toimittamaan. Emme tahtoneet häntä pidättää, sillä näytti siltä kuin
hänellä todellakin olisi ollut jotakin tärkeätä mielessä. Mutta vähän
matkaa meidän talostamme — se sijaitsi Nevan rantakadulla — oli
kaupungin puolesta laitettu kelkkamäki töyräältä alas jäälle, ja
talvitie Nevan yli kulki sen vieritse. Kelkkamäki oli aina täynnä
pieniä mäenlaskijoita. — Pitkän ajan kuluttua Vasili Ivanovitshin
lähdöstä yksi veljistäni tuli kotiin ja kertoi, ettei Vasili Ivanovitsh
ollut kaupungilla käynytkään, vaan leikki lasten kanssa kelkkamäessä,
laski mäkeä maaten mahallaan pitkän kelkan päällä, selässä jono
riemusta kirkuvia lapsia. Ilmeisesti lapset olivat hänet anastaneet, ja
"tärkeät asiat" oli täytynyt jättää toistaiseksi, lasten ohi hän ei
voinut mennä.
Meille tullessaan hän sangen usein toi muassaan karamelleja, ja niiden
jakaminen oli aina hyvin tähdellinen tehtävä. Hän asetteli makeiset
eteemme pieniin läjiin ja jokaista valmistunutta läjää koskettaen sanoi
painavasti: tämä papalle, tämä mammalle, tämä sille ja sille ja sille.
Näin hän pian rupesi nimittämään vanhempiamme vain papaksi ja mammaksi.
Usein hän myöskin vei meidät luoksensa. Hän asui äitinsä kanssa. Me
tulemme hänen luokseen ja hän katoaa toiseen huoneeseen, sulkeutuen
sinne. Me kuiskuttelemme ja jo tiedämme, että tästä tulee jotakin
hauskaa. Aivan oikein. Ovi avautuu ja meidät johdetaan pilkkoisen
pimeään huoneeseen. Vähän ajan perästä, kun silmä tottuu, alkaa yhdellä
seinällä erottua niinkuin jotakin valkoista, kaamean suurta valkoista,
niinkuin suunnaton lakana olisi pingoitettu eteemme. — Istukaa,
istukaa, — kuuluvat jotkin tytöistä kuiskaavan. Pamppailevin sydämin,
hapuillen ja käsin tunnustellen vieri viereen asetettuja tuoleja me
istuudumme riviin. Odotamme jännittyneinä, malttamattomasti heilutellen
jalkojamme. Ja yht'äkkiä ilmestyy eteemme, syrjästä päin liukuen,
kesäisen kirkas värikuva. Voi ihanuutta! Silmiimme paistaa helakan
vihreä mäenrinne ja kirkkaan sininen taivas. Rinteellä kasvaa
palmuntapainen puu, alempana on kaivo, josta metsästyspuvussa ja
töyhtölakissa oleva nuorukainen ammentaa vettä neitoselle. Voi
ihanuutta, sanon minä! Ja nyt alkaa kuulua Vasili Ivanovitshin
hyväntahtoinen, tutusti kertova ääni. Kuva liukuu pois ja uusi,
vieläkin ihanampi maisema ilmestyy eteemme: Saharan paahtava erämaa ja
kiljuva jalopeura ja kauas valkoisiin telttoihin pakenevia ihmisiä!
Vasili Ivanovitshin kertoessa kuva ihan alkaa elää meidän silmissämme.
Jalopeura ulvoo ja loksuttelee kauheita hampaitansa. Mutta kuva alkaa
jo meidän pyynnöistämme huolimatta liukua pois, vain tuokioksi se
armosta vielä pysähtyy, ja sitten häviää, — kuitenkin vain yhäkin
ihanamman kuvan tieltä: edessämme on nyt Alppivuorten huippuja ja
rohkea tyrolilainen matkailija polvihousuissa, leveällä vyöllä
vyötettynä ja sulkahattu päässä tarpoo syvissä lumissa kukkulan
huipulle päästäkseen. Vaikka kuva on liikkumaton ja tyrolilaisen jalat
aina samassa asennossa, elää siinä kaikki, me kiipeämme hänen mukanaan,
me hengitämme raikasta alppi-ilmaa — Vasili Ivanovitshin elävää
kuvausta seuraten. Sitten näemme vielä sinisen meren ja punapurjeiset
kalastajain venheet. Sitten Vasili Ivanovitsh sytyttää kynttilät ja me
näemme sen ihmeellisen laitoksen, josta kaikki kuvat ovat lähteneet,
mutta sen sisäpuolta hän ei meille näytä, vaan jättää kaiken
salaperäiseen hämäryyteen, sanoen vain, että koneen nimi on "laterna
magica", nimi, joka meistä on sekin hyvin salaperäinen ja kulkee
kunnioittavana kuiskauksena suusta suuhun.
Ah, Vasili Ivanovitsh, kuinka hyvä sinä olit meille ja kuinka me sinua
rakastimme!
Mutta jos me kovasti rakastimme häntä, niin hänen oma äitinsä
suorastaan jumaloi häntä, ja juuri saman hyvyyden tähden hänellä oli
lukemattomia ystäviä, jotka häntä kaikella tavalla auttoivat, milloin
antamalla hänelle vaatteita, milloin rahaa, milloin mitäkin. Vasili
Ivanovitshin auttaminen oli vain usein sangen pulmallinen tehtävä.
Niinpä hän kerran teki lähtöä saunaan ja äiti varusti hänet puhtailla
alusvaatteilla. Hänen äitinsä piti tästä täysi-ikäisestä pojastaan
huolta kuin pienestä lapsesta, sillä poika eli aina jossakin
yläilmoissa, kaukana tämän maailman käytännöllisistä asioista. Saunasta
palatessa Vasili Ivanovitshilla ei näkynyt olevan mukanaan mitään
vaatemyttyä, ja hänellä oli yllään vanhat alusvaatteet.
— No missäs vaatteet? — kysyy äiti ihmetellen.
— Ah niin — sanoo Vasili Ivanovitsh hajamielisesti, — saunamatkalla
tutustuin erääseen hyvin varattomaan ihmiseen ja otin hänet mukaani
kylpyyn. Voitteko ajatella, äiti, kun saunan jälkeen pukeuduimme, näin,
ettei hänellä ollut mitään alusvaatteita! Täytyi antaa.
Joskus, kun heille tuli kerjäläinen, saattoi Vasili Ivanovitsh mennä
suoraan äitinsä vaatekaappiin ja valita sieltä mitä tarvittiin. Äiti
oli kerran tullut kotiin ja kaipasi parasta leninkiänsä.
— No kun teillä on niitä monta, — selitti Vasili Ivanovitsh
syyllisenä.
Äiti ei moittinut milloinkaan poikaansa, vaan antoi tämän tehdä mitä
tahtoi ja vain yhä enemmän ja enemmän jumaloi häntä.
Yhtä vaikea oli hänen monien ystäviensäkin auttaa häntä itseään niin,
ettei sen sijaan joku aivan vieras ihminen tullut autetuksi.
Vasili Ivanovitshilla ei ollut milloinkaan mitään rahaa kukkarossa, ei
edes sen vertaa että olisi omin neuvoin kyennyt parturissa käymään.
Mutta siinäkin vähässä oli häntä vaikea auttaa. Kerran joku ystävistä
varusti taas hänet rahoilla ja käski mennä tukkaa kerityttämään ja
partaa ajelluttamaan. Vasili Ivanovitsh kiitti sydämellisesti ja meni.
Meni, — mutta palasi jonkin ajan kuluttua tukka entisellään ja parta
ajelemattomana.
— No mitenkäs nyt on ajelun käynyt? Annoinhan minä sinulle rahaa?
Vasili Ivanovitsh häpesi sanomattomasti. Ilmeni, että hän oli kulkenut
paperikaupan ohi ja siinä oli ikkunassa ollut värillisiä leikkelykuvia,
hevosia, lehmiä, sikoja, jopa talojakin, ja liuta lapsia oli kadun
puolelta ihaillen niitä katsellut, päätellen kuka olisi minkin kuvan
tahtonut kaikkein mieluimmin omakseen.
— Menin ja ostin heille, — tunnusti Vasili Ivanovitsh syyllisenä,
katsoen maahan, tuskan hiki otsalla.
Samoin kuin hänen äitinsä, eivät hänen lukuisat ystävänsä ja
auttajansa milloinkaan loukkaantuneet tästä heidän avuliaisuutensa
väärinkäyttämisestä, vaan jatkuvasti auttoivat häntä ja yhä enemmän
ihailivat tuota omalaatuista olentoa, joka ei mitään tehnyt oman
itsensä hyväksi. Kaikki rakastivat häntä.
Vanhenevan äitinsä tähden hän jätti sikseen ulkomailla retkeilemisensä.
Monta vuotta hän näin läheisesti seurusteli meidän kanssamme, melkein
minun täysi-ikäisyyteeni asti. Mutta hän muuttui aikaa myöten yhä
haaveksivammaksi ja yhä enemmän maailmasta vieraantuneeksi, joten hänen
alituiseen iloonsa alkoi tulla pitkiä aukkoja ja hänen piti ikäänkuin
herätä mietteistään päästäkseen siihen takaisin. Äitinsä ilmeinen
vanheneminen näytti suuresti huolettavan häntä. Ehkä hän turhaan
pinnisteli järkeänsä keksiäkseen keinoja vanhenemisen välttämättömän,
lopullisen seurauksen vastustamiseksi. Kuka tietää. Vasili Ivanovitshin
luontoisen ihmisen oli ehkä aivan mahdotonta ajatella semmoisen
seurauksen voivan kohdata niin rakastettua olentoa kuin oli äiti.
Vihdoin tapahtui niin, että hän äkkiä katosi kaikkien meidän
näkyvistämme.
Ensin luulimme, että hän on sittenkin taas lähtenyt maailmaa kiertämään
jonkun rikkaan matkailijan seurassa, eikä hänen äitinsäkään senvuoksi
ollut kovin huolissaan hänestä. Ihmeteltiin vain, miksi hän ei mitään
kirjoita. Olisi edes pienellä kortilla lyhyesti ilmoittanut
olinpaikkansa ja vointinsa.
Kului kokonaista kaksi vuotta ennenkuin häneltä vihdoin saapui kirje.
Jumalan kiitos, hän on elossa! — huudahdimme kaikki.
Kirje oli pitkä ja merkillinen.
Vasili Ivanovitsh siinä ilmoitti olevansa Afrikassa ja elävänsä —
suuren puun alla.
"Elämä on täällä ihanaa, niin ihanaa, ettei sitä voi kielin kertoa", —
sanoo hän ja hartaasti vannottaa äitiänsä tulemaan sinne Afrikkaan puun
alle elämään, pian, pian! Ei täällä ole huolta huomisesta, ei surua ei
murhetta, joka ihmistä vanhentaa. Ei täällä tarvitse kuin kätensä
ojentaa, niin saa syödäkseen parhaita hedelmiä, maukkaita pähkinöitä ja
mehukkainta kokosmaitoa. Oi äiti! miksi olenkaan antanut teidän elää ja
kuihtua pohjoisessa maassa ja kosteassa, koleassa kaupungissa! Miksi
nyt vasta ymmärrän mikä onnen ikuisuus on teille _täällä_ valmistettu,
mikä paratiisi teitä odottaa! Mutta kohta on uuden elämän tieto
valloittava ihmisten mielet, kohta on uusi ajanjakso maailmalle
koittava. Sillä tietäkää, äiti, täällä ei ole mitään vanhentumista eikä
sitä, jonka nimeä en edes tahdo mainita, täällä vanhat jälleen
nuortuvat, täällä teidän riutuneet jäsenenne jälleen ojentuvat, kaikki
raihnaisuus katoaa, ja olenpa varma, että teille vielä kasvaa uudet
hampaatkin. Tulkaa, rakas äiti, tulkaa viipymättä, tulkaa, tulkaa!
Sen jälkeen seuraa kirjeessä mitä yksityiskohtaisin selostus
matkatiestä, laivalipuista, diligensseista, hotelleista, joissa voi
levähtää, kaikki, kaikki, vähintäkään poisjättämättä, tulosta
Marseille'iin, laivamatkasta Välimeren yli, ja vihdoin — ohjeet sen
suuren puun löytämiseen. — Ah, hyvä, hyvä Vasili Ivanovitsh!
Moni hänen ystävistään, joka sai kirjeen lukeakseen, pudisteli
päätänsä, ehkä heitä arvelutti Vasili Ivanovitshin järjentila. Hänen
äitinsä oli kirjeestä vain suuresti liikuttunut eikä nähnyt siinä muuta
kuin poikansa tavallista rajatonta hyväntahtoisuutta. Tai ei hennonut
nähdä.
Sitten saimme kuulla, että äiti oli myynyt tavaransa, koonnut vähäiset
varansa ja todella matkustanut poikansa luo Afrikkaan.
Mutta mitä _sitten_ tapahtui, — siitä ei kukaan ole koskaan saanut
mitään tietää. Afrikka oli silloin vielä kauempana kuin se nyt on.