Sotamies, joka vangitsee rosvoja.
Ei kukaan kysellyt tuota tuntematonta tyttöä, hän sai kadota, sai
joutua vaikka perikatoon; tuo tunnettu vallas-nainen jäi
tappotanterelle suosittuna kaunottarena, jonka ympäri nuoret telkkarit
liehakoivat ja jota nuoret runoilijat ylistivät runoissaan. Ei
kilpa-ajoja eikä tanssipitoja voitu pitää keisarillisessa kylpypaikassa
hänen puvuistansa kertomatta. Eräs herkkäluontoinen kroniköri on
sittemmin kertonut, että hänellä viimeisissä iltahuveissa oli niin
kauniit helmet, jotta helmisimpsukan kyyneleistä ei voi kauneimpia
muodostua.
Aivan oikein herra uutisten-onkija! Ne olivat syntyneet tuon suuren
simpsukan kyyneleistä, joka ei voi elää jos se otetaan kuorestaan;
sinäkin, mun unkarilainen kansani, olet tuon simpsukan kaltainen, joka
kärsiessään synnyttää helmiä.
Jok'ainoa yksityinen helmi tuon ihanan naisen kaulassa oli syntynyt
miljonista kurjuuden kyyneleistä, lasten kyyneleistä, jotka turhaan
olivat leipää kerjänneet, vaan jotka eivät nyt voineet mitään leipää
saada, koska se nyt helmenä helskyi ihanan naisen kaulassa.
Loista sinä helminesi kaunis amatsom!
* * * * *
Ratsumestari Föhnwald majaili tähän aikaan ratsujoukkoineen jossakin
kaupungissa Unkarin alankomaassa.
Kurjuus oli korkeimmillaan. Sieltä täältä jo kerrottiin, että nälkäiset
ihmiset harjoittivat ryöväystä. He ottivat mistä saivat.
Eräänä päivänä sai Föhnwald käskyn asianomaiselta päälliköltä
lähteä rosvoja takaa ajamaan, sillä sotaoikeus oli julistettu siinä
komitatissa, mihin hän oli majoitettu; missä vaan ryöväreitä löysi,
metsässä tai kedolla, kylissä tai kaupungeissa, kaduilla tai
kellareissa, sai hän ne sitoa tai ampua, ottaa elävinä tai kuolleina.
Hän ei saanut säästää ketään niistä, olkootpa puetut nahka-nuttuun
tahi sametti-takkiin; jotka piiloittivat ryöväreitä tahi heitä
auttoivat, he olivat kohdeltavat samalla tavalla kuin itse rosvot;
älköön tehkö mitään eroitusta ylhäisten ja alhaisten, herrain ja
talonpoikien välillä; ei armoa kellenkään, olkoon kuka hyvänsä.
"Hauska seutu tämäkin!" ajatteli Föhnwald pistäen käskyn taskuunsa.
* * * * *
Herra Lemming oli tähän aikaan paljon matkoilla. Eipä vaan ilman
vaivatta ansaita satoja tuhansia guldenia, asia vaatii kuleksemista
siellä ja täällä. Voitto on jaettava moneen osaan, jokainen yksityinen
asioitsija osatkoon tullissa säästää mitä matka maksaa! Ja
sitten on vaari pidettävä, ett'ei sattumalta valituksia kuulu.
Tämä aika ei ole otollinen valituksille. Jos jonkun moukan päähän
pöllähtää valittaminen siitä, että hän on saanut huonoja ohria nisun
sijasta, niin hänen esimiehensä kyllä sopivalla tavalla osaavat
tukita hänen suunsa. Mitä sanomalehtiin tulee, ei hänen niissä
sovi valittaa, sillä toimittaja saisi maksaa semmoisen valituksen
6 kuukauden, jopa koko vuodenkin vankeudella. Että moista sanotaan
"yllyttämiseksi", sen jo tietävät sanomien kirjoittajat ja ovat
varoillansa sotaoikeuksien suhteen. Jos siellä täällä löytynee joku
mittamies, joka luulee häntä kiitettävän vaivasta, jos jonkun
talonpojan tähden, joka on pulaan joutunut, lähtee Osen'iin valituksia
tekemään, niin hän kyllä saavutetaan tiellä ja tehokkailla syillä hänen
mielensä muutetaan; jos hän on kuuro kauniille esityksille, annetaan
hänen eksyä siihen metsään, jota sanotaan virastoksi, kunnes hän
viimein tapaa oikean miehen, jolle voi ilmiantaa sydämensä vihan siitä
tavasta, millä kohdellaan kurjaa nälkäistä rahvasta. Tämä oikea mies,
joka kuuntelee hänen valituksiansa loppuun asti, on Ferdinand Harter.
Noita asioita ei tarvitse murehtia, hän on ne kyllä auttava. Jos löytyy
mies, joka on niinkin viisas, että kulettaa täyden valitus-säkkinsä
aina Wien'iin asti, hänpä vasta on onnen porteille joutunut! -- Siellä
kohotetaan olkapäitä, pannaan numero valituskirjaan ja lähetetään
se sitten asianomaisia mutkateitä -- Ferdinand Harter'ille, hänen
ankarasti tutkittavaksi. Ja nyt voi valittaja olla aivan huoleti, sillä
asia on nyt miehen käsissä, joka on hankkiva hänelle oikeutta.
Malttakoon nyt kauniisti mieltänsä.
Herra Lemming'illä on siis täysi työ kunnialla täyttäessään
luottamustoimensa.
Eräässä suuressa maaseutu-kaupungissa Unkarin alankomaassa jaettiin
tähän aikaan siemenjyviä; kylvöksi ne olivat myöhästyneet, mutta
valtio oli pitänyt huolta siitä, että jyviä hyvillä ehdoilla
jaettaisiin hätäyntyneille edeltäpäin ruoaksikin; nyt antavat
velkakirjan viidestä guldenista jyväpuolikosta, jonka saavat;
elonkorjuun jälkeen voivat he, korjattuansa kolme ja puoli kertaa
sen verran, helposti massaa velkansa.
Tässä kaupungissa asui yksi Lemming'in toimitusmiehistä, nimeltä
Hameter eli Hamster -- minun puolestani olkoon hänen nimensä mikä
hyvänsä.
Kun Lemming oli tullut ravintolaan kutsutti hän kohta luoksensa
toimitusmiehen ja tämä sanoi: "vaunut ovat jo täällä".
"Oletteko ostaneet vehniä? Mistä hinnasta?"
"Halvemmasta kuin käskyssä mainittiin. Puolesta kolmatta guldenista".
"Se on mahdotonta. Eihän ne voi olla vehnäin näköisiäkään".
"Tahdotteko katsella niitä?"
Toimitusmies kaasi jyviä pienestä pussista. Herra Lemming kummasteli.
"Niin totta kuin elän, kauniimpia vehniä ei voisi saada Lontoon
näyttelyssä nähdä".
Vehnät olivat kauniita ja suurijyväisiä.
"Mutta kuinka teidän oli mahdollinen saada näitä kahdella ja puolella
guldenilla. Huonoinkin hylkytavara maksaa neljä guldenia".
"Näissä on yksi vika".
"Mikä vika se on? Sitä en ymmärrä".
"Niissä on se vika, että ne kuusi tuntia ovat olleet merenpohjassa.
Kauppias ei muuten olisi niitä myynyt helpompaan kuin kuuteen
guldeniin, mutta hänen aluksensa sattui paaluun, siihen tuli reikä,
se upposi ja vehnät kastuivat, mutta kaikeksi onneksi ranta oli
likellä, vehnät saatiin maalle ja kuivattiin. Kauppiaan oli ne myyminen
mihin hintaan hyvänsä ja hän syleili minua kun lupasin ottaa kaikki
puolestakolmatta guldenista. Ei kukaan muu enää voi käyttää tätä
tavaraa, sillä ylihuomenna se varmaankin itää. Me voimme jakaa sitä jo
tänään. Tosin kyllä on pyhäpäivä, vaan saahan köyhiä auttaa pyhänäkin.
Jos jyvät kohta jauhetaan, saavat kyllä vähän liisterintapaisia
jauhoja, mutta kansa sitä syöpi eikä siitä kuole. Jos huomaavat
huomenna mikä vehniä vaivaa, raivostuvat, mutta tänään ilosta
varmaankin ryömivät ulos nahoistansa, kun saavat niitä nähdä.
Joka jyvä on lasin näköinen".
"Te olette taitava mies".
Herra Lemming kiitti asiamiestänsä, maksoi hänelle hänen saatavansa ja
käski hänen olla läsnä jyvien jakamisessa.
Vaunut seisoivat jo keskellä toria. Paikkakunnan virkamiehistö
oli saanut tiedon jaosta. Kun kansa tuli kirkosta, ilmoitettiin
rummuttamalla, että jyviä oli tullut ja että jokainen ilmoittakoon
paljonko tahtoo. Päivällisaikana olikin kaikki jaettu. Jokainen vei
kotiinsa mitä oli lainaksi saanut, toinen rattailla, toinen selässään.
Mutta taivas suojeli tuota kurjaa kansaa niistä taudeista, joita tuo
epäterveellinen ruoka olisi synnyttänyt. Sillä kun nuo raukat kotia
saapuivat, seisoi jokaisen ovella kolme neljä, mustilla pääkopsilla
varustettua sotamiestä, joita korkeat asianomaiset olivat sinne
lähettäneet veronryöstöä toimittamaan. Nyt ei kukaan voinut sanoa,
ett'ei hänellä ollut millä maksaa, kun juuri tuli kotia lainatuilla
jyvillä. Tuo hyvä kansa meni nyt verokomisariuksen luo, jota meidän jo
on onni tuntea hyvästä maineestansa -- herra Saiturin luo. Lukemiseen
harjaantuneimmat heistä näyttivät hänelle hallituksen lehdistä
maaherran säädöksen, joka kielsi veronryöstöä hätääntyneissä
paikkakunnissa. Se on luettavana vielä tänäänkin. Opettavainen
asiakirja tuon mainion hallituksen ajalta. Semmoinen ryöstö oli
nimenomaan kiellettävä!
"Mitä se minuun koskee", mörisi herra Saituri. "Minun esivaltani ei
ole maaherran-virasto Osen'issa, vaan raha-asiain ministeriö
Wien'issä".
"Mutta, hyvä herra, juuri tällä hetkellä hallitus on jakanut meille
jyvät, me olemme juuri allekirjoittaneet velkakirjan ja sitouneet
maksamaan ne takaisin; voiko hallitus siis samassa hetkessä meiltä
ottaa mitä on meille antanut?"
"Tietysti".
Älkäämme pitemmältä katselko tätä kohtausta, siinä kyllä, että se
on todenmukainen. Herra Saituri taas kokosi jaetut jyvät ja vei ne
samoilla vaunuilla, millä oli tuotukin, lähimpään kaupunkiin. Siellä
hän jätti ne sotaväen muonakomisariukselle, joka ei ollut kukaan muu
kuin herra Konyecz; hän oli nimittäin saanut sen viran palkinnoksi
monista palveluksistaan. Nämä kunnian miehet tekivät keskenänsä hyvän
kaupan. Ryöstö-jyvät ovat halpaa tavaraa ja sitä paitsi niissä on
pieni vika. Mutta ne ovat tarpeeksi hyviä sotamiehille.
* * * * *
Eräänä päivänä astui ratsumestari Föhnwald'in huoneesen
lippujunkkari näin sanoen:
"Herra ratsumestari, pyydän nöyrimmästi teitä sanomaan minulle mitä
tämä tässä kädessäni on".
Tuo esine oli todellakin nimetön. Kun sitä nosti, olisi sitä painosta
päättäen luullut juustoksi; kun sitä katseli, olisi väristä luullut
sitä turpeeksi tahi öljykakuksi; kun sitä sormella koetti, olisi voinut
vannoa että se oli halennaista katu-asfalttia; haistellessa se
muistutti ätikassa liotetusta sienestä; kun sitä taittoi, näytti se
olevan jotakin uudenlaista, miljonista silkkilangoista kiedottua
ainetta, mutta joka rohkeni purra tuohon esineeseen, hän sai tietää,
että se oli olevinaan -- leipää.
Semmoisella leivällä istutetaan isänmaan-rakkautta hänen majestetinsa
kaikkein uljaimpaan armeijaan.
Ratsumestari Föhnwald, joka alaupserinsa läsnä ollessa tahtoi osottaa
personallista rohkeutta ja samalla näyttää että hän oli valmis jakamaan
kaikki hankaluudet miestensä kanssa, puri tuohon nimettömään
esineesen, maisteli sitä ja nielasikin siitä kappaleen; sitten hän
sanoi:
"Lippu-junkkari, ota neljä miestä, ladatut karbinit mukana, ja tilatkaa
vaunut. Minä mielin vangita ne roistot, jotka ovat toimittaneet meille
tätä leipää, kutka ja kuinka monta lieneekään, ja viedä ne raudoissa
Osen'iin. Sen vannon kunniani kautta".
Kun Föhnwald teki tämän valan, ei hän vielä tietänyt, kutka
asianomaiset olivat. Jos sen olisi tietänyt, hän varmaan olisi vannonut
saman valan kahdesti.
Viiden minutin kuluttua seisoi lippujunkkari neljän miehen ja
vaunujen kanssa oven edustalla.
Ensimmäiseksi Föhnwald haki ratsujoukon leipuria. Suuri osa
muona-leivistä oli vielä makasinissa; niitä oli pantu päälletysten ja
alimmista vuosi jotakin lientä. Tukehduttava haju tuli vastaan kun
niitä lähestyi.
"Menkää piiskurin luo, sotaoikeus on määräävä rangaistuksenne".
"Minä tiedän sen, herra ratsumestari", vastasi leipuri, "leipä ei ole
onnistunut, sen myönnän itse; mutta enhän minä muuta voinut kuin
leipoa niistä jauhoista, jotka mylläri tänne lähetti".
"Teidän oli vika kun näitte että jauhot olivat huonoja, ettekä kohta
sitä ilmoittaneet. Te voitte puolustaa itseänne oikeuden edessä".
Leipuri jätettiin piiskurin haltuun ja kaikki menivät myllärin luo.
Paitsi leivottua _corpus delicti'a_ otti Föhnwald pussillisen jauhoja
mukaansa.
"Mitä suvaitsette, herra?" kysyi mylläri tavattomalta vieraalta.
"Minä suvaitsen vangita teidät, koska olette valinneet tämmöisiä
jauhoja sotamiehilleni".
"Minä en voi jauhattaa muita vehniä kuin mitä minulle annetaan. Teidän
muonakomisariuksenne on lähettänyt minulle huonoja itämäisillään olevia
vehniä. Jokainen jyvä on pilauntunutta tavaraa jostakin haaksirikkoon
joutuneesta laivasta".
"Saatatte olla oikeassa muonakomisariuksen suhteen; mutta minä
vangitsen teidät yhtäkaikki. Istukaa vaunuhun".
"Menen, herrani. Minua on jo soimattu aivan toisistakin asioista ja
olen saanut kärsiä paljoa kummallisemmistakin asioista; mutta kun
niihin väsytään, pääsen minä kohta vapaaksi jälleen".
Tähän asti Föhnwald'illa oli ollut tekemistä ainoastaan alhaisten
rikoksellisten kanssa. Nämät ovat pieniä kärpäsiä, jotka ovat
tarttuneet hämähäkkien verkkoihin; mutta nyt tulevat mehiläiset ja
ampiaiset, jotka lentävät ristin rastin lakien hämähäkki-verkkojen
läpi.
Oli jo ilta kun Föhnwald myllyltä saapui muonakomisariuksen asunnolle.
Kysyessään herra Konyecz'ia vastattiin että hän juuri oli mennyt ulos
illalliselle.
Föhnwald lähetti häntä hakemaan, käskien hänen tulemaan kotia.
Herra Konyecz tahtoi näyttää, mikä suuri herra hän jo oli, ja antoi
ratsumestarin odottaa. Hän ei voinut aavistaakaan, mikä raju-ilma oli
tulossa hänelle.
Puolen tunnin perästä hän viimeinkin tuli. Hän käveli viheltäen
iloista nuottia, lakki korvalla, hän oli juonut väkevää viiniä
ravintolassa.
"Te olette kauan antaneet odottaa itseänne", moitti ratsumestari.
Herra Konyecz vastasi ainoastaan ilkeällä hymyllä ja tahtoi mennä
erääsen huoneesen ratsumestarin kanssa.
"Sinne emme mene. Minä tahdon käydä makasinissa. Tehkää hyvin ja
avatkaa ovi".
Herra Konyecz säpsähti.
"Mitä sieltä tahdotte?"
"Tahdon nähdä vehnät, joista tämä leipä on leivottu".
Ja näin sanoen piti hän Konyecz'in nenän alla patruni-laukusta otettua
leipäpalasta.
Nähdessään sen muuttui herra Konyecz'in naama ainakin neljä kertaa,
milloin hän irvisteli, milloin vaaleni, viimein luuli hän pääsevänsä
pulasta aika hävyttömyydellä: "eikö tämä leipä ole hyvää? Mikä sitä
vaivaa? Se on vielä aivan uutta, siis äsken leivottua ja parasta
vehnää, kunniani kautta! Jos sotamiehet sodassa aina saisivat
semmoista leipää, ei olisi hätää! Todellakin, leipä on oivallista,
herra ratsumestari!"
Föhnwald liikutti leipäpalasta, joka oli hänen kädessään, ikäänkuin
hänen olisi tehnyt mieli heittää sillä kiittäjää vasten naamaa.
Konyecz siirtyikin hiukan taaksepäin, vaan Föhnwald tyytyi siihen,
että katkaisi kiitos-virren, sanoen: "Tämä leipä on liian huonoa
koirillekin. Tahdon nähdä vehnät, joista se on leivottu. Missä on
makasinin avain?"
Ainoastaan hävytön vastustaminen taisi nyt enään, jos mikään, pelastaa
herra Konyecz'in: "Sitä en ole velvollinen antamaan teille", hän
huusi nousten varpailleen; "jos teillä on jotakin minua vastaan, niin
valittakaa minusta muona-ylitarkastusvirastossa. Te ette ole
esimieheni ettekä tarkastajani. Teidän tulee komentaa sotamiehiänne,
vaan ei minua".
Ja Föhnwald komensikin sotamiehiänsä.
"Lyökää tuo ihminen kuoliaaksi ja ottakaa häneltä avaimet".
Käskyä toteltiin paikalla. Konyecz viinipäissään joutui raivoon ja
teki vastarintaa. Se tuotti hänelle sen edun, että häntä laahattiin ja
sidottiin.
Näin väkivallalla otetulla avaimella avasi Föhnwald makasinin oven.
Kauhistuen kääntyi hän takaisin. Hän toi kourallisen vehniä, joita oli
ottanut yhdestä säkistä, ja piti sitä komisariuksen silmien edessä.
"Millä lailla puolustatte te _tätä_?"
Hän sai vastaukseksi törkeän kirouksen.
"Menettelisitte viisaammin jos rukoilisitte ettekä kiroilisi; sillä
huomenna teidät hirtetään".
"Niin", huusi vangittu raivoissaan, "pienet varkaat hirtetään, sitä olen
kauan tietänyt, ja suurten annetaan mennä. Köyhää saatanaa kuin minua
te uskallatte vangita, vaan korkeammalle ette uskalla mennä. Vehnät
on minulle lähetetty, ylikomisarius on itse jättänyt ne minulle
semmoisina kuin hän ne sai veronryöstössä, mitä minä siihen voin,
että talonpoika-lurjukset ovat niitä kastelleet, tehdäksensä meille
tepposen."
"Olkaa huoleti aivan, minä kyllä pidän huolta siitä, että kaikki
rikoskumppaninne saavat teitä sidottuina seurata."
"Sepä on mainiota! Suvaitkaa vaan etsiä vähän korkeammalta. Tuolla
on herra Saituri, saa nähdä kuinka tulette hänen kanssansa toimeen.
Sitominen ei tule kysymykseen, vai kuinka?"
Konyecz arveli viisaaksi sysätä eteensä herra Saituria; tämän personaa
piti hän pyhänä; hänen sanansa painavat Wien'issä enemmän kuin sadan
ratsumestarin; onhan hän jo ennenkin heittänyt herra Föhnwaldin pois
satulasta? Kyllä kai hän nytkin toimeen tulee Föhnwald'in suhteen jos
tämä rupee telmimään hänen kanssansa.
Föhnwald ei vastannut enää, hän käski täyttämään vehnillä erään
pääkopsan ja jätti sen lippujunkkarille; makasinin hän sulki uudestaan,
pani siihen kolme sinettiä ja asetti ulkopuolelle vahdin.
"Missä herra Saituri nyt asuu?"
"Tietysti yksityisessä talossa kuin ainakin. Hän on rikastuttanut
sanakirjaamme uudella sanalla: 'pakko-vieraanvaraisuus'".
Tuo hyvä herra makasi jo pehmosella höyhen-vuoteellaan kuu Föhnwald
myöhään yöllä meni hänen luoksensa. Hän ei voinut ymmärtää mitä
Föhnwald häneltä tahtoi niin myöhään. Eikö hän voinut odottaa
huomiseksi?
Mutta herra Föhnwald vaati niin kiivaasti saadakseen häntä puhutella,
että herra Saiturin viimein täytyi mukaantua jättämään polsterit.
"No, mikä teitä riivaa, herra ratsumestari, eikö teidän ole tapana
nukkua tähän aikaan? Minä puolestani olen uninen".
"Minä olen pian parantava teidät unesta. Olen tullut teitä
vangitsemaan".
Herra Saituri kummasteli suuresti tätä puhetta ja pudisteli päätänsä.
"Tulette varmaankin hyvistä iltapidoista, herra ratsumestari, vai
kuinka?"
"Hyviksi en voi niitä kiittää", vastasi Föhnwald huolimattomasti,
"sillä illalliseksi en ole syönyt muuta kuin palasen tätä leipää, jota
on sotamiehilleni leivottu. Se on kuolettavaa myrkkyä; minä vangitsin
leipurin, hän neuvoi minut myllärin luo. Tässä laatikossa on jauhoja
näytteeksi, mylläri syytti muonakomisariusta, joka oli lähettänyt
jyvät hänelle, ja sai siis seurata myöskin; toisessa laatikossa on
vehniä, joita on muonamakasiniin lähetetty. Komisarius sanoi saaneensa
vehnät teiltä. Onko tämä tosi vai eikö?"
Herra Saituri suuttui silmittömästi.
"Mitä kaikki nämä tuhmuudet, joita te lörpöttelette, minua koskevat?
Minäpä siitä viisi välitän mitä teidän sotamiehenne syövät ja ovat
syömättä. Ja kuinka te uskallatte vaatia minulta tilintekoa, oli mistä
hyvänsä? Ken on antanut teille oikeutta siihen, kysyn minä?"
Herra Saituri seisoi uhkaavana Föhnwald'in edessä ja polki jalkaansa
laattiaan, jotta kaikui. Mutta Föhnwald otti tyynesti esiin käskyn
päälliköiltä.
"Tässä, herrani, on minulla kädessäni käsky, joka valtuuttaa minua,
ratsumestari Föhnwald'ia, vangitsemaan ja oikeuden käsiin jättämään
kaikki ryövärit, varkaat, piilottajat y.m., jotka saan kiinni
komitatissa, huolimatta personasta, onko herra vai talonpoika,
ryysyihinkö vai sametti-takkiin puettu, arollako vai linnassa asuva.
Missä hyvänsä minä senlaisen tapaan, pitää minun ampua hänet tai
vangita hänet; tämän käskyn nojalla otan haltuuni teidät ja teidän
rikoskumppaninne, jotka varastatte armolahjat kansan suusta, teette
myrkkyä siitä ja annatte sotilaille syötäväksi, teidät, jotka ryöstätte
hallitsijalta kansan rakkauden, ryöstätte la'ista pois oikeuden, jotka
taitatte miekan-kärjenkin ja varastatte sen. Olen lähetetty rosvojen
ajoon; teen nyt tehtäväni ja vangitsen. Olen sotamies ja tunkeun joka
paikkaan. Mahdollista on että minua moititaan erehdyksestä; mutta
kautta upseri-valani minä vannon, että olen saattava kaikki ne häpeään,
jotka ovat olleet osallisina tässä konnuudessa, ja tämän valan olen
pitävä".
Saituri vaaleni, hän huomasi jo, että tuo vastustaja tuli
vaaralliseksi. Hyökkäyksestä kääntyi hän nyt puolustukseen.
"Minä olen myöskin täällä viran puolesta ja teen velvollisuuteni".
"Se ei ole totta! Teidän ei ole lupa tehdä veronryöstöä hätääntyneillä
seuduilla. Tämän kautta olette rikkoneet korkeimman esivallan selvät
käskyt. Se oli julmuutta ja hirmuista itsevaltaisuutta; mutta nyt on
kysymys ryöväyksestä. Niitä jyviä, jotka jätitte muonakomisariukselle,
ette ole voineet verona saada, sillä ne tulevat jostakin uponneesta
laivasta. Te olette epäilemättä vaihtaneet vero-jyvät huonoon ja
pilauntuneesea tavaraan".
Herra Saituri huomasi, että häntä syytettiin asiasta, jossa oli viaton.
"Herrani, minä vannon, ett'ei niin ole laita".
"Kansa on muka siis keskenänsä sopinut kastelemaan niitä jyviä, joita
te heiltä verona ryöstätte, ja ainoastaan niitä, mitä te otatte? Ja te
olette jokaiselta veronalaiselta ryöstänyt tuon huonon tavaran? Mitä
sanotte siihen?"
Herra Saituri oli kauheassa pulassa. Ja kuitenkaan asian laita ei ollut
semmoinen kuin sanottiin; mutta kuinka hän voisi sanoa totuuden?
"No herrani, pukeutukaa pian, sillä minulla ei ole aikaa sanoihin
tuhlattavaksi. Yks' kaks' kolme! Jos ette vapaaehtoisesti tule, on
minulla väkeä tuolla ulkona; niillä on käsiraudat, hyvä ystävänne
Konyecz istuu vangittuna rattailla tuolla ulkona".
Herra Saituri rupesi veisaamaan rukous-virttä.
"Minä myönnän, että tässä on rikos tehty, enkä kiellä että minäkin
olen virheen tehnyt; mutta itse rikoksessa en ole ensinkään
osallisena; sen alkuna ja juurena ovat sangen korkean-arvoiset
henkilöt, kenties ylimyksiäkin".
"Kylläpä joudun heidänkin luo vielä; sotamiehelle ei ovia suljeta.
Menen suorinta tietä eteenpäin, kunnes löydän mieheni, olkoon mikä
ylimys hyvänsä, ai'on häntä häväistä, sanomalla hänelle vasten
silmiä: 'tämäkin on rosvo!' Te olette vähäpätöisempi, älkää kuluttako
aikaani".
"Herrani, muistakaa että olen perheen-isä".
"Oletteko te pannut muistiin, kuinka moni tänä vuonna on teille
sanonut: 'herrani, muistakaa, että olen perheen-isä!' Ettekö ole
sitä aina nauranut? Hyvä, minä olen oleva laupiaampi. En pane
teitä rautoihin, sallin teidän seurata meitä omissa vaunuissanne. Mutta
sanokaa minulle: kenenkä vuoro nyt on teidän perästä?"
Herra Saituri oli pehmennyt. "Sanon teille kaikki, ratsumestari,
niinkuin on. Näitä jyviä hallitus on antanut jakaa hätääntyneille. Jos
vehnät ovat viallisia, niin se, joka niitä jakaa, vastatkoon siitä.
Ja hänen nimensä on Lemming".
"Lemming? Luulen kuulleeni tämän nimen ennen. Missä voi päästä tämän
herran hupaiseen tuttavuuteen?"
"Hän on juuri nyt kaupungissa ja asuu kestikievarissa".
"Senkin minä vien".
"Hän on hyvin suosittu vallanpitäjien piirissä".
"Vien hänet kuitenkin, pukeutukaa pian, jätän sotamiehen ovenne
ulkopuolelle ja te antanette oven olla avoinna".
"Älkää peljätkö, en ai'o koettaa päästä pakoon entä ai'o leikata
kurkkuani poikki niin kauan kuin minun takanani on joku, joka on päätä
korkeampi minua; aion kuuliaisesti odottaa teidän päätöksiänne".
Herra Saiturin nöyryys oli kuitenkin vaan viisaasti aprikoittua
ilkeyttä. Hän usutti ratsumestaria Lemming'in päälle siinä hyvässä
tarkoituksessa, että julmistunut upseri jollakin raa'alla tavalla
kohtelisi tärkeiden asianomaisten lemmikkiä ja sillä tavoin itse
joutuisi pahempaan pulaan. Petokset jyvien jakamisessa ovat julkinen
salaisuus. Mutta maailma tietää myöskin ett'ei herra Lemming tässä
asiassa ole ainoa petturi, vaan että siihen on sekauntunut ylimyksiä ja
paljoa mahtavampia herroja; jos siis rohkea käsi tarttuu Lemming'in
kurkkuun, pistetään kohta esiin näkymättömiä käsiä, jotka aseettomaksi
tekevät oikeuden tuhman-rohkean palvelijan, jotka lyövät hänet maahan
ja lamauttavat häntä.
Näitä näkymättömiä käsiä ei voida ilmi saada, sillä ei ole mahdollista
saada todistajia niitä vastaan. Sentähden tuo kömpelö sotamies
varmaankin jää riippumaan siihen viidakkoon, johon ei kukaan käskenyt
häntä tunkeumaan.
Sentähden herra Saituri puhui Lemming'istä ilman verukkeita. Semmoinen
matkatoveri oli hänelle hyvin tarpeellinen.
Kello taisi olla noin kolme aamulla kun Föhnwald tuli kestikievariin,
missä herra Lemming oli tavattavana. Päivä koitti ja hevoset olivat jo
valjaissa pihalla, mikä merkitsi että tuo jalo herra oli
lähtemäisillään näin aikaisin. Föhnwald tuotti sinne Konyecz'in, joka
istui sidottuna rattailla, ja herra Saiturin, joka oli vangittuna
omissa vaunuissaan sekä sotamiesten vartioimana.
Maarahvas, jotka kohtasivat heitä tiellä ja toripäivänä tulivat
kaupunkiin, ei voinut kyllin kummastella tätä outoa kulkua. Kaikilla
oli paitsi sitä ollut onni tutustua noiden herrojen kanssa.
Föhnwald meni joutuisasti Lemming'in huoneesen; palvelija tahtoi häntä
ilmoittaa, mutta ratsumestari sanoi sen aivan tarpeettomaksi ja astui
suoraan huoneesen.
Herra Lemming oli jo puettuna ja joi par'aikaa teetä ratsumestarin
sisään astuessa.
Herra Lemming luuli vieraan eksyneen ja kysyi äreästi:
"Ketä suvaitsette hakea?"
"Herra Lemming'iä?"
"Minä se olen; istukaa".
"En istu. Meidän keskinäiset asiamme eivät ole sitä laatua. Olen
ratsumestari Föhnwald, tämän paikkakunnan ratsuväen päällikkö. Eilen
sotamieheni valittivat saaneensa leipää, jota ei käy syöminen. Minä
tutkin asiaa ja huomasin, että valitukseen oli syytä; tutkimukseni
johdosta vangitsin leipurin, myllärin ja muona-komisariuksen; äsken
otin myös vero-komisariuksen takavarikkoon. Kaikki ovat syylliset".
"Diable", mutisi herra Lemming juoden viimeisen teepisaran.
"Ne kaikki eivät voineet kieltää. Todistukset ovat minulla mukanani,
leipää, jauhoja, vehniä. Mitä viimemainituista on jäänyt, vartioidaan
ja makasini on sinetillä suljettu".
Herra Lemming rupesi lyömään löysää munaa rikki.
"Ja mitä ai'otte tehdä kaikilla noilla ihmisillä, jotka noin
näppärästi olette nipistäneet?"
"Kaikkia ei ole otettu vielä".
"Perhana! Onko niitä enempikin? Ja kun kaikki ovat ko'ossa?"
"Silloin vien ne Osen'in maaherravirastoon ja nostan semmoista melua
että puoli maailmaa on sen kuuleva".
"Ja, jos uskallan kysyä, mitenkä koko tämä historia, jota herra
ratsumestari hyväntahtoisesti on minulle kertonut, mitenkä se minua
koskee?"
"Viimeiseksi vangittu, verokomisarius, tunnusti minulle, että hän
veronryöstön kautta oli saanut nämä ihmis-ruoaksi kelpaamattomat
vehnät naapurikaupungista, jossa te, herra Lemming, olette niitä
jakaneet hätäapuna valtiolta. Te ostitte ne uponneesta laivasta, jonka
omistaja oli pakoitettu myömään polkuhintaan läpimärät jyvät".
Herra Lemming huomasi, että muna oli kova ja ett'ei sitä käynyt
syöminen. Itsekseen hän ajatteli: "ahaa! taas yksi, jonka suu on
tukittava", ja hän rupesi tuumimaan, paljonko tähän tukkimiseen
tarvittaisiin. Mutta hän ei huolinut nousta tuolilta; seisokoon
toinen, jos se häntä miellyttää.
"Tiedättehän, herra ratsumestari, että semmoisia tapaturmia voi
helposti tapahtua; se on hyvin ikävä asia, vaan itse en voi olla
läsnä joka paikassa".
"Vaan olittehan tässä paikassa läsnä".
"No, no, noo! Eihän nämä jyvät olleet määrätyt teidän sotamiehillenne,
komisarius menetteli tyhmästi ottaessaan niitä talonpojilta, heidän
olisi pitänyt käyttää niitä siemeniksi".
"Te luulette siis, herrani, ett'ei ratsumestari Föhnwald tiedä,
ett'ei kukaan tähän vuoden aikaan vehniä kylvä?"
Nyt herra Lemming nousi tuolilta ja astui Föhnwald'in luo hienon
maailmamiehen ankeriaisen tapaisella liukkaudella.
"Luulenpa, että ratsumestari Föhnwald on kelpo ja ritarillinen mies,
joka katsoo velvollisuudekseen pitää sotilaistansa huolta. Siinä
tapauksessa Lemming'kin tahtoo osoittaa ritarillisuutta. Jos teidän
sotamiehenne erehdyksen kautta ovat saaneet huonoa leipää, niin
kauppahuone Lemming ottaa sen herkuiksi muuttaakseen".
Omituisesti hymyten pisti hän kätensä rintataskuun ja otti siitä
useilla taskuilla varustetun suuren lompakon.
Nyt täytyy panna pari tuhatta menemään, se kuuluu asiaan ja
kirjoitetaan sitten vahinko-konttoon.
Ratsumestari Föhnwald punastui sormiin asti nähdessään tuon ihmisen
avaavan kukkaronsa.
Millä hävyttömällä varmuudella hän teki tuon tempun, niinkuin se, joka
tietää kuinka tavallista on tuommoiseen kysymykseen antaa sellainen
vastaus; hän teki sen niinkuin mies, joka tuntee väkeänsä ja tietää
kuinka se pauhaa, vaikka hetken perästä hymyilevät ja kumartavat, kun
ovat tyydytetyt.
"Antakaa tänne tuo lompakko!" jyrisi Föhnwald aivan raivoissaan.
Lemming aivan ällistyi.
"Peijakas", aatteli hän itsekseen, "tuo osaa ammattinsa perin pohjin,
hän vaatii kohta koko lompakon. Onneksi ei siinä ole enempää kuin
kaksitoista 100 guldenin seteliä; se mies ymmärtää käyttää hyvää
tilaisuutta, vaan ei auta? Hänestä täytyy päästä. Ottakoon siis
kaikki!"
"Pitäkää hyvänänne", sanoi hän, jättäen toiselle puoleksi avatun
lompakkonsa.
Föhnwald tempasi sen hänen kädestänsä. Lemming katseli häntä
suuttumuksella ja ylenkatseella; tuohan sieppaa rahat, missä niitä
saa, niinkuin ottaisi ne viholliselta tappotantereella.
"Herrani, ottakaa rahat ja antakaa minulle takaisin tyhjä lompakko".
Föhnwald teki juuri niinkuin toinen käski. Hän otti lompakosta kaikki
rahat, kaikki tyyni, etsien joka paikasta, mihin vaan roponen olisi
voinut jäädä; siihen ei jäänyt äyriäkään.
Vaan sitten ei hän juuri tehnyt niin kuin herra Lemming olisi
tahtonut, sillä hän kääri kaikki rahat kokoon, pienimmät ja suurimmat,
ja antoi ne Lemming'ille takaisin, mutta tyhjän lompakon hän pisti
omaan taskuunsa.
Nyt herra Lemming'in naama yhä enemmän rupesi muistuttamaan
hippokratillisesta kuolon-naamasta. Tämä ihminen, joka seisoo hänen
edessänsä, pyytää hänen päätänsä eikä hänen rahojansa.
"Herrani", sanoi Lemming äänellä, joka vapisi tuskasta, "minä tarvitsen
välttämättömästi tuota seteli-kirjaa, minä olen siihen kirjoittanut
asioitani koskevia muistutuksia".
Föhnwald pani kiinni takkinsa napit jonka rinta-taskuun hän oli
seteli-kirjan pistänyt.
"Olen kyllä vakuutettu, että niitä löytyy. Muistutuksia asioistanne!
Kaunis asia on kaupitella nälkäisten vaivaisten leipä-palasia, kauppa
aatelismiesten ja korkeiden virkamiesten kunnialla! Juuri noita
muistoonpanoja minä tarvitsen. Tahdon luettelon noista mainioista
kunnon miehistä, jotka ovat nähneet tämän teidän lompakkonne avautuvan
samoin kuin se äsken minulle avautui, jotta pyörtyen siihen menehtyivät
niinkuin metsästäjän peilin sokaisemat metsä-kirviset".
"Te erehdytte, herrani!"
"Teidän kalpeat kasvonne ja vapisevat kätenne sanovat, ett'en erehdy,
että olen löytänyt avaimen tuohon sala-lukkoon. Semmoisia salaisuuksia
ette uskaltaneet jättää kirjoituspöydän laatikkoon, ne piti aina olla
muassanne".
Lemming'in kasvoissa näkyi suuria hiki-helmiä.
"Niin herrani, minä tunnustan, että tuo tyhjä lompakko on minulle
paljoa arvokkaanpi kuin rahat, jotka siinä olivat; minun täytyy saada
se takaisin mistä hinnasta hyvänsä, herrani! Koko kreditini riippuu
siitä. Te ette ymmärrä sitä, kauppias yksin voi käsittää, mitä
merkitsee: koko kreditini. Määrätkää hinta, korkeita summia, minä en
kiellä. Ottakaa satatuhatta guldenia, en minä tule senkään kautta
kerjäläiseksi; annan ne. Annan teille kymmenen vekseliä kymmenestä
tuhannesta guldenista jokainen -- kaikkialla maailmassa ne rahana
vastaan-otetaan".
Föhnwald polki jalkaa vihoissaan.
"Kylliksi nyt! Älkää suututtako minua. Setelikirjaa en anna takaisin".
Lemming rupesi nyt rukoilemaan, juoksi Föhnwald'in luo, tarttui hänen
käteensä ja vinkui sangen surkeasti.
"Hyvä herra, rakas herra ratsumestari, olkaa ihminen, olkaa
kristitty. Älkää pyytäkö minua surmata. Te voitte minut tappaa, tai
tahdotteko että tapan itseni, Tiedättehän, että kunnia on kaikki
kaikessa asioitsijalle ja ett'ei hän voi elää ilman sitä. Antakaa
minulle nyt takaisin mitä ei kukaan voi minulle antaa jälestäpäin.
Vaimo parkani! Mitä hänestä tulee? Minä ammun otsaani. Täällä silmienne
edessä ammun läpi aivojeni. Herra ratsumestari, olkaa armollinen,
antakaa takaisin tyhjä lompakkoni ja ottakaa korvaukseksi kaikki mitä
minulla on!"
Ja tämän puheen kestäessä hän rupesi itkemään ja tahtoi heittäytyä
polvilleen Föhnwald'in eteen, suudellaksensa hänen käsiänsä, Föhnwald
sen esti.
"Ho, hoo, herrani, älkää näytelkö mitään Shylock-kohtauksia
minulle, niitä olen nähnyt etevimpienkin näyttelijäin esittelevän.
Valmistautukaa matkalle".
Vaan Lemming ei näyttänyt komediaa, se oli täyttä totta, hänen
epätoivonsa oli hirveä komediaksi.
Kun Föhnwald sysäsi pois hänen kätensä, hypähti hän seisoalleen,
silmänsä pyörivät punasina, veri nousi hänen päähänsä, tukka nousi
pystyyn hikisen otsan yläpuolella; hän puristi nyrkkiänsä ja ulvoi
sortuneella äänellä:
"Mutta minä en salli teidän ottaa minun setelikirjaani! Te syöksette
päälleni omassa huoneessani niinkuin rosvo! Minä puolustan itseäni
niinkuin ainakin rosvoja vastaan. Vastustan teitä väkivallalla!"
Hän katsahti piirongilla olevaan revolveriinsa. Föhnwald pani tyynesti
käsivarret ristiin rinnallensa, sanoen:
"Minä neuvon teitä olemaan tavoittamatta revolveria, muuten vien teidät
Osen'iin kädet selkään sidottuina kahden ratsumiehen välissä".
Lemmingin epätoivoisen päätöksen mursi tämä vakavuus, hän ei uskaltanut
enää tavoittaa revolveria. Hän silmäili partaveitsiänsä ja avonaista
ikkunaa; ehkäpä ajatteli nopeata leikkausta partaveitsellä tahi
hyppäystä alas kadulle, mutta hän hylkäsi nämä tuumat; hän aavisti
että: _qui habet tempus, habet vitam_, niin kauan kuin elää, voi elämää
jatkaa. Ja hän teki mitä välttämätöntä oli.
Hän sanoi olevansa valmis lähtemään mihin upseri käski. Oli toripäivät
kun Föhnwald ratsujoukkoineen saattoi niitä kolmia vaunuja, joissa nuo
kolme herraa istuivat vangittuina, katuja myöten. Se, joka istui
avonaisissa vaunuissa, oli sidottukin, jotta tämän juhlakulun tarkoitus
ei voinut olla kellekään salaisuutena. Olisi sopinut kuunnella kansan
riemuhuutoja, kun se tätä kulkua näki; se tunsi nuo kolme sangen hyvin
ja toivotti heille onnea matkalle!