Kilpailijat.
Nyt on jo monta aikaa siitä kuin olimme tuossa yksinäisessä talossa
suden solassa; ehkä se jo on unohtunut. Asuneeko siellä nytkin ne
samat onnelliset kuin ennenkin?
Tukehduttavan kuumana kesäpäivänä syntyi hirveä ukkosen ilma.
Sade virtasi alas miljonin sätein, muodostaen ikäänkuin kieliä
ilma-kanteleessa, jota salama soitti. Vuorisolaan syöksi keltaisia,
limaisia sadepuroja alas. Työmiehet olivat paenneet pelloilta ja
linnut kätkeyneet pesiinsä. Salama iski usein maahan, ja sitä seurasi
jyrisevät ukkosen pamaukset sekä vielä rankempi sade.
Tässä raju-ilmassa ratsastaa eräs nainen vuorisolaa ylöspäin.
Sade lyö vasten hänen kasvojansa, hevonen luikahtaa vaarallisen
liukkaalla savipolulla ja sen oli taisteleminen alassyöksevien
vuoripurojen kanssa. Ratsastajan kasvot hohtavat. Kun tie käy
ruohostojen yli, jouduttaa hän hevostansa; silloin tällöin nostaa hän
kättänsä salaman liekkiä vastaan, ikäänkuin sillä tavoin voisi suojella
itseänsä.
Jo näkyy tuo pieni talo. Kun on jälleen ruohikolle joutunut,
karauttaa hän hevosen täyteen laukkaan, huolimatta salamasta, joka
ajaa hevosta ja ratsastajaa takaa; ja kun oli päässyt pihalle hyppää
hän nopeasti satulasta ja rientää taloon.
Säikähtäneenä talon asukas juoksee häntä vastaan.
"Jumalan nimessä! Tuletko? -- sellaisella ilmalla?"
"Rakkauteni -- -- -- ei tiedä huonoista ilmoista", vastasi nainen ja
lensi lemmittynsä luo.
Hän on läpimärkänä; keveä kesäpuku on kiintynyt hänen jäseniinsä
niinkuin Venus-patsaasen; märät kiharat riippuvat epäjärjestyksessä
rinnoilla ja hartioilla. Kasvonsa ja silmänsä hohtavat.
"Etkö nähnyt nousevaa ukkosen ilmaa lähtiessäsi ulos?"
"Näin ainoastaan sinua".
"Oi kätesi ovat kylmät".
"Lämmitä niitä".
"Olet aivan läpimärkä".
"Peitä minua vaipallasi".
"Etkö pelkää ukkosta?"
"Paljon. Sulje minut syliisi".
He istuivat toinen toisensa viereen. Yksi vaippa peitti heidät,
suudelma kertoi heidän ajatuksensa.
Hän unohti itsensä innoissansa, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään
ympärillä olevaa. Kun salama loisti ikkunasta ja ukkonen jyrisi
pilvissä, hypähti hän pystyyn ja tahtoi paeta -- niin hän pelkäsi,
vaan sitten etsi hän taas suojaa lemmittynsä rinnalla. Mitä enemmän
ukkonen jyrisi ja salamat iskivät, sitä enemmän etsi hän peloissaan
taivaallista onnea.
Nyt vaatteet eivät enää riippuneet märkinä marmori-ruumiilla;
sisällinen tuli oli kuivattanut ne.
Ukkosen ilma eteni vähittäin; kaukainen jyrinä ei estänyt kuiskaamista
täällä likellä.
"Näetkö kuinka hartaasti vaimo voi rakastaa? Tiedät kuinka pelkään
ukkosta, ja kuitenkin lähdin tänne, saadakseni olla sinun luonasi.
Tiedät minun tämmöisellä ilmalla enimmin pelkäävän taivaan rankaisevaa
vihaa ja kuitenkin rakkaudessani teen syntiä ukkosen pauhatessa.
Uskotko nyt, että mielettömästi sinua rakastan?"
Tuo nuori mies kallisti päätänsä käden nojaan ja sanoi alakuloisena:
"Outo ajatus juolahti päähäni tällä hetkellä. Minusta on kuin olisit
tullut luokseni tämmöisellä rajuilmalla, tämmöisessä myrskyssä --
sentähden ett'en tule sinua enää jälleen näkemään".
Nainen katseli häntä kummastellen ja heitti taaksepäin kiharat
rinnaltansa.
"Kuinka voit semmoista ajatella?"
"Jokainen suudelma sanoo minulle: tämä oli jäähyväis-suudelma.
Sentähden se oli lämpimämpi, makeampi kuin koskaan ennen".
"Unessa-kävijä!"
"Juuri niin, se olenkin. Eikö unessa-kävijällä ole tuota tuskallista
lahjaa, että näkee tulevaisuuteen? Sinä tulet luokseni tänä päivänä,
minulle jäähyväiset sanomaan".
"Mikä aisti sen sinulle sanoo? Oletko jotakin nähnyt taikka kuullut?"
"Sekä kuullut, että nähnyt; aavistan mitä silmä ei näe eikä korva
kuule. Olen sinua kadottamaisillani".
"Kiittämätön!"
"Tosi kyllä. Jospa olet suonut minulle onnellisia hetkiä, niin olen ne
elämälläni maksanut, Jos sinut kadotan, ei minulla enää ole mitään enkä
ole mitään. Vaan sinä olet silloinkin oleva onnellinen. Kohtalomme on
erilainen".
"Tihamér! -- tunnusta mikä sinua huolettaa".
"Sinä! Kasvosi, silmäsi, kädenpuserrus, huokaus, joka rinnastasi
tunkee, kyynelet silmissäsi puhuvat tyydyttämättömästä toiveesta,
huulet, jotka vaikenevat minun huulillani -- nämä kaikki sanovat
minulle, että joku meidän välillämme seisoo. Minua syleillessäsi
syleilet toista, kun katselet minun silmiini, näet hänen silmänsä;
minua suudellessasi oikeastaan suutelet toista. Joku seisoo meidän
välillämme, jonka tappaisin -- jos tuntisin häntä".
"Sinä olet narri", sanoi rouva luoden silmänsä maahan.
"Älä sano niin. Tiedät minun näkevän sinun sydämeesi. Olisinko
vuosikausia tutkistellut kaikki sinun sielusi ajatukset, jokaista
lainehdusta mielessäsi, sinua tuntematta kuitenkin?"
"Onko tämä palkinto tänne tulostani?" sanoi nainen hellästi moittimalla
äänellä.
"Oi Leona, ei ollut hyvin tehty, että tulit tänne tänään. Ainoastaan
tänään sinun ei olisi pitänyt tulla. Rakkaudessasi oli jotakin
kostontapaista".
"Minä en sinua ymmärrä!"
"Oi sinä ymmärrät minua varsin hyvin. Minä vapisen sinun tähtesi,
Leona. Niin uskollista koiraa kuin minä olen, et enää löydä
tässä maailmassa. Minä olen pannut koko elämäni alttiiksi saadakseni
olla suloisen synnin orja; sinäkin olit tämän synnin orjana ja olit
onnellinen siinä. Ole uskollinen! Jos petät siveyttäsi, voit tehdä
parannusta; mutta jos petät syntiäsi, ken sitä parantaa?"
"Sinä lausut arvoituksia, joita en ymmärrä".
"Ole niitä sitten ymmärtämättä. Sano että olen väärässä, polje minua
jalkoihisi, pilkkaa minua jos olet oikeassa; se on tekevä minulle
hyvää. Sano minua narriksi; vaan älä unohda, että olen sinun narrisi!"
"Armas, rakas narrini!"
Myöhästynyt ukkosen lyönti pakoitti pelkäävää naista uudestaan etsimään
suojaa. Yksi vaippa peitti heidät. Yksi suudelma kertoi heidän
ajatuksensa -- vaan jäähyväisistä ja eroamisesta hän ei enää puhunut.
* * * * *
Elemér'in käytyä Malvinan luona mainitsi seuraavana päivänä herra
Lemming ohitse mennen, että Elemér todellakin oli lähtenyt Wien'iin ja
antanut Bélteky ystävälle toimeksi järjestää hänen asioitansa. Bélteky
olikin tullut ja kertonut yhtä ja toista. Lemming oli pyytänyt
Elemér'in illallisille, mutta saanut kieltävän vastauksen. Hän tahtoi
lähteä samana yönä. Hän pakenee Pesth'iä.
Miksi hän pakenee? Ketä?
Tavallisella ajalla tuli Ilonka rouva Lemming'in luo antamaan
englantilaista tuntia. Rouva Lemming näytti sitä suuresti
kummastelevan.
"Luulin, ett'ette enää antaisi minulle tunteja".
"Miksi luulitte niin?"
"Äitinne, jota tapasin yhdistyksessä, sanoi Béltekyn pyytävän teitä
vaimokseen seuraavana päivänä s.o. eilen. Minä puolestani katsoin
varsin luonnolliseksi, että niin etevän herran morsian ei enää antaisi
opetustuntia, ja kun ette tullut eilen otaksuin, että asia oli
selvillä. Te ja Bélteky olette vaihtaneet sormuksia?"
"Sitä emme tehneet, armollinen rouva".
"Mutta äitinne sanoi asian olevan päätetyn".
Ilonkan kasvot punoittivat. Kuinka voisi nuori tyttö sanoa: "kosijaa ei
tullut, hän antoi minun istua siinä ja jätti minut!" Sen sijaan
hän vastasi mitä mahdollisesti olisikin tapahtunut.
"Annoin hänelle rukkaset".
"Hm, todellakin?"
Malvina puri huuleensa ja katseli tyttöä kauan ja terävästi. Hän ei
löytänyt mitä etsi.
"Armas Ilonka. Suo minun sanoa sananen kaikessa ystävyydessä.
Bélteky oli tänään mieheni luona ja jutteli, miesten tavan mukaan,
kaikenlaista. Minä olen päässyt selville siitä minkätähden liitostanne
ei tullut mitään. Älkää pahaksi panko mitä sanon. Te sanotte: 'Minä
olen antanut kosijalleni rukkaset', mutta minä tiedän, että kosijalla
ei ollut rohkeutta tehdä päättävää askelta. Älkää siitä punastuko,
armaani; teidän sijassanne olisi jokainen itsetunnolla varustettu tyttö
sanonut samoin kuin te: 'Olen antanut hänelle matkapassin'. Tämä
etu meillä, heikolla sukupuolella on. Muuten Bélteky on sangen hyvä
ihminen, joka rakastaa teitä paljon ja ainoastaan pelkää avioliittoa
sentähden, että hän itse on vasta-alkaja ja te köyhä tyttö. Hän pelkää
ett'ei hän voi elää rouvansa kanssa säätynsä mukaisesti".
"Minä uskon sitä, rouvani, enkä sitä ollenkaan pahaksu. Hän on
oikeassa".
"Kuulkaa minua loppuun asti. Minä olen keskustellut Lemming'in kanssa
ja hän suostui esitykseeni. Hänellä on nyt paljon sellaisia asioita,
jotka voivat antaa asian-ajajalle työtä tarpeeksi. Hän ottaa Béltekyn
asiamiehekseen ja antaa hänelle hyvän palkan. Hän tarjosi 2,000
guldenia vuodessa".
Ilonkan mieleen muistui, että Lemming kerran oli tarjonnut hänellekin
yhtä paljon.
"Mitä teihin tulee, rakas lapseni, niin luottakaa ehdottomasti minuun.
Minä toimitan kapiot. Minä rakastan teitä kuin omaa tytärtäni ja me
olemme rikkaat. Lemming on voittanut puolen miljonaa tänä vuonna.
Teidän kapioita varten olen määrännyt 10,000 guldenia. Oletteko
tyytyväinen?"
Ilonka suuteli Malvinan kättä.
"Armollinen rouva, teidän jalomielisyytenne ansaitsee mitä suurinta
kunnioitusta. Minua ilahuttaa Béltekyn onni ja minä toivon hänelle
sydämestäni kaikkea hyvää -- mutta hänen vaimoksensa en tule koskaan".
"Vai niin?" sanoi Malvina kylmästi ja kovasti, ja siinä sanassa oli
paljon vihaa ja intohimoa. "No aloittakaamme siis tuntia".
Englantilainen tunti kävi hiljaista kulkuansa, Malvinan puolesta niin
huonosti kuin mahdollista. Hän näytti unhottaneen kaikki; Ilonkan
täytyi ehtimiseen häntä oikaista. Selvästi nähtiin, että Malviman
ajatukset olivat toisaalla.
Kerran kun Ilonka ei voinut kääntää yksinkertaisinta lausetta, kääntyi
Malvina yht'äkkiä häneen päin ja sanoi:
"Tiedättekö, että Elemér Harter on tullut kotia?"
Tämä oli viekas hyökkäys. Ase sattui viattoman tytön rintaan. Tällä
kertaa hänen ei onnistunut väistää. Posket kävivät verettömiksi, hän
tuli kuolon kalpeaksi, hämmästynyt katse osoitti, että isku oli osannut
sydämeen.
"En tiedä mitään", hän änkytti -- tietämättä mitä sanoikaan -- kalpeat
kasvonsa osoittivat, että päätä pyörrytti.
Malvinassa oli kyllin julmuutta tahtoakseen nauttia tästä sielun
kuolemantuskasta. Niinkuin romalaisia Messalinoja huvitti häntäkin
uhrinsa tuskan näkeminen ja hän kiihoitti sitä tiputtamalla myrkkyä
haavaan. -- Nyt hän vuorostaan tutki opettajansa taitoa Englannin
kielessä. Hän jatkoi lukemista.
Silloin tällöin pisti hän väliin sanasen tuosta toisesta asiasta.
"Hän on palannut, hän ei olekkaan kuollut. Hänestä on tullut kaunis
pulska mies. Mutta ylpeäksi ja kylmäksi on hän tullut. Hän ei tahdo
ketään nähdä entisistä tuttavistaan. Samana päivänä kuin hän tuli,
läksi hän jälleen pois; hän ei tahdo jäädä tähän maahankaan".
Malvina jakeli hänelle näitä tietoja pisaroittain ja iloitsi siitä,
että opettaja teki virheitä ehtimiseen. Hänen täytyi turvautua
sanakirjaan tavallisimmissa sanoissa, hän etsi R kirjainta G:n
edeltä ja kirjoitti toisia kirjaimia kuin oli aikonut, koettaessaan
salata sisällistä kuumettansa. Malvina ei suonut hänelle hetkeäkään
tointumiseen.
Kun englantilainen tunti oli päättynyt, sanoi hän Ilonkalle:
"Miten teidän on, ystäväni?"
"Ei vaivaa mitään".
"Minä näen sen kasvoistanne. Sallikaa minun koettaa suontanne, minä
osaan sitä".
Hän tarttui Ilonkan ranteesen.
"Oi, se sykkii vähintäin sata kertaa minutissa".
"Niin se aina sykkii".
"Ainako? Onko se teidän tavallinen tilanne?"
"Niinpä luulen, sillä tähän asti olen aina ollut terve".
"Siinä tapauksessa, ystäväni, teidän kohta pitää mennä naimisiin.
Tytöt, jotka ovat yhdeksänneltätoista, olkoot varoillansa kun suoni
sykkii nopeammin kuin sata kertaa minutissa".
Ilonka oli niin harmissaan, että tuskin taisi pysyä tyynenä.
"Armollinen rouva, jättäkää minut rauhaan tuosta naimisjutusta, minä
pyydän; koskeehan se asia ainoastaan minua".
"Sitä ette tiedä, armaani. Kun tyttö menee naimisiin, koskee se
tavallisesti ainoastaan yhtä henkilöä, mutta usein kahta ja kolmea,
monasti ehkä neljääkin".
"Sitä en käsitä".
"Ehkä vast'edes sitä tarkemmin selitän; vaikka minun olisi mieleen,
jos ette sitä vaatisi. Minä puolestani tiedän, mitä sanon".
Ilonka vaikeni hetkeksi ja katsoi, kulmat rypistyneinä, korkeuteen
niinkuin sieltä olisi odottanut vaikeata selitystä. Turhaan -- se ei
ollut löydettävissä. Että jonkun tytön naimiseen meneminen voi koskea
kolmatta henkilöä -- ehkä neljättäkin, sitä ei hän ymmärtänyt.
"Jos armollinen rouva, käskette, niin aloitamme miekkailu-tuntia".
"Tänään teidän kätenne ei ole varma".
"Miksi sitä luulette?"
"Minä näin, että kätenne vapisi kirjoittaessanne".
"Ei suinkaan, se ei vapise".
"Koettakaa kerta ja kirjoittakaa Elemér".
Ilonka säpsähti, mutta tarttui kynään. Miksi ei? Ja hän kirjoitti
kirjoitusvihkon syrjään hänen nimensä hienosti ja komeilla
pyöräyksillä. Jokainen viiva kierteli paperilla kuin hieno
siemenjauho-lanka.
"Hyvä, menkäämme sitten saliin!"
Malvina sulki ovet kuin ainakin, ett'ei kukaan häiritsisi heidän
harjoituksiaan. Pitkään aikaan eivät he enää olleet miekkailleet
lyhkäisissä vaatteissa ja asussa, vaan pitivät ainoastaan
hameensa neuloilla ylös polven yli ja panivat kasvoillensa
teräsnaamiot.
Ilonka etsi teräsnaamiotansa.
"Missä on kasvojen peite?"
"Ei missään! Tänään taistelemme ilman vale-naamoja", sanoi Malvina
ojentaen hänelle floretin.
Ilonka päästi hämmästyksissään huudon:
"Mitä tämä tietää?"
Floretti oli nuppua vailla; se oli päinvastoin aivan teräväksi
hiottu.
"Tänään toinen meistä tappaa toisen", sanoi Malvina. Rintansa
aaltoili rajattomasta intohimosta ja uhkaavin katsein astui hän
miekkailu-asemassa tytön eteen. "Tänään toinen meistä kuolee".
Ilonka pudisti lempeästi päätänsä. "En ymmärrä mitä tämä leikki
tarkoittaa".
"Vai ettekö ymmärrä, neitini?" sanoi Malvina murhaavalla silmäyksellä,
ja hänen hampaansa kalisivat ikäänkuin suonenvedossa. "No, teidän
pitää oppia sitä ymmärtämään. -- Sinä rakastat miestä, jota ei saa
rakastaa -- jota minä rakastan".
Ilonka aivan ällistyi näistä sanoista. Hänen hermonsa kävivät kuin
halvautuneiksi neitsyellisen häveliäisyyden kauhistuksesta. Pahasti
punastuen kääntyi hän pois tuosta julman-ihanasta olennosta, joka
hänen edessänsä seisoi, ja hän laski kätensä rinnalleen ikäänkuin olisi
siten tahtonut suojella sydäntänsä sanoilta, jotka eivät kuitenkaan
siinä koskaan mitään kaikua herättäisi.
"Armollinen rouva!" sanoi hän pidätetyllä äänellä, "tämmöistä ei teidän
pitäisi olla sallittu lausua, nainut kun olette, eikä ole minun nuoren
tytön sovelias sitä kuunnella".
"En tarvitse sinun opetuksiasi! Tulen perkeleeksi jos tahdon; ja jos
sinä tahdot olla enkeli, niin saat minussa vielä pahemman vihollisen.
Mutta tosi on -- sinä olet nainen niinkuin minä, sinä olet mieletön
kuin minä. Ei toinen meistä ole toista parempi. Kaksi mieletöntä on
toinen toistansa tavannut -- siinä kaikki. Sinä et voi luopua tästä
miehestä enkä minäkään -- siinä kaikki. Sinä olet valmis uhraamaan
kaikki hänen tähtensä -- minä samoin -- perheen -- tulevaisuuden --
mukavuuden, hyvän maineen -- kaikki. -- Hyvä, taistelkaamme hänestä!
Kahdelle mielettömälle, kuin olemme, tämä pieni maailma on liian
ahdas".
Ilonkan tuli häntä sääli kuullessaan hänen ihanaa puhettansa. Hänen
oli tätä vaimoa sääli, niinkuin sairasta, joka väänteleikse tuskissaan.
Hän pani kätensä ristiin ja katseli vastustajaansa niinkuin Jumalan
enkeli, joka tahtoo pelastaa kirottua syntistä.
"Armollinen rouva, te kärsitte paljon. Jumala varjelkoon teitä tästä
intohimosta. Taivas teitä parantakoon. Teidän tuskanne mahtaa olla
kauhea. Minä olen puhumatta siitä mitä olette minulle sanoneet ja
unohdan sen. Antakaa minun mennä täältä kohta".
"Vai te vielä säälittelettekin ja pilkkaatte minua! Katsokaamme ensin
kummanko enemmin tulee sääliä toista. Minä voisin takaa sinut tappaa
jos tahtoisin; minä voisin murhata hyvän maineesi; voisin saattaa
sinut häpeään kunniattomana jalkavaimona; voisin laasta sinut pois
maailmasta, jossa tahdot elää -- vaan ei päähäni pistä semmoiseen
ryhtyminen. Silmä vasten silmää, jalka vasten jalkaa, rauta vasten
rautaa, siten tahdon sinut tappaa. Ota tämä ase! Koska rohkenet häntä
rakastaa, niin rohkene myös taistella hänen edestänsä".
Ilonka suuttui.
"Armollinen rouva, ette enää ole silmissäni mieletön, vaan naurettava
hupakko. Minä en tappele teidän kanssanne miehestä, niinkuin nuoret
ylioppilaat lemmityistään".
Näin sanoen heitti hän floretin Malvinan jalkojen eteen.
Malvina polki jalkaa vihoissaan.
"Nostakaa floretti heti".
"En koskaan, rouvani".
"Ottakaa se, taikka minä pistän teidät armotta kuoliaaksi".
"Se on vallassanne".
"Vai niin -- sinä et pelkää sentähden, ett'et sitä usko? Mutta ole
varma siitä, että jos tahdot täältä mennä, niin minä floretilla
merkitsen sinun enkeli-naamaasi, jotta olet sitä muistava koko
elinaikanasi".
"Ennemmin pidän minä semmoista muistoa kasvoissani kuin povessani
kätkettynä luvatonta tunnetta".
Tämä oli kuin öljyä tulelle. Raivoissaan Malvina juoksi tyttöä vastaan
ja nosti floretin hänen päätänsä kohti.
Ilonka seisoi tyynenä hänen edessänsä, kädet ristissä. Tämä tyyni
katsanto teki vihollisen aseettomaksi.
Malvinalla ei ollut asetta, eikä sanaa, millä olisi voinut hyökätä
noita puhtaita neitsyellisiä kasvoja vastaan. Hän jäi seisomaan ja
vapisemaan intohimosta. Hän oli hengästynyt ja kasvonsa hohtivat
punasina.
"Antakaa minun kohta mennä, rouvani, minulla ei ole mitään oikeutta
teitä loukata eikä parantaa. Minun puolestani voitte mennä minne
vaan tahdotte. Ette koskaan ole tapaava minua tiellänne. Minä lupaan
teille, ett'en koskaan ajattele sitä miestä, jota te voitte ajatella.
Minä lupaan unessakin olla näkemättä sitä, josta te uneksitte. Antakaa
minun mennä täältä niin kauas, ett'ette koskaan saa kuulla minusta
puhuttavan. Minä jätän tämän maan, etsin itselleni uuden kodin ja
muutan nimeni. Olen kieltävä olevani unkaritar".
"Oh naurettavaa viattomuutta", pilkkasi toinen. "Teidän on niin kiire
jättää tämä maa, tämä kaupunki sentähden, että tiedätte _hänen_
jättäneen maan ja kaupungin. Tahdot siis rientää hänen jälkeensä vai
kuinka? Tahdot etsiä häntä siellä, missä ei kukaan sinua tunne? --
Kunniaton!"
Ilonkaa värisyttivät nämä sanat.
"Teidän armonne, tämän sanan jälkeen emme enää voi toinen toisellemme
puhua; päästäkää minut".
Mutta Malvina asettui oven eteen ja sulki häneltä tien.
"Oh, sinä olet turhaan juokseva hänen jälkeensä -- turhaan häntä
houkutteleva! Sinä et petä häntä, vaan hän on sinua pettävä. Älä
luulekaan, että otetaan ketään vaimoksi hänen kauniin naamansa tähden.
Hän on huvitteleva kanssasi, ylenkatsova ja naurava sinua".
Ilonka kävi kärsimättömäksi.
"Älkää asettuko tielleni, rouvani, se on liikaa, aivan liikaa
törkeyttä!" -- -- --
Hän meni nopeasti ovelle päin, sysäsi paljaalla kädellään Malvinan
floretin pois edestään, tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet
pois tieltä kuin lapsen. Vaikka hänen käsivartensa olisivat olleet
teräksestä, olisi hän tällä hetkellä voinut ne musertaa. Avain oli
nyt hänen vallassaan ja hän aukasi oven. Malvina tarttui turhassa
raivossaan olkapäästä Ilonkan vaatteisin.
"Repikää ne rikki, jos mielenne tekee".
Vaan tämä ei ollut Malvinan aikomus.
Hän unhotti hulluudessaan kaikki naiselliset, kaikki inhimilliset
tunteet.
"Vai niin? Hänen tähtensä et huoli mitä sinusta tulee? Sinä upotat
itsesi perikatoon hänen tähtensä ja joudut ihmisten naurun alaiseksi?
Sinä tahdot häntä rakastaa kunniasi uhalla? Sinä tahdot olla hänelle
mitä äitisi oli hänen isällensä!" -- -- --
-- -- -- Kuullessaan nämä sanat Ilonka lukitsi oven uudestaan, tarttui
nopeasti poisheitettyyn florettiin ja huusi vastustajalleen:
"_Nyt minä sinut tapan_!"
Mielissään vastasi Malvina:
"Vai olenko viimeinkin sinut pakoittanut?"
"Taistelkaamme siis!"
Vanhassa maailmassa on kuitenkin sangen outoa, että kaksi naista on
kahdentaistelussa miehen tähden. Vaan tapahtukoon se kerran täälläkin.
Floretit kohtasivat toisiansa.
Sokeassa vimmassaan syöksi Malvina tyttöä vastaan, ajattelematta
itsensä suojelemista. Noiden herjaussanojen johdosta, jotka olivat
saattaneet hänen florettiin tarttumaan, oli hän lujasti päättänyt,
julmistuneena arkkienkelinä, jolle on heitetty lokaa silmihin, lävistää
tuon jumalattoman sydämen, joka kantoi semmoisia myrkyllisiä ajatuksia.
"Nyt minä teidät tapan!"
Mutta kun hän seisoi teräs kädessä, tointui hän jälleen. Hän mietti.
Miesten parissa sitä katsotaan päällikö-kykyä osoittavaksi, kun sydän
tyyntyy taistelun hetkenä ja aivot voivat ajatella, silmä valvoa ja
käsi toimia, heittäytymättä kuuman veren orjaksi; kun johtaja ei
pelästy, pikaistu, katso taaksensa tai raivoa, vaan jää tyyneksi ja
hallitsee tapaukset.
Ilontalla oli tämä kyky. Taistelun kuumuudessa hän voitti itsensä. Hän
mietti: Jos pistän tämän vaimon kuoliaaksi, tulee asia julkiseksi.
Minut haastetaan oikeuteen. Tutkinnon kestäessä täytyy minun ilmoittaa
syy, miksi olemme taistelleet. Pitääkö minun vastata miehen tahi
äitini tähden? Pitääkö minun häväistä itseäni tai panna äitini kunnia
alttiiksi. Ja kuinka voisin sielussani kantaa tietoa vuodatetusta
verestä. Jos pääsisinkin oikeudesta vapaaksi, kuinka voisin päästä
tuomarista omassatunnossani? En tahdo tappaa tätä vaimoa, vaan saatan
hänet aseettomaksi. Kerjätköön silloin armoa jalkojeni juuressa,
minulta, jota hän on niin syvästi loukannut, vaikk'en ole koskaan
hänelle mitään pahaa tehnyt. Suudelkoon hän tomua kengistäni, sitä
tomua, joka oli kamalan loukkauksen todistajana. Sitten häntä
ylenkatson ja jätän hänet paholaisten valtaan hänen omassa rinnassansa.
Tämän ajan kuluessa Ilonka ainakin kymmenen kertaa olisi voinut kaataa
kilpailijansa, vaan hän ei sitä tehnyt, koetti ainoastaan lyödä aseen
hänen kädestänsä. Mutta Malvina piti florettia vakaasti; ja, aavistaen
vastustajansa tarkoitusta, teki hän ainoastaan semmoisia pistoksia,
jotka saattoivat mahdottomaksi aseen lyömistä hänen kädestänsä.
Kerran, kun Ilonka aikoi lyödä floretin hänen kädestänsä, irroitti
Malvina aseensa ja pisti floretin syvään Ilonkan rintaan olkapään
kohdalle.
Kun Malvina veti aseensa pois, purskahti lämmin veri haavasta hänen
kasvoillensa. Hän päästi huudon, floretti putosi hänen kädestänsä ja
hän kaatui haavoitetun jalkojen eteen.
Ilonka seisoi tyynenä ja silmäili ylenkatseella tuota hengetöntä
olentoa, jonka kasvot olivat keltaiset kuin vaha; silmät puoleksi
ummella, rinta liikkumaton, suu auki, ikäänkuin kuolettava pisto olisi
kohdannut häntä. Veri, jota hän itse oli vuodattanut, pani hänet
tainnoksiin.
Ilonka riensi pesopöydän luo, jossa aina oli taulaa ja arnicaa, jos
onnettomuus tapahtuisi miekkailu-tunnilla. Hän pisti taulakappaleen
arnicaan ja pani sen haavaansa.
Hänen kasvonsa vaan olivat hiukan vaaleammat, mutta käyntinsä ei ollut
ensinkään epävakaa. Muistipa vielä taittaa molempien florettien
kärjetkin ja pistää ne taskuunsa.
Sitten avasi hän oven palvelijain huoneesen ja huusi kamari-neitsyttä:
"Tulkaa sisään! Hänen armonsa taittoi floretin miekkailu-tunnilla;
sattumalta hän silloin minua haavoitti ja on pelästyksestä mennyt
tainnoksiin. Auttakaa häntä pian!"
Mutta kamari-neitsyllä olikin parempi sydän kuin hänen emännällänsä.
Nähdessään verta Ilonkan vaatteilla huusi hän vapisevalla äänellä:
"Jesus Maria! Mitä minä hänestä huolin, kyllä hän tointuu; mutta neiti
on haavoitettu. Minä juoksen vaunuja hakemaan".
Ilonka ei voinut häntä estää. Kamari-neitsyt palasi tuoden ajurin,
juuri kun Ilonka tuli portaita alas, ja hän istui vaunuihin Ilonkan
viereen. Hänen rouvansa saa maata tainnuksissa kunnes tointuu
itsestänsä. Hän saattoi Ilonkaa kotiin asti. -- Kaikkihan häntä niin
sydämellisesti rakastivat.
Kotona Ilonka kertoi äidillensä kaikki. Hän ei voinut enää salata
mitään.
Tyttärensä sairasvuoteen ääressä kirosi rouva Bilágoschi koko
maailmaa, koko ihmiskuntaa. Hän moitti itseänsä moittimistaan -- jopa
taivastakin, joka ei sallinut kostaa tätä rikosta.
Isä mielipuoli, äiti sairas, veli vielä lapsi ja kuuromykkä! Ei
maailmassa ketään, joka puolustaisi tuota taitettua liljaa! Vaan
tuo taitettu lilja ei kuihtunut kuitenkaan. Raitis nuori veri pääsi
voitolle; haava parantui, luonto on mainio lääkäri.
Jo kahden viikon perästä Ilonka nousi vuoteeltaan. Kuume oli poistunut.
-- Hän oli nyt vielä entistä kauniimpi. Kasvot olivat vaaleammat,
mutta naisellisemmat, hänen ryhtinsä ei ollut enää niin ylpeä, mutta
tyyni, hiljainen. Jos häneltä kysyttiin: "kivistääkö haavaa vielä?"
hän vastasi "En tunne mitään kipua". Ja hän puhui totta, sillä sitä
tuntiessaan hän samalla tunsi salaista onnea siitä, että oli maksanut
pois suuren velan -- toisen edestä.
"Lähdetään pian pois täältä, tyttäreni!" lohdutti äiti. "Me jätämme
tämän kaupungin ja tämän maan; emme enää tahdo asua saman taivaan alla
näiden ihmisten kanssa. Me hautaamme itsemme vieraitten pariin, missä
ei kukaan meitä tunne, emmekä ota täältä mukaan mitään, ei edes tomua
kenkiemme alta".
Ja niin he tekivätkin.
Tell ja Böschke jätettiin jälelle. Tuo uskollinen tyttö, joka kantoi
kapineet höyrylaivalle, seisoi rannalla ja katsoi heidän jälkeensä
niin kauan kuin vähänkin näkyi höyrylaivan savua; sitten kääntyi hän
pois, sanoen:
"Ja nyt menen minäkin hakemaan -- Nazareneja".