Kuitti.
Ferdinand Harter lensi pikajunan siivillä Pesth'iin. Siellä
säilytettiin riidanalaiset valtiopaperit, jotka olivat Elemér'in
äidin-perintö.
Pojan kuittia vastaan ne kohta annettiin; myymiseen meni vaan pari
päivää, jotta Harter, jos niin tahtoi, jo kolmannen päivän iltajunassa
saattoi lähteä Wien'iin.
Iltapäivän oli hän Casinossa. Joukko klubin-jäseniä oli läsnä.
Harter oli erittäin puhelias sinä päivänä.
"Ajatelkaappa, mikä _bonne fortune_ minulla oli tänään. Tullessani
kotiin, löysin minulle lähetetyn kirstun; sen avattuani, näin siinä
oivan Venus-kuvapatsaan Carraran marmorista".
Klubin-jäsenet totisina vakuuttivat, että se oli oiva lahja.
"Varmaankin on sen joku nainen minulle lahjoittanut".
Sitä katsottiin sangen luultavaksi.
Eräs kirje Malvinalta, kirjoitettu edellisenä päivänä, vahvisti
Harter'issa sen luulon; kirjeessä tuo kaunis rouva ilmoitti
Harter'ille, että hän sinä viikkona oli tekevä mitä tarpeellista oli
uskonnon muutokseen, ja että hän sitten kohta jättää Lemming'in talon
sekä Wien'in ja palajaa Pesth'iin.
Ferdinand Harter jutteli vielä enemmänkin:
"Tietäkää että poikani Elemér on tullut mielettömäksi; hän naipi
englantilaisen komediantti-naisen, ja voidaksensa sitä tehdä, muuttaa
hän nimensä ja rupee _commis voyageur'iksi_!"
"Teidän sopii ottaa hänet 'rakkauden narrien' kirjeen-vaihtajaksi".
Kaikuva nauru seurasi näitä sanoja; Harterkin nauroi.
Mies parka! hän luuli pojallansa naurettavan.
* * * * *
Yö-junassa Harter riensi Wien'iin. Tärkeämmäksi hän katsoi tuota asiaa
Lemming'in luona kuin tilintekoa julkisista kassoista.
Tultuansa aamulla Wien'iin, hän ainoastaan pukeutui toisiin vaatteisin
ja meni kohta Lemming'in luo.
Pankiri kuivalla kohteliaisuudella vastaan-otti tuon suuren herran; ei
ollut kylmä eikä lämmin.
"Herrani", sanoi Harter, "te tiedätte minkätähden olen tullut. Rahat,
jotka olette minulle lainanneet, on minulla muassa, maksaakseni ne
takaisin".
Hän otti esille arkkusen, jossa oli kymmenen tukkua, 500 tukatia
jokaisessa.
Pankirin kasvoissa ei näkynyt hymyäkään; hän sanoi ainoastaan: "se on
hyvä".
"Olkaa hyvä ja laskekaa".
"Se on tarpeetonta, kun kunnia-velka maksetaan".
"Meillä ei ole mitään kirjallista, eikä siis ole paperia vaihtaa".
"Aivan oikein".
"Erityisistä syistä en ole lukenut mitään korkoja".
"En huoli tarkastaa näitä syitä, ne ovat varmaankin hyvin pontevia".
Ferdinand Harter tunsi kaikissa hermoissaan sangen ikävää ja
pistävää tunnetta, kun tuo pieni luuranko-ihminen häntä katseli
kylmillä silmillänsä. Tuo katse häntä sähkeytti.
Hän koetti päästä hänen läheisyydestänsä pois.
"Ja nyt, herrani, olemme kai kuitit".
Pankiri katseli häntä yhä edelleen äänettömänä ja samalla
sähkeyttävällä katseella eikä vastannut mitään.
Harter odotti jotain sanaa Lemming'in suusta.
Kun pankiri uppiniskaisesti pysyi äänettömänä, oli Harter viimeinkin
pakoitettu lausumaan sen sanan, jota oli odottanut.
"Ja nyt, herrani, missä on Malvina?"
Pankiri lausui kolkolla, tunnottomalla äänellä:
"Hernalin hautausmaalla".
"Mitä hän siellä tekee?"
Pankiri vastasi samalla tunnottomalta tavalla:
"Hän odottaa siellä ylösnousemisen päivää".
"Hän on kuollut!" huusi Harter kauhistuen.
"Hän on tappanut itsensä", vastasi Lemming.
"Se ei ole mahdollista! Se ei ole totta!"
"Se on totta. Tässä on hänen kirjoittamansa kirje, jossa hän ilmoittaa
surkean loppunsa. Te tunnette käsialan; lukekaa!"
Hän ojensi Ferdinand Harter'ille paperin, josta tämä luki, vaikka
kirjaimet tanssivat hänen silmissään, seuraavat sanat:
"_Minä olen väsynyt elämään; -- maailma minua ilettää; -- minä vihaan
itseäni. -- -- Jumala olkoon sielulleni armollinen_!"
Ferdinand Harter pudotti paperin kylmästä kädestänsä.
Mutta tuo pieni luuranko-ihminen astui lähemmäksi, tarttui armollisen
herran ranteesen ja sanoi hänelle:
"Nyt vasta olemme kuitit, korkeasukuinen herra!"