Tule siis.
"Minä tiedän, kuka tämä nainen on", sanoi Föhnwald, "tiedän myös
kuinka hän tuli tuntemaan pajazzon, ja mitä tekemistä hänellä on
'Filosofin' kanssa. Minä olin läsnä tuon historian alussa, ja mitä
tiedän, olen itse nähnyt ja kuullut. Me olimme kerran veronryöstöä
toimittamassa Unkarissa erään talonvuokraajan luona; jos en väärin
muista, oli hänen nimensä Bilágoschi. Kun ryöstöntoimittajat ja
nylkijät olivat kiristäneet asukkailta heidän viimeiset roponsa ja
vieneet talon tyttäreltä sen unkarilaisen tukatinkin, jota hän kantoi
rannerenkaassaan, silloin eksyi onnettomuudekseen eräs kuljeksiva narri
juuri tähän taloon, huvittaakseen sen asukkaita pajazzo-konsteillaan.
Veronryöstäjä tarttui pajazzon niskaan maksamattomasta verosta ja
vei hänen pienen tatarilaisen hevosensa, joka oli opetettu konstia
tekemään ja joka oli heidän tulolähteensä; hän otti armottomasti
hevosen mukaansa ja möi sen jollekin kiertävälle kauppiaalle muutamaan
guldeniin. Pajazzo, tästä epätoivossaan, yritti tappamaan sekä itsensä
että lapsensa. Mutta tuon ryöstetyn talon nuori tytär armahti häntä
ja lahjoitti hänelle oman pienen lemmikki-ponynsä. Tämä on kertomus
tuosta tuntemattomasta neidistä, pajazzosta ja 'filosofista'. Sitten
saattoivat kaikenlaiset onnettomuudet talonvuokraajan perheen mieron
tielle. Niinkuin kuulin, asuivat he kauan Unkarin pääkaupungissa,
jossa tyttö opetustunneilla elätti koko perhettä. Täydellinen romani
kerrotaan tuon kauniin lapsen alttiiksi-antamisesta. Viimein karkoitti
hänet Pesth'istä eräs nainen, jota hänen kauniit silmänsä eivät
miellyttäneet. En ole häntä nähnyt ryöstöpäivästä asti ennen kuin nyt
tässä tuntemattomassa tunsin Nadasch-aron haltijattaren; nyt on hän
vielä ihanampi kuin siihen aikaan".
"Bravo, herra ratsupäällikkö", sanoi eräs teikkari, "puhuttehan tästä
haltijattaresta aivan kuin olisitte häneen rakastanut".
"Niin, tosiaankin, herraseni; jos en olisi köyhä saatana, ja
jos minulla olisi järjellinen virka, niin koettaisin saada häntä
vaimokseni, sillä hän on ainoa tyttö maailmassa, jota voisin rakastaa
ja kunnioittaa. Mutta nyt on turha ajatella sellaista. Minkä arvoinen
on sotilas perheen-isänä? Niin kauan kuin elää on hän kanunan ruoaksi
kelpaava ja kuollessaan hän jättää kerjäläisiä jälkeensä. Mutta
synti ja häpeä on, että Unkarin pojat jättävät tämän tytön oman
onnensa nojaan, sillä mahdotonta on ajatella, ettei parempina aikoina
jonkun nuorukaisen sydän ole hänelle sykkinyt, vaikka hän sitten on
köyhtyneelle perheelle kääntänyt selkänsä, eikä enää ole tuntevinaan
rakastettuansa".
Kuullessaan nämä sanat nousi pöydän toisesta päästä eräs pitkä nuori
mies ja meni tiehensä sanaakaan sanomatta.
Tämä nuori mies oli Elemér Harter.
Kaksi päivää myöhemmin annettiin Trésor'in perheen hyväksi näytäntö
sirkuksessa. Lapset iloitsivat jo edeltäpäin tästä päivästä ja Trésor
itse odotti sitä hartaasti, sillä hän toivoi hyviä tuloja.
Tänä iltana Ilonka taas oli läsnä ja istui prosceniumissa. Hän ei ollut
ottanut sijaa loge'issa, sillä odotettiin runsaasti väkeä.
Mutta sinä iltana ei hän nostanut silmiänsä mustasta viuhkastaan, hän
katseli sitä ikäänkuin se olisi ollut kirja, jossa paljon oli
luettavaa.
Jospa nyt tietäisivät mitä hän lukee tuon kirjan kapeista, mustista
lehdistä!
... Hänen pieni veljensä ei nyt enää ole mykkä -- hän makaa kuolleena
pienellä vuoteellansa.
-- -- -- Taivaassa hän nyt laulaa muitten kanssa: "kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa!"
-- -- -- Hänen kasvonsa ovat nyt pyöreät ja kukoistavaiset kuin
muittenkin lasten.
Hiljaa ja kauniisti hän sisarensa sylissä nukkui kuoleman uneen; näytti
ainoastaan nukkuvan.
Myöhään yöllä sisar oli neulonut hänen ruumiin-pukunsa kauniista
valkoisesta kankaasta sinisien nauhain kanssa.
Ainoastaan lakana on vielä laittamatta; hänen täytyi keskeyttää työnsä,
sillä aika oli mennä sirkukseen k:lo 7, yleisö tahtoi huvitella.
Hänen täytyi jättää pieni ruumis sinne kotiin, mennäkseen sen suuren
ruumiin luo, jonka nimi on: tuntematon maailma.
-- -- -- Hänen täytyi pyyhkiä pois kyyneleet, jättää surunsa, ruumiin
pukeminen, sairaan hoito; hänen täytyi mennä näytäntöön.
-- -- -- Hän ei saa olla poissa, yleisö on ankara herra, jos
olet myynyt itsesi sille, niin palvele.
-- -- -- Tänään joutuvat tulot ystävän hyväksi, tänään ei saa edes
valittaakaan. Sen ainoan ihmisen tähden, joka ojensi auttavaa kättä
hylätylle, hänen tähden täytyy Ilonkan jättää kotihuolet.
-- -- -- Tämä ystävä ei tiedä siitä mitään.
-- -- -- Surraan siis kahden tunnin kuluessa pauhaavan musikin
soidessa ja kuunnellessa yleisön suosion-osoituksia, surraan ilman
kyyneleitä.
Sopiihan sitten jatkaa surua kuolon lampun valossa vaikka aamuun asti.
Tuttu lapsen ääni herätti Ilonkan noista mietteistä, pieni Hermine
häntä tervehti. Heidän piti nyt näytellä köydellä, jonka hän Ilonkalle
huomautti.
Ilonka vastasi tervehdykseen ja katseli tyttöä kun tämä samassa nousi
jännitetylle köydelle, pienokainen oli kiinalaiseksi puettu ja oli
kirjavan perhosen näköinen, kun tuolla kepeästi eteenpäin liikkui.
Tavallisesti Ilonka ilolla katseli Herminen tanssia köydellä, mutta
tänään se teki häntä hermottomaksi. Hän joka hetki pelkäsi tytön
puolesta. Entäs jos hän putoisi maahan ja joku onnettomuus tapahtuisi!
On päiviä, joina putoelee tähtiä ja lapsia kuolee!
Hän loi silmäyksen yleisöön! Tätäkin silmäystä hän sai katua.
Yhdellä silmäyksellä näki hän kaksi tuttua. Eräässä loge'issa
vastapäätä istui rouva von Lemming. Ilonkan silmät kohtasivat hänen
ylenkatseellista ja uhkaavaista katsettansa. Ja ylemmällä rivillä,
ihan rouva Lemmingin kohdalla näki hän Elemér'in, vaikka rouva Lemming
ei voinut häntä nähdä.
Tehtyänsä tämän havainnon, loi hän silmänsä jälleen mustaan viuhkaansa
eikä huolinut muusta kuin mitä luki noista mustista lehdistä.
-- -- -- Yksi niistä, jotka minua rakastavat, on jo poissa.
-- -- -- Maailma minun ympärilläni supistuu.
-- -- -- Se aika tulee, jolloin minä olen koditon.
-- -- -- Kaunis kohtalo tyttö raukalle saattaa hautaan ja unhottaa
niitä, jotka ovat häntä rakastaneet, toinen toisen perästä!
-- -- -- Jospa tämä melu pian loppuisi, että saisin mennä tieheni,
kotiin pienen hymyilevän kuolleen luo, sitomaan hänen valkoista
seppelettään.
-- -- -- Mutta hänen täytyi jäädä näytännön loppuun asti, koska
'Filosofin' konstit olivat ohjelmassa viimeisinä. Sitä ennen piti
Trésor'in ja hänen poikansa näyttää tuo rohkea temppu, jota sanottiin
'Toukohärän tuuli-myllyksi'.
Ilonka ei ollut koskaan mielellään katsellut tätä hirvittävää temppua.
Hän oli sanonutkin Trésor'ille, että hänen olisi sopinut keksiä
jotakin parempaa, mutta akrobati arveli, ettei hauskempaa olla voinut.
Ilonka ei kuitenkaan sitä katsellut, sillä tuo ei enää ollut ruumiin
harjoitusta, se oli Jumalan uhkailemista!
Nytkin hän piti viuhkaa silmiensä edessä, päästäksensä näkemästä
tuota vaarallista näytelmää. Ainoastaan yleisön suosion-osoituksista
hän tiesi, että näyteltiin.
Silloin kauhistuksen huuto tuhansista nais-kurkuista katkaisi käsien
taputukset ja hämmästys oli yleinen.
Ilonka katsahti sinnepäin. Mitä on?
Rautakanki, jonka ympäri isä ja poika pyörivät, oli yht'äkkiä
irtautunut; akrobatilla, joka huomasi vaaran, oli niin paljon mielen
malttia, että piti tangosta kiinni ja luisti sitä myöten alas;
muuten olisivat molemmat keskeytetyn keskipakois-voiman kautta
tulleet ylös kattoon heitetyksi. Nyt tapahtui vaan, että molemmat,
omasta painostaan, lensivät erääsen nurkkaan ja jäivät sinne makaamaan
ikäänkuin kuolleina.
Ilonka hyppäsi paikaltaan ja alas näkymölle.
Jos ei hän sitä olisi tehnyt, ei hän olisi ansainnut naisen nimeä.
Ei hän tällä hetkellä huolinut siitä, mitä hämmästynyt maailma sanoisi.
Tapaturma lakkautti näytännön; naiset juoksivat pois paikoiltaan;
ylhäiset niistä menivät tainnoksiin; seuran jäsenet juoksivat
näkymölle, muutamat pajazzo-puvuissa, toiset fantasia-puvuissa,
kantamaan maassa makaavaa isää ja poikaa pukemis-hnoneesen. Ilonka
seurasi heitä.
Kaksi voimaa veti häntä puoleensa yhtä surullisella vetämys-voimalla.
Kotona hänellä on todellinen kuollut, täällä kaksi, jotka ehkä pian
kuolevat. Toinen tuska veti kotiin päin, toinen pidätti häntä täällä.
Hän ei voinut jättää ystäväänsä ennen kuin lääkäri oli vakuuttanut,
että hän oli hengissä. Poika oli jo tointunut, hänen kätensä oli vaan
pois sijoiltaan; mutta isä oli pahasti vahingoittunut; epätietoista
oli, kuinka se päättyisi. Iskettiin suonta kahdesti ennen kuin hän
tointui tainnoksistaan.
Kun vanha Trésor avasi silmänsä, hän näki Ilonkan edessänsä, vaivoin
nosti hän kätensä ja syleili häntä. Kenties hän tahtoi näyttää ett'ei
häneltä mitään puuttunut tai hän tahtoi jostakin kiittää? Sitten hän
väsyneenä viittasi ett'ei Ilonkan pitänyt kauemmin viipyä.
Ilonka itsekin arveli, että nyt oli aika lähteä kotiin päin. Oli jo
hyvin myöhäistä ja äiti oli varmaankin levoton hänen pitkällisestä
viipymisestään; hänen täytyi joutua kotiin.
Hän pusersi äänetönnä tuon ystävällisen miehen kättä, silitteli hänen
otsaansa ja riensi pois.
Nyt vasta hän huomasi, ett'ei ollut ketään, joka tulisi saattamaan
häntä kotia. Sirkuksen palvelijatkin olivat joko työssä tai
poislähetetyt; hän ei tahtonut vaivata ketään ja arveli tulevansa
aikaan yksinänsäkin. Ehkä vielä oli joku ajuri saatavana tuolla ulkona.
Mennessään sivu-ovesta ulos ja hakien vaunuja, näki hän erään miehen
seisovan liikkumatonna ja ikäänkuin odottaen jotakuta.
Ilonka tunsi hänet. Se oli Elemér.
Nyt ei hän enää hakenut ajuria, vaan riensi odottajan ohitse,
katsomatta häneen.
Askeleista takanansa hän kuuli, että Elemér seurasi hänen jäljissään.
Nämä askeleet häntä seurasivat toista katua myöten toisen perästä.
Ilonka kuuli niitä ja eroitti ne kaikista muista askeleista ja
sielussaan sotivat ristiriitaiset ajatukset.
Suuttumus, kainous, pelkäävä rakkaus hänen sydämessään vallitsivat.
Askeleet lähenivät lähenemistään. Hän ei katsellut taaksensa.
Viimein hän tuli eräälle pienelle, ahtaalle kadulle, jota hänen täytyi
käydä, päästääkseen kotiin.
Tällä kadulla ei enää kulkenut yhtään elävää olentoa.
Kun poikkesi tälle kadulle kuuli hän askeleet vielä likempänä ja
hän katkaisi jalossa epätoivossaan äänettömyyden. Hän kääntyi, meni
vainoojaa vastaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja kolkosti.
"Mitä te tahdotte? Miksi minua vainootte? Olette jo kerran
karkoittanut minut kodistani; tahdotteko nyt ajaa minut ulos
maailmaan?"
Elemér jäi seisomaan siihen paikkaan, missä tyttö häntä puhutteli.
"Kuulkaa minua, neitini, minä en tule askeltakaan lähemmäksi, mutta
minä pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanomista. Jos olen
teitä vainonnut, sen kyllä olen saanut maksaa, sillä olen vainonnut
itseäni muistamalla teitä. Muisto loukkauksesta teitä kohtaan on minua
ajanut valtameren yli raivoavaan taisteluun vieraitten kansain
keskellä; se ajoi minut elämästä kuolemaan eikä sallinut minulle
siinäkään lepoa, vaan ajoi taas takaisin elämään. Teidän vihanne
alaisena en voi elää enkä kuolla. Pitääkö olla näin ijankaikkisesti?"
"Mitä tahdotte minulta?" kysyi tyttö tyynesti?
"Tahdon kaikki, pyydän teitä vaimokseni!"
Ilonka ei voinut pidättää katkeraa hymyä.
Elemér ymmärsi vastauksen.
"Minä tiedän puhuvani sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan,
mutta kuinka voin muuta. Tämä on alku ja loppu sillä, mitä minulla on
sanottavaa. Olen etsinyt teitä monta vuotta, sanoakseni teille sen,
enkä ole varma siitä, ett'ette katoo kuulematta sanojani. Pyydän teitä
vaimokseni, sillä minä rakastan teitä ettekä te minua vihaa!"
"Kuka sen on teille sanonut?"
"Joku, jolle olette uskonut itsenne".
"Sitä ei ole maailmassa", vastasi tyttö ylpeästi.
"Olette oikeassa", sanoi nuorukainen, "mutta niitä on, jotka ovat
kuolleet ja kuitenkin puhuvat". Näin sanoen veti hän rintataskustaan
lompakon ja siitä tuon etelämaiden kukan, jonka oli taittanut
puutarhasta Nadasch-arolla. "Tämä kukka on sen kertonut mulle; te
tunnette sen, puhuitte sille, ja se on minulle kertonut kaikki.
Jalkasin nälissäni ja janoissani kuljin sinne, missä tämä
kukkanen kasvoi, kuljin niinkuin pyhiinvaeltaja pyhälle paikalle.
Voitteko evätä tämän todistuksen?"
Tyttö loi maahan silmänsä, joidenka kylmät säteet olivat taittuneet, ja
hän tunsi, että hänen kylmyytensä voima oli kukistettu. Syvästi
huo'aten sanoi hän vaan katkerasti:
"Ja montako vuotta on kulunut siitä kun tämä kukkanen teille puhui?"
Nuorukainen tunsi tämän moitteen koko painon.
"Se on totta; en kiellä, että siitä jo on pitkä aika, puoli
ijankaikkkisuus. En voi millään lailla puolustaa sitä, että sanani on
jäänyt näin kauan sanomatta. Mutta vielä on aikaa. Hurjuuteni on ajanut
mielettömän nuorukaisen tuleen, ja hän on tulesta päässyt miehenä,
jonka sana on teon arvoinen ja joka uskaltaa lausua kaikki ajatuksensa.
Olen myöhästynyt, sentähden kiirehdin sitä enemmän. Esitelkää minut
vanhemmillenne, tahdon jo tänä päivänä pyytää teitä omakseni".
Ilonkan katse kävi oudoksi ja surumieliseksi. Siinä kuvautui
hellyyden sulous ja ivan katkeruus.
"Vanhemmilleniko?" hän kertoi; -- "nyt kohtako? Tällä hetkelläkö? Hyvä!
Seuratkaa minua".
Ja hän vei Elemér'iä pitkää syrjäkatua myöten.
Ei kumpikaan puhutellut toista, kunnes saapuivat siihen taloon, missä
Bilágoschin perhe asui.
Ilonka avasi oven ja vei Elemér'in pitkän pimeän käytävän kautta
asuntoonsa.
Elemér arvasi, että Ilonkan vanhemmat vielä olivat valveilla, odottaen
tytärtänsä.
Kun Ilonka päästi hänet ovesta, oli hän tuon lautaseinällä jaetun
huoneen etu-osassa, missä Bilágoschi istui nojatuolissaan; hän ei
koskaan pannut maata, vaan nukkui istuallaan.
Ilonka vei Elemér'in hänen eteensä.
"Tässä isäni. -- Herra Elemér Harter", hän sanoi osoittaen nuorukaista.
Nämä sanat Bilágoschia herättivät hänen kolkosta horros-tilastaan, ja
vihoissaan hän rupesi lyömään ympärilleen, änkyttäen: "tatata, tototo";
ne eivät olleet inhimillisiä ääniä, vaan eläimentapaisia, joissa
kuitenkin kova sisällinen liikutus ilmautui.
Elemér seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut käsittää sitä. Ilonka
sanoi hänelle murheellisena:
"Minlaiseksi isäni on käynyt?"
"Mene nyt toiseen huoneesen".
Elemér sysäsi syrjään esiripun ja näki siinä sairasvuoteella
laihakasvoisen, kalpean vaimon ja paareilla lapsen ruumiin.
"Tässä äitini, tässä veljeni!" kuiskasi Ilonka vapisevin huulin hänen
korvaansa.
Elemér'in korvissa suhisi. Hänessä oli sama tunne kuin milloin
äärettömän valtameren aallot syöksyivät yhteen hänen päänsä yli ja hän
vaipui tuntemattomaan maailmaan.
Mutta se mielenmaltti, joka ei sielläkään ollut häntä jättänyt, piti
häntä nytkin pystyssä. Mitä hän näki, ahdisti hänen mieltänsä, mutta
sydän pysyi uljaana.
Hän astui sairaan rouvan luo: "Anteeksi, että tämän surun hetkenä
häiritsin lepoanne. Pyytäessäni neiti Ilonkan viemään minut perheensä
luo, en tuntenut tätä surua, joka täällä vallitsee, mutta nyt rukoilen
sitä hartaammin saadakseni ottaa osaa tähän suruun. Tunnetteko nimeäni?
Olen Elemér Harter".
"Tunnen sitä nimeä", vastasi rouva Bilágoschi synkästi.
"Tulen pyytämään teitä ottamaan minut perheeseenne. Antakaa minulle
Ilonka vaimokseni. Että tämä ei ole hetken synnyttämä ajatus, voin
todistaa kirjeeni kautta. Toissa päivänä sain sattumalta tietää hänen
asuntonsa ja kirjoitin heti herra Ferdinand Harter'ille, että tahdoin
ottaa neiti Ilonka Bilágoschin vaimokseni. Järjestyksen mukaista
oli ilmoittaa se isälleni. Sain tänään siihen vastauksen, joka ei
ollut odottamaton; hän kieltää minua sitä tekemästä. Mutta minä en
siitä huoli; minä olen itsenäinen mies ja seison tässä juhlallisesti
pyytämässä neiti Ilonkaa vaimokseni".
Hänen puhuessaan oli rouva Bilágoschi, kyynyspäähän nojaten, tyynesti
noussut sairaanvuoteeltansa.
"Vai herra Ferdinand Harter kieltää teiltä siis tämän avioliiton? Hyvä,
meitä on siis kaksi kieltämässä. Minäkin sen kiellän! Tässä kurjuuden
syvyydessä, kuolleiden talossa en suostu ottamaan teidän apuanne.
Harter'in kädestä en apua ota, vaikkapa haudan partaalla olisin. --
Tiedättekö, mikä haava sydämessäni särkee kun Harter'in nimen kuulen.
Hän ei pyytänyt minua, niinkuin te nyt, päihtymisen jälkeen yön aikana,
vaan juhlallisimmalla tavalla, koko maailman kuullen kirkossa hän
yhdisti nimensä kolmasti minun nimeeni ja -- hääpäivänä hän minut
jätti. Silloin kirosin taivasta häpeissäni, tuskissani, epätoivossani,
ja tämä häpeä ja tuska masensi minut maahan asti. Oi armollinen taivas,
oi Jumalan ijankaikkinen viisaus suo se minulle anteeksi! Nyt minä
kiitän ja ylistän sinua siitä, ett'ei se tapahtunut, jota toivoin.
Oletteko nähneet mielipuolen kerjäläisen tuolla toisessa huoneessa?
Tuon mielipuolen kerjäläisen Jumala määräsi puolisokseni teidän
korkeasukuisen isänne sijaan. Jumalan viisas armo olkoon siitä
kiitetty! sillä tällä kerjäläisellä on rehellinen nimi, jota minä ja
lapseni voimme ylpeinä kantaa, sill'aikaa kun koko valtakunta kiroo
teidän isänne nimeä, sill'aikaa kun häneen sormin viitataan kaduilla ja
hänen jälkeensä huudetaan: kas, tuossa se, joka imee hätääntyneitten
verta, ryöstää valtiokassasta ja suojelee varkaita. Pois täältä,
herrani! Te olette ylhäinen herra, me olemme kerjäläisiä. Mutta viekää
mukaanne se vakuutus, että maahan masennetun kerjäläisen tytär, joka
sirkuksessakin palvelee, ei yhdistä nimeänsä Harter'in nimeen".
Rouva Bilágoschi vaipui vuoteellensa kasvot kuumeesta hohtavina.
Elemér kuunteli niinkuin unissaan tuota kauheata masentavaa puhetta
loppuun asti. Sitten sanoi hän syvästi huo'aten:
"Arvoisa rouva! me tapaamme toisiamme vielä kerran. Siksi Jumalan
haltuun!"
Hän meni.
Kuu olivat kahden kesken, Ilonka lankesi polvilleen äidin vuoteen
viereen, kätki kyyneltyneet kasvonsa hänen käsiinsä ja lausui:
"Äiti .... minä rakastan häntä".
Rouva Bilágoschi oli kuin halvautunut, kuullessaan tämän tunnustuksen,
ja sanoi katuvaisena vaipuessaan pään-aluselle jälleen:
"Miksi et ole koskaan sitä sanonut minulle?"