En ymmärrä, kuinka on voinut tapahtua, että minä, joka sylilapsesta
aikaihmiseksi asti elin tämän saman njanjan äidillisen lempeän hoidon
alaisena, en tullut milloinkaan ottaneeksi selvää hänen oman elämänsä
vaiheista, en edes sen vertaa, että tietäisin hänen oikean nimensä.
Njanja merkitsee vain lapsen hoitajalleen antamaa hellittelynimeä.
Miksi en häneltä milloinkaan tiedustellut, mimmoinen hänen kotinsa oli
ollut, millaiset hänen vanhempansa, mitä hänelle oli elämässä
mahdollisesti tapahtunut, vaan nyt vasta, kun koko entisyys on enää
vain kaukaisena muistona, nuo kysymykset nousevat eteeni pohjattoman
tyhjyyden ääreen, minun voimatta löytää elävien joukosta enää
ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua pienimmälläkään tiedon
vihjauksella?
Täytyykö todella ajatella lapsen olevan niin itsekäs olento, että
kaikkein lähimpienkin ihmisten elämä on hänelle elämää ainoastaan
mikäli se on kosketuksessa hänen arvoisaan minuuteensa, ja että muun
tietäminen tuosta elämästä on hänelle epäkiintoisaa, jopa vieroittavaa?
— Luulenpa melkein, että minä jotakin ehkä hämärästi tiesin njanjani
entisyydestä, mutta että tämä tieto ei ollut minulle mieleen, koska se
ei oikein liimautunut herttaiseen, rakastettuun, vain minussa ja minua
varten elävään njanjaan, vaan oli vain häntä itseään koskevaa ja
minusta kokonaan irrallista. Kun tarkemmin ajattelen, tiesinhän minä
oikeastaan paljonkin njanjasta, vaikka en tiennyt hänen nimeänsä.
Njanja oli muuttanut meidän taloomme jo seitsemän vuotta ennen minun
maailmaan ilmestymistäni. Hänen oli ollut kohtalon pakosta antautuminen
vieraiden ihmisten palvelukseen, nimittäin puutteen ja täydellisen
varattomuutensa tähden. Näin hänet pestattiin meille, vanhimman veljeni
Mihailin eli Mishan hoitajaksi, tämän synnyttyä vuonna 1832 toisena
kaksoisista, joista toinen kuoli parin kuukauden kuluttua.
Njanja oli nuori leski taloomme tullessaan, ja hänellä oli tyttö. Hänen
miehensä, kauppias, — niin sanottiin —, oli kuollut jättämättä mitään
omaisuutta jälkeensä, joten njanjan oli pakko antaa pikku tyttönsä
kasvatuslaitokseen ja suorittaa siitä johtuvat kustannukset menemällä
palvelukseen rahapalkasta ja näin ainiaaksi luopua lapsestaan. Hän oli
syntyisin Moskovasta tai Moskovan tienoilta, mutta tuo "kauppias" oli
kaiketi vienyt hänet Pietariin ja siellä kuollut, joten oli sitäkin
ymmärrettävämpää, että njanjan oli vieraassa kaupungissa mahdoton tulla
toimeen muuten kuin luopumalla lapsestaan.
Minä en tästä njanjan lapsesta tiennyt mitään koko lapsuuteni aikana,
ja ehkä oli hyväkin, ettei siitä mitään tietooni tullut, sillä asia
olisi ollut minulle peräti käsittämätön. Olisin varmasti tehnyt
sopimattomia vertauksia ja kysynyt itseltäni: olisiko _minun_ äitini
voinut luopua _minusta_ ja mennä hoitamaan umpivieraiden ihmisten
lapsia? mitä olisin äidistä silloin ajatellut? mitä koko maailmasta?
mitä jumalasta, joka oli tehnyt niin että njanjan _piti_ mennä lapsensa
luota? — Onneksi ei meille kukaan niistä asioista kertonut ja me
saimme tietämättämme vastaanottaa koko sen ylitsevuotavan, rajattoman,
uhrautuvan, ikimuistettavan rakkauden, jonka luonto oli ehkä
tarkoittanut njanjan oman lapsen osaksi, mutta joka nyt vuoti vain
meidän ylitsemme.
Njanja on minun elämässäni merkinnyt ehkä enemmän kuin kukaan muu
ihminen. Ei riitä sanoja, en löydä tyhjentäviä nimityksiä niille
tunteille, jotka kuohahtavat esille ja ympäröivät hänen kuvansa joka
kerta, kun se lapsuuteni muistoissa vaeltaa editseni.
Niinäkin aikoina kun jouduttuani sisäoppilaaksi muutamaan
lastenkouluun, jolloin vain kerran viikossa lauantaisin pääsin kotona
käymään, enimmät muistoni kohdistuvat njanjaan.
Minut oli annettu kahden vanhan neidin huostaan, jotka olivat jollakin
tavalla sukulaisia äidilleni. Olimme silloin vielä niin köyhiä, ettei
minua voitu käyttää oikeassa koulussa. He pitivät luonansa kotikoulua,
antaen joillekin oppilaille paitsi opetusta myöskin asunnon ja ruoan.
Asuimme kovin kaukana heistä, joten jokapäiväinen sinne meneminen ja
sieltä palaaminen olisi ollut sula mahdottomuus.
Olin silloin noin 8-vuotias, ja tämä siirtyminen kotoa ventovieraiden
ihmisten hoitoon, erittäinkin pois njanjan hoidosta, merkitsi tietenkin
sangen suurta muutosta elämässäni. Oli kovin vaikea tottua ankariin
neiteihin ja vielä vaikeampi rakastaa heitä niin vilpittömästi kuin
äiti oli käskenyt. Erittäinkin oli äiti käskenyt unohtamaan kaiken sen,
missä luulimme tehtävän itsellemme vääryyttä ja sydämen pohjasta
antamaan kaikki loukkaukset anteeksi.
Neitien kodissa eleskeli myös heidän vanha äitinsä, pitkäkasvuinen,
kuihtunut mummo, jolla oli uskomattoman pitkä nenä ja haukan silmät.
Hän oli alituisesti vihaisella päällä, rähisi päivät pitkät, keitteli
laihanniukkoja päivällisiä, ja iltaisin kutoi tavattoman pitkiä sukkia.
Tyttäret olivat hekin sangen pitkiä ja laihoja neitejä. Nuorempi oli
40- ja vanhempi 42-vuotias. Me olimme tietenkin velvolliset tuntemaan
alinomaista kunnioitusta heitä kohtaan, mutta usein meitä kovasti
nauratti ja oli melkein mahdoton pidättyä. Tämä tapahtui aina kun
neidit rupesivat kertomaan nuoruutensa päivistä, kehuen entistä suurta
kauneuttansa ja kuinka muka heidän astuessaan sisälle johonkin
tanssisaliin kävi läsnäolijoissa kuin humaus: "Wollerin neidit!" Syntyi
juhlallinen äänettömyys, muodostui kujanne, ja he muka astuivat saliin
kavaljeerien ympäröiminä, jotka kilvan pyysivät heitä tanssiin, ja
onnelliseksi tunsi itsensä se, ketä he suvaitsivat huomata. Nämä
yleisen ihastuksen esineet eivät kuitenkaan saavuttaneet sitä
aviollista ihannettaan, jota varmaan pitivät naisen korkeimpana
päämääränä, vaan jäivät vanhoiksi piioiksi. Kielteiseen tulokseen
lienee olleet syynä osaltaan vanhan mamman liian innokkaat
harrastukset. Niinpä hän, kun joku uusi sulhaskokelas ilmaantui alkaen
käydä heillä useammin, saattoi asian jouduttamiseksi tälle ilmaista,
että ellei hänellä ollut täyttä totta mielessä, olisi paras harventaa
käyntejä, jotteivät muut sulhaset kaikkosivat tiehensä. Näin ennättivät
neitoset 40:n ikäisiksi, yhä vain eläen toivossa ja milloin ketäkin
kuvitellen tulevaksi aviomieheksensä. Erityisesti nauratti meitä, kun
he molemmat tekeytyivät toistensa edessä jalomielisiksi ja
luovuttelivat sulhasiaan toinen toiselleen. Nuorempi lohdutteli
kyynelet silmissä vanhempaa, sanoen ikänsä puolesta hyvin vielä
voivansa odottaa, ja vanhempi taas vakuutteli, ettei hän tiedä
suurempaa onnea kuin nähdä sisarensa onnellisena. Lopulta he olivat
vakuuttuneita, että ainoana syynä asian alituiseen lykkäytymiseen oli
tämä heidän uhrautumisensa toinen toiselleen. Ehkä he eivät olisi
olleet niin ankaria vaatimuksissaan, mitä sulhasten ominaisuuksiin
tulee, jos heidän olisi ollut valitseminen kummankin itselleen, mutta
kun valittava oli aina rakkaalle sisarelle, ei yksikään tahtonut
kelvata.
Niinpä kävi heidän pensionissaan muuan varsin arvokas leskimies, jonka
kaksi tytärtä oli heidän oppilaitaan. Tietysti nuo käynnit eivät muka
tarkoittaneet tyttäriä, vaan ilmeisiä naima-aikeita, siitä ei toki
voinut olla epäilystäkään. Koko kysymys oli vain, kummalleko neideistä
mies oli joutuva. Mitä enemmän tämä kysymys kärjistyi, sitä kiihkeämmin
oli kumpikin valmis uhraukseen toisen hyväksi. Siinä nyyhkyteltiin,
siinä voivoteltiin. Vihdoin keksi vanhempi neideistä syyn, joka teki
tämänkin peräti moitteettoman gentlemannin avioliittoon vähemmän
sopivaksi. Luonnollisen ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan osannut
ilmaista tätä syytä muuten kuin käyttämällä ranskankieltä. Hän sanoi:
— Savez-vous, ma chère, il doit avoir un faible estomac, il sort
souvent. (Rakkaani, miekkoisella lienee heikko vatsa, hän alituiseen
käväisee.)
Niin päästiin tästäkin ankaran vaikeasta kosijanvaalista ja voitiin
kevennyksestä huokaisten käydä käsiksi toisiin.
Tästä heikkoudestaan huolimatta oli vanhempi neideistä opettajana
erittäin hyvä meille. Hän osasi olla sekä iloinen että sukkela
puheissaan. Me melkein pidimme hänestä. Nuorempi sitävastoin oli aika
äkäpussi. Vain kerran vuodessa hänen yllänsä lepäsi hiljainen nöyryyden
henki, joka tosin ei kestänyt kuin päivän. Se oli päivä, jona hän oli
ollut ripillä ja ehtoollisella. Sen päivän tuloa me odotimme kuin
joulua. Mutta sen mentyä oli kaikki taas ennallaan, ikuista toruntaa ja
kiljumista. En milloinkaan unohda noita hirmuisia, loppumattomia
iltoja, joita vietimme yhteisen pöydän ääressä huomisen läksyjä
lukemassa. Talikynttilä teki alituista käryämistä, meidän oli nälkä,
meidän oli kylmä. Odotimme sitä autuudenhetkeä, kun tee kannettiin
sisään, vaikka eihän tämä tee ollut juuri muuta kuin haaleata vettä ja
kuorittua maitoa ynnä pikkuruikkuisen sokeria tai siirappia. Annokseen
kuului lisäksi pari palasta mustaa leipää, joihin oli hieraistu
sellaista voita, että meidän oli kaavittava se pois leivät syödäksemme.
Vieressämme istui tavattoman siivoton poika, joka alituiseen jyrsi omia
kynsiänsä, ei pessyt käsiänsä, aina vätysteli, virnisteli ja sai olomme
sitäkin happamemmaksi. Kuitenkin oli hänen ansiopuoliinsa luettava,
että hän sai meidät välistä nauramaan katketaksemme. Hän kaapi voin
pois erinomaisen tarkkaan, voiteli leivän sitten talilla, jonka otti
kynttilästä, ja säteillen muka hyvän maun tuottamasta nautinnosta söi
kuin soikin suuhunsa.
Näin kului ikävä viikko loppuun, kunnes odotettu lauantai saapui. Minut
noudettiin koulusta ja niinpä olin jälleen kotona. Kävin uudelleen
katsomassa sen jokaisen nurkan; tarkastamatta ei jäänyt yksikään esine,
että vieläkö se ja sekin oli samanlainen kuin viikko sitten.
Erityisesti veti puoleensa vanhan njanjan huone. Sen yhdessä nurkassa,
ylhäällä, tuikki jumalankuvan edessä pieni lamppu, jonka heikko valo
valaisi vain lähinnä olevat esineet ja jätti muun osan huonetta
salaperäiseen hämärään. Lähtemättömäksi muistoksi on jäänyt varsinkin
se erikoinen tuoksu, joka oli aina tässä huoneessa ja joka arvatenkin
muodostui lampussa käytetyn puuöljyn hajun sekoittumisesta mummon meitä
lapsia varten lipastossaan säilyttämien omenain hajuun. Ehkä oli tällä
Noakin aikaisella, muinaismuistoksi museoon sopivalla lipastolla jo
itsessäänkin tämä omituinen, rakas haju. Pankolla nukkua hyrräsi silmät
ummessa vanha kollikissa, Vasjka. Olisi tehnyt mieli rajusti puristella
sylissä, mutta pelättiin raapaisuja.
Keittiössä oli myöskin hyvin hauska olla. Senkin haju ja koko laatu oli
jotakin perin toista kuin tuolla tätien luona. Tamminen vesisaavi ja
sen vanha kauha — olisinko voinut mennä ohitsenne juomatta itseäni
kylläiseksi! Ah, armas kotikeittiömme! Sinä rakas, punavaskinen kauha,
olithan kuin omaisemme, kuin osanottaja koko perhe-elämäämme, sinä ja
me olimme yhtä.
Vanha njanja kuului jo kopistelevan ruokakarsinassa. Kukaan ei olisi
voinut erehtyä: hän oli kaatamassa vesipuolukoita pikku tynnyristä
vatiin, tuodakseen syötäväksemme ja sillä tavan mukaan ilahduttaakseen
kotiin palanneita.
Syksyisin hänen lempiharrastuksiinsa kuului talvitarpeiden kokoominen,
sienien suolaaminen, viikunain etikoiminen, marjojen keittäminen, mutta
ennen kaikkea oli hänen erikoisharrastuksenaan vesipuolukkain säilytys.
Ne olivatkin mielestämme parhainta kestitystä pitkinä talvi-iltoina.
Kun me kaikki illan tultua istuuduimme suuren pöydän ääreen, jokaisella
edessään oma työnsä, niin eipä aikaakaan, jo lähetettiin joku vaatimaan
njanjalta puolukoita. Njanja ei ensin tahtonut ottaa kuuleviin
korviinsakaan. Puolukoita — sanoi hän — on jäljellä niin vähän, että
tuskin kerraksikaan enää riittää, jokunen vain tynnyrin pohjavedessä
vielä kelluu. Kinastelujen ja vastaväitteiden vihdoin tauottua hän
kuitenkin katosi takaisin karsinaan, ja hetken kuluttua ilmestyi tuoden
puolukoita posliinisessa salaattivadissa, (joka sekin oli iänikuinen
perheen muinaiskapine). Me nostimme aika vastalausejyryn sen johdosta,
että puolukoita tuotiin näin mitättömän vähän. Mutta njanja väitti
kivenkovaan, että nyt oli tynnyrin pohjassa vain silkkaa vettä eikä
edessä muuta kuin huuhdella tynnyri puhtaaksi ensi kesää varten. Hänen
vakuuttelunsa olivat niin tosilta tuntuvia, että hän sai meidät joka
kerta täydelleen uskotelluiksi.
Pitkän pitkien aikojen kuluttua puolukkain loppumisesta, kun tavan
mukaan jälleen istumme pyöreän pöydän ääressä, kun on talvinen pyrysää
ja tuulen uuneissa ulvomisen vuoksi olo tuntuu vähän ikävältä, — kun
puolukoista kukaan ei enää uneksikaan, kuulemme äkkiä tutulta puolelta
kopinaa, ovi aukenee ja njanja, onnesta säteillen, ilmestyy suurta
tarjotinta kantaen, vadillinen täynnänsä punapuolukoita, lusikkoineen,
lautasineen, survosokereineen.
Me huutamaan yhdestä suusta: Katsos sinua vaan! Etkö sanonut puolukkain
loppuneen!
Njanja puolustelihen: Jos olisitte silloin syöneet, eipä nyt olisi
ollut. Eikö ole näin parempi?
Hän sanoo tämän ylen tyytyväisenä omaan kekseliäisyyteensä, eikä meidän
auta muu kuin myöntää, että näin on todellakin paljon parempi.
Njanja, njanja, minne sinä olet lähtenyt minun elämästäni? minne olet
hävinnyt?
Mutta enpä päästä sinua vielä. Muistan vielä muutakin sinusta. Muistan
sinut vanhemmilta vuosiltani. Muistan kuinka sain tietää sinulla olevan
omankin lapsen ja kuinka tämä sinun oma lapsesi kävi sinua tapaamassa
meidän kodissamme, silloin jo aikuisena neitinä.
Kuinkahan hyvä sinun tyttäresi mahtoikaan olla, kun sinä itse olit niin
hyvä, niin lempeä, niin uhrautuvainen, niin peräti vain toisia
ajatteleva, kun olit pannut kaikki vaivoin kootut roposi hänen
kasvattamisekseen laitoksessa, jossa kasvatettiin säätyläistenkin
lapsia, kun hänestä — kuten ylpeänä kerroit — oli tullut herrasneiti,
jolla oli jo kotiopettajan toimi ja jota sanottiin "guvernantiksi"!
Näin me ajattelimme, ja uteliaisuutemme saada nähdä tuota njanjan
tyttöä kasvoi päivä päivältä. Tietysti me aioimme rakastaa häntäkin
yhtä paljon kuin olimme rakastaneet njanjaa, aioimme syleillä häntä
kuin rakkainta toveriamme ja tehdä hänestäkin kotimme parhaan ystävän.
Mutta miksi sinä, njanja, olit ikäänkuin hädissäsi, ja tulit yhä
levottomammaksi mitä enemmän tyttäresi tulon päivä lähestyi? Miksi sinä
tuona päivänä et enää malttanut meitä kuunnella etkä meihin katsoa,
vaan kätesi välistä vapisivat hermostuksesta ja poskesi punottivat?
Miksi olit hänen tulokseen — aivan kuin olisit korkeita vieraita
odottanut — pukenut yllesi suurimman ja kirjavimman vaippasi, pannut
päähäsi valkoisimman poimumyssysi ja sitonut kaulaasi uhkeimman
solmikkosi? Ja miksi vihdoin me itse, tyttäresi saavuttua, kun ei
mitään suudelmia annettu, kun ei mitään ilonhuudahduksia kuulunut, kun
sinä vain syvään kumarsit niinkuin ylemmillesi, peräännyimme totisina
ovensuulta ja poskemme alkoivat punoittaa niinkuin sinunkin?
Pettymyksemme oli suuri.
Neidissä ei tuntunut vivahdustakaan äitinsä herttaisuudesta, ei
vähintäkään pyrkimystä kiitollisuuden ilmaisemiseen niiden
elämänikäisten uhrausten johdosta, joita njanja oli hänen
elättämisekseen ja kasvattamisekseen tehnyt. Päinvastoin tuntui
pohjimmalta nousevan ikäänkuin kolea vihamieli kaikkien niiden ankarain
elämänkokemusten johdosta, jotka hän oli arvatenkin saanut läpikäydä
äidin sylistä ventovieraiden kasvattajain hoivaan jätettynä. Mutta
tietoisesti ei tullut näkyviin muuta kuin yliolkaisen ylemmyyden
ilmausta. Meidän edessämme hän ilmeisesti häpesi, että hänen äitinsä
oli palvelija, ja kohteli tätä tahallisen halveksivasti eli niinkuin
säätyläinen sivistymätöntä.
Neiti kävi tämmöisillä virallisilla vierailuilla äitinsä luona
sittemmin noin kerran vuodessa. Hän koki kyllä päästä lähempiin
tuttavuussuhteihin meidän kanssamme, mutta äitiänsä hän
muuttumattomasti piti saman kolean välimatkan päässä.
Ystävyydestämme ei tullut mitään. Päinvastoin me joka kerta hänen
käydessänsä emme muuta toivoneet kuin että hän olisi lähtenyt mitä
pikimmin. Emme voineet sietää myöskään njanjan suhdetta tyttäreensä:
njanjaa ei tyttärensä läsnäollessa voinut tuntea ollenkaan samaksi
ihmiseksi, hän raukka oli kuin hätäännyksissä, suorastaan pelkäsi
tyttöänsä, kohteli nöyrän imartelevalla kunnioituksella, ja varmaan
hänkin sydämensä salaisuudessa toivoi lapsensa pian lähtevän, vaikka
olikin valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin ja arvonannon
osoituksiin.
Hänen lähdettyään njanja kohta muuttui entiseksi njanjaksi ja koko
elämämme palasi vanhoihin uomiin, kotilieden lämpimiin maailmoihin.
Mutta neiti parka jäi ikuisesti vaille sitä luonnon hänelle alkujaan
aikomaa siunausta, joka hänen äitinsä olemuksesta oli niin runsain
määrin säteillyt meidän, njanjalle oikeastaan umpivieraiden lasten
elämään.
Tämä tapaus oli yksi niitä ikkunoita, joista lapsi alkaa katsella ulos
maailmaan.