Nuori mies kosioretkellä.
Frans Bélteky sai amerikalaisen kirjeen, hän ilmoitti Elemér Harter'in
kuoleman; hän vastaan-otti sen toimen, josta tässä kirjeessä puhuttiin,
ynnä hiuskiharan ja mullan tappelutantereelta. Hän pisti kirjeen
kirjoituspöytäänsä, hukutti mullan ja hiuskiharan johonkin, vaan
"tuolle miss'ille te tiedätte", ei hän antanut mitään.
Frans Bélteky oli asian-ajajana Pesth'issä ja sangen viisas veitikka,
hyvä elatusnero. Hän ymmärsi hoitaa asioitansa ihmeellisellä tavalla.
Ferdinand Harterkin oppi tuntemaan hänen hyvät avunsa, sillä
asianajajana hän säälimättä jatkoi junkkeri Elemér'in oikeudenkäyntiä
äidinperinnön saamisesta. Ferdinand Harter sai käyttää kaikkea
virkamies-mahtiansa saadaksensa vähän pitennys-aikaa.
Kun sanoma Potomak'in voitosta oli tullut Europaan, rupesi Bélteky
erityisellä innolla tähän oikeudenkäyntiin.
Jos joku olisi Ferdinand Harter'ille antanut sen arvoituksen
selitettäväksi, missä yhteydessä Potomakin-tappelu oli hänen
oikeudenkäyntinsä kanssa -- ei hän koskaan olisi voinut sitä selittää.
Mutta toinenkin eriskummaisuus oli huomattava nuoressa lakimiehessä
tuon maailmalle tärkeän tapauksen perästä. Hän rupesi käymään
Bilágoschien luona, vaikk'ei hän ennen ollut huolinut heidän
olemisestaan.
En tahdo panetella ketään, ei mistään hinnasta, ja ilmoitan sentähden
epäilykseni epävarmana luulona vaan. Arvelen nimittäin, että Frans
Bélteky tahtoo neiti Ilonkaa puolisokseen.
Neiti Ilonka on kaunis tyttö, ymmärtäväinen tyttö, ja siveä neito;
mutta hän on kuitenkin vaan köyhä tyttö, joka opetustunnilla ansaitsee
perheensä jokapäiväisen leivän. Jos kunnian-arvoisa, hyvästi toimeen
tuleva ja paljon käytetty asian-ajaja ottaa hänet puolisoksensa, niin
se epäilemättä hänen puoleltansa on sangen jalomielistä.
Tietysti ei kukaan maailmassa, paitsi Frans Béltekyä, tiedä, että
Elemér Harter on määrännyt Ilonkan perilliseksensä.
Ei kukaan myöskään tiedä, että testamentin-tekijällä oli niin kiiru
kuolla. Ainoastaan Bélteky on saanut sanoman siitä.
Ei neiti Ilonkakaan tästä mitään tiedä. Vasta silloin hän on saava
tuon hauskan uutisen, kun Frans Bélteky on hänen rakas puolisonsa.
Ilonkalle määrätty perintö korkoineen tekee noin satatuhatta guldenia.
Luulenpa, että tällaiset tuumat pyörivät Frans Béltekyn päässä, kun hän
rupesi suosittelemaan neiti Ilonkaa.
Tuon oivan nuoren miehen ei enää tarvinnut valittaa sydämen
kouristuksia; ne olivat tykkönään hävinneet. Tanssipitojen
toimeenpanijana Louisenbad'issa Osen'issa hän oli vieläkin.
Neiti Ilonka oli sangen mielellään hänen seurassansa. Vaan
pintapuoliset nuorukaiset käsittävät tavallisesti väärin noita
ystävällisiä silmiä.
Tytöt usein mielellänsä seurustelevat senlaisten kanssa, jotka eivät
heidän sydäntänsä koske ja juttelevat heidän kanssansa niinkauan kuin
ne ovat läsnä; mutta he eivät kysy, mihinkä ne menevät ja mistä
tulevat. -- Vaan tuon "oikean" kanssa he eivät niin menettele! Hänen
kanssansa eivät he juttele, eikä hymyile. Hän vastaan-otetaan
jotensakin äreällä naamalla ja on velvollinen selittämään, millä tavoin
hän on loukannut _erästä henkilöä_. Voi häntä, jos ei hän siihen
kykene! Lumoava fsinze repii hänet silloin kappaleiksi, saadaksensa
sovittaa nämä kappaleet jälleen yhteen.
Ilonka vastaan-otti siis tätä nuorta miestä sangen iloisesti. Ehkä hän
sydämessänsä kiitti häntä siitä, ettei tuo entinen kavaljeri unohtanut
häntä tykkönään kodin köyhyyden tähden. Yksi ihminen löytyy siis vielä,
joka kunnioittaen tervehtii köyhtyneen perheen tytärtä, kun kohtaa
häntä kadulla, ja joka vieläkin niinkuin entisinä onnellisina aikoina
lähettää perheelle kutsumuskortteja tanssipitoihin. Niin, tuntien
Ilonkan hurjaa rakkautta kirjoihin, hän lähettää hänelle Viktor Hugo'n
ja Charles Dickens'in uusimmat teokset alkukielillä.
"Oiva nuori mies", tuo Frans Bélteky. Tämmöinen oli arvattavasti
Ilonkan mielipide hänestä.
Äiti oli kokenut rouva; häntä aavisti, että näillä käynneillä oli
totisempi tarkoitus, oli aivan totista ja kunniallista laatua, siitä ei
epäilemistäkään. Frans Béltekyn maine oli hyvä ja hänen luonnettansa
sanottiin vakavaksi. Kun tuli, aina hän suuteli äiti-rouvan kättä
ja kyseli kuinka "herra setä" jaksoi. Semmoisesta siististä
nuorukaisesta ei suinkaan voitu luulla, että aikoi varkain viedä sedän
ja tätin tytärtä ikkunan kautta pois. No se ei kävisikään laatuun
Ilonkan suhteen. Eikä mies itse ole senlaatuinen. Frans Bélteky ei ole
niitä miehiä, jotka alkavat asioitansa viettelemällä tyttöjä; hän ei
herätä kielletyitä himoja, ei varasta sydämiä eikä murhaa viattomia;
tulen sytyttäminen, ryöväys ja murha ovat kaikki rikos-asioita, sen
hän varsin hyvin tietää; sentähden hän kauniisti pysyy porvarillisen
oikeudenkäyttö-järjestyksen uralla -- hän hieroo kauppaa omistajan
kanssa, joka tietysti on äiti.
Sivistyneissä maissa tiedämme olevan tapana pyytää tyttären kättä
äidiltä -- tämä on "sopiva". Siitä asiasta ei tietysti ole kirjoitettua
lakia, mutta se on tullut säännölliseksi tavaksi.
Eräänä päivänä rouva Bilágoschi kummastutti Ilonkaa sillä uutisella,
että Bélteky täydellä todella oli ilmoittanut hänelle hankkeitansa.
Hänellä on todellinen tarkoitus käynneillänsä. Hän käy kosimassa.
Ilonka helposti torjui ensimmäisen rynnäkön. Hän osoitti mielipuolena
olevaa isäänsä sanoen: "Kun isäni kerran minut naittaa, silloin menen
naimiseen".
Rouva Bilágoschi ymmärsi vastuuksen ja sanoi huo'aten: "Sinä olet
oikeassa, mitä isästä tulisi, jos sinäkin meidät jättäisit. Sinä
yksin pidät hänen henkeänsä vireillä".
Näin tuli välirauha. Vaan pitkä ei se ollut.
Jo seuraavana päivänä, Béltekyn uudistetun käynnin jälkeen, ilmoitti
äiti säteillen ilosta, tyttärelleen hauskan uutisen:
"Mikä jalo mies hän on! Hän on minulle ilmoittanut, että jos sinä tulet
hänen vaimoksensa, me kaikki tulisimme asumaan teillä. Onneton
isäsi olisi silloin läheisyydessäsi, hellä huolenpito ja mukavuus hänet
parantaisivat -- emme olisi toisistamme eroitetut".
Nyt tarvittiin jo voimakkaimpia vastustus-aineita.
"Äitini, minä en rakasta tätä miestä".
"Rakastatko toista?"
"En ketäkään, äitini!"
"Ehkä et itse tiedä. Sinulla on nyt se aika käsissä, jolloin tytön
sielu ei enää pysy ainoastaan vanhempien luona. Jumala on niin
tahtonut, ja niin on. Eikö maailmassa ole ketään, josta sinun täytyy
sanoa: 'häntä rakastan toisin kuin isääni'?"
"Ei ketään".
Tuo lyhyt sana soi niin surullisesti kuin kaiku hautaholvista.
"Ei ketään", toisti Ilonka. "Missä hän olisi? Sen jälkeen kun minä jätin
lapsuuden päivät, on koko tuttu maailma ollut minulle vieras. Siinä
uudessa maailmassa, jossa nyt elän, ei kukaan minua huomaa enkä minä
ketäkään".
Rouva Bilágoschin olisi pitänyt kysyä, eikö löytynyt ketään, jota hän
_vihasi_; silloin olisi saanut tietää asian oikean laidan.
"Mutta, Bélteky on niin oiva nuori mies, on arvossa pidetty ja
varakas".
"Sitä vähemmän syytä on antaa hänelle tyhjän sydämen, joka tekisi hänet
onnettomaksi koko elin-ajaksi".
"Oi, rakas tyttäreni, niin on moni sanonut ennen sinua ja kuitenkin
herännyt onnellisena ihmisenä. Kahdesta morsiamesta toinen aina menee
itkien alttarin luo. Vaan en minä tahdo sinua pakoittaa, vaikka se
olisi meille onneksi meidän turvattomassa tilassa. Yhtä pyydän -- älä
poista häntä ehdottomasti. Ota tästäkin puolen häntä vastaan. Ehkä
sinussa herää mieltymys häneen. Tämä minua ilahuttaisi. Sinä olet
vielä nuori; voit vielä odottaa. Anna hänen jatkaa käyntejänsä. Minä
pidän paljon hänestä".
"En minä sitä vastusta. Näen häntä mielelläni".
Tämän toisen rynnäkön jälkeen alkoi täydellinen piiritys. Tästä
päivästä alkain Ilonka oli piiritetty. Frans Bélteky aikoi nälkään
kiduttaa linnoituksen. Kaikenlaisia lahjoamisia koetettiin; pieniä
lahjoja, joilla naista miellytetään, hienoa kohteliaisuutta joka
tilaisuudessa, lemmen-runojakin muotisanomalehdissä. Bélteky kirjoitti
lemmen-runoja "Ilonkalle" -- "noille sinisille silmille" -- "oi, jos
tietäisit". -- Ja hän tilasi Ilonkalle sanomalehdet, joissa runot
olivat julkaistut.
(-- Tunnen kahta lajia lemmen-runoja. Toinen on mehiläisen kaltainen;
sen surinaa minä rakastan, minä tiedän, että se on täynnä hunajaa, jota
se vie kuningattarelle -- olkoon, sitä en vastusta; toinen on hyttysen
tapainen, se surisee kaukana ja rukoilee surkeasti saadaksensa pistää
jotakuta. Jos se edes pistäisi kohta eikä surisisi korvan ympärillä.
-- Frans Béltekyn runoja Ilonka luki hyttysten luokkaan).
Näin kului joku aika linnoituksen antautumatta. Silloin käytettiin
vieraitten valtojen välitystä.
Kuu Ilonka eräänä aamuna tuli Lemming'ille, otti rouva häntä vastaan
sanoen: "tänään ette saa lukea Englannin kieltä minun kanssani; tänään
aion minä opettaa teille, mitä ette vielä osaa. Miekkailutunti jääpi
myöskin sillensä tänään, mutta kuitenkin aiomme taistella. Istukaa
viereeni!"
Ilonka istui sohvaan Malvinan viereen, odottaen, mitä tulossa oli.
"Tapasin eilen teidän oiva äitinne nais-yhdistyksessä".
Bilágoschit olivat nimittäin hätä-ajoista alkaen jäseniä tässä
yhdistyksessä. Sen kautta karkoitettiin ainakin hetkeksi ajatukset
omasta onnettomuudesta, ojentaessa auttavaa kättä toisille
onnettomille.
"Äitini on kertonut sen".
"Mutta hän ei sanonut, että me puhuimme teistä".
"Ei".
"Teidän äitinne valitti olevansa huolissaan teidän tähtenne. Niin,
niin, älkää katsoko minuun noin suurin sinisin silmin. Te olette huono
tytär. Ette tahdo mennä naimiseen".
"En ole sanonut, ett'en tahdo mennä naimiseen".
"Mutta te ette tahdo mennä sille, jolle hän soisi teidän menevän".
"En tahdo ketäkään".
"Ja kuitenkin Bélteky käy teillä jok'ainoana päivänä".
"Hän ei ole puhunut minulle mitään, jonka johdosta olisin voinut sanoa:
'tässä käteni'".
"Tiedän sen, armaani, sillä te voitte katsella miestä, jota tahdotte
pitää kaukana teistä, semmoisin silmin, että hänen sielunsa jääksi
jäätyy. Tuo Bélteky parka on monta kertaa valittanut äidillenne niistä
kylmistä katseista, joita jakelette hänelle, kun hän tahtoisi puhua
totisesti teille, jotta hän ei tiedä, kuinka hänen on aloittaminen.
Toisella kertaa taas, kun olette hyvällä tuulella, teette te pilkkaa
ja käännätte kaikki leikiksi niin, ett'ei hän tiedä kuinka siitä loppu
saadaan. Sopiiko kiduttaa miestä, joka meitä lempii?"
"Ei sovi, ja sentähden olenkin aivan oikeassa, kun en tahdo kiduttaa
rehellistä miestä hänen kuolemaansa asti".
"Oi, armaani, ei ole ensinkään niin, kuin te lapsellisuudessanne
arvelette. 'En mene naimiseen, ennen kuolen', sanoo tyttö, mutta vasta
rouvaksi tultuaan hän tietää, mitä tuo uusi maailma hänelle tarjoo".
"Joko taivaan tai helvetin".
"Vaimo itse hankkii toisen tai toisen niistä. Uskokaa minua,
ystäväiseni, sillä minä olen molempia koettanut. Ensimmäisessä
aviossani en tahtonut näyttää miehelleni, että häntä rakastin. Olin
häntä kohtaan kylmä ja saatoin itse hänen rakkautensa sammumaan. Olin
kylläksi ymmärtämätöin tekemään elämän helvetiksi sekä itselleni että
miehelleni. Nyt olen aivan onnellinen. Minun iloisempi mielialani
onnistuttaa itseäni ja toista henkilöä. Mies älköön koskaan saako
tietää, että hänen vaimonsa sydän on kylmä, vaikka niin olisikin
laita".
"Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi tyttö kummastellen,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt viittauksia.
"Tulla vaimoksi!"
Rouva Lemming'in silmät säkenöivät kun hän sen sanoi ja hän jatkoi:
"Ihminen voi sekä hallita itseänsä, että niitä, jotka häntä ympäröivät.
Onnellisen avioliiton salaisuus ei ole siinä, että hartaasti
rakastamme, vaan siinä, että olemme hartaasti rakastetut. Jos joku
ilmoittaisi minulle sen miehen, jota te jumaloitte, niin minä neuvoisin
teitä olemaan häntä ottamatta, sillä se olisi onnettomuus; mutta jos
minulle mainitaan henkilö, joka jumaloitsee teitä, niin neuvoni on:
ottakaa se, sillä se olisi suuri onni".
"Minä kiitän hyvästä neuvostanne, armollinen rouva; mutta minä ai'on
odottaa kunnes onnettomuus ja onni sattuvat yhteen".
"Siksikö että löydätte miehen, jota te rakastatte ja joka rakastaa
teitä? Semmoisen odotuksen kautta on jo moni kaunis lapsi yhtä siloinen
kuin te tullut vanhaksi ryppyiseksi tytöksi".
"Ja noille vanhoille tytöille nauretaan, eikö niin; mutta heidän
kohtaloansa ei surkutella".
"Juuri niin. Mutta te, armaani, ette voi tuntea kauheata erämaata
noiden onnettomien rinnassa".
Ilonka nousi ylpeästi Malvinan vierestä.
"Armollinen rouva, minä tunnen sitä, sillä minä kannan tätä erämaata
jo sydämessäni. Erämaata, josta ei voi mitään kukkasta poimia eikä
löydä varjoa, missä levätä voi; keskeltä tätä erämaata istun yksinäni
enkä koskaan näe taivaan rantaa. Olen jo vanha tyttö; tunnen rypyt
kasvoissani vaikk'en näe niitä peilissäni; ja kun ei tämä sisällinen
tila katkeroita mieltäni, niin vielä vähemmän ulkonaiset seikat sitä
katkeroittavat".
Rouva Lemming luki tytön sydämestä niinkuin avatusta kirjasta. -- Hän
päästi hänet kotiin.
Kotona oli Ilonka taas sangen iloisella tuulella, ja kun pääsemätön
kosija tuli, ei hän vastaanottanut sitä tavallista kylmemmin. -- Me
tiedämme, että tämä kylmyys ei masentanut herra Béltekyä. Jos ei Elemér
Harter'in testamentti olisi joutunut hänen käsiinsä, eivät Ilonkan
ihanat silmät ensinkään olis häntä huolestuttaneet.
Kun nuori tyttö yöllä oli yksinänsä unettomalla vuoteellansa, pääsi
hänen sydämensä tuska ilmi. Kun hän ei voinut rakastaa, täytyi hänen
vihata tuota nuorukaista, jota niin usein näki unissansa, jota hän
valveellansa niin usein oli paennut, joka aina oli hänen luonansa, jota
ei hän koskaan voinut unhottaa ja jolle hän ei koskaan voinut anteeksi
antaa. Hän ei ollut hänen edessään imarrellut, vaan törkeästi häntä
loukannut rohkeutensa kautta. Hän oli loukannut häntä silloin kun olisi
pitänyt kunnioittaa hänen köyhyyttänsä, ellei hänen neitsyellisyyttänsä
-- hänen poskiansa ei hän koskaan ollut suudelmalla saastuttanut ja
hänen käsiänsä olisi hänen pitänyt kyyneleillänsä pyhittää.
Mutta entäs jos tuon kurjan pojan rohkeus oli viattomampi kuin toisen
jalomielisyys? Hän rakasti tuota poikaa, hän oli mieletön.
Mutta hän tulikin rangaistuksi siitä, niinkuin ei mikään mies ennen
häntä. Tyttö oli häntä lyönyt, voittanut erään rouvan läsnä-ollessa.
Hän taisi varsin hyvin sanoa, että se oli hänen kuolemakseen; sillä
se oli hänen kuolemansa. Hän oli sen ansainnut. Jos vaan sanoma nyt
tulisi hänen kuolemastansa! Jos Ilonkalle sanottaisiin, että Elemér oli
haudattu, silloin Ilonka voisi surra sydämensä syvyydestä -- silloin
voisi Ilonka päästää hänet huoneesensa -- antaa kuolleen sielun levätä
hänen neitsyellisellä vuoteellansa -- hänen, jota hän nyt vihaa, vihaa
niin, että sydäntä särkee.
Kun hän on kuollut, tulee hän hyväksi ja sävyisäksi eikä lentele
ympäri. Päivällä ei häntä tarvitse pelätä ja illalla hän jää kotiin;
hän tottelee lemmittynsä sanoja: "ole hyvä, ole semmoinen kuin minä
soisin, viaton, lempeä ja jalo; älä lemmi ketään paitsi minua! Silloin
tulemme vanhoiksi yhdessä ja kuolemme samassa hetkessä ja silloin sinä
vasta saat oikein kuolla. Vaan siksi saat vielä kauan elää tässä minun
sydämessäni -- -- ".
Vähän aikaa piirittäjät työskentelivät niin, ett'ei voitu mitään
huomata valmistuksista. Tehtiin ruuti-suoni linnoituksen alle,
valloittaakseen hämmästyneen linnaväen ruudin räjähtäessä.
Rouva Lemming ei ollut moneen päivään puhunut siitä asiasta Ilonkalle.
Kerran opetustunnin jälkeen sanoi hän äkkiä:
"Oletteko kuulleet, että Elemér on kuollut?"
"Siitä en ole mitään kuullut".
"Hän on kaatunut Potomak'in taistelussa".
Ilonka nauroi ääneensä tätä kuullessaan.
"Kuinka on hän Potomak'iin tullut ja kuinka on hän voinut
amerikalaisessa sodassa kaatua?"
"Hän oli vapaaehtoinen ja, niin kuin kuuluu, sangen hyvä sotilas".
"Hyvin mahdollista", sanoi Ilonka totisesti. "Siinä tapauksessa se
oli jalo kuolema".
Malvina ei antanut miekkailutunnin mennä hukkaan. Hän tahtoi tietää,
eikö tytön käsi nyt vavissut; eikö hän joutuisi hämilleen ja tekisi
vikoja taistellessa. Mutta hän oli yhtä tyyni. Malvina ei päässyt asian
perille. Viimein hän itse keskeytti miekkailun.
"En voi miekkailla tänään. Sanoma tuon nuoren miehen kuolemasta on
tehnyt minut hermottomaksi. On saattanut minut hämmennyksiin. Eikö
teitäkin?"
"Ei!"
"Kuinka se on mahdollista?"
"Minä en usko hänen kuolleen".
"No, malttakaa! Tuossa on sanomalehti, jossa laveasti kerrotaan, missä
ja koska hän kaatui ja kuka häntä hoiti. Joku, joka oli läsnä hänen
viimeiseen hengenvetoonsa asti, on allekirjoittanut kirjeen. Lukekaa
itse!"
Ilonka luki kirjoituksen ja sanoi sitten:
"Minä tiedän, että tämä herra kerran ennen oli meren pohjassa, että
hänen reqviem'insä jo oli veisattu ja että hän kuitenkin tuli päivän
valoon jälleen. Kyllä hän palajaa tälläkin kertaa".
Rouva Lemming heitti suuttuneena pois sanomalehden. Häntä harmitti,
ett'ei hän voinut masentaa tämän lapsen lujuutta.
"No, näpykkäni, muistakaa nyt, että jo yhden miehen kuolema
omaatuntoanne painaa -- älkää nyt unohtako sitä".
Ilonka riensi kotia.
Hän ei tahtonut ajatellakaan, mitä oli kuullut ennen kuin oli kotia
päässyt. Vasta kun oli omassa pienessä kamarissaan, joka oli puutarhan
puolella ja jossa hänen oli tapana lukea, siellä kun ei kukaan häntä
nähnyt eikä kuullut, aikoi hän, pää pöytään kallistuneena, ottaa esiin
tuon ajatuksen ja antaa sen täyttää koko sielunsa. -- Kotia tullessaan
ei hän nähnyt äitiänsä -- hän oli nais-yhdistyksessä. Jos nyt tahtoi
itkeä, voi hän sitä tehdä sydämensä syvyydestä. -- Riisuttuansa hatun
ja vaipan laskeutui hän polvilleen, painoi pään käsiinsä pienen
pöydän edessä ja rupesi miettimään alusta loppuun, mitä oli lukenut.
Ajateltuansa sitä kauan aikaa, hän hypähti ja nauroi itsellensä.
"Se ei ole totta! Sydämeni ei tiedä siitä mitään! Hänkö olisi ollut
niin kauan kuollut eikä sydämeni olisi siitä mitään tietänyt!"
Hänen sydämensä ei vielä uskonut sitä todeksi.
-- Olisihan Bélteky voinut näyttää kirjeen, joka oli kirjoitettu
Elemér'in omalla verellä ja jonka mukaan sanomalehtikirjoitus oli
tehty; mutta sitä Bélteky ei voi tehdä, sillä silloin saisi Ilonka
tietää testamentti-jutusta ennen aikoja ja Béltekyn rehelliset
aikomukset näyttäisivät sangen epäiltäviltä -- saisipa kenties sen
johdosta rukkasetkin. Ilonka ei saa tietää, että hän jo on rikas. --
Ruutisuonen räjähyttäminen ei siis mitään vaikuttanut.
Ilonka nauroi kaikkia ihmisiä, jotka hänelle kertoivat, että Elemér oli
kaatunut sodassa.
Viimein ei jäänyt muuta neuvoksi kuin julkinen hätyyttäminen.
Eräänä iltapäivänä rouva Bilágoschi sanoi tyttärelleen, ett'ei tuo
epävarma tila voinut kauemmin kestää. Bélteky on itse ilmoittava
hänelle rakkautensa ja huomenna ennen puolta päivää juhlallisesti
pyytävä häntä vaimokseen.
"Mutta minä en häntä rakasta".
"Miksi et?"
"Sentähden ett'ei hänessä ole mitään totuutta, ei hänen sanoissaan
eikä käytöksessään. Hän yhä pettää itseänsä. -- Hän mieltyy johonkin
ja valittaa, että on siihen mieltynyt. Hän on olevinansa suuri
isänmaan-ystävä ja pelästyy kun isänmaallisuus koetukselle pannaan;
hän on ankara ja uljas innoissaan, mutta kohdatessaan ankaruutensa
yllyttäjää, kiertää hän sitä pitkät matkat. Noin ikävän 'oiva' ihminen
hän on".
"Tyttäreni, kysyn sinulta vielä kerran, rakastatko toista?"
"En ketään!"
"Siinä sanoit oikein: 'ei ketään', sillä jos edes minua rakastaisit,
et panisi perheesi onnea alttiiksi joutavan oikun tähden".
Ilonkan sydämeen nämä sanat koskivat kipeästi, -- että hänen oikkunsa
pilasi perheen onnea, -- ett'ei hän rakastanut isää eikä äitiä.
"Äiti", huusi hän hohtavin silmin, joista tällä hetkellä puuttui
kyyneleitäkin, "älkäämme enää puhuko siitä tänään. Minä tiedän ja
vakuutan, ett'ei tuo ihminen ole pyytävä minua vaimokseen huomenna.
Olen varma siitä, että kun se aika lähestyy, jolloin hänen pitäisi
tulla, sinä saat häneltä kirjeen, jossa hän valittaa saaneensa
sydämenkouristuksen, sillä hän katuu aina päätöksiänsä ja on niin
tekevä nytkin aviolupauksen suhteen. Hän ei tule huomenna. Jos hän sen
tekee, pitäin sanansa, niin silloin päättäköön Jumala, onko mikään
lapsi rakastanut vanhempiansa enemmän kuin minä teitä. Anna minun nyt
mennä huoneeseni ja jätä minut rauhaan huomiseksi, että saan itkeä".
Hän meni huoneesensa ja itki.
Äiti katui myöhemmin mitä oli puhunut ja kuunteli levotonna Ilonkan
oven takana illalla. Hän hiipi hänen luoksensa -- eihän hän vaan ole
kuollut! Oi ei! lempeästi hymyillen hän makasi ja hengitti tyynesti.
Seuraavana päivänä Ilonka nousi, iloisena ja leikkisänä. Hän käski
Böschken ottaa esille parhaimmat vaatteet, kampasi tukkansa
muodinmukaisesti, sanoen sen tapahtuvan kosimisen tähden. Viimein tuli
ratkaiseva yhdestoista tunti. Frans Bélteky ei tullut. -- Kello oli
jo lyönyt kaksitoista. Silloin tuli -- kaupunginmies, tuoden kirjeen,
johon ei vastausta vaadittu. Kirje oli rouva Bilágoschille.
Päällekirjoituksesta tunnettiin Béltekyn käsiala.
Rouvan kädet vapisivat niin, ett'ei hän voinut lukea kirjettä.
Kirjaimet hyppivät hänen silmissänsä. Mutta Ilonka otti kirjeen hänen
kädestänsä ja luki hänelle ääneen.
"Arvoisa armollinen rouva! Kohtalon kirous j.n.e. -- Kun jo
olin onnen portailla j.n.e. j.n.e. -- palasi vanha tautini,
sydämen-kouristus -- -- -- j.n.e, j.n.e. -- semmoisen kohtalon alaisena
tehdä enkelin onnettomaksi j.n.e. -- parempi silloin yksin kärsiä
kurjuuttani j.n.e."
Kaikki oli täynnä hienosti sorvatuita lauseita, vaan näitä Ilonka
osaksi oli jättänyt lukematta tai nauranut niin, ett'ei voitu kuulla
mitä hän luki.
Sen pituinen se -- sulhasen sijassa kirje! Ilonkan kasvot säteilivät.
Hän oli voittanut. Hän heilutti kirjettä ilmassa kuin viholliselta
ryöstettyä lippua.
"Enkö sanonut edeltäpäin, että sydämen-kouristus palajaisi tähän
aikaan?"
Rouva Bilágoschi repi suuttuneena kirjeen palasiksi ja halaili Ilonkaa
itkien.
"Sinä olet oikeassa, älä tästedes huoli minun neuvoistani".
* * * * *
Totta puhuen -- Bélteky oli aikonut k:lo 11 mennä Bilágoschien
luo aviotarjoustansa tekemään. Hän oli jo vetänyt vaaleanpunaiset
hansikkaat käteen, vaunut olivat portaiden edessä ja Bélteky aikoi
juuri mennä, kun ovi aukeni ja hänen edessänsä seisoi elävänä Elemér
Harter.