Kaikkivaltiaan hengähdys.
Ferdinand Harter läheni nyt tarkoitusmääräänsä.
Hyvää lupaava kevät oli käsissä ja kaikki kedot rehoittivat. Sattuipa
niinkin onnellisesti, että eräs rikas kauppahuone Wien'issä tarjosi
hänelle runsaan etu-maksun kaikkein hänen tiluksiensa tuloista. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin lähteä rahojansa nostamaan.
Hän otti mukaansa Andjaldyn; se palvelus oli viimeinen, minkä hänen
kirjurinsa oli hänelle tekevä, sillä hänellä oli nyt virka n.s. Unkarin
hovikansliassa, jossa kykynsä varmaankin tulisi hankkimaan hänelle
suuren tulevaisuuden.
Se pankkihuone, jossa rahat oli nostettavat, viivytti asiaa päivä
päivältä sentähden, ett'ei kaikki muodon-omaiset seikat vielä olleet
selvillä. Harter ei voinut ymmärtää mitä vehkeitä ne olivat, koska
kaikki kedot oli arvioittu. Hänen täytyi olla Wien'issä useita päiviä.
Tämä odotus ei kuitenkaan ollut turhaa. Eräänä iltana oli tanssi-huvit
jotakin hyvää tarkoitusta varten ja Ferdinand Harter ei pettynyt kun
meni sinne toivoen saavansa tavata Malvinaa.
Kuinka tuo kaunis rouva olisikaan voinut olla poissa semmoisesta
tilaisuudesta?
Tanssi-salissa herra Lemming ei suinkaan voinut estää häntä puhumasta
Malvinan kanssa; korkeintain voi hän valvoa sitä, ett'ei puhe koskenut
kielletyitä asioita.
Eikä se suinkaan ollut Harter'in tarkoitus; salaisia sopimuksia kävi
tekeminen kirjallisesti; hän halusi vaan kuulla Malvinan puhuvan.
Sointuva naisen ääni on hurmaava vaikkapa puhe koskeekin kaikkein
jokapäiväisimpiä asioita, ja se lumous-voima oli mitä suurimmassa
määrässä Malvinan vallassa. Hän oli viehättävä, vaikkapa ei puhunut
muuta kuin ilmasta, kuinka se oli kylmää.
Ja se oli todellakin kylmää.
Oltiin toukokuun lopussa, kuinka silloin sallittaisiin salia lämmittää!
Mutta Malvina vapisi vilusta joka kerta kun tanssista paikalleen
palasi. Vilun väristykseenkin hän osasi panna niin paljon suloutta,
että tuo väristys kaunisti häntä mainiosti.
"Salissa on todellakin kylmä!"
"Minä en tunne kylmyyttä teidän läheisyydessänne", kuului Harter'in
kohtelias vastaus.
"Eikö todellakaan? Katsokaa jääkukkasia ikkunoissa! Outo näky
toukokuulla".
"Ne ovat ainoastaan kuvia jääkylmien naisten katseista", lausui Harter
leikillisesti.
Herra Lemming rupesi totisesti tarkastamaan ikkunassa olevia
jääkukkasia sill'aikaa kun Harter vaan laski leikkiä niistä.
Ja kuitenkin te korkeasukuiset kavaljerit ja naiset menettelisitte
viisaasti jos hetkeksi lakkauttaisitte soitannon, laskeusitte
polvillenne ja nöyrästi laulaisitte. _De profundis ad Te clamavi
Domine_ ... Jumalan hengähdys käy tuolla ulkona läpi yön, ja
tanssimusikin soidessa muuttuvat maat tuhaksi...
Sen kertovat jääkukkaset ikkunassa.
* * * * *
Toisena päivänä Harter heräsi puolenpäivän aikana; hän oli vasta
aamupuolella jättänyt tanssi-salin. Andjaldy oli jo kauan häntä
odottanut.
Kun aamiainen tuotiin Harter'ille, Andjaldykin tuli hänen luokseen.
"No, mitä uutta, hyvä Eemil?" kysyi Harter iloisella tuulella.
Mennyt yö oli nimittäin saattanut armollisen herran erittäin hauskaan
mielentilaan. Kun Harter sanoi jäähyväiset Malvinalle, tämä oli
pusertanut hänen kättänsä. Kun Harter sanoi hyvää huomenta
Lemming'ille, hän samalla ilmoitti tulevana näinä päivinä hänen
luokseen saattamaan "heidän asiansa" lopulliseen päätökseen. Lemming
vastasi, että hän olisi tervetullut.
Herra Harter kysyi siis iloisesti Andjaldyltä mitä uutta hänellä oli
kerrottavana.
"Uutinen on se, että meillä viime yönä on ollut neljä pykälää kylmää".
"Niin sitäpä saimme kokea tanssiaisissa. Pelkäänpä pahoin, että nuo
ohkoisiin vaatteisin puetut naiset ovat saaneet nuhaa ja jäsentautia".
"_Sitäkö_ vaan pelkäätte, armollinen herra. Minäpä pelkään että puoli
Unkaria nyt on leivättä".
"Kuinka se päähänne pistää?"
"Sillä halla on tänä yönä vienyt kaikki; rapsi on jäätynyt, ruis kukki
ja on pilalla, nisu rupesi jyvää tekemään ja sekin on hukassa. Ei tule
tänä vuonna rapsia, ei senapinsiementä, ei viinirypälettä, eikä
tippaakaan viiniä. Katovuosi on käsissä".
"Sitä vaan kuvittelette mielessänne!" huusi Harter, joka oli polttaa
kurkkunsa kuumalla teellä.
"En ole minä ainoa sitä kuvittelemassa, vaan kylläpä on muitakin,
joilla on varma vakuutus siitä; teidän armonne, te kohta saatte
kuulla sen pankiriltanne, hän on sen minulle jo suullisesti
ilmoittanut".
Hän jätti Harter'ille kirjeen pankirihuoneelta.
Harter luki tässä kirjeessä, että mainittu kauppahuone oli hyvin
pahoillaan, mutta kun se nyt oli tapahtunut, jota lämpömittari kädessä
oli pelätty, että nimittäin elo-hopea oli laskeutunut 4 pykälää alle
0:n, niin oli varma, että halla oli vienyt sadon ja että Unkarin
maanomistajat eivät siis voineet siitä saada mitään rahoja. No, se
isku iski kuntoon Harter'in teekupin.
"Sehän on mahdotonta!" hän huusi, "sehän olisi hirvittävää! Eihän
Jumala toki kahdesti voi näin rangaista tätä maata".
Andjaldy pusersi huulensa yhteen ja voi tuskin olla sanomatta:
"Entäs jos hän juuri teidän tähtenne sitä rankaisee!"
"Ei, se ei ole mahdollista!" huusi Harter ja juoksi ikkunalle. Hotellin
edessä oli käytävä akaatsia-puiden suojassa. Puiden lehdet riippuivat
mustina ja kuolleina.
"Hyvä Jumala, tämähän on autio maailma!"
Hän ei voivottanut autiosta maailmasta, vaan intohimonsa toiveen
lakastumisesta, joka toive keskellä kukoistumistaan oli poroksi
pantu tänä kauheana yönä.
"Oi kuinka julma sallimus on, kuinka kauhea ihmisten kohtalo".
"Niin on", sanoi tuo mykkä suu itsekseen, "ja pahin kaikista on
se, ett'emme voi purkaa vihaamme keneenkään. Ei kansakaan ole siitä
vastauksen alainen".
Ferdinand Harter nyrkitti kätensä ja katseli taivasta, ikäänkuin
etsien esinettä vihallensa.
Ja hän sai sen.
Palvelija toi hänelle käyntikortin, ja Ferdinand Harter luki siitä
poikansa nimen.
Hän tuli niinkuin käskystä.
"Junkkeri Elemér", hän huusi raivoissaan ja viskasi kortin pöydälle.
"Hän uskaltaa vielä tulla silmieni eteen tuommoisen solvauksen perästä!
Tulkoon".
Andjaldy aikoi lähteä pois näkymättä. Hän ajatteli kristityn tavalla,
ett'ei hänen sopinut häiritä tätä ystävällistä kohtausta; mutta Harter
pidätti häntä!
"Jääkää, teitä tarvitaan. En ai'o koskaan enää puhutella poikaani
vieraan miehen läsnä olematta. Istukaa pöydän ääreen ja älkää nousko,
kun hän astuu sisään. Hän tapaa minua hyvällä tuulella".
Elemér astui sisään avatusta ovesta. Hän kävi muutamia askeleita
isäänsä kohti, mutta Harter viittasi kädellään ja huusi äreästi
hänelle:
"Takaisin, meidän välillämme on valtameri".
"Minä tiedän sen, herrani", vastasi Elemér tyynesti; "minä en ai'okkaan
purjehtia toiselle rannalle. Pankaamme pöytä välillemme, jos
suvaitsette".
"Komediantti!"
"Jättäkäämme se seikka ja ryhtykäämme asiaan. On minulle varsin
mieluista että meillä on vierasmies läsnä. Sitä me tarvitsemme".
"Ai'otte ehkä vaatia minua kahdenmiekkasille? Oh, kyllä minä asemani
löydän, olkaa varma siitä".
"Mutta en minä. -- Eilen sain vastauksenne kirjeeseni, jossa ilmoitin
päätökseni ottaa Ilonka Bilágoschin vaimokseni".
"Englantilaisen komediantti!"
"Olkoon menneeksi. Te ette anna suostumustanne. Kuitenkin olen tytön
äidiltä pyytänyt häntä vaimokseni".
"Ja minkälainen henkilö tuo äiti on?"
Elemér loi isäänsä silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, ja sanoi
hiljaa:
"Siihen kysymykseen voitte itse vastata".
Harter malttoi mieltänsä hetkeksi, tuo muisto häntä jäähdytti; Elemér
ehti jatkaa.
"Se rouva on kieltäynyt minua vastaan-ottamasta ja kieltänyt minulta
tyttärensä käden. Hän sanoi minulle vasten silmiä, että Harter'in
nimi oli niin huonoksi tunnettu, että kerjäläisen tytär, että
köydellä-hyppijäkin häpeisi sitä kantaa".
"Vaiti, mieletön!"
"Älkää huutako niin, herrani. Puhukaamme hiljemmin, ett'ei meitä
kuulla porstuassa. Teidän pitää kuulla mitä se rouva on minulle
sanonut; jos te huudatte, pakoitatte minuakin huutamaan. Kuunnelkaa
tyynesti mitä minulla on sanottavaa, niin olen kuiskaava".
Ferdinand Harter oli tukehtua raivoon ja häpeään. Hän istut pöydän
ääreen.
"Se rouva sanoi minulle: isällenne osoitetaan sormea ja sanotaan: kas
tuossa se, joka varastaa valtiokassasta".
"Poika!" ulvoi Harter nousten seisoalleen ja lyöden nyrkkinsä pöytään,
"oletko tullut tänne solvaisemaan isääsi?"
"Malttakaa, herra! Nyt se on sanottu. Mutta en ole tullut tänne sitä
sanomaan, vaan olen tullut sentähden, ett'ei kukaan muu sitä sanoisi
teille. En tiedä onko siinä perää vai ei, mistä teitä syytetään
julkisten kassojen suhteen. Siitä olette kai itse selvillä".
"Ja sinua se ei koske".
"Koskee kun koskeekin, herrani. Se nimi on äitini hautakivessä,
eikä siinä kyllä, että se siihen on kirjoitettu kultakirjaimilla.
Sen nimen pitää olla puhdas. Tässä jätän teille kirjoituksen, jossa
tunnustan saaneeni teiltä koko äidin-perinnön; herra Andjaldy
olkoon niin hyvä ja kirjoittakoon todistajana sen alle; nostakaa koko
äidin-perintöni ja joutukaa pesemään nimenne puhtaaksi siitä häpeästä.
En ole koskaan pyytävä tiliä näistä rahoista; olkoon se teidän
salaisuutenne mihin ne pannaan. Itse olen jollakin tavalla elävä ilman
niitä".
Hän laski valmiiksi kirjoitetun asiakirjan isänsä eteen ja pyysi taas
Andjaldyä sitä todistamaan.
Jospa hän vaan olisi nähnyt sen katseen, minkä Andjaldy häneen loi!
Elemér ei todellakaan koskaan ollut niin lähellä vaaraa tulla tapetuksi
pöydältä siepatulla veitsellä!
Mutta Ferdinand Harter'in kasvot kirkastuivat kerrassaan suloiseksi
hymyksi.
Hän nielasi kaiken katkeruuden ja piti suussansa vaan makeaa
jälki-makua.
Hänellä on siis nyt se keino käsissä, millä Malvinan omakseen saa.
"Jalo nuorukainen". Hellätuntoiseksi muuttunut isä nousi dramattisesti
tuoliltaan ja läheni poikaa liikutetulla katsannolla.
Mutta nyt oli Elemér'in vuoro viitata häntä pois luotansa.
"Herrani, meidän välillämme on valtameri! Minä olen maksanut velkani
teille, eikä meillä enää ole mitään yhteistä. Ja koska en voi antaa
teille takaisin sitä henkeä, jonka olen teiltä saanut, minä koetan
sitä pyhittää isänmaalle. Nimenne annan teille takaisin. Olkaa te
viimeinen Harter. Minä olen tänään ottanut unkarilaisen nimen. Jumalan
haltuun!"
Näin sanoen hän jätti Ferdinand Harter'in huoneen.
Ferdinand Harter pisti ihastuneena rintataskuunsa poikansa kirjoituksen
ja katseli Andjaldyä loistavin silmin. Ja hän oli kyllä varomaton,
kaikista noista ankarista sanoista, joita oli kuullut poikansa suusta
ja joita hänen olisi sopinut miettiä kauan, iskemään kiinni yhteen
ainoaan ja sen johdosta lausumaan:
"Entäs jos en tulisikaan olemaan viimeinen Harter".
Toisen yhteen-puserretuilla huulilla näkyi jotakin hymyn tapaista.
* * * * *
Tuo pieni ruumis oli nyt puettu ja makasi siinä niin kauniina, että
taivaan enkelit tulivat katsojan mieleen; odotettiin ainoastaan pappia.
Pienokaisen äiti ei voi häntä saattaa kirkkomaalle, sillä hän on
sairaana; mielipuoli isä tietysti ei sitä myöskään voi; sisar yksin
voi saattaa häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa. Ei kenkään tarjoa
hänelle käsivarttansa tällä murheen tiellä, ei ole ketään, jonka
olkapäähän hän voi nojata ja kätkeä kyyneleitään; yksinään itkevä neito
saa kulkea pienen ruumis-arkun jälessä.
Iltapäivän aurinko loisti niin lämpimästi paleltuneitten
akaatsia-puiden mustien lehtien läpi. Taivas ikäänkuin koetti
loistollansa lämmittää mitä halla oli jäädyttänyt. Mutta siihen se ei
enää kykene.
Näin mustat lehdet kertovat.
Mutta rivien väliltä on myös jotakin luettavana valkoisten kehysten
sisällä.
Hiljaisesta käytävästä kuuluu askeleitten kaiku, joita tyttö niin hyvin
tuntee. Neidon sydän sykkii ankarasti hänen sitä kuullessaan. Hän
rientää äitinsä luo, pöyhistää hänen pään-aluksensa ja suutelee hänen
poskiansa. Kun hän taas kääntää kasvonsa, seisoo hänen edessänsä --
lemmitty.
Elemér oli siinä yksinkertaisessa mustassa puvussa.
Hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta, ja äänettömästi kumartaen
hän astuu rouva Bilágoschin vuoteen viereen.
"Minä sanoin teille, rouvani, että vielä kerran tavattaisiin. Tässä
nyt olen. Tulen herra Ferdinand Harter'in luota. Te sanoitte minulle
että olin rikas, ylhäinen herra ja että epärehellisesti ansaitut
rikkaudet tahrasivat nimeäni. Hyvä, tänään en enää ole rikas, enkä
ylhäinen herra, enkä Harter. Omaisuuteni olen jättänyt Ferdinand
Harter'ille. Parantakoon hän sillä niitä haavoja, joita on iskenyt.
Minä olen erään englantilaisen konetehtaan asiamies, minulta on kelpo
tulot, jotka kasvavat toimiani myöten ja voivat elättää perhettä
rehellisesti. Olen muuttanut nimeni: tästä päivästä olen Elemér
Szivösch. Se on oleva rehellinen nimi. Tahdotteko ottaa vävyksenne
Elemér Szivösch'in?"
Rouva Bilágoschi ei voinut saada sanaakaan ahdistuneesta rinnastaan.
Hän osoitti Ilonkaan. Pyytäköön häneltä vastausta.
Ilonka seisoi pienen veikkonsa ruumiin vieressä ja poskensa olivat
hyvin kalpeat.
Sydämellisintä rakkautta ilmoittavalla katseella Elemér kääntyi Ilonkan
puoleen; hänen silmänsä rukoili Ilonkalta vastausta.
Neitsyelliset huulet vapisivat, hänen koko ruumiinsa vapisi; viimein
hän heittäysi ruumiin nojaan ja lausui kyynelsilmin:
"Voitko mulle anteeksi antaa että tällä hetkellä olen onnellinen?"
-- -- -- Varmaankin antoi hän sen anteeksi -- -- --.