Eläin, jolla on sielu.
Bilágoschin perhe osasi niin hyvin haudata itsensä, ett'ei kukaan
löytänyt heidän hautaristiänsäkään.
He lähtivät Wien'iin, joka on tarpeeksi suuri hautausmaa niille,
joita ei kukaan tunne. Sielläkin Ilonka elätti koko perhettä, mutta ei
opetustunneilla, vaan käsitöillä. Tuntien antaminen on vähän vaikeata
kauniille tytöille. Ei kukaan usko että he ainoastaan harjoittavat
kielioppia. Heidän kauneutensa on heille huonona passina ja he joutuvat
aina epäluulon alaisiksi.
Sitä paitsi äiti ei enää olisi häntä luotansa päästänyt; Ilonkan oli
sentähden hankkiminen itselleen senlaista työtä, jota voi kotona
tehdä, ja semmoista hän saikin. Se oli vaikeanlaista työtä,
jonka ääressä ruusut kaunottaren poskilta pian kuihtuvat. Eräs
hautaustarpeiden makasini "entreprise universelle des pompes
funebres" tilasi häneltä korko-ompeluksia surupukuja varten. Hän rupesi
tähän työhön, koska sai siitä parhaimman ansion, jotta hänen rakkaiden
omaistensa niin muodoin ei tarvinnut nälkää kärsiä. Ei ole perätöntä
että ne henkilöt, jotka muutamien vuosien kuluessa tätä työtä tekevät
yhtä mittaa, tavallisesti tulevat sokeiksi. Tuo ijankaikkinen
neulominen mustalla turmelee silmät, mutta joku siihen työhön ryhtyy,
hän aina luulee, että hänen silmänsä kestävät paremmin kuin muiden.
Usein oli työ hyvin kiireellistä, kun joku mahtava herra oli katsonut
sopivaksi kuolla. Sellaisissa tilaisuuksissa Ilonka sai tehdä työtä
myöhään yöllä, jotta ylhäisen naisen koristetut liepeet valmistuisivat
maahanpaniaisiksi. Silloin hän saattoi ansaita 5:kin guldenia päivässä.
-- Mutta kyllä hänellä olikin rahoja tarpeen.
Elämän tarpeet ja huoneen vuokra ovat kalliit; ja kuitenkin ruoka
oli niukkaa ja asunto kurja, kostea synkkä huone pihan puolella. Ja
sairauden kohtauksia toinen toisen perästä. Hänen isänsä oli henkisesti
ja ruumiillisesti halvautunut; pieni veli joutui Wien'issä vallitsevan
lapsia murhaavan ilman-alan uhriksi; äiti valitti että rintansa oli
hukassa, että kärsi hengen-ahdistusta ja sydämen tykytystä. Syyksi
siihen katsoi hän sitä, kun oli nouseminen neljiä rappusia myöten,
johon ei hän ollut tottunut.
Ilonka yksin säilyi taudeilta. Ne eivät koskettaneet hänen kaunista
ruumistaan eikä hänen kaunista sieluansa. Ei häntä vahingoittanut huono
ilma, huono ruoka eikä ankara työ. Hän oli ikäänkuin kullasta tehty,
joka palanen. Hän oli vielä ihanampi, vielä kirkkaampi tässä kurjuuden
synkeässä ilmassa. Ei hänen suojelus-enkelinsäkään voinut kuulla
huokausta hänen huuliltansa kaikesta tästä kärsimyksestä.
Luonto oli paitsi sitä antanut hänelle sen ominaisuuden että, vaikka
hänen pukunsa olisi ollut kuinka yksinkertainen, tuo syntyperäinen
ylhäisyys näkyi kaikista hänen liikunnoistaan ja ilmoitti maailmalle,
että hän oli hieno nainen.
Hänen äitinsä pelkäsi työn paljouden häntä uuvuttavan, mutta Ilonka
lohdutti häntä sillä, että kun Herra panee taakan hartioillemme, Hän
myös antaa voimaa sitä kantamaankin.
Ja hän olikin saanut kumpaakin tarpeeksi.
Viimein äitikin sairastui ja oli aina vuoteen omana. Kolme sairasta
makasi siis huoneessa, jossa Ilonka teki työtä. Saapuville kutsuttu
lääkäri selitti että ensimmäinen parannuskeino oli poismuuttaminen
asunnosta, joka oli niin kostea, että terveinkin ihminen siinä
sairastuisi. Ilonkan täytyi siis pitää huolta toisesta asunnosta. Tämä
ei ollut helppo tehtävä hänelle, koska paitsi sitä, että oli vaikea
saada huoneita näin tavattomalla muuttoajalla, siihen tarvittiin
rahojakin, kun huoneiden vuokra oli maksettava edeltäpäin.
Nyt Ilonka sai ankaralla tavalla oppia mitä tuo suuri sana "minä itse"
merkitsee.
Kolmen sairaan hoitaminen yht'aikaa, istuminen neulomapöydän ääressä
aamusta iltaan, hankkiakseen kaksinkertaisella ahkeruudella
kuukausrahat, ja lisäksi vielä uuden asunnon hakeminen, se ei ole
helppoa.
Kaikki tuli kuitenkin toimitetuksi. Tuo "minä itse" saa paljon aikaan.
Hän sai työtä toista vertaa enemmän kuin ennen, hän teki työtä yöt
päivät pääksytysten, hän sai kuivan ja sopivan asunnon, joka oli
ensimäisessä kerroksessa, ainoastaan rahoja vuokran maksoa varten
puuttui.
Mutta nekin tulevat. Lauantaina hänellä on työ valmiina ja silloin hän
saa niin paljon rahaa, että sairaitten kanssa voi muuttaa uuteen
asuntoon.
Lauantai-illaksi oli hän töin tuskin saanut tehtävänsä tehdyksi ja
myöhä oli jo kun hän läksi viemään työnsä pois.
Kaikki kolme sairasta olivat levottomat hänen tähtensä. Isä oli
raivoissaan ja huusi kovasti; äiti makasi kuumeessa, näki aaveita
kaikkialla, ja pieni veli piti itkien hänen kaulastansa kiinni eikä
tahtonut häntä päästää.
Ilonka rauhoitti vaivalla nuo kolme. Hän lupasi kohta tulla takaisin,
hän meni vaan kadun kulman ympäri ja oli pian kotona jälleen.
Hän riensikin niin paljon kuin jaksoi valmiin työn kanssa tavalliseen
tilauskonttoriin. Hänen astuttuansa sisään, eräs tuntematon herra
vastaan-otti häntä kysyen: "mitä tuotte, neitini?"
"Tilatut korko-ompelukset. Tässä on rätinki niistä, pyydän kuittia ja
maksua, sillä minulla on kiire".
"Hm, hm", äänsi tuntematon herra ottaessaan työn. "Rakas lapseni,
minä en nyt voi antaa teille kuittia, sillä täällä on juuri mullistus;
mutta voin antaa teille kirjoituksen, jossa tunnustetaan, että olen
vastaanottanut työnne".
"Täytynee tyytyä siihen".
Tuo tuntematon herra piirsi muutamia variksenjalkoja paperi-liuskalle
ja ojensi sen hänelle.
"Pyydän teitä nyt maksamaan saatavani".
Tuo tuntematon herra katseli rätinkiä ja antoi sen sitten takaisin.
"Niin, rakas neiti, 'Entreprise universelle des pompes funebres'
on tänä aamuna laannut suorittamasta sitoumuksiaan ja kassa on nyt
suljettu".
Sitä Ilonka ei ymmärtänyt.
"Kuinka se on mahdollista?"
"Rakas lapseni, se on pitkä juttu. Ettekö tiedä siitä mitään?
Puhuuhan koko kaupunki siitä. Tottahan olette kuulleet puhuttavan
rikkaista Arnstein'istä ja Eskeles'estä? No, niin, nämä tekivät eilen
konkurssin ja vetivät mukaansa A. Meiser'in; A. Meiser saattoi häviöön
B. Meiser'in ja B. Meiser C. Meiser'in. Eilen menivät kupperikeikassa
toinen pankiri toisen perästä; tänään tukku-kauppiaat heitä seurasivat
ja huomenna heitä seuraa arvattavasti maito- ja ruokakauppiaita.
Jokainen, jolla on hyvämaineinen kauppanimi, rientää sulkemaan
puotinsa. 'Entreprise universelle des pompes funebres' tekee niin kuin
muut eikä maksa enää mitään".
"Mutta kuinka se on mahdollista, että jätetään maksamatta tilattu työ".
"Rakas neitini, niinpä on laita. Tiedättekö mitä? Kirjoituttakaa
velkojien luetteloon, mitä teidän tulee saada; 8 tai 9 vuoden kuluttua
konkurssi on selvillä; jos silloin on mitään jälellä konkurssipesässä,
niin te varmaankin olette niiden joukossa, jotka ovat uteliaat
tietämään, montako kreutzer'iä saavat guldenista".
Sen sanottuansa kääntyi tuo tuntematon herra pois, ikäänkuin olisi
sanonut sukkeluuden, tyytyväisesti hymyillen ja jättäen Ilonkan
päätettäväksi, tahtoiko mennä tiehensä vaiko jäädä tuntemattomien,
sydämettömien silmäysten esineeksi. Ilonka sanoi vaan: "mutta, herrani,
minä olen tänne rahanvartijan huostaan jättänyt 40 guldenia, sillä,
kuten tiedätte, sitä vaaditaan niiltä, jotka tekevät kotona työtä.
Nehän ainakin takaisin saanen?"
"Epäilemättä, neitini; 8 tai 9 vuoden kuluttua saatte nekin.
Sentähden pitää teidän valvoa niitä. Ehdoitan teille oman
asian-ajajani, toht. Slempelmeijer'in; hänen prosessi-kustannuksensa
eivät tule nousemaan yli 100 gulden'in".
Ilonka horjui tunnotonna ovea kohti. Viimeinen ropo oli lyöty hänen
kädestänsä.
Oi kuinka huonoja ihmiset ovat! ne varastavat kerjäläiseltäkin.
Oli jo myöhäinen ilta ja hänen olisi pitänyt mennä kotiin; hänen
rakkaat sairaansa olivat jo kauan odottaneet häntä, he odottivat
lohdutusta ja lääkkeitä ja hänen hymyänsä. Vaan kuinka hän nyt
voisi palata heidän luo. Ei hänellä ole lohdutusta, lääkkeitä. Hänellä
ei ole enää äyriäkään, eikä ole toivoa saada työtä lähimmässä
tulevaisuudessa; heillä ei ole leipää päiväksikään!
Ihmis-virta, joka kaduilla pauhasi, veti häntä, tuota tunnotonta,
myötänsä. Hän ei tietänyt itsekään, mihin se kaikki vei, mitä tietä hän
kulki tai mitä etsi.
Ohitse menevien sanat sattuivat välistä hänen korvaansa. Kaikki
puhuivat yleisestä häviöstä, kurjuudesta, karkaamisesta. Muiltakin oli
syytä epätoivoon, eikä ainoastaan hänellä.
Ihmis-virta vei hänet kanavan rannalle; siinä hän kuljeksi
aikomuksitta, ajatuksitta, tunnotonna. Yhdessä kohden oli suuri
väentungos. Toinen kysyi toiselta, mitä oli tapahtunut. Jotkut tiesivät
jotain. Erään vanhan kauppiaan kerrottiin juuri hypänneen kanavaan; hän
nostettiin sieltä, mutta oli kuollut. Hän oli kadottanut koko
omaisuutensa eilispäivän vara-rikkojen kautta.
Ilonka näki neljän työmiehen kantavan ruumista lähimpiin vaunuihin.
Hänellä oli pitkä harmaa tukka ja taaksepäin kallistuneesta päästä
tippui vettä kadulle. Ällistynyt ihmisjoukko seurasi itsemurhaajan
ruumista, saadakseen nähdä, mitä sitten seuraisi. Ilonka jäi yksinänsä
seisomaan kanavan partaalle tuohon turmiolliseen paikkaan, mistä
itsemurhaaja juuri oli nostettu.
Ja hän ajatteli itsekseen, eiköhän tuo ihminen ollut oikeassa?
Hän nojautui aitaa vasten ja katseli kanavan veteen. Kaasulyhtyjen
liekit liehuivat tuulessa ja niiden varjot heiluivat tummalla
vedenpinnalla.
Ja tuossa tummassa vesipeilissä tyttö näki epätoivon kaikki
kauhistukset: kurjimman kurjuuden kaikille niille, joidenka edestä oli
taistellut yli-inhimillistä taistelua; inhoittavan ja kavalan maailman
vääryyksineen; niiden kamalat kasvot, jotka vainosivat kauneutta; kovan
vuoden, joka ei elättänyt niitä matosiakaan, joille edeltäjät olivat
hengen antanet. Ja tytön sydämessä syttyi outo halu tiedustelemaan mitä
tuon mustan veden-pinnan alla löytyi. Kenties parempi maailma? Kenties
uusi elämä? Kenties tyhjyys? Kahdesti jätti hän tuon paikan, kahdesti
hän palasi katsoakseen uudestaan alas mustaan vesi-peiliin, jossa
lyhtyjen vapisevat varjot liehuivat kuolleitten märän haudan päällä. Ja
hänen otsaansa poltti se ajatus, joka sielussa kyti; hän riisui
päästänsä hatun ja ripusti sen aidalle. Kuinka hyvä olisi päästä
elämästä!
Silloin joku tarttui hänen käteensä ja outo ääni tervehti häntä hänen
nimeltään.
"Hyvää iltaa, neiti Ilonka!"
Säikähtyneenä hän katsoi taaksensa ja näki aivan tuntemattomat kasvot.
Oli 40 vuoden ikäinen, parraton mies, jonka kasvoista loisti niin hyvä
sydän ja semmoinen hyväntahtoisuus, että Ilonka ehdottomasti ojensi
hänelle kättä.
"Te ette tunne minua nyt ja kuitenkin olette nähnyt minua kerran hyvin
likeltä vaikka naamani kenties nyt on vähän inhimillisempi. Minä olen
tuo Hans Katzenbuckel".
"Ah!" Ilonka vastasi siihen puserrukseen.
"Juuri tuo Hans Katzenbuckel, joka oli epätoivoissaan, muistanette, ja
joka tahtoi tappaa itseänsä sekä penikoitansa ja jonka te, hyvä neiti,
pelastitte helvetin kidasta, muistatteko?"
"Muistan".
Mies päästi Ilonkan käden.
"Ja se pikku hevonen, jonka minulle annoitte, on tuottanut minulle
paljon onnea. Se oli todellinen aarre minulle. Sen kautta tulin
mainioksi; nyt olemme molemmat täällä sirkuksessa ja meillä on hyvä
palkka. Minä olen ahkerasti kysellyt teitä, sillä tahdoin maksaa
velkani, ja kuulin, että onnettomuus vaivasi perhettänne ja ajoi sen
tänne. Teidän äitinne on sairaana, eikö niin?"
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Ilonka kummastellen.
"Siitä kun kävelette näin yksinänne illalla; varmaankin äitinne on
sairaana".
"Tosi kyllä".
"Te elätätte itseänne neulan avulla, eikö niin?"
"Mikä saattaa teidät siihen päätökseen?"
"Rikki pistetyt sormenne, joita pidän kädessäni. Arvattavasti olette
nyt ollut työnteettäjän luona, vaan ette ole tavannut häntä kotona. Nyt
moni on samassa tilassa. Monta työtä-tekevää tyttöä seisoo nyt
odottamassa, että ovi avattaisiin, joka lauantai-iltana suljettiin
heidän jälkeensä. Oletteko kentiesi eksynyt? Missä asutte?"
Ilonka ilmoitti hänelle asuntonsa.
"Oi sinne ette löydä yksinänne takaisin. Sallitteko minun saattaa teitä
kotiin äitinne luo?"
Ilonka hengitti syvään. Ahdistava tuska irtauntui hänen rinnastaan. Hän
läksi matkalle saattajansa kanssa.
"Neitini", sanoi pajazzo, "minä olen velkaa teille paljon, mutta
se ei ole minun vikani, ett'ei se asia ole selvillä, sillä minä en
voinut löytää teitä. Onnellinen sattumus on saattanut minut perille.
Tulen juuri sirkuksesta näytännön loputtua. Nyt nimeni ei ole Hans
Katzenbuckel, olen nyt ranskalainen ja nimeni on Trésor. Näyttelen
joka päivä pikku hevosenne kanssa. Tiedättekö minkä arvoinen pikku
hevosenne on? Olen teille hyvin kiitollinen, jos myytte sen minulle
500 gulden'ista".
Ilonka hämmästyi. Niin paljon rahoja!
"Olen lahjoittanut teille sen hevosen", hän sanoi. Hän oli vielä ylpeä.
"Mutta minä en koskaan ole sitä lahjaksi ottanut. Muistattehan, neiti,
että sanoin Hans Katzenbuckelin maksavan hevosen, kun voi, ja nyt
minä voin. Minä olen herra, minulla on yhtä hyvä palkka kuin
sektioni-neuvoksella ja minua rakastetaan enemmin kuin semmoista.
Mutta teillä on perhe, jolle voi olla hyödyksi, jos vanha lainaaja
tulee sanomaan, että hän on valmis velkansa maksamaan. Eikö niin? Siis
sovittu: pikku hevosen hinta on 500 gulden'ia".
"Ei, herrani! kun minä sen annoin teille, ei se ollut 100 guldenin
arvoinen. Minä ymmärrän sitä asiata".
"Ei suinkaan, neitini, ette ymmärrä siitä mitään; no niin, hevosen pään
ja säärien arvon. Vaan, näettekös, tällä hevosella on sielu ja te
olette herättänyt hänessä sielun. Tiedättekö, neiti, joka eläimellä on
sielu, suurempi tai pienempi, niinkuin ihmisilläkin. Moni eläin on
tyhmä koko elin-aikansa; samoin moni ihminenkin. Jos eläintä
nuoruudesta asti kohdellaan niinkuin se olisi ihminen -- puhutaan sille
lempeästi ja selitetään miksi sen tulee tehdä niin taikka näin,
vältetään lyömistä ja syytöntä törkeyttä, silloin herää eläimen sielu.
Meidän virkamme on herättää eläimissä sielu. Oi se on kaunis työ, se on
enemmän kuin työtä, se on taidetta, se on tiedettä! On yhtä monta
eläin-luonnetta ja kasvatus-tapaa kuin eläimiä. Mutta joka asiata
ymmärtää, hänen työnsä ei ole turha, eikä hän ole pannut työtänsä
hukkaan. Toisessa eläimessä on humoria, toisessa jaloa intoa; toinen on
naiivi, toinen filosofillinen. Teidän pikku pony-hevosenne on suurempi
humoristi kuin minä itse, ja paras todistus siitä, että sillä on sielu,
on se, että se on suuri rahamies! Oi, teidän täytyy kerta nähdä kun
minä mainion atrian jälkeen -- minä ravintolan-pttäjänä, hän vieraana
-- annan sille rätingin, kuinka se silloin liitu-palasella, joka on
kavioon pistetty, kirjoittaa taululle ne summat, jotka minä mainitsen,
ja kuinka se viimein tarkasti laskee ne yhteen ja kirjoittaa alle
oikean summan, niinkuin kirjanpitäjä ainakin. Yleisö tätä katsellessaan
taputtaa raivokkaasti käsiänsä. Teidänkin pitää tulla jo huomenna. Minä
tiedän, että kiellätte rakkaan äitinne sairauden tähden. Mutta sitten
kun hän on parantunut. Minulla on kahdentoista vuotias tytär, joka jo
köydellä tanssii; hänet lähetän teidän luoksenne ja näytännön jälkeen
itse saatan teitä kotiin. Te saatte oivallisen paikan, johon
ihmisjoukko ei tunkeu ja josta voitte likeltä katsella eläimiä. Meillä
on mainiot eläimet. Teidän pikku ponynne on kuitenkin enimmin
rakastettu kaikista. Aivan välttämätöntä on että saatte nähdä sitä,
jotta huomaisitte minkä arvoinen se on; sillä muuten puhun kenties
kuuroille korville ja te luulette minun laskevan leikkiä kun tarjoon
500 tuosta pienestä veitikasta. Ja tämä hinta on kuitenkin hyvin
alhainen. Antaisin teille kohta koko summan, mutta tietysti
herra Trésor ei pidä koko _trésor'ia_ (= aarretta) taskussansa; mutta
viisikymmentä guldenia luulen lompakossani olevan; pyydän teitä, minun
edukseni, ottamaan ne käsirahaksi, sillä pelkään, että joku tarjoo
teille enemmän, jos tulee tietyksi, että hevonen on teidän. On
kilpakosijoita, jotka maksaisivat suuret summat, riistääkseen meiltä
tämän erinomaisen hevosen; ottakaa sentähden, hyvä neiti, tämä summa
aluksi; totta tosiaan, jos te huomenna näette hevosen, niin sanotte
itseksenne: 'tämä hevonen on miljonan arvoinen', ja silloin minä saan
rukoilla teitä antamaan anteeksi 999,500".
Ja hän pakoitti Ilonkaa ottamaan sen setelitukun, jonka hän otti
taskustansa.
"Hyvä", sanoi Ilonka, "minä otan rahat, sillä tarvitsen niitä, niin,
minä tunnustan, että jos te ette olisi tullut, minä kenties olisin
noudattanut epätoivon ääntä, sillä kotona minulla on kolme sairasta
vuoteen omana, isä, äiti ja veli, ja kurja petos on minulta ryöstänyt
työni palkan. Te saatoitte minut pois epätoivon syvyydestä, jota nyt
kauhistuen huomaan. Uskonpa, ett'ei Jumala ole sallinut tämän suotta
tapahtua, ja alan toivoa, että nyt seison tiehaarassa, mistä parempi
elämä alkaa. Oi entinen onkin kauhea ollut. En ole valittanut siitä
kenellekään, sillä omaisilleni en ole tahtonut sitä sanoa; mutta
elämäni on ollut jokapäiväistä kuolemista, josta taas olen henkiin
herännyt. Sallikaa minun pusertaa rehellistä kättänne. Te, vieras,
tuntematon komediantti, olette minun ainoa, todellinen, omaa voittoa
pyytämätön ystäväni! Oi olkaa vastakin ystäväni. Koko maailma on minut
pois hylännyt ja ainoastaan te ojennatte minulle kättä, joka ette ole
minulle velkaa mitään muuta, kuin muistoa hyvästä sanasta, mikä aikoja
sitten on haihtunut".
Tyttö purskahti itkuun. Ei ole soveliasta itkeä kadulla; mutta tänä
iltana oli Wien'in kaduilla itkeviä muitakin, ja ohitse-menijät
ymmärsivät, että siihen oli syytä.
"Nyt jääkää hyvästi; tästä löydän kyllä yksinänikin kotiin, myös täytyy
minun poiketa aptekiin, ja siellä saan odottaa. Ja sitten minun on
maksaminen edeltäpäin vuokra uudesta asunnosta, johon huomenna muutan
omaisteni kanssa. Jos huomenna lähetätte pikku tyttärenne luokseni,
niin sallitte kai, että minä häntä sisarena tervehdin?"
"Oi, neitini!"
"Tahdon mennä, minne te neuvotte".
Pajazzo vastasi ylpeän näköisenä:
"Niinpä voittekin tehdä, neiti, sillä kuperikeikkaa heittävä pajazzo
seisoo päälaellaan yleisön edessä, mutta yleisön keskellä käy hän pää
pystyssä; silloin maalaa hän naamansa punaiseksi, mutta pestyänsä
maalin pois, ei ole hänellä syytä punastua kenenkään edessä; olkoon se
Jumalan edessä sanottu".
Pajazzon tytär, joka köydellä tanssii, on paremmin suojeltu kuin
ruhtinaallinen nainen, joka häntä loge'istaan katselee.
Ilonkan äiti oli jo kauan ollut tuskissaan tyttärensä viipymisestä, kun
tämä viimein kotia tuli. Ilonka kertoi äidilleen kaikki.
Rouva Bilágoschi virkistyi. Yhtä ankarasti, kuin moitti niitä
kelvottomia, jotka olivat pettäneet hänen tytärtänsä viikkopalkan
suhteen ja ryöstäneet häneltä säästörahat -- yhtä kuumasti hän kiitti
pajazzoa, joka oli korvannut vahingon. Tuon oivan miehen ystävyyteen
ei sopinut olla suostumatta! Äiti itse kehoitti tytärtänsä menemään
näytäntöä katsomaan huomis-päivänä. Ei kotona mitään onnettomuutta
tapahdu hänen poissa-ollessaan.
Tuo hyvä rouva oli niin virkistynyt, että Ilonka jo seuraavana päivänä
luuli häntä terveeksi. Hän nousi nimittäin varhain ja oli avullisna
muuttamisessa uuteen asuntoon.
Tämä asunto oli siisti ja sievä. Suuri kaunis huone, lautaseinällä
jaettu kahtia, jotta oli kuin kaksi huonetta. Molemmat ikkunat olivat
komeaan, kauniisen puutarhaan päin. Oli tosin kielletty menemästä
tuohon puutarhaan, mutta ei kukaan voinut estää akaatsia-puita
tuoksullaan täyttämästä puutarhan vieressä asuvien huoneita.
Huonekaluilla sisustaminen ei paljon vaivaa maksanut, päivällis-aikana
kaikki oli valmista.
Lääkäri oli ollut oikeassa. Asunnon muutos, mahdollisuus elää paremmin
osoittivat olevansa parhaat lääkkeet Ilonkan sairaille. Maailmassa
on monta tautia, joissa oikeastaan suru hermoja kuluttaa, ikäänkuin
vapautta vaativa sielu pyytäisi heittää päältänsä ruumiin siteet.
Vanha Bilágoschi ei tahtonut koskaan luopua ikkunasta, hän oli niin
mieltynyt puutarhan kukkien katselemiseen, jotka jo kumartuivat maata
kohti; rouva Bilágoschikin oli tänään kuumeesta vapaa ja vakuutti
Ilonkalle, että oli oikein terve.
Iltapäivä kului onnellisesti; nähdessään iltapäivän auringon ikkunoista
loistavan -- entisessä asunnossa ei auringon sädettä koskaan näkynyt
-- oli elämä hänestä valoisampi. Ehkä päivä vihdoinkin koittaa.
Äiti tahtoi välttämättömästi että Ilonka menisi sirkukseen, sanoen että
se puoleksi oli hänen velvollisuutensa. Viisasta se myöskin olisi: jos
Trésor tahtoi maksaa hänen hevosensa, miksi ei hän siihen suostuisi? Se
apu oli hyvä olemassa, sillä lähimmässä tulevaisuudessa Ilonkan oli
vaikea saada ompelutyötä. Mitä muihin naistöihin tuli, niillä
tuskin saataisiin suolaa leivällensä. Jos siis Ilonka rakasti
perhettänsä, täytyi hänen uhrata tämä ilta. Paitsi sitä Ilonkan äitiä
ei enää vaivannut mikään, ja kaikkeen tähän katsoen Ilonkan oli
velvollisuus mennä huvittelemaan.
Illalla, hyvään aikaan ennen k:lo 7, tuli pajazzon tytär, pieni
kahdentoistavuotias Hermine, hilpeä kultakutrinen tyttö, isänsä
lähettämänä viemään Ilonkaa sirkukseen.
Neiti Hermine oli jo, nuoruudestaan huolimatta, itsenäinen
taiteilija sekä hamppu- että rautalanka-köydellä, ja hän piti
taiteilija-mainettansa sangen suuressa arvossa.
Niinkuin hyvin kasvatettu tyttö ainakin, hän ei tullut yksinään,
vaan veljensä seurassa; hän oli siis uskottu nuoren Frans Trésor'in
jaloon suojelukseen. Frans oli tosin vaan kymmen-vuotias uros, mutta
akrobatina hänellä oli maine semmoinen, että hänen yhteiskunnallinen
asemansa siitä sai tarpeeksi arvoa.
Tyttö, joka heti voitti sekä äidin että Ilonkan sydämen, kertoi tyystin
komediantti-perheen vaiheet siitä alkain kun he arolla kävivät, ja
kuinka viimein hevosineen saavuttivat sirkus-tirehtörin huomion. Hän
kiitti todellisella kaunopuheliaisuudella pienen hevosen oivallisia
ominaisuuksia, ja kertoi kuinka iloisesti se hirnui kun Ilonkan nimi
mainittiin. Nuori Herkules säesti kaikin voimin sisartansa.
Ilonka seurasi ilomielisenä lapsia sirkukseen.
Erittäin hyvä paikka oli Ilonkan käytettävänä näkymön ja esiripun
välillä. Näytäntö huvitti häntä suuresti; sirkusnäytäntöjen vaikutus ei
ole aina niin pintapuolinen kuin miksi sitä luulemme meidän korkealta
kannaltamme; on todellakin ylevätä katsella ihmisruumiin täydellisyyttä
ja eläin-sielun kehkiämis-voimaa.
Varsinkin miellyttivät Ilonkaa nuo mainiot hevoset,
voimistelu-temppujakin hän ihaili; olivathan ne lapsuuden aikana
olleet hänellekin sangen mieluiset, ja niitä hänen oli suureksi osaksi
kiittäminen vakavista hermoistaan ja terveydestään.
Viimein tuli tuo hevonen, jota yleisö riemulla vastaan-otti. Se
näytteli "filosofina", hattu otsalle painettuna, ja oli tulevinaan
ravintolaan syömään: se lukee ruokalistaa, syö, juo, polttaa tupakkaa,
lukee sanomia hyvin suurella valikoima-aistilla valtiollisessa
suhteessa ja laskee viimein yhteen maksettavat päivällisestä. --
Viimein tuli hevosen tehdä koko joukko viisautta osoittavia temppuja,
ennen kuin lopettaisi, mutta pitemmälle kuin maksettavan laskemiseen ei
tuo rakastettava eläin tavallisella tavalla tehtäväänsä tehnyt.
Kun rätinki tuli, "filosofi" jo kävi hajamieliseksi. Hänen silmänsä
tuijottivat yhteen paikkaan ja piippu putosi suusta. Kun pajazzo
sitten piti taulua sen edessä, jotta laskisi numerot yhteen, se näytti
yht'äkkiä tekevän päätöksensä, veti liidulla viivan yli koko rätingin,
hypähti seisoalleen ja syöksi yli pöydän niin että ravintolan-isäntä
tauluineen kaatui.
Yleisö luuli sitä hupaiseksi uutiseksi ja piti tätä leikkiä
oivallisena; mutta kummastukseksi nähtiin "filosofin" juoksevan suoraan
prosceniumia kohti, jossa seisattui erään nuoren tytön eteen ja samalla
laskeutui polvilleen, naurun-tapaisesti hirnumalla muistuttaen
ihmisestä, joka ei löydä sanoja ilonsa osoitteeksi. Se ojensi päätänsä
tyttöä kohti ja sieramista kävi kuuma hengähdys, harjansa se heitti
toiselta puolelta toiselle ja silmät iskivät tulta. Sitten se juoksi
oikullisesti pois ja rupesi kadrillia tanssimaan, siihen temppuun
harjoitettujen komeain hevosten tavalla, jalosti käännellen, sievästi
polvistuen ja astuen laahaavin kadrilli-askelin, jommoista ei kukaan
ennen ollut nähnyt sen tekevän; sitten se nousi pystyyn takajaloilleen,
niinkuin paraiten oppineet hevoset tekevät, ja käveli juhlallisesti
niinkuin jaloimmat oriit. Lopuksi se heittäytyi maahan ja piehtaroi
tavallisen talonpoikaishevosen tavalla, ojensi kaikki neljä jalkaansa
suoraksi ja laski päänsä entisen hallitsijansa jalkojen eteen, niinkuin
menneinä aikoina ja niinkuin olisi tahtonut sanoa: "No, etkös tule
tänne lepäämään?"
Joka ei käsittänyt tätä kohtausta, hän varmaankin oli liikoja tunteita
vailla; pajazzokin seisoi siinä, liikkumatonna, aivan poissa
päiviltänsä; kyyneleet hänen viheriäisillä poskilla ilmoittivat hänen
olevan syvästi liikutettuna.
Ilonkakin oli liikutettu; tuon eläimen uskollisuus nosti kyyneleet
hänenkin silmiinsä. Hän ei kuullut yleisön kummastuksen huutoja eikä
raikuvia suosion-osoituksia, ei nähnyt häneen päin käännettyjä
kiikareita, hän näki ainoastaan lemmikki-hevosensa, ja hänen sydämensä
oli täynnä liikutusta. Kun viimein tuo rakas eläin laski päänsä hänen
jalkojensa eteen, Ilonka unohti ympärillänsä olevan maailman, kumartui
alas, taputti uskollisen hevosen kaulaa ja lausui sen vanhan nimen:
"Tschilla!"
Ikäänkuin sähkö-isku olisi siihen koskenut, hypähti tuo pieni hevonen
seisoalleen ja, tehtyänsä kumarruksen Ilonkalle kummallisen
sivuhyppäyksen kanssa, juoksi se takaisin pöydän luo, josta oli
lähtenyt, ja oli purevinansa pajazzoa muistuttaakseen häntä hänen
velvollisuudestansa; sitten hevonen jatkoi keskeytynyttä näytäntöänsä
kaikkine konstineen.
Tuo, kuten tunnettu, herttainen Wien'in yleisö oli aivan haltioissaan
tämän kohtauksen vaikutuksesta; käsien taputukset ja jalan-polenta
säestivät pony-hevosen temppuja ja tyttö tuli tuhansien silmien
esineeksi. Maksoikin vaivaa sitä katsella. Puna Ilonkan poskilla
tämän katselijajoukon keskellä oli niin suloinen ja luonnollinen,
ja tuo iloinen hämmästys, joka ilmautui hänen kasvoissaan, niin
teeskentelemätön. Ken hän on, kysyi tuhannet äänet toisiltaan.
Näytännön loputtua vastaan-ottivat Ilonkaa Trésor ja hänen lapsensa,
jotka nyt taas olivat ihmisen näköisiä.
"No, mitäs olen sanonut?" huusi pajazzo hänelle loistavin silmin,
"eikö ole se miljonan arvoinen tuo oivallinen pikku hevonen?"
Ilonka vastasi liikutetulla äänellä:
"Minä pelkään, että se on aivan lumonnut minut. Kun se tuli juosten
luokseni, pisti hetkeksi päähäni halu hypätä sen selkään ja ratsastaa
ympäri, niin kuin kaikki muut, kunnes aivan hengästyisin".
"Hei, sepä meille kelpaisi. No ettehän nyt enää katsone tarjoustani
liialliseksi?"
"Minä suostun siihen".
"Tirehtöri kohta paikalla maksaisi teille koko summan, jos myisitte
hevosen hänelle; mutta minä tahtoisin sen omistaa. Tyydyttekö siihen
että minä maksan teille viidennen osan hinnasta joka kuukausi?"
"Saatte siinä asiassa tehdä niinkuin teille paraiten sopii".
Trésor ei salannut iloansa tästä kaupasta.
"Saattepa nähdä kuinka sanomat kilvan kertovat tästä kohtauksesta.
Vieriväthän kyyneleet minunkin viheriäisiä poskiani myöten".
Trésor haetti vaunut ja kaikki kolme saattoivat Ilonkaa kotia.
Seuraavana päivänä Ilonka sai toisen puoliskon ensimmäisestä
kuukaus-maksusta.
Sairaat parantuivat parantumistaan.
Mutta seuraavana päivänä tuli Trésor alakuloisen näköisenä heidän
luokseen.
"Oi, neiti", sanoi hän nolosti, "te olette saattaneet meidät turmioon;
me olemme hukassa, meille ei jää muuta neuvoksi kuin ovet kiinni
ja konkurssi, Voitteko uskoa, että 'Filosofi' eilen illalla oli aivan
mahdotoin, ei se totellut mitään käskyjä, ei tahtonut tehdä mitään
konstia, vaan juoksi ympäri sirkusta katsellen joka loge'iin, ja kun
ei etsimäänsä löytänyt, pyrki se kaikin mokomin takaisin talliin,
puhuminen oli turhaa; jos otettiin kiinni, se potki takajaloillaan,
nousi pystyyn ja puri ympärilleen. Se menetteli kuin ravihevonen,
viimein pääsi se irti käsistämme ja sen numero oli pois pyhittävä
ohjelmasta. Sitä ei saa mihinkään nyt enää kun ei se nä'e teitä".
Ilonka nauroi sydämen pohjasta.
"Hyvä, jos ei muuta tarvita, voinhan minä mennä istumaan entiselle
paikalleni, jotta se näkisi minua".
"Oi, sehän on suuri hyvyys teidän puoleltanne, neiti! Olimme itse
sitä ajatelleet. Tirehtöri on valtuuttanut minua tarjoomaan teille 10
guldenia joka illasta, jona olette sirkuksessa näytännön loppuun asti".
"Miksi minä ne ottaisin? Eihän se maksa minulle mitään".
"Minä neuvon teitä, neiti, vastaan-ottamaan rahat, ne ovat
rehellisesti ansaitut ja taloudellenne hyödyksi, meillä on siitä suuri
voitto. Ajatelkaa vaan, että tänään kaikki puhuvat siitä, ett'ei
'Filosofi' tahdo näytellä, kun ei se nä'e jälleen löydettyä
hallitsijaansa. Pankaamme huomenna ohjelmaan: 'Filosof recognizing his
mistress' ['Filosofi' tuntee emäntänsä]. Silloinpa tungos syntyisi
piletti-myymälässä! Teidän ei tarvitse ensinkään ujostella, te voitte
joka ilta istua loge'issa huntu kasvoilla, jotta ei katselijain silmät
teitä vaivaa".
"Ei suinkaan, herrani, jos vastaan-otan tämän raha-ansion, en
ai'o peittää silmiäni ikäänkuin häpeisin sitä taidetta, jonka
toimittamisessa ilmestyn lisäjäsenenä. Minä tulen ja annan kolmen
tunnin kuluessa kenenkä hyvänsä nähdä kasvojani".
"No sehän on mainiota. Ainakin tuhat ihmistä on kysynyt ken te olette,
mutta minä en ole sitä sanonut, vaan mutkitta käskenyt pois kaikki
uteliaat. Olen ainoastaan sanonut, että olette arvokas neiti, jonka
kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, ja sen pituinen se. Olen sanova
teitä englannittareksi. Siten unkarilaiset maamiehenne eivät saa
tietää ken olette".
Ilonka hymyili katkerasti.
"Älkää olko siitä millännekään, ystäväni! Unkarilaisten maamiehieni
parissa on niin monta mainiota kupperikeikka-taiteilijaa ja
valtiollista komedianttia että, jos ette häpee niitä, teidän ei
tarvitse myöskään punastua unkarittaren tähden, joka sirkuksen hiekasta
nostaa taivaasta pudonnutta leipää".
Rouva Bilágoschi ei vastustanut sopimusta. Ilonka teki selvän
sopimuksen. Hän sitoutui istumaan joka ilta k:lo 8-9.30 jossakin
sirkuksen parterri-loge'issa.
Alussa hänestä oli vaikeata ja tuntui ahdistavalta kun monen minutin
kuluessa tuhannet silmät häntä katselivat. Vaan vähittäin hän tottui
siihen, niinkuin ihminen tottuu kantamaan 18,000 sentneriä painavaa
ilmapylvästä hartioillaan, sitä tuntematta. Näytännöt menestyivät.
"Filosofi" rupesi näyttelemään kun eräässä loge'issa näki entisen
emäntänsä. Hänen sijansa muutettiin ehtimiseen. Tervehdittyänsä
tavallisella tavalla rupesi hevonen reippaasti osaansa toimittamaan ja
"Filosof recognizing his mistress" oli aina ohjelmassa.
Näytännön jälkeen Trésor'in perhe saattoi aina Ilonkaa kotia, kauniissa
ilmassa kävellen ja huonossa ajaen. Ilonka huomasi pian, että pajazzon
otto-tytöt oli hyvin suojeltu. Vanha Trésor menetteli häntä kohtaan
aivan kuin olisi ollut hänen toinen isänsä, ja antoi niin selvän
matkapassin nenäkkäille teikkareille, ett'eivät uskaltaneet lähestyä
Ilonkaa. Muutamat nuoret narrit saivat kokea, että pajazzon nyrkit
olivat voimakkaat ja että hän osasi niitä käyttää. Lemmenkirjeet ja
niiden tuojat lensivät samaa tietä ovesta ulos. Sillä tavoin
lemmenkirjeitä tuli todellakin tusinoittain.
Se tyttö oli mainion kaunis ilmiö. Hänen salakähmäinen ja äkkinäinen
ilmestymisensä oli myös hyvin merkillinen. Se lumousvoima, millä hän
hallitsi koko sirkuksen taitavinta eläintä, oli selittämätön ja jäi
siksi. Ett'ei hän kuulunut näyttelijä-joukkoon, se tiedettiin; mikähän
oli tuon tuntemattoman nimi? Ei tirehtörikään voinut sitä sanoa. Ei
sitä tietänyt kukaan muu kuin Trésor'in perheen jäsenet, eikä niitä
saatu sitä ilmoittamaan. Hänen asuntoansa ei löydetty, hänen
huomiotansa ei voitu herättää, hän ei koskaan tarkastanut yleisöä. Hän
istui yksin loge'issaan katsellen näytäntöä tai mustaa viuhkaansa,
ikäänkuin olisi tahtonut lukea jotakin siitä.
Paljon hänestä puhuttiin. Missä vaan uskolliset sirkuksessa kävijät
kohtasivat toisiansa puhuttiin tuosta viehättävästä, verrattomasta
haltijattaresta, jota ei kukaan tuntenut.
Eräänä iltana hänestä oli puhe Café Daum'issa, jossa erään pöydän
ympärillä istuvat upserit ja herrat arvostelivat kaupungin kaunottaria.
"Nyt tiedän kuka hän on", sanoi yksi heistä. "Hän on erään sodassa
kaatuneen amerikalaisen kenralin tytär; hän ratsasti ennen aina isänsä
vieressä pienen ponyn, juuri tuon saman selässä. Sota loppui, isä
kuoli, tyttö köyhtyi, hevonen joutui vangiksi. Täällä tapasivat
toisiansa jälleen".
Toinen tiesi jotakin toista.
"Hän ei ole tyttö, vaan mies; on niitä, jotka hänessä ovat tunteneet
erään Garibaldin vapaaehtoisen. Sen vuoksi ei hän koskaan vastaa kun
hänelle puhutaan; ääni ilmaisisi hänen sukupuolensa".
Mutta kolmas oli kaikkein viisain.
"Hän on komediantit niinkuin muutkin. Hän kuuluu seuraan, kaikki on
vaan edeltäpäin harjoitettu yleisön pettämiseksi. Arvattavasti on hän
jonkun pajazzon lemmikki".
Kuullessaan nämä sanat, nousi pöydän äärestä eräs vaaleaverinen
upseri, joka tähän asti ääneti oli juonut lasistaan, ja sanoi: "Minä
voin teille ilmoittaa, hyvät herrat, ken tämä neiti oikeastaan on".
Se upseri, joka näin puhui, oli -- Föhnwald.