Sopimus.
Jo k:lo 1 aikana päivällä sai Harter kokea että Andjaldyn antamat
tiedot olivat luotettavat. Hänen palvelijansa ilmoitti polisineuvoksen.
Siinä ei ollut mitään sen kummempaa. Voihan seuraelämässä olla hyvä
ystävä polisipäällikön kanssa. Mitähän noista raukoista tulisikaan jos
ei polisipäällikkö voisi olla hyvä ystävä kenenkään kanssa?
Hän oli sangen ystävällinen mies. Hän valitti että herra Harter niin
äkkiä oli päättänyt ottaa virkaeron. Mutta se on tosi: "noblesse
oblige". Kavaljeri ei voi kärsiä häpeän varjoakaan nimellänsä.
Jokainen on vakuutettu siitä, ett'ei hra Harter'illa ole vähintäkään
osaa Lemming'in asiassa. -- Mutta Lemming'istä hän ei tietänyt sanoa
hyvää. Hän on konna. Semmoisissa asioissa hallitus ei laske leikkiä.
Lemming on kohdeltava armotta. Joka haaralta tulee valituksia hänestä.
Tuo kuoppaan langennut syntinen on sitä paitsi tehnyt sen konnuuden,
että on yksityisissä muistoonpanoissaan pyytänyt häväistä mainioita,
yleisesti kunnioitettuja, hyödyllisiä miehiä, kirjoittamalla suuria
summia heidän nimensä viereen. No, luonnollista on ett'ei kukaan näistä
rehellisistä miehistä, kaikkein vähimmin Ferdinand Harter'ista,
ota kuullakseen että olisivat ottaneet lahjoja kansan vahingoksi;
sentähden nämä rehelliset miehet, varsinkin yleisesti kunnioitettu
herra Ferdinand Harter, tekisi hyvin jos hän, oikeuden-käynnin
kestäessä olisi kaupunkia jättämättä, jotta hän ensi tilaisuudessa
voimallisesti voisi tuon konnan musertaa. Ainoastaan oman etunsa
tähden!
No tämä oli vangitseminen _in optima forma_.
Polisimiehen mentyä jäi herra Harter yksin jälelle. Onni se oli
hänelle, ett'ei hänessä asunut syvempiä tunteita; muuten olisi
saattanut pelätä että se ihminen, jonka kanssa nyt oli kahden kesken,
veisi häneltä hengen. Hänen aivoissansa pyöri jo uuden tuuman pyörät;
näiden pyörien akselina oli päähän pistänyt poistamaton intohimo, sama
intohimo, jonka lakkaamaton ilma-virta pani hänen tuuli-myllynsä
liikkeelle.
Me sanomme rohkean sanan, ilmoittaessamme, että Harter lankeemuksessaan
tunsi jotakin ilon kaltaista.
Tässä pyörteessä, joka katkaisi yhteiskunnalliset siteet, hän tunsi
olevansa likellä sitä, joka hänestä oli ollut saavuttamatonta.
Tämä tumme-kuva saattoi hänen unhottamaan kaikki, itse helvetinkin,
johon se oli häntä houkutellut.
Hän taisi koristaa hautaansa ja lo'assa maaten tuudittaa itseänsä
suloisiin unelmiin.
Koko päivän hän jäi asuntoonsa; hän käveli edes takaisin huoneissaan ja
kuvasi itselleen hehkuvalla mielikuvituksella eriskummallisia asioita.
Näissä mielikuvituksissa eivät enää vallinneet valtiollinen suuruus
eikä yhteiskunnalliset vaatimukset, vaan ainoastaan tulisen rakkauden
viekoittelevat toiveet.
Andjaldy palasi vasta myöhään illalla.
Häntä kummastutti esimiehensä huoleton, jopa kevytmielinen mielentila.
"Oletteko käyneet Lemming'in luona?"
Nämä oli hänen ensimmäiset sanansa kirjurille.
"Olen käynyt hänenkin luonansa. Olen päässyt mihin vaan olen pyrkinyt.
Minun onnistui päästä Lemming'inkin puheille".
"Kuinka Malvina kestää tätä iskua?"
Tämä kysymys sekä kummastutti että suututti Andjaldyä.
"Tietysti on hän aivan masennettu. Hän on vuoteen omana. Mutta hänen
pahoinvointinsa ei ole pää-asia, vaan Lemming'in".
"Mitä minä Lemming'istä? Hirtettäköön hänet minun puolestani
kernaasti. En tunne sitä ihmistä, enkä tiedä hänestä mitään. Hän on
syyttä kirjoittanut nimeni lompakkoonsa!"
"Aivan niin! Kun haaksirikkoon joutuneet pelastuvat veneellä ja joku
onneton tarttuu laitaan kiinni, sysätään hän takaisin mereen, ja se
onkin oikein, sillä muuten asianomaiset itse hukkuisivat. Tässä on
kuitenkin se paha seikka mietittävänä, ett'emme voi lykätä Lemming'iä
yksin mereen ilman hänen rouvaansa".
"Sitä en ymmärrä. Mitä tekemistä valtiolla voi olla vaimon kanssa,
olkoonpa hänen miehensä kuinka rikoksellinen tahansa?"
"Ei häntä uhkaakaan vankihuone, vaan päinvastoin liika vapaus.
Lemming'in paha onni on, että häntä syytetään kahdesta asiasta:
ensiksikin että lahjoomisella sai muona-kaupan, ja toiseksi että on
jakanut kelvotonta tavaraa. Ensimmäinen syytös on sangen kallis.
Jos lahjominen näytetään toteen, rangaistaan hän siitä; jos sitä ei
voida toteen näyttää, on hän petturi, joka on pannut kirjaansa vääriä
asioita, ja silloin hän rangaistaan siitä. Kaikissa tapauksissa
on hän kiinni, Toisen syytöksen johdosta otetaan hänen omaisuntensa
takavarikkoon vahingon korvaukseksi. Ajatelkaa nyt, armollinen herra,
mitä vangitun pankirin vaimosta tulee, jonka omaisuus on menetetty;
vaimosta, joka on tottunut ylellisyyteen, ja joka sitä paitsi on
tarpeeksi kaunis hankkimaan itselleen sitä, mihin on tottunut, joka
ei ainoastaan ole saanut miehensä nimeä, vaan sen verran hänen
häpeästäänkin, ett'ei vähänen häpeätä lisäksi häntä suuresti
kammostuta. Mitä semmoisesta naisesta tulee?"
Ferdinand Harter mietti itsekseen mitä hänestä tulisi.
"Minä voin salaisuutena ilmoittaa teidän armollenne, että rouva Lemming
on toimittanut kaikki niin, että hän voi paeta Paris'iin niin pian kuin
asianomaiset jättävät häntä liian tarkasti huomaamatta".
Harter'ista tuntui näitä sanoja kuullessaan ikäänkuin sähkö-virta olisi
juossut kireestä kantapäähän.
"Ja hän voisi todellakin paeta täältä?"
"Voisi, meidän kesken sanottu".
"Tässä tapauksessa hän jättäisi Lemming'in oman onnensa nojaan?"
"Jättäisi kun jättäisikin".
"Tätä ihmistä ei siis voi pelastaa?"
"Yksi keino löytyisi! Ja juuri sentähden olen koettanut häntä
lähestyä".
"Lemming on hukassa jos te, herra valtioneuvos, oikeuden edessä
sanotte, ett'ette tiedä mitään noista 5,000 tukatista, jotka ovat
teidän nimellenne kirjoitetut".
"Ja jos minä sanon tietäväni niistä, hän kuitenkin on hukassa, mutta
minä myöskin".
"Pyydän nöyrimmästi! Herra Lemming on sanova tutkinto-tuomarille että
hän on lainannut teille nuo 5,000 tukatia, ja jos te myönnätte, raukeaa
syytös lahjoomisesta tyhjiin".
"Mutta siinä tapauksessa minun tunnustama velkani on kohta muuttuva
velkakirjaksi, johon oikeus iskee kyntensä ja josta se on vaativa
maksua".
"Niinpä arvelen minäkin".
"Neuvotteko minua heittämään ulos ikkunasta 5,000 tukatia Lemming'in
pelastamiseksi?"
Andjaldy kohotti olkapäitänsä sanomatta, neuvoiko siihen vai
ei. Itsekseen hän ajatteli, että herra Harter voisi kysyä
päiväkirjaltansa, oliko hänellä syytä semmoiseen uhraukseen vai ei.
"Hyvä", sanoi Harter, "tahdon senkin tehdä. Tahdon tehdä Lemming'ille
tämän uhrauksen yhdellä ehdolla. Ilmoita ehtoni hänelle. Jos hän
siihen myöntyy, niin minäkin myönnyn."
"Suvaitsetteko, teidän armonne, mainita ehtonne minulle?"
Ferdinand Harter'in kasvoista hohti tällä hetkellä tavaton tuli, ja
silmistänsä loisti säkenöimällä koko hänen intohimonsa; hän pusersi
kovasti Andjaldyn kättä kuiskaten:
"Ehtoni Lemming'ille on: _että hän antaa minulle vaimoni takaisin_".
Sen kuullessaan Andjaldy säpsähti niinkuin se, joka yht'äkkiä huomaa
seisovansa mielipuolen edessä; mutta tuo mielipuoli piti vakaasti
kiinni hänen kädestänsä ja kertoi kuumeen tapaisesti hengittäen
sortuneella äänellä:
"Hänen pitää antaa minulle vaimoni takaisin".
Andjaldy pudisti hämmästyneenä päätänsä ja sanoi epäilevällä äänellä:
"Kuinka se olisi mahdollista? Minä en käsitä sitä".
Harter nauroi ja heitti rakastuneen nuorukaisen tavalla luotansa tuon
vakavan käden.
"Mutta kuinka voitte olla niin yksinkertainen? Lakimieshän olette
ettekä ymmärrä sitä! Tulkaa, niin minä sen selitän teille. Vaan
istukaamme, sillä se on lavea aine. Minä olen paljon sitä aprikoinnut
-- ettekö te koskaan? -- Kuinka Malvina voisi vaimonani palata talooni,
palata hyljättyyn kotiin, entiseen taloonsa, ilman pakkoa, ilman
häväistystä, yksinkertaisimmalla ja kunniallisimmalla tavalla. Ja te
ette sitä ymmärtäisi?"
"En, se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni".
"Oi minulle on siitä selville pääseminen maksanut monta unetonta yötä".
"Minuakin rupee aavistamaan pitkällinen historia. Avioerojutut ovat
tavallisesti pitkällisiä".
"Tässä ei tarvita mitään mutkia. Kahden päivän miettimis-aika ja ero
voi tapahtua, Lemming'in talo jää emännättömäksi ja Harter'in talo saa
emännän".
"Uskallanko kysyä mikä nimi sillä rouvalla tulee olemaan?"
"_Ferdinand Harter'in nimi_ Jumalan ja ihmisten edessä. Kirkollisten ja
valtion lakien mukaan Ferdinand Harter'in nimi".
"Olen utelias kuulemaan minkä muodon tuo mahdollisuus saa".
"Sallikaa minun siis selittää asia teille. -- Te tiedätte että
kuuluimme katolilaiseen kirkkoon kun eripuraisuus syntyi.
Saadaksemme eron toisistamme, rupesimme protestanteiksi, sillä
romalais-katolilainen kirkko ei salli avio-eroa. Tämän kirkon opin
mukaan Malvina ei ole Lemming'in, vaan minun vaimoni. Protestanttien
lakien mukaan hän on Lemming'in laillinen vaimo, mutta pyhä paavi ei
katso semmoista avioliittoa muuksi kuin vertti-elämäksi. Jotta siis
taas olisimme toinen toisemme omana, silloin ei tarvita muuta kuin että
palaamme romalaisen kirkon helmaan; se tuntee Malvinaa ainoastaan
Harter'in aviovaimona; sille Klausenburgin konsistorion erokirja ei ole
minkään arvoinen, siitä on Malvina ainoastaan ja eroamattomasti minun.
Voidaksensa olla minun vaimoni huomenna, ei hänen tarvitse muuta kuin
palata sen kirkon helmaan, josta on eronnut. Ymmärrättekö nyt minua?"
"Ymmärrän", vastasi kolkolla äänellä Andjaldy.
"Katsotteko nyt mahdolliseksi ehtoani, että Lemming'in on antaminen
minulle vaimoni takaisin?"
"Katson! Sallittakoon minun vaan tehdä se muistutus, että kolmannenkin
mieltä on tässä asiassa kuulusteleminen, ja tämä kolmas on rouva
Lemming".
"Minä tiedän sen. Juuri sentähden uskon teille syvimmän salaisuuteni,
jota luulevaisuudella olen säilyttänyt. Menkää Malvinan luo ja sanokaa,
että häntä lemmin ja että olen huomannut mitä hänessä kadotin,
hänestä erottuani; sanokaa, että tahdon häntä jälleen omakseni -- eli
oikeammin, että tahdon olla hänen orjanansa -- sydämeni ja taloni
ovat hänelle avoinna. Tulkoon ruhtinattarena niissä hallitsemaan.
Minä olen seisova kuin kerjäläinen hänen edessänsä, tyytyen niihin
murusiin, jotka hänen armeliaisuutensa minulle suo, ja kiitollisena en
ole häntä rukouksillakaan vaivaava. Sanokaa hänelle, että tahdon olla
jalomielinen ja rakkaudesta häneen vapauttaa Lemming'in hänen surkeasta
tilastansa, Malvinan itkettyneitten silmien tähden; mutta sanokaa myös
ett'en tuntiakaan tahdo kärsiä, että hän kantaa tuota häväistyä nimeä
tai ilmestyy häväistyn miehen rinnalla, hän, jota tahtoisin oman
nimeni loistolla ympäröidä".
Andjaldy kumarsi.
"Sen kaiken olen sanova rouva Lemming'ille".
"Menkää mitä pikemmin sitä parempi, hyvä Andjaldy, ja tuokaa minulle
suotuisa vastaus".
Kirjuri antoi esimiehen kuumien käsien pusertaa omiansa. Mutta
hänen omat kätensä olivat kylmät kuin kivi eivätkä vastanneet käden
puserrukseen.
Andjaldy toimitti jo samana päivänä asian. Siinä ei mitään kummallista,
että hän vielä myöhään samana päivänä pääsi rouva Lemming'in luo; hänen
nykyinen asemansa oikeutti siihen.
Vastaus oli vakava ja kieltävä.
Rouva Lemming oli vastannut: "ei".
"Ei", sanoi Harter kummastellen ja pudisti epäillen päätään. "Miksi hän
vastasi 'ei'?"
"Tietysti sentähden ett'ei ehdotus häntä miellyttänyt".
Harter katseli epäillen Andjaldyn silmiin ja toivotti sitten hyvää
yötä.
Andjaldy ilmoitti tulevansa olemaan kauan ulkona tänä yönä.
Tämä tapahtui viime aikoina usein. Kerrottiin, että hänestä oli tullut
yöjuoksija ja että hän oli juomaretkillä aamuun asti.
"Tehköön niin; eihän hänellä ole muuta huvitusta maailmassa", sanoi
Harter ja antoi hänen mennä, tekemättä kysymyksiä.
Ja Andjaldy meni kun menikin illalliselle ja jäi niinkuin useasti
ennenkin illallisen jälkeen juomapöydän ääreen -- yksinänsä. Hän ei
kaivannut iloista seuraa; hän taisi juoda ihan yksinänsä. Hän tyhjensi
pullon toisen perästä, ikäänkuin tieteellisesti tutkiaksensa, mitenkä
selvä ihminen tulee humalaan; juopuneeksi ei hän kuitenkaan koskaan
tullut. Viini teki hänet mykäksi ja totiseksi; hän jäi valveille.
Ja hänellä oli eräs ajatus, joka piti häntä hereillä. Toinen tavallinen
ihminen olisi säilyttänyt tuota salaisuutta vuoteellansa, mutta hän
päästi sen valloilleen. Toinen olisi askel askeleelta vainonnut ja
vakoillut sitä miestä, jota aina, joka hetki, silmällä piti; Andjaldy
antoi hänen tehdä ja toimia, tulla ja mennä, pitäen häntä aina silmällä
kumminkin.
Hän tietää, että Ferdinand Harter'ia tähän aikaan joka hetki
vakoillaan, ett'ei hän päivällä eikä yöllä voi mennä ulos ovestaan
ilman että kirjaan pannaan minne hän menee ja missä hän oleskelee.
Kun Andjaldy myöhään illalla jättää juoma-pöydän, tekee hän vielä
kävely-retken kaupungissa aina Hochstrasseen asti. Siihen aikaan oli
mainitun kadun varrella eräs kulmakartano, jossa valvottiin koko yö.
Kaitselmus on aina valveilla.
Andjaldyllä oli hyviä ystäviä kaikissa polisi-toimistoissa. Niissäkin
on ihmisiä jotka rakastavat tuttavuuksia ja iloista kanssakäymistä.
Andjaldy tapasi erään tuttavan.
"Jäikö esimieheni kotiin tänä iltana?" kysyi Andjaldy häneltä.
"Ei, hän meni illalliselle Europa nimiseen ravintolaan. Sinne hän
kutsutti erään kaupungin-miehen ja lähetti kirjeen rouva von
Lemmmg'ille. Kaupungin-mies sai hetken odottaa vastausta ja
Harter sai odottaa kaupungin-miestä. Saatuansa kirjeen, pisti hän sen
taskuunsa ja meni kotiin. Odottaessaan oli hän juonut suuren kupillisen
teetä. Vielä tällä hetkellä näkyy valkea hänen ikkunastaan".
Andjaldy kiitti toverin uutisista, toivotti hänelle hyvää yötä, meni
sitten kotiin hänkin ja pani maata.
Hänen huoneensa oli esimiehen huoneen päällä. Kauan kesti ennenkuin hän
sai unta; Harter siellä alhaalla käveli edestakaisin ja hänen
askeleensa pitivät Andjaldya valveilla. Aamulla he tapasivat toisiansa
Harter'in yksityisessä työhuoneessa.
Ei mitään muutosta huomattu kumpasenkaan kasvoissa.
"Eikö mitään uutta?" kysyi Harter.
"Ei mitään".
"Minä tiedän jotakin", sanoi Harter, hengittäen hampaitten välitse.
"Minä olen kutsuttu aamupuolella tutkintotuomarin luo Lemming'in
asiassa".
"Mihin aikaan?"
"Mihin aikaan minua miellyttää; minun arvoiselleni miehelle ei määrätä
tuntia".
Huolimatta tuosta teeskennellystä tyyneydestä ja ylpeästä katsannosta
ilmaisi hänen puheensa kuitenkin, että hän oli liikutettu.
"En tiedä vielä kuinka keskustelu päättyy; kaikissa tapauksissa täytyy
minun valmistua kaikkia mahdollisuuksia varten, sillä tässä vanhassa
maailmassa ei rehellisinkään mies voi olla varma siitä, ett'ei ole
epäluulon alainen. Tahtoisin sentähden pyytää jotakin teiltä".
"Olen palveluksessanne".
Harter toi kirjoitus-pöytänsä laatikosta tuon tunnetun
päiväkirjan.
"Olen jo kerran ennen ollut siinä asemassa, että olen tahtonut jättää
tämän yksityisen kirjani teidän haltuunne. Pyydän nyt samaa palvelusta.
Siinä ei ole mitään vaarallisia salaisuuksia; mutta noilla lehdillä on
kuitenkin luettavana yksityisiä mietteitä, joista ei sovi puhua. Pyydän
sentähden teitä ystävällisesti sitä säilyttämään. Ja jääkää sitä paitsi
kotia kunnes palajan ja pitäkää ulkohuoneemme ovi suljettuna. Jos
sill'aikaa kenties joku valtiollinen talon-tarkastus tapahtuisi ja te
sattuisitte huomaamaan että noista herroista -- tunnettehan kaikki
personallisesti -- tulisi rappusia myöten ylös, niin heittäkää tämä
päällys sisällyksineen kaminiin älkääkä avatko ovea ennenkuin kaikki on
poroksi palanut. Voinko luottaa teihin?"
"Täydellisesti".
"Minä kiitän teitä; olen osoittava teille kiitollisuuttani!" sanoi
Harter painaen kirjurin kättä. "Muuten ei minua mikään huoleta. Olen
selvillä oman itseni suhteen. Paha ei ole niin paha kuin näyttää olevan.
Tahdon tehdä oikeutta itselleni ja muille. Kaikkein pitää tulla
tyytyväisiksi minuun".
Tämä Harter'in mieliala kummastutti suuresti Andjaldyä. Ei ollut
kieltämistä, että Harter'in kasvoissa kuvautui ylevä vakavuus, joka ei
voinut olla tämän tilaisuuden synnyttämä. Andjaldy tuskin osasi malttaa
mieltänsä siksi kun esimiehensä läksi.
Hän maltittomuudella odotti saadakseen olla yksinänsä tuon tärkeän
päiväkirjan kanssa kaksinkertaisesti lukittujen ovien takana.
Oi tuo Harter on todellakin kevytmielisin ihminen Jumalan avarassa
maailmassa, kun hän ensiksikin uskoo paperille salaisuuksia, jotta
ihminen tunnustaa itselleenkin ainoastaan silloin kun tuomari hänen
povessansa nukkuu eikä kuule mitään; ja toiseksi kun hän, niitä
kirjoitettuansa, luulee ihmisten käden tekemän lukon voivan niitä
salassa säilyttää. Ja lopuksi hän uskoo ne kaikkityyni ihmisen haltuun,
parhaimmalle ystävälleen muka!
Andjaldy kiiruhti lukkoa avaamaan ja kääntämään päiväkirjan lehtiä.
Ken kuvaa hänen hämmästyksensä!
Oi, tämä Harter ei olekaan niin kevytmielinen kuin luulemme; koko
päiväkirjassa ei ole ainoatakaan kirjoitettua riviä.
Ei ainoatakaan kirjoitettua lehteä siinä ollut.
Ennen kirjoitetut lehdet olivat kaikki terävällä veitsellä pois
leikatut; ainoastaan tyhjät olivat jälellä.
Hän käänsi tyhjät lehdet alusta loppuun asti; päiväkirjasta ei hän
löytänyt ainoatakaan riviä eikä kirjainta.
Harter tiesi, minkä kanssa hän leikki ja että leikki voi käydä
totiseksi.
Mutta miksikä leikkiä jatketaan? Minkätähden jätetään kirjurin haltuun
päiväkirja koteloineen ja käsketään polttaa ne jos talon-tarkastus
tapahtuu? Jos ei siinä ole muuta kuin puhdasta paperia, voisi jokainen
sitä nähdä, eihän ole mitään kätkettävää eikä pelättävää.
Turhaan hän päiväkirjasta etsi selitystä tuohon arvoitukseen, siinä
oli vaan tyhjiä lehtiä.
Entäs kotelossa?
Andjaldy piti sitä päivää vasten, voidaksensa katsoa siihen, ja
kotelon pohjassa hän havaitsi rypistetyn vihriän paperin.
Hän veti sen ulos paperi-saksien avulla.
Väristä ja tuoksusta hän tuon kirjeen tunsi, tiesipä kuka sen oli
kirjoittanut, ennenkuin oli käsialaa nähnytkään.
Kirje oli rouva von Lemmingiltä.
Sama kirje, jonka kaupunginmies oli vastaukseksi tuonut eilen illalla.
Andjaldy luki seuraavaa:
Rakas ystävä!
Minä suostun rauhan ehtoihin. Se on parasta meille kummallekin. Mutta
minäkin puolestani teen kaksi välttämätöntä ehtoa. Toinen on se, että
Lemming pelastetaan; häpeä olisi jättää hänet onnettomuuteen. Toinen
on se, että teette poikanne kanssa sovinnon. Minä en voisi astua yli
sen talon kynnyksen, josta perheen ainoa poika on karkoitettu. Nämä
ehdot on teidän helppo täyttää, jos minua rakastatte.
Yksi asia vielä.
Te ette saa uskoa kirjurillenne keskinäistä sopimustamme;
keskustelkaamme asiasta kirjallisesti. Soisinpa melkein, että
hankkisitte kirjurillenne paikan, esim. Wien'in hovikansliassa; hän on
palkittava uskollisesta palveluksestansa. Teidän luo hän ei kuitenkaan
voi jäädä kun ette enää ai'o vastaanottaa mitään virkaa.
Varovasti siis!
Malvina.
Andjaldy luki tämän kirjeen, ja hän luki sen uudestaan. Hän luki sen
kymmenennen ja sadannen kerran. Oikeastaan ei hän lukenut sitä enää,
hän näki sitä jo sielun silmillä, eikä ruumiin, kunnes oli sydämensä
seiniin piirtänyt jok'ainoan kirjaimen tarkasti, vapisevalla kädellä,
kunnes joka kirjain rupesi itse kertomaan, kertomaan paljon, kertomaan
kaikki.
Nyt hän pani kirjeen kokoon, takaisin sen piilopaikkaan, ja astui
käsivarret ristissä ikkunan luo odottamaan esimiehensä palaamista.
Jos joku häntä näki vastapäätä olevista ikkunoista, se olisi voinut
luulla häntä vahakuvaksi, joka oli hyvin ihmisen näköinen, sillä
eroituksella vaan, ett'ei vahakuva liikuta silmiänsä.
Myöhään iltapäivällä Harter palasi Hän ei mennyt ensin omiin
huoneisinsa, vaan ylös kirjurin luo.
Kesäkuumuudessa lämmitetty uuni hänelle vakuutti, että hänen oli
tekemistä uskollisen miehen kanssa, joka tarkasti noudatti hänen
käskyjänsä silloinkin kun nämä eivät olleet hupaisinta laatua.
"Te ette tarvinneet lämmitettyä uunia?"
"Tänne ei tullut ketään", sanoi Andjaldy, ottaen päiväkirjan käteensä.
"Arvattavasti ei siis tulekaan ketään".
"Kuinka niin?"
"Sillä minä luulen, että tuo ikävä juttu päättyy paremmin kuin
luulemmekaan".
"Lemming on tietysti syytön".
"On, pääasiassa; sivuseikoissa koetamme häntä auttaa tavalla tai
toisella. Mitä hänen käskyläisensä ovat rikkoneet, ei koske suorastaan
häntä, syytös lahjoomisesta raukee itsestään".
"Kun muistoonpanokirjassa mainitut herrat ilmoittavat saaneensa
lainaksi puheena-olevat rahasummat?"
"No niin!"
"Herra valtioneuvos on hyväntahtoisesti antanut noille muille
kehoittavan esimerkin".
Harter viivytti vastausta.
"Minä puolestani en ole koskaan uskonut sitä Lemming'istä; hän on
kuitenkin vanha ystäväni, en ole voinut sallia hänen hukkua tuon
onnettomuuden tähden".
"Sehän oli hyvin jalomielisesti tehty teidän armonne puolelta,
kun tietää rouva Lemming'in antaneen teille kieltävän vastauksen".
Harter koetti niin pian kuin mahdollista päästä tästä keskustelusta,
niinkuin ahtaista saappaista.
"Minun aikomukseni on kokonaan vetäytyä pois valtiolliselta
taistelukentältä. Ja sen lyhyen ajan, jona minulla vielä on jotakin
sanomista, tahdon vaikuttaa niiden eduksi, jotka ovat minulle
läheisiä. Ensiksikin Lemming'in. Pääsköön se raukka, olemmehan usein
juoneet teetä yhdessä. Ihminen ei unohda semmoista".
("Hirtettäköön hän kernaasti minun puolestani", oli sama mies sanonut
eilen, ajatteli Andjaldy!)
"Teidänkin eduksenne olen vaikuttanut, rakas Andjaldy!"
"Minunkin?" kysyi kirjuri painaen alihuulta hampaita vasten.
"Niin, koska _en enää mihinkään virkaan rupea, ette tekään enää voi
jäädä kirjurikseni_".
"Todellakin?"
"Ei suinkaan!" vakuutti herra Harter, joka arveli Andjaldyn olevan
huolissaan tulevaisuudestansa. "Ja vaikka minulle tarjottaisiin
palkinnoksi koko maailma, en sittenkään ottaisi mitään virkaa vastaan
tämmöisen häpeällisen kohtelemisen jälkeen, tämmöisen katkeran
kokemuksen perästä. Mutta olen puhumatta siitä. 'Philippon tykönä
tavataan!' -- Nyt on puhe ainoastaan niistä, jotka lankeemukseni
kautta olen langettanut. Niiden joukkoon tekin kuulutte. Olen antanut
teidän puolestanne suosituksen hovikansliaan Wien'issä. Epäilemättä
saatte viran siellä. Tämän suosion-osoituksen kautta hallitus on
sovittava minulle tehdyt vääryydet".
"Kiitän!" sanoi Andjaldy. (Tämä on toinen pykälä, ajatteli hän
itsekseen).
Ja hän tiesi, että kolmas pykälä oli tulossa.
Harter osoitti suurta jalomielisyyttä, joka sopi hänelle niin
mainiosti.
"Minä olin mahtavien henkilöiden luona, niidenkin, jotka kaikkein
vähemmin minua suosivat. Minun on myöntäminen, että minua
ystävällisesti vastaan-otettiin joka paikassa. Tutkinto-tuomarin luona
oli pikemmin hupainen kanssa-puhe kuin laillinen tutkinto. Oli aivan
tarpeeksi kun ilmoitin, että Lemming'in muistiin-pano minun suhteeni
koski lainaa. Niin pian kun rahat vaaditaan, maksan kohta. Loppu
keskustelusta koski muita asioita. Teistäkin puhuin paljon. Minun
suositukseeni pantiin paljon arvoa. Että saatte paikan hovikansliassa,
on aivan varma asia. Ennenkin olette toivoneet pääsevänne Wien'iin".
"Monta vuotta sitten".
"Vanha toivo siis toteutuu. Te lähdette kauniisen pääkaupunkiin.
Tästä pyydän ainoastaan pientä palvelusta teiltä. Wien'issä tulette
arvattavasti kohtaamaan tuittupäistä poika-narriani; hän asuu nyt
siellä; sanokaa hänelle että olen valmis antamaan hänen hulluutensa
anteeksi, jos hän palajaa kotia ja elää siivosti. Saattakaa hänet
järjille jälleen, minä pyydän".
Andjaldy painoi päiväkirjaa, joka hänellä oli kädessä, leukaansa
vasten. Hän tunsi jasminin tuoksua tuosta vihriäisestä kirjeestä.
Tämäkin pykälä seisoi vihriäisessä kirjeessä.
Oi kuinka vaikea oli pitää huulia kurissa, ett'eivät purskahtaneet
nauruun tämän narrimaisen ihmisen silmien edessä, nauruun, joka itkuksi
muuttuisi -- toisen narrimaisen ihmisen kohtalosta.
"Kiitän teitä huolenpidostanne. Jos teidän on aikomus sopia junkkeri
Elemér'in kanssa, niin olisi parasta sitä ennen antaa Béltekylle siitä
tieto".
"Olette oikeassa. Meidän välinen oikeuden-käynti on lakkautettava.
Siitä syystä olen tarjoava helpoimmat ehdot. Sanokaa se Béltekylle.
Hierokaa kauppaa hänen kanssansa".
* * * * *
Andjaldy meni Béltekyn puheille.
Minkä vastauksen hän sai nuorelta lakimieheltä, sitä ei hän koskaan
sanonut Ferdinand Harter'ille, se oli sulaa törkeyttä.
"Tuo vanha kettu tahtoisi sopia nyt, eikö niin. Nyt kun hän on syössyt
päänsä seinää vasten, Nyt kun hän ei enää voi kerskailla korkeilla
ystävillään. Mutta nyt ei sovinto tule kysymykseen enää. Pysykäämme nyt
kauniisti oikeuden uralla. Menkäämme ryöstöön asti. Nyt kun taistelemme
samoilla aseilla, saadaan nähdä ken voittaa, ja nyt hänen pitää maksaa
myöskin kustannukset oikeuden-käynnistä. Nyt ei hän enää lähetä minua
Smyrnaan, Kalkuttaan ja Amerikaan todistuksia koronkiskojilta
hankkimaan! Nyt meidän jo sallitaan katsoa toisenkin myyrän tileihin,
Hyvä, että isku on kerran kohdannut noita suuriakin herroja!"
Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin.
Sen pituinen se. -- Semmoinen on maailman palkinto!
Andjaldy sanoi esimiehelleen, ett'ei hän aikonut jättää häntä ennenkuin
nämä tärkeät asiat selville saataisiin, Lemming'in ja Elemér'in asiat.
Siihen asti herra valtioneuvos varmaankin tarvitsi hänen halpaa
apuansa.
Tarjoukseen ilolla suostuttiin. Lemming'in asia oli vielä sangen
vaikea.
Se 5,000 tukatin velka, jonka Harter oli tuomarin edessä sitoutunut
maksamaan, oli vaadittaessa suoritettava; mutta nyt oli pahaksi onneksi
huono vuosi. Maatavaralla ei ollut mitään hintaa. Monta muuta
seikkaa tuli lisäksi. Herra Harter'in piti vielä tehdä tiliä yleisten
tarkoituksien hyväksi annetuista rahoista; tarvitaan aikaa niistä
selville päästäkseen -- ja yksi ihminen; aikaa ainakin tulevaan
elonkorjuusen asti, ja yksi ihminen, joka hankkii rahoja tulevan vuoden
sadon nojalla, sillä saattaahan olla niinkin, että rahat ovat hukatut,
ja että täytyy toisia sijaan hankkia. Sellaisessa tilassa oleva
henkilö, varsinkin jos hän on ylhäinen herra, ei aina voi tietää,
suuria rahasummia pidellessään, kuinka paljon hän on edeltäpäin
maksanut vedensulkuja varten ja kuinka paljon kaunottarien hyväksi on
mennyt. Voihan hän ne summat aina palkita.
Suurin onnettomuus oli ett'ei Elemér ollut löydettävissä. Milloin oli
hän Wien'issä, milloin matkusti Englannissa, ei kukaan tietänyt missä
asioissa. Oliko hän siirtolaisten asian-ajajana vai tuottiko todellakin
maanviljelyskoneita? Ei kukaan sitä varmuudella tietänyt, ja sekä
Andjaldy että Bélteky olivat liiaksi viisaat sitä ilmoittamaan, jos
tiesivätkin. Ainakin he Harter'ille sanoivat, että etsivät Elemér'iä
kuin nuppineulaa.
Mutta Harter ei enää voinut sitä surun taakkaa kantaa, ett'ei ollut
poikansa kanssa sovinnossa. Omatunto vaivasi isän sydäntä.
Tietysti, se kuului Malvinan ehtoihin, joista riippui hänen
palaamisensa Harter'in taloon.
Ei Lemmingiäkään ilman syytä niin kauan ahdistettu. Häneltä varmaankin
viedään viimeinenkin groschen, mikä kenties vielä ikäänkuin _materia
peccans_ liikkui hänen kassansa suonissa.
Harter sentähden ei voinut toivoakaan tapaavansa Malvinaa.
Rouva on jo melkein hänen omansa, hän ojentaa jo kättänsä hänelle, hän
on, niin sanoaksemme, saanut hameenhelmasta kiinni, vaan perillä hän ei
vielä ole; että aukko tämän päivän ja huomisen välillä voi olla niin
suuri!
Mutta tuo kaunis rouva on aivan oikeassa, kun ei hän ota vastaan
Harter'ia.
Mitähän maailma sanoisi siitä? Se olisi yleisen mielipiteen
pilkkaamista, jos rouva, sill'aikaa kuin hänen miehensä on
vankeudessa -- hänen vakuutuksensa mukaan ilman syyttä -- käyttäisi
sitä tilaisuutta palataksensa entisen miehensä luo? Semmoista ei
indianienkaan siveys kärsisi.
Harter'in oli siis ensiksikin odottaminen kunnes Lemming oli vapaa.
Niin hän nimittäin arveli. Ja tietysti sovinto Elemér'in kanssa ei
ollut niin välttämätön antaumisen ehto. Lupauksessa on kyllä. Rouva voi
tyytyä siihen, että hän kunnia-sanallansa on luvannut sopia poikansa
kanssa.
Niin kului viikkoja, kului kuukausia ja Lemming oli yhä vielä siinä
suuressa parannuslaitoksessa, jossa kunniaan isketyt haavat
parannetaan. Ja parannuskeinot olivat kovia. Kun yksi haava
oli umpeen saatu, heti huomattiin toisessa paikassa uusi, ja uutta
plaasteria tarvittiin taas. Nuo plaasterit olivat kirotun kalliita!
Jospa niitä vaan saisi!
Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin terveenä uloskirjoitettiin tuosta
kunnian-sairashuoneesta, terveeksi saatettuna ihmisenä, jossa ei
enää mitään vammoja huomattu. Niistä on hän aivan vapaa. Syytökset
olivat perättömät. Herra Lemming vapautettu. Oikeat syylliset ovat
karanneet Galitsian maahan; siellä unkarilainen tuomari tietysti ei
voi vetää heitä oikeuteen, sillä siellä hallitsee toinen Itävallan
maaherra; hänellä on muita asioita hoidettavina, ja koko valtakunnan
ministeriöllä on muuta ajattelemista.
Föhnwald muutettiin erääsen Ulanirykmenttiin Wien'iin.
Siis oli kaikki taas järjestyksessä.
Yleisö sai ajatella mitä tahtoi; sanomalehdissä ei ainakaan puhuttu
mitään kaitselmuksen sallimatta.
Palattuansa kotiin kävi Lemming kaikkein ensimmäiseksi Harter'in luona.
Lemming kiitti häntä siitä palveluksesta, kun Harter oli hänet
vapauttanut tuosta suuresta rotanloukusta.
"Minä en ole sitä ilmaiseksi tehnyt", sanoi Harter.
"Minä tiedän sen! Te tahdotte saada rouvani takaisin. Rouvani on sen jo
ilmoittanut minulle".
Harter ei voinut salata iloansa.
"Mitä on hän teille sanonut, rakas ystävä?"
"On varsin kaunista, että sanotte minua 'rakkaaksi ystäväksenne'.
Rouvani on sanonut minulle, että hän on valmis eroamaan minusta
palataksensa teidän luo. Ja että se voi tapahtua niin pian kuin
molemmat olette palanneet hyljättyyn uskoonne. Mutta se on kaunista,
että sanotte minua hyväksi ystäväksenne kun näin tarjootte käsivartta
rouvalleni ja viette hänet pois luotani".
Harter'inkin mielestä heidän välinsä oli vähän naurettava.
"No me pysymme hyvinä ystävinä kuitenkin", sanoi hän nauraen ja koetti
pusertaa Lemming'in kylmää kättä lämpöseksi.
"Tietysti, erinomaisen hyvinä ystävinä. Älkää vaan unohtako että teidän
ensin pitää maksaa minulle 5,000 tukatia, jotka olette tunnustaneet
olevanne minulle velkaa".
Tämä seikka ei ollut naurettava Harter'in mielestä.
Hän rypistyttikin hetkeksi otsaansa, ikäänkuin hän ylpeytensä
kukkuloilta olisi katsonut tuota kurjaa kauppias-sielua, joka ei
ajattele muuta kuin rahoja ja vaatii maksua siltäkin, joka on hänet
kaivosta nostanut; -- mutta hänen mieleensä juolahti myöskin, että
tällä miehellä oli täysi oikeus vaatia takaisin 5,000 tukatia; hänen
otsansa tuli sileäksi taas ja hän vastasi kylmästi.
"Minä olen maksava teille mitä pikemmin sitä parempi".
"Minulle olisi erittäin mieleen jos se tapahtuisi pian. Huomenna muutan
takaisin Wien'iin. Näyttäisi vähän oudolta jos ottaisin mukaan rouvan,
josta tiedän, että hän tästä päivästä alkaen on la'annut olemasta minun
puolisoni".
"Ai'otteko lähteä Wien'iin?" kysyi Harter kummastuneena.
"Minua ei todellakaan haluta jäädä kasvamaan tähän maahan".
"Mutta odottakaa ainakin kunnes tämä keskinäinen asiamme on selvillä.
Minustakin olisi naurettavaa jos Malvina seuraisi teitä".
"Se riippuu ainoastaan teistä. Jos maksatte minulle tänään mitä olette
minulle velkaa, niin minä huomenna lähden Wien'iin ilman vaimoa, enkä
huoli mitä sitten tapahtuu".
Ferdinand Harter tunsi että kaikki hänen hermonsa vapisivat.
"Minun on tunnustaminen totuus teille. Tällä hetkellä minulla
valitettavasti ei ole käytettäviä rahoja. Minun täytyi tehdä tiliä
yleisistä rahastoista, joiden selvittämiseen en ollut varustettu.
Kreditini on niin kulutettu ett'en tänä päivänä voi hankkia ainoatakaan
tukatia. Viljan hinnat ovat niin alhaiset, että sain myydä polkuhintaan
tämän vuoden sadon. Kauppias, joka sen osti, on kuitenkin vahinkoa
kärsinyt. Tahdoin jo edeltäkäsin sopia ensi vuoden sadon myymisestä;
hän vastasi että tämän vuoden sato vielä makasi makasineissa ja että
hän oli valmis antamaan sen takaisin samasta hinnasta, minkä
oli minulle maksanut. Minun on nyt mahdoton hankkia 5,000
tukatia".
"Hyvä", sanoi Lemming, ja naamansa oli lempeän, hyväntahtoisen
näköinen, "me saamme siis odottaa molemmat".
Sana "me saamme odottaa!" oli silloin ministeri Schmerling'in mainio
puheenparsi ja sangen suosittu Unkarissa. Ferdinand Harter'ia ei se
kuitenkaan miellyttänyt.
"Herrani, minä panen kunniani pantiksi siitä, että tulevana keväänä
maksan summan".
"Kunnia ei ole alttiina", vastasi Lemming. "Minun kunniani on
sattumalta tullut maksamaan minulle 150,000 guldenia. Te ette ole vielä
maksanut kunniastanne mitään".
"Minä annan teille vekselin koko summasta ja jos en määräaikana
maksa, saatte ryöstättää sen minulta säälimättä".
"Kiitän, mutta minä olen vannonut olla käymättä tämän maan oikeuksissa
ainakin tuhannen vuoden kuluessa".
Harter raivostui.
"Mutta sehän on hävytöntä, mitä vaaditte".
Lemming'in tyynyys vaikutti, että raivoovankin mieli tyyntyi.
"Älkää suuttuko, herrani, siitä ei ole hyötyä mitää. Te voitte nimittää
minua jokaisen kapulan mukaan hirsipuussa, alhaalta ylös asti, olen
siihen tottunut, se ei vaikuta minuun. Minä en ole vastaava siihen
mitään, en ai'o käräjiä käydä, vielä vähemmin miekkailla, vaan
kuunnella ääneti, pistää sen muiston taskuuni muiden suloisten
muistojen sekaan ja ottaa ne mukaani -- huomenna, aivan varmaan
huomenna. Rouvankin otan mukaani huomenna, aivan varmaan
huomenna".
"Mutta sehän on väkivaltaa".
"Jos se on väkivaltaa, niin voitte sitä estää. Minä en matkusta
incognito, minä en harjoita mitään yöllistä naisen ryöstämistä
suljetuissa vaunuissa; -- lähden aamu-junassa selvällä päivällä. Tulkaa
odotussaliin katsomaan, vedänkö rouvaani kädestä pois mukaani; ja jos
huomaatte vähintäkään väkivaltaa, niin huutakaa polisia. Oh meillä on
oiva polisi! Käskekää vangita minut vaimoni ryöstäjänä. Mutta älkää
häntä puhutelko, herrani, sillä tänään minä määrään, kenenkä kanssa
rouva Lemming saa puhua ja kenenkä kanssa hänen täytyy olla puhumatta.
Jos tulette maksamaan velkanne otan teidät vastaan mielelläni, mutta
vaimoni kosijalta minulla on oikeus sulkea ovi. Tulkaa siis luokseni
maksajana, niin velka kuitataan. Mutta siihen asti -- minun on kunnia
nöyrimmästi kumartaa". Ja hän meni.
Harter'in koko ruumis vapisi vihasta. Yksistään se ajatus, että tuo
ihminen nyt veisi rouvan mukaansa, saattoi hänet epätoivoon. Miksi ei
hän pyytänyt saada Malvinaa palajamaan luoksensa sill'aikaa kuin
Lemming oli vankeudessa! Nyt tämä vapautettu konna sulkee häneltä tien
ja tahtoo rahojansa ensin.
Harter riensi Andjaldyn luo.
"Ystäväni Eemil", hän sanoi hengästyneenä. "Minä pyydän teitä taivaan
tähden; jos olette tahtonut tehdä minulle hyvän palveluksen, niin
tehkää se nyt ja minä tulen olemaan teille ijankaikkisesti kiitollinen!
Hankkikaa minulle illaksi nuo 5,000 guldenia, joita olen Lemming'ille
velkaa. Hän aikoo huomenna lähteä Wien'iin ja minun on kunniani kautta
hänelle maksaminen ennen lähtöänsä. ymmärrättekö, se on kunniavelka.
Koko kunniani on kysymyksessä".
Andjaldy tiesi varsin hyvin, mitä oli kysymyksessä.
Hän sanoi kohta menevänsä läpi koronkiskojien valtakunnan.
"Älkää säästäkö, maksakaa mitä korkoja hyvänsä. Hankkikaa vaan minulle
rahoja".
Andjaldy tiesi jo edeltäpäin mitä hänen oli vastaaminen esimiehelleen
kun illalla palasi retkeltänsä; hän antoi Harter'in kuitenkin heilua
taivaan ja maan välillä. Hänestä oli oikein hupaista ottaa tämä toimi
ja ajatella, kuinka Harter luki minutit siksi kun hän palasi, minutit
tulivat Harter'ista olemaan pitkiä tuntia, odottaessansa korppia, jonka
hän oli päästänyt lentämään.
Korppi palasi todellakin illalla,
"Onko teillä rahoja mukananne?"
Muuta hän ei kysynyt.
"Ei mitään, eikä niitä tulekaan!" oli järkähtämätön vastaus.
"Kauppa-maailmassa on maanjäristys. Etevin ja vanhin pankiri-huone
Wien'issä on mennyt kumoon ja vetänyt mukaansa kaikki valtakunnan
rahamiehet. Miljonien omistajat heittävät toinen toisen kumoon kuin
keiliä. Säikähdys on täydellinen. Ei kukaan tiedä, elääkö hän
huomiseksi vai nouseeko kuolleena. Jokaisen rahasto ja salkku
sulkeutuu. Raha-ihmiset katsovat sitä loukkaukseksi jos joku tahtoo
heiltä lainata. Niin, me saamme varmaankin huomenna tai ylihuomenna
vastaan koko joukon omia protesterattuja vekseleitä, joihin
konkurssipesien velkojat ovat kyntensä iskeneet". Ferdinand Harter
vaipui masentuneena nojatuoliinsa.
"Oi, te ette tiedä". hän änkytti kuumin huulin, "mitä minä kadotan jos
en voi huomenna maksaa 5,000 tukatia".
Andjaldy oli viattoman näköinen niinkuin hän ei todellakaan tietäisi
mitään siitä. Siinä hän seisoi nöyrässä asemassa, otsa kuumana,
esimiehensä edessä. Mutta itse luuli hän seisovansa esimiehensä edessä
pilkkanauru huulillaan ja lyövänsä Harter'ia olkapäälle, huutaen tuolle
kurjalle:
"No, kuinka on _toisen ehdon_ laita?"
"Oletko jo poikasi kanssa sopinut?"
"Ja mitä muuta tuossa tuoksuvassa kirjeessä seisoo?"