Isoisällä kuuluu olleen aivan erikoinen vastenmielisyys ulkonaisiin
arvonmerkkeihin, jopa ylemmän asteen sotilaspukuihinkin, joista
ympäristö saattoi päättää mikä arvo ihmiselle muka oli annettava.
Senvuoksi isoisä — milloin suinkin oli mahdollista olla esiintymättä
kenraalin virkapuvussa — heitti sen yltään ja käytti sellaista
siviilipukua, joka mahdollisimman vähän erotti hänet tavallisesta
keskitason ihmisestä, jopa käsi- ja ulkotyöläisestä. Näin käydessään
ulkona ja seurustellessaan vaatimattomien ihmisten kanssa hänen oli
tietenkin mitä tarkimmin välttäminen ilmaisemasta kuka hän oli, sillä
silloinhan vielä paljon suurempi huomio olisi häneen kääntynyt. Olipa
hänen tällaisten ystäviensä joukossa myöskin muudan sotamies, johon hän
oli suuresti kiintynyt. He olivat todella hyvät ystävykset. Hän oli
ystävälleen vain Kalle, ja sotamies oli ehkä Pekka. Milloin Kallella
vain oli aikaa, ilmestyi hän vanhan Pekkansa luo juttusille. He
polttelivat molemmat paljon tupakkaa, niin että tupa oli savua
täynnä, ja joivat loppumattomasti teetä kiehuvasta samovaarista.
Mutta kerran oli Pekka veteraani mukana paraatin rintamassa, ja juuri
ennen keisarillisten saapumista, kun Pekka eturivissä seisoi
jännittyneimmässä "smirnaassa", karautti tarkasteleva töyhtöpäinen
kenraali ratsullaan ja seurueineen rintaman editse hänen ohitseen.
Pekka oli pyörtyä ällistykseensä ja kivääri oli hänen käsistään pudota:
tuohan oli Kalle ilmi elävänä! Kun "Kalle" sitten ensi kerralla tuli
sotamies-ystävänsä luo, ojentui tämä pelokkaana ja vapisevana
kunniantekoon eikä voinut enää rauhoittua entiselleen, vaikka
työpukuinen kenraali kuinkakin olisi kehoittanut ja esittänyt entisen
ystävyyden jatkamista. Kiusallinen ilmitulo oli pilannut luonnollisen
ihmissuhteen, eikä koko ystävyydestä tahtonut enää eheätä syntyä.
Toinen tapaus oli isoisälle kohtalokkaampi. Se mursi hänet kokonaan,
mutta on hänen luonteelleen edellistäkin kuvaavampi.
Sodan päätyttyä palvellessaan Siperian armeijan esikuntapäällikkönä
Omskissa kärjistyi häneen periytynyt rehellisyys ja suorasukaisuus
ratkaisevaan ristiriitaan venäläisen virkavallan kanssa.
Armeijan ylipäällikkö, joka oli omavaltainen ja häikäilemätön mies,
päätti kerran erottaa virasta erään alaisensa toimihenkilön, joka oli
joutunut hänen epäsuosioonsa. Päiväkäsky oli vain isoisän varmennusta
vailla. Isoisä ilmaantui kuitenkin ylipäällikön eteen esittäen, että
koska puheenalaisen toimihenkilön virka-ansiot olivat täysin pätevät
eikä tämä henkilö ollut liioin mihinkään laiminlyöntiin tehnyt
itseänsä syylliseksi, hän puolestaan oli pakotettu kieltäytymään
erottamispäätöksen allekirjoittamisesta. Ylipäällikkö tyrmistyi ja
uhkasi toimittaa viralta hänetkin. Isoisä pysyi päätöksessään. Silloin
tuo mahtava herra katsahti häneen kylmästi ja sanoi merkitsevän
tyynenä, ivanhymy huulilla:
— Muistakaahan toki, että teillä on suuri perhe.
Hänelle annettiin 24 tunnin mietintäaika.
Isoisän perhe oli todellakin suuri, ja luultavasti hänkin, niinkuin
useimmat sukumme jäsenet, oli lujasti kiintynyt perhe-elämään.
Ajattelen hänen olleen niitä miehiä, joille perhe, sen menestys, sen
viihtymys, iloisuus, turvantunto on kaikki kaikessa, ja hallitsijan
palveleminen, virkaelämä vieraskielisessä ja vierastapaisessa maassa
tulevat vasta toisessa sijassa, vain toimeentulon eli siis perheonnen
yhtenä ehtona. Semmoiselle ihmiselle on ajatus rakastetun perheen
syöksymisestä taloudelliseen vararikkoon aivan sietämätön ajatus.
Vaimon itkut ja epätoivo järkyttivät koko hänen olemuksensa juuria
myöten. Ankaran ylipäällikön sanat lienevät todellakin sisältäneet
täydellisen taloudellisen haaksirikon uhkan, jos päätös olisi jäänyt
varmentamatta. Ja niinpä jonkinlaisessa mielipuolisuutta lähestyvässä
toivottomuuden tuskassa isoisä viimeisellä hetkellä — allekirjoitti
käskyn.
Mutta tämän toivottoman teon seurauksena oli juuri se, mitä hän oli
tahtonut välttää, perheen varallisuuden täydellinen luhistuminen, joka
tapahtui hänen oman pikaisen kuolemansa johdosta.
Omaatuntoa vastaan tehty teko alkoi nimittäin kohta ensi hetkestä asti
kuolettavasti vaivata isoisän mieltä. Tekoa ei voinut saada
tekemättömäksi, mutta hän ei voinut kestää ajatusta, että hän oli sen
tehnyt. Ja näihin tuskiin hän sairastui niin parantumattomasti, että
virantoimitus täytyi jättää, ja hän kuoli vaivoistaan tervehtymättä.
Hänellä oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä. Näiden alaikäisten lasten
kanssa — yksi tytöistä syntyi isän kuolinvuonna — oli onnettoman
lesken nyt tehtävä suunnattoman pitkä ja vaivalloinen hevosmatka
Siperiasta Pietariin, jonne he vihdoin saapuivat varattomina ja sangen
kurjassa tilassa. Isäni oli silloin vasta 10-vuotias.
Millä varoilla pojat Pietarissa kasvatettiin ja koulutettiin, en voi
ymmärtää, mutta kaikki viisi — yksi kuoli nuorena — ne vain joutuivat
toinen toisensa jälkeen sotakouluun. Mahdollista on, että heille
suotiin vapaa kasvatus kruunun puolesta kadettikoulun sisäoppilaina,
niinkuin usein muillekin korkeamman aatelin köyhtyneille jäsenille,
joiden isät olivat erikoisemmin kunnostautuneet sodissa tai muissa
julkisissa toimissa. Toiselta puolen kuitenkin kerrottiin, että kun
köyhtyneen perheen puolesta tehtiin korkeampaan paikkaan anomus
ylimääräisten apuvarojen myöntämisestä suuren lapsijoukon
kasvattamiseksi, niin keisari (Nikolai I) ärjäisi: "Pitääpä olla aika
hölmö sen miehen, joka ei ole ymmärtänyt syrjäteitse rikastua niin
tulokkaissa oloissa kuin kaukaisessa Siperiassa, syyttäköötpä siis
itseänsä!"
Joutuneina siis lapsuudestaan asti sisäoppilaiksi venäläiseen
sotaopistoon nämä veljekset luonnollisesti kokonaan venäläistyivät.
Näistä isoisän viidestä pojasta suoritti kaikissa tapauksissa jokainen,
toinen toisensa jälkeen kunnialla upseeritutkinnon, niinkuin sen ajan
välttämätön aatelistapa vaati. Ja niinpä alkoi heille ankara taistelu
taloudellisia vaikeuksia vastaan. Sillä venäläiseen upseeristoon kuului
melkein poikkeuksetta vain varakkaiden aatelisperheiden poikia, jotka
olivat palkoista riippumattomia, joten valtio saattoi pitää näitä
palkkoja mitättömän alhaisina, jopa niinkin, että nuoren upseerin
toimeentulo ilman kotivarallisuutta oli melkein mahdottomuus. Monet
varattomista senvuoksi velkaantuivat upseerivuosinaan aivan
määrättömästi ja sortuivat velkakuorman painon alaisina. Mutta Clodtin
veljeksillä oli oma apuneuvonsa. Heidät pelasti heidän kätevyytensä ja
taituruutensa, joka teki mahdolliseksi ensin tosin pienempien, mutta
sitten yhä kasvavien sivutulojen hankkimisen.
Vanhin veljeksistä, Vladimir Karlovitsh (Voldemar Jakob Johan Adolf)
oli sitäpaitsi niin taitava matemaatikko, että hänet jo nuorella iällä
nimitettiin sota-akatemian professoriksi. Myöskin toinen veljeksistä,
Pjotr Karlovitsh (Peter Jakob) palveli tykistössä ja saavutti
luutnantin arvon. Mutta hänen omituinen sivuelinkeinonsa oli —
puuhevosten veisteleminen lasten leluiksi, josta seikasta puhun
tuonnempana. Kolmas veljeksistä oli isäni, Konstantin (Johan Gustaf).
Hän meni heti upseeriksi tultuaan naimisiin, niinkuin kaikki muutkin
veljeksistä olivat tehneet, mistään vähävaraisuudesta huolimatta, ja
harjoitti sivuelinkeinonaan gravyyriä eli puupiirrosta saavuttaen siinä
suuren ammattitaidon, jopa kuuluisuudenkin. Hän saavutti kuitenkin
myöskin tykistöasiain tuntijana suuren merkityksen ja pysyi
tykistöakatemian palveluksessa vuoteen 1835, kohoten viimein
täysikenraaliksi.
Kaksi nuorempaa veljeksistä, Boris (Bernhard) ja Mikael (Georg)
Karlovitsh, olivat hekin ikänsä loppuun sotilasuralla. Edellinen kuoli
nuorena, jälkimmäinen everstiluutnanttina v. 1874. Hänen lapsistaan
lienee joku vielä elossa.
Edellisten sisaresta, nuoresta, kauniista tädistäni Natalia
Karlovnasta, kerron vähäiset muistelmani tuonnempana.
Näiden sisarusten ja niiden joukossa isänikin aikaisemmista
elämänvaiheista tiedän muuten sangen vähän. Tiedän vain, että he olivat
jääneet hyvin aikaisin orvoiksi myöskin äitinsä puolelta, luultavasti
aivan pian tuon rasittavan Siperian matkan jälkeen.
Äitimme, Catherine Vigné, oli ranskatar. Hänenkin aikaisemmista
elämänvaiheistaan minä tiedän hyvin vähän. Hän ei mielellään puhunut
menneisyydestään. Minusta aina tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin
synkkää, surullista, jota hänen oli raskasta muistella. Jos meidän,
hänen lastensa, kysymykset sattuivat sinnepäin, huiskautti hän
huokaisten kättänsä, sanoen: "lapset, lapset, mitä niistä menneistä,
antaa niiden olla!"
Sen vuoksi en milloinkaan tähän asiaan kajonnut.
Luulen, että äidin isä, ranskalainen Vigné, oli mahdollisesti joku
Venäjälle asettunut emigrantti. Niitä oli muuttanut Ranskan
vallankumouksen jälkeen laumoittain Venäjälle, jossa ranskan kieli oli
yleisenä, melkein ainoana sivistyskielenä. Venäjä oli ikäänkuin heidän
toinen kotimaansa.
Äitini tiedän jo lapsena kadottaneen vanhempansa. Hän sai kasvatuksensa
erään tätinsä luona, jonka mies oli hirmuinen yksinvaltias ja piti koko
taloa mitä ankarimmassa pelossa. Mutta minkämaalainen ja minkäuskoinen
tuo äitini täti oli ollut, en voi sanoa. Hyvin mahdollista on, että hän
oli äitini isän sisar, siis hänkin ranskalaista syntyperää, niinkuin
äidinisä. Päätän sen siitä, että äidilläni oli koko ikäkautenaan
voimakasta ranskalaisrakkautta, vaikka hän oli jo aikaisessa
lapsuudessa kadottanut ranskalaiset vanhempansa, joten tuo rakkaus on
kaiketi saattanut vain kasvatusäidin tehostamana lapseen juurtua ja
umpivenäläisissä oloissa säilyä.
Vanhuutensa päivinä tuo äidin ankara setä oli kuljeskellut keppiinsä
nojautuen sisällä ja ulkona, ja tämän kepin lähestyvä kopina oli saanut
koko perheen pelosta vavahtelemaan. Mutta toiselta puolen sama kopina
pelasti usein yllätyksistä ja uhkaavan kohtauksen vaara saatiin
vältetyksi ennenkuin pelätty valtias oli ennättänyt ovelle. Tämän
ylenmääräisen ankaruuden pelossa täti parka suojeli lapsiaan salaamalla
mieheltään heidän rikkomuksiaan, mutta itse, ollen luonteeltaan peräti
heikko tai kaikkea luonnetta vailla, ei pystynyt herättämään lapsissa
kunnioitusta omaan arvovaltaansa, joten näiden kasvatus joutui aivan
hunningolle. Pojista tuli melkein kaikista heittiöitä, lopulta he
suorastaan varastivat äidiltään rahoja, hänen uskaltamatta heitä edes
moittia sellaisista tepposista.
Näin ollen minun äitini elämän on täytynyt tässä tätinsä kodissa olla
sangen ilotonta, eikä siis ole ihme, ettei hän mielellään entisyyttään
muistellut tai siitä lapsilleen kertonut.
Hyvin nuorena tyttönä hän joutui naimisiin melkein yhtä nuoren isäni
kanssa.