Meitä oli yksitoista lasta. Minä olin järjestyksessä viides, ja
ensimmäinen tytär. Vain perin hajanaisia muistoja on mielessäni
säilynyt aikaisen lapsuuden ajoista. Muistan jo kolmen-,
neljänvuotiaana harrastaneeni runojen lausumista, laulamista ja
tanssimista, ja muistan vielä, että minut pantiin suorittamaan kaikkea
tätä usein vieraiden läsnäollessa. Tuo ei olisi minua ollenkaan
ujostuttanut, elleivät vanhemmat veljeni olisi minulle nauraneet ja
sitten lastenkamarissa matkineet esiintymistäni, sanoen minun
"teeskentelevän suloista". Se itketti ja harmitti, mutta sittemmin opin
äidin neuvosta kestämään tämmöiset näsäykset ja olemaan niitä
hampaankolossa säilyttämättä. "Ainahan pojat härnäävät sisariansa",
lohdutteli äiti, ja tyttöjen oli suhtauduttava semmoiseen
kärsivällisesti ja alistuvasti muistaen, ettei pojille kuitenkaan
mitään mahda. (Vasta tästä puhuessani tulen ajatelleeksi, minkä
katkerien lapsuuskokemusten läpi äidin neuvo oli saattanut kulkeutua
hänen sydämensä kautta minuun!)
Kun minua nuorempi veljeni Sasha alkoi varttua ja muuttua
leikkitoverikseni, tuli meistä parhaat ystävykset, jotka alati leikimme
yhdessä ja otimme nuorempiakin seuraamme. Vanhemmat veljet eivät tosin
meitä nytkään jättäneet rauhaan, vaan ivasivat leikkejämme, pitäen
niitä liian "tunteellisina". Tämä merkitsi kai, että me olimme
leikkiessämme liiaksi tosissamme eli että leikkimme aihe oli heidän
mielestään äitelä.
Lukitsimme siis heiltä oven.
Ja nyt ei meitä enää mikään estänyt täysin antautumasta leikin
kiehtovaan kulkuun. Maailman todellisuus unohtui mielestämme kokonaan.
Leikki, joka tätä todellisuutta matki, oli ainoa todellisuus. Me
muodostimme tuoleista kuomuvaunuja, me solmimme kokoon myttyjä ja
matkustimme kaukaisiin maihin. Joskus ajoimme parihevosilla vieraisille
vain jonkun tädin ja sedän luo. Saavumme portaille, soitamme ovikelloa
— dinderling, — hevosemme, joina olivat jotkut meistä, muuttuvat nyt
tädiksi ja sedäksi, jotka ottavat meidät vastaan kädet ojossa,
säteillen iloisen yllätyksen riemusta, tervetuloa, tervetuloa
loppumattomiin, puristuksia, suuteloja, ja hauskaa, hauskaa, vain
hauskaa kaikilla! Ja _todella_ hauskaa!
Tulipa kerran lastenkamarissa muotiin myöskin leikki pienikokoisilla
nukeilla. Äiti otti vilkkaasti osaa leikkiharrastuksiimme ja omin
käsin valmisti meille jouluksi nukkehuoneiston. Ensiksi oli suuri,
kahteen osaan jaettu huone, ilman kattoa ja etuseinää. Se asetettiin
leikin ajaksi jollekin tuolille tai kirstulle. Toinen puoli oli
kaksi-ikkunainen vierashuone, jossa oli uuni, ikkunaverhot,
tarpeelliset huonekalut seinäpeileineen ja tauluineen. Olipa pieni
lamppukin. Toinen puoli oli yksi-ikkunaisena makuuhuoneena vuoteineen,
kätkyineen ja muine kalustoineen. Sitten oli eri osastona myöskin
keittiö helloineen ja lukemattomine astioineen. Pikku nukkeja oli suuri
joukko. Yksi näistä oli mammana, toinen tätinä, muut esittivät lapsia.
Aikuisia oli lisäksi keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Veljellä oli
vielä talli hevosineen ja vaja rekineen, nelipyöräisine rattaineen,
jopa kuomuvaunuineen ja kuskeineen.
Juuri tätä nukkeleikkiä me leikimme vanhempien veljien mielestä
naurettavan tosissamme.
Ensin muka lähetettiin sisäkkö sanomaan, että hevoset oli
valjastettava. Kun oli ilmoitettu, että tämä oli tapahtunut, olivat
mammanukke ja tätinukke ajavinaan Gostinnyi Dvoriin (silloiseen
pietarilaiseen kauppahalliin) ostoksia tekemään, sillä vanhin talon
tyttäristä oli olevinaan morsian ja hänelle valmistettiin muka
myötäjäisiä. Kaupassa me muka laittelimme ostoskääröjä, sidoimme ne
pikkunuorasilla, niinkuin oikeissakin kaupoissa tehdään. Kaikki
tapahtui säntilleen todellisuudenmukaisesti, ihan kuin "oikeesti",
vaikka olikin vain "leikisti". Sitten "mamma" ja "täti" toivat paketit
kotiin, käärivät paperit niiden ympäriltä ja näyttelivät kaikille
kotolaisille, jotka päivittelivät niiden kauneutta ja kalleutta. — Nyt
alkoi lastenkin tehdä mieli ajelulle. Heidän puettiin talvitakkeihin,
istutettiin rekiin, niin paljon kuin vain mahtui, ja jumala armahtakoon
kuinka huimaavaa vauhtia heitä lennätettiin ympäri pöytää — henki oli
salpautua!
Muuten kuului tähän leikkiin se, että pappa oli muka Pariisissa, sillä
meillä ei ollut tarkoitukseen sopivaa miesnukkea. Kerran kuitenkin tuli
leikissämme aivan välttämättömäksi, että papan oli palattava Pariisista
kotiin. Saimme äidin suostutetuksi lähtemään papan ostoon. Äiti otti
minut mukaansa ja me ajelimme kaupoista etsien sopivan kokoista ja
ehdottomasti vaaleaveristä nukkea, sillä tummaverisistä en pitänyt.
Vihdoinkin sellainen löytyi. Hänelle ommeltiin frakki ja muut
tarpeelliset tamineet, ja niin koitti saapumisen päivä. Sitä ennen oli
tietenkin saatu kirje, jossa tulosta ilmoitettiin, ja odotus oli sangen
jännittynyt. Mikä rajaton riemu valtasikaan kaikki, kun äkkiä kuului
ovikellon tuttu "dinderling"! Lapsinuket ryntäsivät yhtenä miehenä
pappanuken ympärille. Meidän oli ylen vaikea pidellä heitä kaikkia
sormiemme välissä, mutta heidän vilpitön ilonsa oli meidän iloamme, ja
niinkuin sydämemme oli heidän puolestaan pamppaillut jännittyneessä
odotuksessa, niin se nyt isän tultua sai kasvomme hehkumaan ja silmämme
säihkymään leikin rajattomassa riemussa.
Tietysti olisimme hauskuuden uudistamiseksi voineet antaa papan tulla
useamman kerran Pariisista, mutta se olisi sotinut todellisuudentuntua
vastaan, joka leikissä on välttämätön, tai ainakin olisi pitänyt antaa
ukon matkustaa ensin takaisin Pariisiin, mikä taas olisi ollut ikävää
leikkiä. Mutta keksimme sovelluttaa asian niin, että perheessä oli
myöskin poika, joka kävi junkkarikoulua toisessa kaupungissa ja nyt oli
joululuvalle kotiin palaamassa. Muodostettiin siis junkkarinukke, jolle
laitettiin virallinen koulupuku ja liimattiin takkiin kultapaperista
leikatut napit. Riemukkainta oli meistä äidin osanotto leikkiimme,
nähdä, että hän yhtä tosissaan kuin mekin innokkaasti ompeli omin käsin
vaatteita pikku nukeillemme. Ja niinpä saapui junkkarikin kotiin ja
samaan riemuun!
Entä joulujemme unohtumattomat ilot!
Jo hyvän aikaa ennen juhlapäiviä aloimme maltittomasti odottaa merkkejä
salamyhkäisiin valmistuksiin ryhtymisestä aikuisten puolelta. Vihdoin
viimeinkin äiti todella tekee lähtöä kaupungille. Minne ja mitä varten?
Joku meistä uskaltaa arvailla, että mitäpä jos se meneekin
jouluostoksille! Sitä ei kukaan ole uskovinaan, mutta sydän salaa
vavahtaen uskoo.
Mutta kylläpä hän viipyykin siellä! Kävelemme huoneissa tietämättä mitä
tehdä, posket punoittavat, katselemme ikkunoista, koetamme saada ajan
kulumaan.
Vihdoin ovikello soi. Meidät ajetaan pois eteisestä ja suljetaan lasten
puolelle. Me tirkistämme ovenraosta ja näemme: äiti kantaa
pakettikääröjä, vie ne huoneeseensa, piilottaa ne laatikkokaappiin ja
meitä kielletään laatikkoja avaamasta.
Hetken kuluttua äiti ei päästä ketään huoneeseensa. Keittiössä
keitetään liimaa, tunnetteko hajun? Sanomaton, sykähtävä riemu täyttää
sydämemme, nyt ei ole enää epäilemistäkään: hän laatii meille jotakin
jouluksi!
Ja päinvastoin, kuinka masentavan ikävältä saattoi tuntua, jos ovia ei
suljettukaan, vaan äiti istuu jotakin ommellen eikä kiellä katsomasta
mitä hän ompelee! Koko joulutunnelma meni ikäänkuin liitoksistaan,
tuntui kuin joulusta ei mitään enää tulisikaan, sanomaton ikävä täytti
mielen, leikkikään ei maittanut, saattoi vain maleksia huoneesta
huoneeseen. Se oli vaikeata taistelua ajan mahdotonta hitautta vastaan,
lasten ensimmäisiä vaikeuksia.
Mutta toihan se meitä tunti tunnilta yhä lähemmäksi onnen hetkiä. Mitä
enemmän joulunpyhät lähestyivät, sitä juhlallisemmaksi kävi tunnelma.
Vanha hoitajamummomme, jota sanoimme njanjaksi (en vieläkään tiedä
hänen oikeata nimeänsä), piti huolta osaltaan meidän mielikuvittelumme
kohoamisesta yhä suurempaan jännitykseen ja juhlallisuuteen. Hän kertoi
meille iltaisin, kun istuimme hänen ympärillään lastenkamarissa,
Kristuksesta, kehoittaen olemaan hyviä, tottelevaisia, sanoi Kristuksen
paraikaakin lentelevän ikkunain ohi ja katsahtelevan sisään, mimmoisia
lapset missäkin talossa olivat, tottelevaisia vai tottelemattomia. Jos
meistä joku itki tai juonitteli, hän heti osoitti ikkunaan sanoen:
näetkö, tuolla Kristus katselee sinua ikkunasta, ja tuoneeko hän
sinulle mitään jouluksi, kun hän niin vieroo pahoja lapsia. Minä
tuijotin valkokehyksiseen, mustaan ikkunaan, sydän lepatti peloittavan
juhlallisuuden edessä, mutta samalla ilosta, että Kristus oli niin
lähellä ja katseli meitä. Sydämen pohjasta halutti olla hyvä ja
tottelevainen.
Ensimmäisenä joulunpyhänä njanja sai juhlallisuudentunnelman kohoamaan
ylimmilleen. Hänen oli tapana silloin varhain aamuhämärissä mennä
jumalanpalvelukseen, ja minä pääsin hänen mukaansa. Isä ja äiti, jotka
olivat molemmat toista uskontunnustusta kuin njanja, eivät käyneet
venäläisessä kirkossa eivätkä muistaakseni koskaan missään muussakaan
kirkossa, mutta äidin luvalla njanja sai opettaa meille Kristuksesta
mitä katsoi välttämättömäksi, ja sai viedä meitä mihin kirkkoon halusi.
Ani varhain — muistan — havahdun njanjan herättelyyn. On pilkkoisen
pimeä, kylmä puistattaa aamutuimaan, hampaat kalisevat, täytyy
kiireesti pukeutua, jo soivat kirkonkellot, aika rientää. Kuljemme
pimeillä kaduilla, minä puolijuoksua, siellä täällä tuikahtelee
liikkuvia lyhtyvaloja. Kaikki kiirehtivät. Njanja johdattaa minua
kädestä pidellen, ja hänen nopeasti astellessaan minun on juostava.
Astumme kirkon valomereen. Tuhansien vahakynttiläin kellervää tuiketta
pyhäinkuvien edessä, pappi lukemassa evankeliumia. Hän suitsuttaa
pyhää savua, jonka tuoksu yhtyy vahakynttiläin tuttuun käryyn, ja
juhlallisuuden, hartaushalun, hurskaan antaumuksen tunnelma kohottaa
mielen kohta herkimpään vastaanottavaisuuteen ja ylimpään valmeuteen.
Katse kohoaa korkeuksiin. Siellä kattoholvin sinilaki kuvaa taivasta,
jossa tähdet tuikkivat ja josta lukemattomat enkelit katselevat alas.
Kuinka hauskaa oli niitä tarkastella, noita ystävällisiä, kauniita
pikku kasvoja, olkain takaa näkyviä siipipareja, pyöreän lihavia
lapsukaisjäseniä! Tuntui kuin heillä olisi ollut sanomattoman hyvä
olla, aivan autuasta, kun saattoivat lentääkin minne vain halusivat.
Ehdottomastikin siinä ajatteli: kun kuolen, minäkin tulen enkeliksi,
olen lentelevä, olen kaikkia rakastava... Ja nyt kohahtaa kuin
vastaukseksi näihin ajatuksiin ylistyslaulu ihanin pojanäänin, ja pyhän
suitsutuksen hurmiossa tuntuu kuin Jumala itse olisi kirkossa. Njanja
on vieressäni polvillaan ja höpisee jotakin rukousta kuiskutuksin,
vahakynttilä kädessä ja ristinmerkkiä tehden. Silloin minäkään,
luterilaiseksi kastettu, en voi olla laskeutumatta polvilleni hänen
viereensä, tekemättä ristinmerkkiä niinkuin kaikki muut ja hartaasti
rukoilematta. Tuntui selvästi, että Jumala kuulee rukoukseni ja tekee
kaiken mitä olin Häneltä rukoillut: että isä ja äiti eivät milloinkaan
kuolisi, että itse olisin hyvä ja tottelevainen, ettei kukaan olisi
milloinkaan minulle suutuksissaan ja että kaikki ihmiset olisivat
hyviä.
Näin tämä njanjan istuttama usko jouluna lentelevään ja ikkunoissa
katselevaan Kristukseen oli minussa horjumaton. Kun odotimme
joululahjoja, uskoimme täydellä todella Kristuksen itsensä tuovan niitä
meille, joko heittämällä joulusaliin ovenraosta ja pysymällä itse
näkymättömänä, tai asettamalla valmiiksi joulukuusen alle, josta ne
sitten löysimme. Ja ihmeellistä: vaikka me varminta varmemmin tiesimme,
jopa olimme omin silmin nähneet äidin edellisenä päivänä käyneen nuo
leikkikalut meille ostamassa tai itse omin käsin ne valmistaneen, me
sittenkin yhtä lujasti uskoimme niiden olevan peräisin Kristuksen
kädestä.
Äiti, äiti, sinä et koskaan puhunut meille oman lapsuutesi valottomista
kärsimyksistä, mutta ne tulivat kaikki meidän hyväksemme, sillä meidän
elämästämme sinä teit maailman onnellisinten lasten elämän. Sinä otit
tosissasi osaa meidän leikkeihimme, sinä säilytit meissä viattomat
tunteemme, sinä istutit meihin uskon hyvään ja annoit meille iloisen
mielen. Sinun helmassasi kului elämäni parhain aika, minä rakastin
kaikkia ja kaikki rakastivat minua.
Miten katkeraa, että näiden rehellisten, puhtaiden tunteiden täytyy
luonnon pakosta alkaa verraten pian tympeytyä, lapsen siirtyessä
leikeistään todellisuuteen!
Tämän osoittamiseksi on minun kerrottava palanen elämästäni vähän
myöhemmiltä tyttövuosilta.
Isäni nuorin sisar, Natalia, nuori, hyvin kaunis neiti oli mennyt
naimisiin erään valtioneuvoksen kanssa, joka oli näöltään sangen ruma,
luonteeltaan jotenkin arvoton eikä järkensäkään puolesta mikään etevä.
Nuori täti ei tietenkään rakastanut häntä. Kysymys, jolla ei enää ollut
mitään tekemistä leikkimaailman kanssa, nousi mieleeni kuin äkkinäinen
tauti terveeseen ruumiiseen: minkätähden hän oli jättänyt oman kotinsa
ja yhtynyt asumaan tuon miehen kanssa, joka teki hänelle vain pahaa ja
eli elämäänsä vain omaksi huvikseen?
Nuoren Natalian elämä oli kaikkea muuta kuin onnellista.
Tämän valtioneuvoksen vanhemmat olivat varakasta väkeä. Olivatko he
todella vai itsekö vain sanoivat olevansa jonkin vanhan aatelissuvun
jäseniä, en tiennyt. Heidän huvilakartanonsa suurine puutarhoineen ja
ansareineen oli parin virstan päässä Pietarista ja he viettivät
suurtilallisten loisteliasta elämää. Maaorjia oli heidän
palveluksessaan sekä nuoria että vanhoja suuret laumat, Grishkoja,
Fetjkoja, Sashkoja, Mashkoja aivan loppumattomiin. Eteisessä seistä
jökötti aina livreepukuinen lakeija, joka ilmoitti vieraat ja päästi
käskystä sisälle. Ukko itse oli pitkä, tanakkarakenteinen mies, ilme
arvovaltaisuutta tavoitteleva, koko pää aivan kalju. Häntä pidettiin
vieraanvaraisena vanhanajan venäläisenä. Ja usein heillä olikin
vieraita, kutsuja ja juhlapäivällisiä. Ukko ei tällöin kuitenkaan
syönyt muuta kuin hapankaalia ja tattaripuuroa, osoittaakseen vieraille
aitovenäläisyyttänsä, josta hän alituiseen kerskui. Jos vieraista joku
näyttäytyi samanveroiseksi isänmaanystäväksi, joutui ukko haltioihinsa
ja jakoi annoksensa tämän kanssa. Hänen vaimonsa oli pienikasvuinen,
lihavahko mummo, päässä kellervän musta peruukki. Hänestä oli hauskaa
tarjoskella vieraille marjamehujaan, piiraisiaan ja torttujaan. Heidän
iäkäs poikansa, valtioneuvos, eleskeli kotonaan vanhempiensa luona
makeanleivän päiviä, mitään tekemättä, ja mentyään naimisiin nuoren
tätini kanssa toi tämänkin samaan paratiisiin.
Mutta kaunis täti — lieneekö nähnyt ainoatakaan onnen päivää siinä
talossa! Pehmeäkin vuode saattaa olla karkea maata. Ja kuinka minä,
nukeillani leikkivä tyttö, saatoinkin tämän tädin onnettomuuden niin
perin pohjin ymmärtää! Aina vain kysyin itseltäni: miksi, miksi täti
olikaan tuohon mieheen suostunut? Ja ajatuksiin vaipuessani leikit
keskeytyivät.
Eivät myöskään ne vastaukset, joita onnistuin saamaan aikuisilta
urkituksi, voineet palauttaa mieltäni entiseen huolettomaan
päivänpaisteeseen. Minulle sanottiin tuon naimakaupan puolustukseksi:
olisihan ollut loukkaavaa antaa rukkaset, ja toiseksi, olihan mies aika
varakas, pelättiin hyvän tilaisuuden menevän hukkaan, ja vihdoin, onko
hauskaa jäädä vanhaksipiiaksi, kadottaa ainoa toimeentulonmahdollisuus
ja joutua naurunalaiseksi?! — Pilveytyvä taivas vain sakeni
silmissäni.
Mutta lapsuuteni synkin vaikutelma johtui sekin tästä samasta talosta.
Me ajoimme usein sinne vieraisille. Äiti näet hyvin piti kälystänsä,
joka suuresti iloitsi hänen käynneistään, koska sai silloin edes
jollekulle huojennella sydänsurujaan. Minua siellä kaikki
hemmoittelivat ja tietenkin kävin siis siellä mielelläni. Olin noin
6-7-vuotias.
Kerran me lähdimme sinne koko sunnuntaipäiväksi. Päivällisen jälkeen
kaikki istuutuivat vierashuoneeseen, minä lattialle jotakin leikkimään.
Samassa livreepukuinen lakeija ilmestyy kankeana esille, ilmoittaen:
"Herra Senaattori Mendelejev puolisoineen." Mummo joutuu kauhuihinsa:
"Äsh, kuinka kiusallista! Mikä jumalan rangaistus! Mitä ihmettä he
täältä hakevat!" Ja lakeijalle: "No pyydä sisälle, minkä niille
mahtaa."
Vieraat ilmestyvät juhlallisesti kumarrellen. Ojennetuin käsin mummo
rientää heitä vastaan: "Ah, rakas Stepanida Ljvovna, kuinka hyvin
teitte kun tulitte, kuinka pitkään en ole teitä nähnyt, kiitos, kiitos,
kultaseni, kun ette ole unohtanut, kultaseni, kyyhkyläiseni, osasittepa
ilahduttaa vanhan mummon mielen!" — Vieraat olivat ihastuksissaan näin
sydämellisestä vastaanotosta ja varmaankin ajattelevat: "Mikä suloinen,
hyväntahtoinen olento tuo Audotja Petrovna!" He ovat ilmeisesti syvästi
liikuttuneita.
Tämä valheellinen kohtaus järkytti minua siihen määrään, että vaivoin
saatoin olla itkuun purskahtamatta. Oli hirveän sääli vieraita, teki
mieli huutaa heille: älkää uskoko, älkää uskoko noiden sanoja, juuri
äsken he teitä haukkuivat hirveästi, eivät he ollenkaan pidä teistä!
Kohtaus syöpyi iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen vielä
täys'ikäisenäkään voinut sietää taloja, joissa vieraiden tulosta
ilmoitetaan ennenkuin käsketään sisään. Ja kun itse joudun vieraissa
käymään, koetan aina pujahtaa sisälle niin odottamatta kuin
mahdollista, etteivät sisällä olijat vain ehtisi mitään epäystävällistä
ajatella...