Maapallon toisella puoliskolla.
Tuo muisto Unkarin viimeisistä vaiheista, joka edellä on kuvattu, se
on ahdistava ja tuskallinen.
Joka hermossa tuntuu tuska, mikä silloin meitä ahdisti.
Tule kanssani hengittämään raitista ilmaa!
Näet edessäsi kauhean suon, josta myrkyllinen puu nousee siellä täällä.
Maisema on raivaamaton ja autio; taloa ei näy lähellä eikä kaukaa.
Mutta suon pinnalla näkyy punainen suoni, se on ihmisveren punaamaa
multaa; ja näissä verilätäköissä makaa kuolevia ihmisiä ja raadeltuja
ruumiita sekasin. Etäällä hohtaa palaneen paaluituksen jäännökset,
josta vierii tukehduttava savu pitkin maata, yli suon, johon se jääpi
sinertävän ruskeaksi pilveksi. Raunioiden ympärillä rääkätyitä
ruumiita; joista vielä nähdään liikuntoja, siellä täällä, ja tämä
antaapi jonkinmoista henkeä suolle ja sumulle. Tätä kauheaa maisemaa
valaisee troopillisen kesän murhaava rutto-aurinko.
Tässä paikka, jossa vapaa kansa taisteli ensimmäisen voittoisan
taistelunsa orjuuden sotajoukkoja vastaan! Tappelutantereen ruttoilma
-- on vapaiden kansojen elo-ilma.
Niin, tässä Potomak-virralla voitti maailman ensimmäinen kansa ensi
kerran orjuuden epäjumalan palvelijoita.
Maailman ensimmäinen kansa! -- Oi kallis kansani, älä salli
imartelemista; sinäkin olisit voinut siksi tulla, ehkäpä oletkin
siksi tuleva -- mutta nyt on maailman etevin kansa haettava toisella
maanpuoliskolla.
Tuo kauppiaskansa, jolle Jumala ei antanut muuta kuin maata, kaksi
kättä ja vapautta, se ymmärsi taistella suurenmoisen taistelun ylevän
aatteen toteuttamiseksi, orjuuden poistamiseksi; se ymmärsi uhrata
miljardeja omaisuudestaan, joka oli koottu työllä ja hiellä;
porvariskansasta tuli sotilas-kansa, joka teki uljuuden ihmetöitä,
suorittaen taisteluita, jotka saattoivat maan vapisemaan valtameren
toisellakin puolella. Ja miksi tämä kaikki? Sentähden ett'ei valkoinen
ihminen enää koskaan voisi sanoa mustalle: "sinä olet syntynyt
orjaksi!"
Ei koskaan sotaa ole maailmassa käyty jalommasta syystä eikä taivas
koskaan ole jalommalle asialle voittoa suonut.
Oli -- kuten sanottu -- ensimmäinen voittopäivä Potomak'illa.
Eräässä teltassa kenttä-lasaretin vieressä kaksi lääkäriä hoiti pahasti
haavoitettua soturia, jonka haavat olivat sidottavat. Hän oli vielä
nuorukainen, mutta hänen kalpeat, kärsimystä kuvaavat kasvonsa
näyttivät siltä, kuin hänen päivänsä pian päättyisivät. Hänen yllänsä
leikattu puku osoitti, että hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon
ylhäisempiä upsereja.
Lääkärit kauan neuvottelivat missä ja kuinka haavoitetun piti maata.
Kuula, joka oli tunkeunut rintaan, oli tullut selästä ulos ja siis
tehnyt kaksi haavaa.
"Hän elää vielä", sanoi toinen,
"Minä ihmettelen, että hän vielä voi hengittää. Ei näy verta hänen
huulillansa".
"Kyllä se näkyviin tulee, jos hän sattumalta herää. Kuula on varmaankin
mennyt oikeapuolisen keuhkon läpi".
"Vahinko! se oli uljas poika. Tutustuin hänen kanssansa; hän oli
vapaaehtoisen ratsujoukon päällikkö ja jonkinmoinen unkarilainen
aatelismies; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Harter, ja
lisäksi joku pakanallinen etunimi. Hän oli peijakkaan uljas sotilas
ja guerilla-joukkojen kammo. Hän ei antanut heille rauhaa yöllä eikä
päivällä. Yksi kuutta vastaan hän taisteli. Kenrali varmaan tulee
häntä suuresti kaipaamaan".
Haavoitetun pään-aluksen vieressä istui vanha ratsumies polttamassa
piippuansa. Tämä luultavasti oli joku rehellinen talollinen, jolta
etelävaltioiden armeija oli polttanut talon ja kodin ja joka sitten oli
ruvennut sotamieheksi.
"Niin todellakin uljas poika se oli", mörisi vanhus itsekseen
sill'aikaa kuin lääkärit haavaa tarkastelivat. "Hän pani meidät
tekemään semmoisen hyökkäyksen soiden kautta, että luulin meidän jäävän
sinne niin monta kuin olimme. Mutta hän käski meidän ratsastaa suoraan
vihollisen vallitusta vastaan. En ole vielä nähnyt niin hullunkurista
temppua. Mutta se onnistui; me hiivimme vallitukseen ja naulitsimme
kanunat umpeen. Kuinka se kävi, siitä en ole vieläkään oikein selvillä,
kumma vaan, että pääsimme eheinä sieltä, mutta tämä nuori mies sai
kuulansa".
Mutta tästäpä hän arvattavasti onkin saanut kyllänsä.
Koetuksesta haavoitettu heräsi.
Hän hymyili herätessään.
"Good morrow, sir!"
"Good morrow" (oli jo ilta). "Mitenkä jaksatte?"
"Ai'oin juuri kysyä teiltä, kuinka jaksan".
"Hiljaa, sir!"
"Onko minulla kädet ja jalat tallella?"
"Molemmat".
"Onhan sitten kaikki paikallaan".
"Ei kuitenkaan. Te olette aivan läpi ammuttu".
"Siitä en tunne mitään".
"Sitä pahempi".
"Tiedän sen, sir; kun ei enää vaivoja tunne, silloin ei kuolema
kaukana ole".
Lääkärit sitoivat äänettöminä haavat.
"Olemmeko voittaneet, sir?" kysyi nuori soturi nousten kyynnyspään
nojaan.
"Täydellisesti, Colonel!" sanoi vanha husari.
"Hurraa siis!" huusi nuori sankari, ojentaen käsivartensa ilmaan.
"Eläköön Lincoln, eläköön Grant, eläköön vapaus!"
"Elkää Jumalan tähden niin huutako!" sanoi toinen lääkäri. "Siteenne
irtauntuvat, veri syöksee keuhkoihin ja te tukehdutte".
"Irtauntukoon, vähät tukehtumisesta, kun vaan olemme voittaneet!
Vapaasti tahdon riemuta vielä kerran eläissäni. Tämä viimeinen
hengenveto auttaa minua vielä lausumaan, mitä tähän asti olen
ollut lausumatta. Eläköön pyhä vapaus! Tämä riemuhuuto tukehduttakoon
minut, vähät siitä. Heittäkää minut tuonne veriseen suohon,
upottakaa minut sinne! Kuolemassakin tahdon vielä änkyttää: eläköön
maailman-vapaus!"
Nyt hänen suunsa tuli niin verta täyteen, ett'ei hän enää voinut
huutaa.
Nuo hyvät lääkärit aloittivat sangen kärsivällisesti työnsä uudestaan.
Vanha soturi otti syliinsä pyörtyneen pään ja pyyhki kädellänsä hänen
hikistä otsaansa. "Vahinko että tuo oivallinen poika kuolee!"
Kun nuorukainen tointui, toinen lääkäri häneltä kysyi:
"Tahdotteko papin luoksenne, sir".
Nuori mies vastasi vanhalla
humorillaan.
"Kiitos, sir, minä en tarvitse ketään. Minä en tahdo tulla lähetetyksi
helvettiin enkä taivaasen; en tahdo läsnäolollani vaivata taivaan
pyhimyksiä enkä kirotuita sieluja siellä alhaalla. Niitä on jo
tarpeeksi; olkoot ne yhdessä, minä jään tänne ja kiitän
ijankaikkisuudesta -- -- -- olen kätkyvä johonkin vaatimattomaan
nurkkaan -- -- - tämmöinen pieni sielu kuin minun ei tarvitse niin
suurta suojaa -- -- -- kesäaikana se tulee varsin hyvin toimeen
jossakin kukkaskuvussa -- -- -- talveksi mahdun kyllä johonkin tyhjään
näkinkenkään -- -- -- siinä on minun varsin mukava olla -- -- -- en
tahdo vaivata ketään kuolemani jälkeen".
"Onko teillä joku viimeinen tahto ilmoitettavana? Aika on käsissä,
sir".
"Älkää laskeko leikkiä, sir -- -- -- koko omaisuuteni ei riittäisi
nuoriksi niille, joita tahtoisin hirttää".
"Eikö teillä ole ketään, joka teitä rakastaa?"
"Kysykää sotatovereiltani -- -- -- Luulenpa, että he pitävät minua
arvossa".
Hän hymyili tätä sanoessaan.
Vanhan soturin täytyi pitää hänen päästänsä kiinni, että hän saisi
nauraa. Jokaisesta naurusta purskahti veri esille kolmesta paikasta:
molemmista haavoista ja suusta. Mutta hän nauroi kuitenkin.
"Ehkäpä kuitenkin olisi tarvis antaa jonkun tietää, että olen kuollut,
jonkun, jonka pitäisi saada siitä julkinen tieto. Kersantti ystäväni,
te osaatte kirjoittaa. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, mitä minä sanon.
Herrat lääkärit, minä kiitän avustanne, joka nyt jo on tarpeeton.
Menkää jonkun toisen kuolevan luo, jolla on toivo saada elää".
Lääkärit jäivät kuitenkin. He olivat saaneet kenralilta käskyn tehdä
kaikki, mitä mahdollista oli, nuoren miehen pelastamiseksi.
Vanha soturi veti esiin paperia ja kynän, mutta läkkiä ei ollut,
"No mitä hyötyä verestä olisi?" sanoi kuoleva. "Pistä kynä siihen,
niin uskotaan, että se on kirjoitettu alkermes'ella ja asia on silloin
uskottavampi".
Hän kirjoitutti omalla verellänsä.
"Kirjoittakaa kirje 'mr. Fransis Béltekylle'. Ei, ei, kirjoittakaa
'mylord'. -- -- Hän on kenties nyt kreivi, hänen teki suuresti mieli
päästä kreiviksi -- -- -- siis. 'Dear mylord! Täten annan teille
tiedoksi, että tuo lapsimainen nuorukainen, tuo Elemér Harter on
kuollut _in optima forma_. Hän on haudattu 36 lev.-sasteen ja
78 pit.-asteen kohdalla, kahdenkymmenen miehen kanssa yhteisessä _hôtel
garni_'ssa. -- -- -- Testamentti, jonka annoin teille, sen te nyt
jätätte tuolle miss'ille, tiedättehän -- -- -- ilmoittaen hänelle, että
kevytmielinen nuorukainen on kaatunut sodassa".
Iltarusko ruskoitti hänen kasvojansa, hänen lausuessaan nämä sanat.
"Kirjoittakaa myöskin, että hän ilmoittakoon tuolle miss'ille, että
tuo kevytmielinen nuorukainen lähetettiin maailmasta kahden haavan
kautta, toinen rinnassa ja toinen selässä. Mutta kirjoittakaa selvästi,
että hän sai haavat edestä eikä takaa -- -- -- kirjoittakaa niin
miehelle -- -- -- ja tuo mylord on sen sanova miss'ille -- -- --
kirjoittakaa juuri niin, sir, älkääkä leikkiä laskeko, muuten luullaan
minun saaneeni haavan selkääni --- -- -- en kärsi leikkipuhetta tässä
kohden. Jos ai'otte huvitella minun kustannuksellani, niin minä
kostan -- -- -- kummittelen kuoltuani -- -- -- menen teidän
laatikkoihin -- -- -- kätkeyn sänkyynne -- -- -- herätän teitä niin
pian kuin nukutte. -- -- -- Hyvä, hyvä, kirjoittakaa vaan mitä olen
sanonut -- -- -- minä luen sen sitten -- -- -- sitten myöhemmin, sillä
en ai'o antaa pettää itseäni -- -- -- antakaa minun nähdä, mitä olette
kirjoittaneet -- -- -- miss Ilonka, jos tietäisitte, että nyt makaan
kenkäanturanne alla -- -- -- ette vetäisi pois jalkaanne -- -- -- te
odottaisitte, kunnes olen kuollut -- -- -- pitäkää kirjoitustanne
edessäni, herraseni -- -- -- mitä olette kirjoittaneet".
Ilta hämärsi. Vanha sotilas piti valmista kirjettä kuolevan silmien
edessä, jotka siihen katsoa tuijottivat. Hän katseli kauan, mutta ei
hän enää lukenut kirjoitusta -- -- -- muutaman minutin perästä hän ehkä
keinui jossakin kukkas-kuvussa tai etsi itsellensä talvi-asuntoa
jossakin tyhjässä näkinkengässä.
"Luulenpa, että me huoleti voimme lähettää tämän kirjeen", sanoi toinen
lääkäri, laskien kätensä nuorukaisen sydämelle.
"Jätä se kenttä-postille", sanoi toinen vanhalle sotilaalle; "hän on
kuollut".
"Tuo nuori mies puhui eräästä neitosesta", vastasi vanhus. "Ehkä
panemme hiuskiharan kirjeesen?"
"Tehdään niin, ja kourallisen multaa siitä paikasta, jossa hän veti
viimeisen hengenvetonsa".
He panivat todellakin kirjeesen kiharan ja vähän multaa.
Kolme tuntia sen jälkeen kenttäposti oli matkalla Nevyork'in kenralin
voittosanoman ja tappelutantereelta lähetettyjen kirjeitten kanssa. Ja
seuraavana päivänä postihöyrylaiva vei valtameren yli kirjeen "Frans
Béltekylle" ynnä hiuskiharan ja verisen multapulverin -- todistuksena
Elemér von Harter'in kuolemasta.