Rauha.
Kesä-illan lauhkea länsituuli humisee puiden oksissa puutarhassa,
jossa hedelmät taivuttavat niitä maahan ja uudet kukkaset nostavat
niitä taivasta kohti. Siellä on hedelmiä ja uusia kukkasia samassa
oksassa. Sanotaan että semmoinen vuosi tulee olemaan siunattu,
ja siunattu se olikin mitä taivaan ja maan hyvään tahtoon tuli.
Oli niinkuin armollinen Jumala joka päivä vuoden kuluessa olisi
pyytänyt ministeriöltään täällä alhaalla selvitystä kansan tarpeista;
tarvittiinko lunta vai sadetta, vaiko päivän-paistetta ja sateen
perästä taas kirkasta taivasta; Hän tiedusti tahtoivatko ennemmin
viiniä vai leipää; suotakoon heille molempia! Saakoot kerran oikein
perussäännöllistä ilmaa. -- Niin teki todellakin -- armollinen Isä
taivaissa.
Hedelmäpuiden maahan-painuneitten oksien alla makasi kaksi ihmistä
pitkässä ruohikossa; eräs vanha ihminen ja eräs pikku ihminen. Tuo
vanhus olisi voinut olla nuorempi jos hän ei olisi elänyt niitä vuosia,
jolloin mielettömän maanviljelijän suru kynsi viiruja kasvoihin
ja ajoi hiuskiehkurat päästä. Tuo pieni ihminen on puoli kolmatta
vuotta vanha pyöreä- ja puna-poskinen maailman-asukas, varustettu
noilla kultaisilla kiehkuroilla, joita pienokaiset näyttävät tuovan
auringosta, josta kotoisin ovat. Pikku ihminen tekee par'aikaa
lehdistä ja ruohoista ristintapaisen päähineen tuon suuren ihmisen
paljasta päätä varten, koska pahansuova luonto ei pidä murhetta siitä.
Suuri ihminen sallii tällä tavalla koristaa päälakeansa eikä sitä
pahaksi pane, vaan katselee pienokaista hymyilevin silmin.
Pikkunen taittaa sitten ruohon-korren ynnä lehden ja pitää niitä
suuren ihmisen edessä, sanoen: "Tämä on ruoho ja tämä on lehti. Sano
nyt: ruoho ... lehti".
Vanhus koettaa lausua nuo sanat, ja välistä se häneltä onnistuukin.
Pieni ihminen ilostuu siitä ja taputtaa käsiänsä.
Tyttärenpoika opettaa vaaria puhumaan...!
Kaukaa kuuluu vaunujen ratina. Pieni ihminen hyppää ruohikosta
huutaen: "pian isä tulee!" Hän ojentaa kätensä vanhukselle, ikäänkuin
auttaakseen häntä maasta, ja taluttaa häntä tietä myöten, varoittaen:
"pidä vaari, äläkä kaadu, tässä on suuri kivi, älä astu siihen!" ja
vanhus tottelee siivosti ja välttää kiviä.
Tyttärenpoika opettaa vaaria käymään.
Kolme porrasta vie verandalle. Päästä sinne, sepä vaikeata. Pikku
ihminen käy edellä ja neuvoo suurta: "Ole varoillasi tässä! Astu ensin
oikealla jalalla; ei tuolla, vaan tällä; vielä askel, kas nyt se kävi!"
Niinkuin se, joka hyvin on tehnyt tehtävänsä, antaa hän vanhuksen
tulla perässä ja juoksee riemuiten edellä. Hän kompastuu ja kaatuu,
mutta ei loukkaa nenäänsä eikä itke, vaan juoksee iloisesti eteenpäin,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Verandan toisessa päässä istuu nuori rouva. Hänen kasvonsa ovat
suuresti muuttuneet siitä kun viimein häntä kohtasimme. Neitsyellisen
ankaruuden sijaan on tullut äidintunteen hellyys. Tyttönä ollessaan
oli hänen kasvoissansa jotakin miehuullista, nyt niissä on pelkkää
naisellisuutta. Niissä ei ole enää luettavana: "minä itse", vaan sen
sijassa: "me". Ei yksikään hänen ajatuksistansa enää yksinänsä kule,
vaan ne etsivät aina toveria itselleen, ja se antaa hänen kasvoillensa
tuon verrattoman hellyyden sädeloisteen, joka ilman sanoja ilmoittaa
naisen onnea.
Hänen pöydällänsä on silkkiä, eri-värisiä helmiä sekä hopea- ja
kultalankaa. Niistä hän neulalla kutoo pientä myssyä, paljoa pienempää
kuin mitä mikään ympärillä olevista voisi käyttää.
Pojan huuto häiritsee häntä: "Isä tulee, vaunut tulevat!" Hetken
kuluttua vaunut ovat siellä ja isä hyppää ulos niistä.
Se on pulska mies, käytös vapaa, ja katsanto suora. Hänen kasvoistansa
luetaan, ett'ei hän kellekään maailmassa ole velkaa kiitosta
eikä kumarrusta, paitsi omaisillensa. Koko sydämensä on hän antanut
omaisillensa ja he täyttävät sen kokonaan.
Mies ja vaimo syleilevät toisiansa niin hellästi, niin lempeästi
kuin pelkäisivät että niitä haavoja, jotka toinen oli saanut toisen
tähden, vielä kirvelisi, ja kuitenkin on muisto niistä nyt sulaa
onnellisuutta.
"Mitä sinä kudot?"
Rouva ei vastannut; tuo punastuva hymy häntä kaunistaa; hän kätkee
kutimen selkänsä taakse, mitä "hänen" tarvitsee sitä nähdä?
Mutta "hän" sen arvaa kuitenkin, käyväthän hänenkin ajatuksensa samaa
suuntaa.
Nyt tulee pienen ihmisen vuoro. Tuo pieni ihminen on aika Herkules,
hän vetää isän puolehensa kaulasta, hän pakoittaa isän istumaan, pitäen
hänen polvestaan kiinni, ja nyt lapsellisen puheliaisuuden virta saa
vapaasti juosta, hän kertoo vaarista, joka lähestyy, kuinka kiltti
hän on ollut tänään; hän oppi kaksi sanaa ja käveli jo ilman sauvaa;
huomenna pitää hänen koettaa astua yli suuren kiven, joka on tiellä.
"Eikö niin, vaari? anna isän kuulla että osaat sanoa: ruoho, lehti".
Vanhus teki pojalle mieleen, ja pieni ihminen nauroi niin että kyynelet
tulivat silmiin eikä huomannut että toistenkin silmiin kyyneleitä
nousi.
Hän on todellakin opettava vanhalle vaarillensa puhumisen ja käymisen
taidon. Hän on sitä kerran osannut, mutta -- on sen unohtanut jälleen.
"Ja missä on äitimme?" kysyi aviomies.
"Talouden toimissa".
"Pyydä häntä tänne. Minun on niin hauska nähdä teidät kaikki
ympärilläni kun olen kotona". --
Mutta sepä ei ole helposti aikaan saatu; talossa on niin paljon
tekemistä. Lehmät, kanat, jotka hautovat muniansa, kasvitarha,
hedelmät, siat j.n.e., puhumattakaan palvelijoista. Ne kaikki antavat
niin paljon tekemistä, että piankin hengästyy. (Ja kuitenkin hän ei voi
olla puuhaamatta!) Viimein hän kuitenkin tulee kun häntä kauan on
huudettu, mutta silloin ei kenenkään muun tarvitse sanoa mitään: nuori
aviomies saa todellakin kuulla tarpeeksi nuoremmista sekä vanhemmista
perheen jäsenistä, karjasta ja siipi-eläimistä, ymmärtäväisistä ja
ymmärtämättömistä koti-eläimistä, hedelmistä sekä juurikasveista;
kuinka kaikki ovat tehtävänsä tehneet, saa hän nyt kuulla,
jotta ylpeydellä saattaa luulla olevansa aurinko koko tässä
planeti-järjestelmässä, jonka ympäri pyörivät vaimo ja lapsi, porsaat
ja kanat, melunit ja kaalinpäät, niinkuin kierto-tähdet ja kuut
auringon ympäri.
Oi! se puoliso on todellakin kunniarikkain hallitsija maailmassa, jota
kaikki hänen kodissaan rakastavat -- eläimetkin -- jopa puutkin.
Kuinka ihanasti aurinko laskee, valaisten heidän kasvojansa
loisteellaan.
* * * * *
Pimeä ja myrskyinen yö.
Hietaa tuiskuaa Pesth'in katuloilla, tuulen ajamana; nukkuvat
välistä säpsähtävät unessaan, kun tuuli raivossaan ajaa tomua ja
romua ikkunoita vastaan ja katto-tiilit särkyvät pudotessaan alas
kivikadulle. Tämä Pesth'in tuuli ei ole noita tavallisia hauskoja
tuulia; se tuulee vasten kasvoja, joka haaralta. Joka kadulta se tulee
sinua vastaan, et milloinkaan voi kääntää sille selkääsi. Se on
hävytön tämä tuuli! Jos et seiso tukevasti jaloillasi, se heittää
sinut seinää vastaan.
Mutta kukahan tähän aikaan olisi ulkona? On kaksi tuntia kulunut
jälkeen sydän-yön; puotipalvelijatkin nukkuvat ja kahvilat suljetaan.
Nähdään kuitenkin yhden olennon vaivalla pyrkivän eteenpäin tuulta
vastaan. Tuolla miehellä on hattu otsalle painettuna; hän on
huolimattomasti puettu, käyntinsä on horjuva ja epävakainen.
Milloin hän syöksee päin tuulta, milloin väistyy salaisen
vastustajansa edestä; ja nojaa seinää vasten, pitäen kiinni molemmin
käsin, jott'ei tulisi heitetyksi paikasta pois.
Tämä ei ole noita iloisia yökulkijoita, jotka rallattaen pyrkivät
kotia päin, vaan eivät osaa.
Hän horjuu äänetönnä eteenpäin. Kerran hän seisahtuu erään lyhdyn
alle, jonka liekkiä tuo kotimainen samum-tuuli kaikin voimin pyytää
sammuttaa. Siinä hän katselee levottomasti eteenpäin.
Me tunnemme nuo kasvot. Tuo partaleuka oli muinoin sileä, nämä
siivoomattomat viikset olivat kerran erään ihanan rouvan suudelmien
todistajina, sen, joka veitikkamaisesti ja suloisesti, uneksivaisesti
ja kavalasti kuiskasi: "armas Tihamér".
Tuota kaunista rouvaa ei ole enää.
Lemmittyä ei kukaan lemmi.
Ei hän itsekkään, hän ei pidä mitään huolta itsestään.
Hän ei pidä väliä missä puvussa tuo ihminen ilmestyy, jota hänen
nimellänsä mainitaan; tarvitseeko hän jotakin, tehdäänkö hänelle
murhetta, saako hän unta tai iloa, se on yhden tekevä! Usein ei hän
anna tuolle ihmiselle mitään syötävää, vaan sammuttaa nälän viinaan,
joka saattaa hänet unohtamaan, ken hän on; saattaa hänet unohtamaan
menneen ja nykyisen ajan. Tulevaisuutta? Ken sitä ajattelee?
Päivällä ei hän jätä asuntoansa; ainoastaan yöllä hän kulkee katuja
myöten ja aamulla haparoi kotia päin. Hän ei mene niihin paikkoihin,
missä häntä tunnetaan. Hän upottaa itsensä moskaväen sekaan; siellä ei
kukaan häntä etsi eikä kysy.
Ja jos sattumus vie jonkun tuttavan hänen tiellensä, ei hän tätä
katsele, vaan väistyy, tai kenties hän ei todellakaan sitä nä'e.
Rypistettyjen kulmien alta hänen silmänsä alati tuijottavat, ylöspäin,
ikäänkuin muste-pilkku riippuisi otsansa edessä, muste-pilkku, jota hän
yksin näkee -- eikä kukaan muu. Kurja onneton!
* * * * *
Yksi on kuitenkin häntä onnettomampi. Ferdinand Harter, joka naama
sileänä, kulkee maailmassa; kaikkialla hän kulkee, missä entiset
tuttavansakin oleskelevat, ja kantaa hymyhuulin suurta mustepilkkua
otsallansa -- mustepilkkua, jonka kaikki näkevät, paitsi hän itse.
* * * * *
Ja Föhnwald?
Chlum'in laaksossa on kahdenkymmenen sylen suuruinen kumpu.
Siinä kasvaa nyt metsäkukkasia. Mehiläiset surisevat kukkien ympäri;
surisevat näin:
"Me olemme ilman sotilaita. Me lennämme, ko'omme ja käymme sotaa. Kun
kukkas-aika on lopussa, meidät tapetaan, heitetään pois eikä meitä
sureta..."
Sankarilla on hyvä aika kuunnella mehiläisten surinaa ja uneksia siitä.