Nazareno.
Kauhea talvi meitä odottaa. Se ei ole otettu mielikuvituksestamme,
vaan muistostamme. Ei mikään inhimillinen mielikuvitus voisi mitään
lisätä siihen kauhistuksen kuvaan, joka on syntynyt asiain suorasta
kertomisesta kaikkiin yksityisseikkoihin osti. Minä kerron ainoastaan
osan siitä paljoudesta, jota löytyy sen-aikuisista kertomuksista.
Oli enemmän kuin kaksi miljonaa ihmistä, jotka talven alussa olivat
leivän puutteessa. Koko Unkarin alankomaassa käytetään ainoastaan olkia
polttoaineeksi; siis ei mitään polttoaineita löytynyt. Työjuhdat olivat
aikoja sitten myydyt, velaksi ei voitu mitään saada.
Saadaksensa leipää, myytiin sänkyvaatteet, taloustarpeet, vaatteetkin.
Joka sai ostajan, myi talonsa ja tiluksensa hinnasta, joka töin
tuskin pelasti perheen nälkään nääntymästä.
Muutamain kyläin kaikki asukkaat tarttuivat kerjäläissauvaan, vaeltaen
30, 40, 50 peninkulmaa Theiss-virralta Siebenbürgiin tai Kroatiaan.
Talot kotona siveltiin savella, ovet ja ikkunat suljettiin.
Kun luette tuon kauhean ruokaluettelon, "nälkä-kuolon" ruokaluettelon,
jommoista voipi saada jokaisesta sen-aikuisesta sanomalehdestä, niin
luulette näkevänne unta. Jauhoja mais-oljista, ohdakkeita kasvaksiksi,
metsänauriin lehtiä, nälkäkasvin juuria, sahajauhoja, mäskiä, ilettäviä
tähteitä, tautia synnyttäviä ruoka-aineita, jotka toivat mukanansa
paiseita ja ruttotautia. Temesch-komitatista kirjoitettiin, että
siellä oli ruvettu koiria syömään; toisesta paikasta kerrottiin,
että ihmiset söivät savea. Valtion lehdissä luettiin välistä
kertomus jostakin herkkuruoasta, esim. kuinka vanhoista luista
ja akanoista saadaan sangen maukasta lientä j.n.e. Tämmöisiä
ruokasetelejä tuo kauhea talvi meille tarjosi, peittäessään maan
valkoisella pöytäliinallansa. Onnellinen se, joka hyvään aikaan sai
tuon valkoisen pöytäliinan ruumiin-peitteeksi!
No niin, vaan tästäkin sanottiin Osen'in linnoituksessa: "Ei
onnettomuus ole niin suuri. Uppiniskainen kansa pehmenee, eikä se ole
haitaksi. Kas kuinka nyt rukoillen ryömivät ristin juurelle! Ei kukaan
vielä nälkään kuole, sillä jos ei toisella mitään ole, niin on
toisella, ja jos tämä ei anna hyvällä, niin häneltä varastetaan. Herrat
käyvät miettiväisiksi, nuo ylpeät tilan-omistajat, jotka eivät tahdo
tunnustaa valtion kaikkivaltaisuutta, he vapisevat nyt! Jos eivät anna
viimeistä ropoansa nälkää-kärsiville, niin he syödään elävältä.
Vapiskoot vaan, syötäköön he vaan!"
Ja he antoivatkin, mitä heillä oli. Joka paikassa, jossa oli herrastalo
tai maatila, jota hengelliset omistivat, siellä kansaa virtana juoksi
sisään ja ulos. Nälkään nääntyvä Unkarilainen kansa oli niin sävyisä,
osoitti niin liikuttavaa alttiiksi-antamusta, ettei se tullut
kapinalliseksi eikä ryöstäväiseksi. Kahdessa miljonassa kerjäläisessä
ei ollut ainoatakaan varasta.
Vaan yht'äkkiä olivatkin herrastalojen tähdekasat lopussa,
luostari-kellarissa ei enää löytynyt mitään; nälkäisessä maassa ei enää
ollut herroja.
Vaan sitä ei tahdottu uskoa, ei ainakaan korkeissa piireissä.
"Lörpötyksiä! Ei vielä ole nähty kenenkään ihmisen Unkarissa nälkään
kuolevan".
Silloin tapahtui, että sitäkin saatiin nähdä.
Joka sai nähdä tämän, hän ei ollut mikään kapinallinen roisto,
joka mielellään puhui pahaa vallanpitäjistä, vaan eräs jumalallinen
luostarin-esimies, joka sävyisimmässä valtion äänenkannattajassa
kirjoitti sen uutisen, että Szolnakassa eräs perheen-isä oli nälkään
kuollut. Kolme päivää sen jälkeen sama hurskas isä kirjoitti, että
kolme ihmistä taas oli joutunut nälän uhriksi, nimittäin eräs äiti,
joka aina oli antanut kokoon kerjätyt palaset lapsillensa ja itse
nälkään kuollut; ahkera työmies, joka häpesi kerjäämistä ja sen tähden
kuusi päivää nälkää kärsittyänsä seitsemäntenä kuoli; vielä toinenkin
perheen-isä työväen luokasta, jolla ei enää ollut leipää antaa
lapsillensa ja hirtti itsensä päästäksensä näkemästä pienokaisten
kärsimyksiä. Kansa jo näkee, ett'ei ole enää mitään saatavaa
keneltäkään; se ei vaikeroi eikä nurise, kuolee vaan ovien eteen tai
hoipertelee pitkin katuja tai vaeltaa joukoissa sielunpaimenten luo
saamaan pyhää sakramenttia ja kulkee sitten kaduilla kuolon virsiä
laulaen!
Tämän mielialan painon alle hallitusmiehet viimein joutuivat, ja sen
johdosta Ferdinand Harter sai käskyn antaa ankarasti tarkastella näitä
seikkoja. Tämän tarkastuksen päätöksenä oli, että hallituksen käskystä
maasta-kaivetut ja tarkastetut ruumiit kyllä osoittivat, että vainajat
olivat monta päivää olleet ruokaa vailla, mutta ettei ne sentähden
nälkään kuolleet, vaan lääketieteellisen lausunnon mukaan "yleisestä
heikkoudesta".
Kiertokirje lähetettiin heti pitäjän-kirjureille, että jos joku
heistä virkakertomuksissaan uskaltaisi sanoa, että ihmisiä oli nälkään
kuollut heidän pitäjissään, niin hän eroitettaisiin virastansa ja
joutuisi vankeuteen. Sanomalehtien toimittajille annettiin niinikään
tiedoksi, että se, joka lehdessään mainitsisi kuolemantapausta nälän
kautta, voi olla varma siitä, että hallitus hänelle syöttäisi vankeuden
leipää.
Huhu kaikenlaisista kauhistuksista herätti kuitenkin yleisen
mielipiteen unestaan. "Auta itseäsi!" oli tunnussana.
Meidän ei tarvitse runoilla. Menneet päivät puhuvat itse puolestansa.
Jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä, missä vielä eli onnellisia
ihmisiä, kuului herätyshuuto: jakakaamme leipämme niiden kanssa, jotka
kärsivät nälkää ja vilua ja ovat epätoivon vallassa.
Taivaan kerubit saivat työtä kirjoittaessaan Jumalan kultaiseen kirjaan
ne nimet ja päivät, jotka sädeloisteellansa valaisevat näitä surun
aikoja: magnatista alkaen, joka lähetti nälkää-kärsiville jauhoja ja
jyviä tuhansia mittoja, joka antoi koko vuosipalkkansa, 50 guldenia;
vallasnaisen suloisesta suudelmasta, joka lunastettiin tuhansilla,
köyhään talonpoikaispiikaan asti, joka kädenpuserruksella jätti
batsarin esimiehelle ainoan kahdenkymmenen kreuzerinsä, jota oli
muistorahana säästänyt.
Herroja ja naisia juoksi edes takaisin kaupungin katuloilla kerjäten
almuja köyhille maamiehille; ylioppilaat ja kisällit kokosivat
groscheninsa. Oppineet miehet, totiset ihmiset, sivistyneet neidit
harjoittelivat ja näyttelivät teaterikappaleita, lauloivat,
deklamoitsivat; taikka toimeenpanivat tanssiaisia, ja, niinkuin
italialainen tanssii, kun taranteli on häntä pistänyt, kunnes on
tanssinut pois myrkyn voiman, niin mekin tanssimme, kunnes saimme rahat
kokoon.
Ken ei muista nais-batsaria vuodelta 1863? Löytyy unia, joita ei
ikinä unohdeta. -- Niitä unia on myöskin, että Tonavan rannoilla
kerran oli loistava itämainen batsari, jossa maailman kauniimmat naiset
myivät konfehteja, toaletti-kapineita, lemuja, muistoja ja
kaikenlaatuisia koristuksia; kaunottaria, ylimyksiä, eteviä sekä
ulkonaisen että sisällisen aatelisuutensa puolesta, seisoi siinä
jaellen yleisölle virvoituksia -- köyhälle ylioppilaalle kymmenestä
kreuzer'istä, hienolle kavaljerille sadasta gulden'ista lasillisen.
* * * * *
"Mitä merkitsee tämä melu, nämä rahankeräykset?" kysyivät korkeat
asianomaiset.
"Luulenpa", selitti Ferdinand Harter, "että se on naamiohuveja vaan".
"Muutamat tyytymättömät piirit keräävät tällä tavoin rahoja
kapinallisia tarkoituksia varten, aseitten ostoa ja värväämistä
varten".
Ferdinand Harter uskoi kaiketi omat sanansa.
Vaan nämä tyytymättömät eivät ostaneet aseita eikä univormuja,
vaan jauhoja ja jyviä, ja kun ei kukaan enää rahoihin luottanut,
muutettiin ne leiviksi ja leipiä lähetettiin tuhansia kuormallisia
hätää-kärsiville seuduille. Julkisia kyökkejä toimeenpantiin sekä
leipomisuunia; toisia hoitivat vallasnaiset, toisia tilusten omistajat
-- kauhalla ja leipälapiolla. He jakelivat itse ruo'an ja leikkasivat
leipää köyhille ja kansan kunniaksi on sanottava -- ett'ei kukaan enää
Unkarissa nälkään kuollut.
Entäs vallanpitäjät? Kaiketi hekin jotain tekivät? Eikö 20,000
suuruinen valtiolaina ollut heillä käytettävänä!
Päästäkää minut kertomasta heidän toimistaan. Seuraavan vuoden
valtionpäiväkirja puhukoon minun sijassani. Eräs puhuja alahuoneessa
puhui seuraavalla tavalla:
"Emmekö tiedä, millä siunattavalla seurauksella hallitus vuonna 1863
jakeli apuansa? Kuinka monta mutkaa elatustavarat tekivätkään, koska
vehnästä tuli kauroja, vieläpä semmoisia, jotka eivät itäneet, kun
ne kylvettiin. Rahoissa oli jotakin tämäntapaista, jotta sangen vähän
niistä tuli nälkää-kärsiväin raukkojen taskuihin, ja sinne ne
tulivat vaan mennäkseen takaisin saman armon lähteesen, josta olivat
tulleet, veronkiskojien kautta. Petosten luku on rajaton".
Vaan -- anteeksi! Nyt vasta huomaan ottaneeni mainitut sanat erään
vaseinpuolueen jäsenen puheesta. Olkaamme tasapuoliset! Mitenkä
asiaa toiselta puolelta katsottiin? Kuulkaamme tyynimielisten
isänmaan-ystävien mielipiteitä! Yksi heistä puhui seuraavalla tavalla:
"En tahdo puhua kaikesta vääryydestä, jota tapahtui vuonna 1863. Se
oli epäilemättä suuri. Johto ei ollut tarkoituksen mukainen; ja
ihmiset, jotka varastavat leivän nälkäisiltä lähimmäisiltä,
ovat pahempia kuin varkaat, he ovat pyhän-saastuttajat. Luja
vakuutukseni on, että hallitsija, varoitettuna tämmöisestä
entisyydestä, on valitseva välikappaleita, jotka eivät puutu mokomiin
ilkitöihin. Jos semmoisia löytyisi, jotka mokomiin rupeisivat,
niin toivon ja odotan minä hallitsijan oikeudentunnolta, ett'ei
heidän sallita käydä vapaina. Valtiopäivät heidät tuomitsevat, ja
jos heidän omatuntonsa on niin tylsistynyt, ett'ei tämä heistä ole
rangaistusta, ett'ei se heitä koske, -- niin kansan kirous heitä
kohdatkoon!!!"
Joka näin puhui, hän ei ollut levoton hätäkello, ei ajattelematon nuori
puhuja, eikä haaveksiva runoilija -- hänen nimensä oli Franz von
Deák.
Bilágoschinkin luona ruokittiin neljä henkeä joka päivä. Moni
pääkaupungissa, jonka nimi ei löydy sanomalehdistä, toi kotiinsa
nälkäisiä ihmisiä katuloilta, jaellen niille omia pieniä tulojansa.
Böschke oli saanut käskyn aina ottaa mukaansa neljä köyhää palatessaan
torilta, ja näiden kanssa perhe jakoi leipäänsä. Hän teki sen suurella
ilolla. Ennemmin hän tinki muutamia kreuzeriä muonakauppiaalta ja
laski tahallansa väärin, kun vaan sai antaa vähän noille nälkäisille.
Hiukan itsekkäisyyttä oli laillansa tässä hyväntahtoisuudessa. Hänen
päässänsä pyöri nimittäin aina se ajatus, että hänen lihava Marczi
poikansa näinä kurjuuden aikoina ei suinkaan ollut muita onnellisempi,
vaan että hänen pyöreät enkelin-poskensa epäilemättä olivat painuneet
nälästä. Aatteleppas, jos hän sattumalta kohtaisi oman Marczinsa noiden
ryysyisten kerjäläisten joukossa, jotka peittivät Tonavan rantoja, ja
tuupaten häntä kylkeen sanoisi "no, laiha mies, tule nyt kotia ja syö
vatsasi täyteen".
Hän etsi Marczia joka päivä, vaan tämä ei ollut löydettävissä, vaikka
kaikki maan kerjäläiset pääkaupunkiin virtana kiiruhtivat.
"On aivan mahdotointa, että Marczi on vaeltamalla halki valtakunnan
kerjäläis-sauva kädessä ja pussi selässä. Hän, joka oli niin laiska ja
hidas silloinkin, kun sai istua vellissä kyynyspäihin asti, ei suinkaan
hän nyt voi muuta kuin kerjuusen ryhtyä, kun työstä ei saada juuri
mitään".
Täällä Pesth'issä hänestä voisi jotakin tehdä. Hänestä voisi tulla
vedenvetäjätär. Se on hyvin vakava asema yhteiskunnassa eikä riipu
muodin vaihtelevaisuudesta. Aasi, kuusi ämpäriä ja rattaat ovat pian
hankitut. Näin Böschke uneksi käydessään torilla. Mutta hän ei
voinut löytää Marczia kerjäläisten parista.
Eräänä kauniina aamuna, kun hän palajaa kotiin, kenenkä näkeekään
istuvan penkillä? Juuri tuon kauan etsityn Marczin ja vanhan veitikan
Mihalyn? Mutta ystävämme Marczi oli kaikkea muuta kuin ryysyisen ja
nälkäisen näköinen. Hänellä oli jokseenkin siisti uusi puku. Böschke
huudahti ilosta heitä nähdessään. Marczi sai aika kolauksen selkäänsä
hänen nyrkistänsä.
"Jumalan rauhaa! Mikä teidät tänne on tuonut?"
"Hyvää päivää", oli juuri pujahtamaisillaan Marczin suusta, kuu Michel
oikeaan aikaan otti sanan hänen suustansa.
"Ole varoillasi, poikani! Sinä tiedät, ett'ei meidän ole sallittu
toivottaa hyvää päivää kenellekään. Ihmisen ei sovi herrastella Jumalan
suhteen -- ihmiset ovat kaikki toinen toisensa vertaiset. Meidän ei
ole sallittu valita niitä ihmisiä, joille tahdomme toivottaa hyvää
päivää. _Me emme tervehdi ketäkään_ kaduilla eikä taloissa".
"Herrajesta varjele!" huudahti Böschke, "mihinkä ritarikuntaan te
kuuluttekaan?"
"Tyttäreni, me olemme Nazareneja".
Böschke katseli häntä silmät selkiselällään; hän ei ollut koskaan
kuullut mitä lajia ihmistä ne olivat.
"Mitä se minuun koskee, olkaa mitä tahdotte, mutta istukaa tähän takan
ääreen. Juoksen heti ostamaan pikku naukin täältä alhaalta puodista".
Marczin kärsästä kyllä huomattiin, ett'ei hän olisi sitä pahaksi
pannut; mutta Mikkeli serkku pudisti vihaisesti päätänsä ja ärjäsi
tytölle:
"Ei, ei, tyttäreni, sinä et tiedäkään, ett'eivät Nazarenit viinaa
maista".
"No, mutta mitäs ne sitten maistavat?"
"Vettä kun ovat janoissaan. Siitä voit tuntea Nazarenin, ett'ei hän
muuta juo kuin vettä".
"Vai niin, te olette siis hurskaita, mutta sen vuoksi kyllä voitte
istua hetkisen aikaa".
"Me emme istu, tyttäreni, sillä se ei ole meille sallittu, ennenkuin
olemme toimittaneet asiamme".
"Mitä lajia asiaa teillä siis on?"
"Minä pyydän sinua _sisareksi_ Marczi pojalleni".
"Sisareksiko?"
"Niin on Nazarenien tapa puhua. Se merkitsee oikeastaan: vaimoksi".
"Katsoppas vaan! Vai te ai'otte laskea leikkiä kurjan nais-ihmisen
kanssa? Ikäänkuin en minä tietäisi, että Marczi on asevelvollinen ja
ett'ei pappi saa meitä vihkiä, ennenkuin hän on aisansa palvellut".
"Mitä? Meillä ei ole mitään tekemistä pappien kanssa. Meillä
Nazareneilla vanhin talossa itse on patriarkka. Me emme tunnusta
pappeja eikä kirkkoa".
Böschke löi kädet yhteen päänsä yli.
"Te olette siis pakanoita! Missä te olette oppineet, ett'ei tarvita
pappeja eikä kirkkoa?"
"Sen olemme oppineet papilta kirkossa. Katsos, tyttäreni, kun ihminen
ennen muinoin meni kirkkoon, saarnattiin siellä pyhästä raamatusta, ja
kun hän tahtoi kuulla tuomarin käskyjä, meni hän käräjähuoneesen,
siellä maalliset asiat selitettiin. Mutta nyt niin pian kuin uusi
säädös ilmestyy hallitukselta tuolta ylhäältä, niin papit käsketään
saarnaamaan siitä niinkuin ijankaikkisesta autuudesta. Silloin ihmiset
ensin rupesivat juttelemaan toinen toisensa kanssa kirkossa;
sittemmin jäivät pois kirkosta ja kokoontuivat myllyn luo. Miksi
sinne mentäisiin, he sanoivat, jossa selitetään, että autuuteemme
kuuluu helvetti tässä maailmassa, eikä taivaan autuudesta puhuta
mitään. Vallanpitäjät ovat saattaneet kirkkoon valtioviisauden.
Siten Nazarenit syntyivät. Vallanpitäjät ovat ulosantaneet pienen
katkismuksen, jota sanotaan 'porvarein katkismukseksi'; sitä
opetetaan kouluissa. Mitä tässä pienessä katkismuksessa seisoo? Siinä
alusta loppuun ei ole muuta kuin että se, joka ei pidä santarmeja ja
veronkiskojia kunniassa, ei voi autuaaksi tulla, ja että ainoastaan
se ihminen on kunnollinen, joka omaa lihaansa vainoo. Silloin lapset
jäivät kouluista pois ja Nazarenien luku kasvoi. Nazareneilla ei ole
pappeja eikä kouluja. Jokainen rukoilee kotonansa ja lapset jääkööt
ennemmin oppimattomiksi".
"Mutta kuka meidät vihkii?" kuului Böschken epäilys uutta oppia
vastaan.
"Minä itse", vastasi Mikko pontevalla äänellä; "sillä minä olen
tämän nuoren miehen patriarkka".
"Voitteko te siis ottaa valaa vastaan".
Mikko orpana pudisti hymyillen päätänsä.
"Tyttäreni, Nazarenit _eivät koskaan vanno_. Ei kukaan voi
heitä pakoittaa sanomaan jotakin, jota ei hän muutenkin sanoisi, tai
vannomaan tehdäksensä, mitä hän ei tekisi valattakin. Kuinka
_vero-katkismuksessa_ sanotaan? 'Jokainen vannokoon, mitä
tuloja hänellä on'. Nazarenit ovat saattaneet ihmiset ymmärtämään,
ett'ei vannominen ole otollinen. Minä liitän kätenne yhteen, sanoen:
Sinä Marczi olet tästä hetkestä Böschken mies, ja sinä Böschke olet
tästä hetkestä Marczin vaimo; eikä siitä toimituksesta makseta
mitään".
"Ei, Mikko orpana, nuo menot ovat liian vähäpätöiset. Minä häpeisin
saadessani muorin-myssyn sillä tavalla. En ollenkaan uskoisi olevani
naimisessa. Ja sitten -- kuka lapset ristisi?"
"Vanhin talossa. Hän antaa niille nimen. Nazareneilla on ainoastaan
_yksi nimi_; eikä kukaan saa ottaa isänsä nimeä".
"Mutta, herranen aika, miks'ei?"
"Jott'ei veronkiskoja saisi heistä tolkkua perinnön ja'ossa".
Böschke ällistyi kuullessansa tämmöisiä selityksiä. Mikko havaitsi
sen ja sanoi viekkaasti hymyillen:
"Oi, Nazarenien uskon-opissa ei ole mitään, joka olisi syytä vailla.
Jotta ei poikaa veroitettaisi isänperinnöstä, on jokaisella ainoastaan
yksi nimi, ristimänimi".
"Vai teillä ei ole kirkon kirjojakaan".
"Ei ollenkaan. Sentähden emme vie lapsiamme kastettaviksi, ett'ei
heidän nimiänsä pantaisi tuohon suureen kirjaan, mistä luetaan
nuorukaisille, jotta saataisiin tietää, mihin ikäluokkaan kuuluvat.
Nazarenien pojista eivät saa tolkkua, sillä he eivät ole kirjoissa.
Turha vaiva olisi ottaa ne sotilaiksi, sillä heidän uskontonsa kieltää
heitä tappelemasta ja _kiroilemasta. Vaikein_ asia on tottua pois
kiroilemisesta -- eikö niin poikani? Sentähden emme saa juoda viiniä,
ett'ei halu tappelemaan heräisi meissä. Jos joku meitä lyö, on meidän
ottaminen se vastaan suuttumatta. Jos Wien'in saksalaiset tahtovat
meitä pakoittaa sotaan, ei heillä ole siitä mitään hyötyä.
Nazarenisotilaan täytyy pistää patroni ylös-alasin kiväriin,
jotta tarttuu siihen, ja jos vihollinen ryntää päälle, on hänen
heittäminen aseet pois ja pakeneminen".
Böschke oli niin ällistynyt tästä kaikesta, ett'ei hän huomannutkaan,
kuinka liemi kiehui yli laitojen. Hänen päähänsä pisti kuitenkin yksi
ajatus.
"Kellekä te valitatte, kun olette riidassa keskenänne?"
"Ei tuomarille eikä viskaalille. Meistä ei kukaan saa käydä oikeutta.
Jokainen saa itse olla varoillansa, ett'ei häntä petetä. Ja mitä hyötyä
siitä olisikaan. Meidän parissa ei kukaan saa olla köyhä eikä rikas.
Joka omistaa enemmän, kuin hän tarvitsee, hänen täytyy antaa sille,
jolla on vähemmän. Toinen ei jätä toista. Kaikkialla näet köyhyyttä ja
kurjuutta -- eikö niin? -- Ja me olemme tulleet tänne näin hyvissä
vaatteissa! Veljet ovat meitä vaatettaneet. Keskenämme sanomme toinen
toistamme veljeksi. Veljet eivät saa käyttää templattua paperia eikä
suorittaa rahoja oikeuden käynnistä".
"Teidän uskontonne säätää siis myöskin, ett'ei saa maksaa?"
"_Ei koskaan_ eikä kenellekään. Emme saa maksaa veroa eikä kymmenystä".
"Ja jos ryöstöä tehdään?"
"Silloin jätämme asianomaisille avaimet, sanoen: avatkaa arkkumme,
ottakaa siitä mitä tahdotte; me emme maksa mitään".
"Eikö velkauntunut maksa velkojansa myöskään?"
"Ei ole sallittu tehdä velkoja. Nazareni ei saa panna nimeänsä
minkään kirjoituksen alle, joka koskee maksuja".
"Mutta jos mies tahtoo ostaa takin tai hatun tai tupakkaa, totta kai
hän silloin maksaa?"
"Sitä emme sano maksuksi, vaan ainoastaan vaihdoksi. Me vaihetamme
jyvät rahaan. Tupakasta ei ole puhettakaan. Maan mahtavat ovat
keksineet tupakkaveron, Nazarenit puolestaan ovat keksineet, että
_tupakanpoltto on kielletty_. Meidän uskon-oppimme kieltää tupakan
käyttämisen".
"Olettehan siis aika miehiä! Mutta Pischta renki, hänpä ei suinkaan
teidän uskoonne taipuisi, siitä olen vakuutettu".
"Kyllä, hän kuuluu meidän liittoomme ja on luopunut tupakan
polttamisesta".
"No, silloinpa ei tuomiopäivä ole kaukana!"
"Oi tyttäreni! Se ei ole leikin asia. Joukkomme on jo hyvin suuri; joka
kaupungissa on meillä osastoja, ja meitä ei käy mistään syyttäminen,
sillä me emme kellekään pahaa tee. Menettelemme vaan, ikäänkuin emme
näkisi tahi kuulisi mitään kaikesta siitä, mitä meille sanotaan ja
näytetään. Joukkomme kasvaa kasvamistaan, sillä jokainen maallisen
vallan uskollinen palvelija on meidän apostolimme. Ne vievät, itse
siitä tietämättä, Nazarenein katkismuksen kaupungista toiseen; mutta
se ei ole painettu millään kielellä ja kuitenkin sitä tukevat
unkarilaiset, rumanilaiset, kreikkalaiset, slovakit ja saksalaiset,
jopa nekin, jotka eivät osaa lukea".
"Sopikaa tuosta vaan mahtavien kanssa; mutta se, josta teidän on
sopiminen minun kanssani, se ei niin helposti käy. Jos nyt minut
liitätte veljeeni Marcziin, jonka nimeäkään en saa kantaa, koskei
hänellä mitään liikanimeä olekaan, ja jos Marczi sitten saa nähdä
toisen tytön, joka on kauniimpi kuin minä, ja hän tulee teidän luo
sanoen: 'herra patriarkkani, minä nyt tahtoisin ottaa tämän tytön
sisarekseni' -- mitenkä silloin käy?"
"Siitä ei mitään pahaa synny. _Annan tuon toisenkin tytön hänelle
sisareksi_".
"Hiisi vieköön! Tulisihan meitä olemaan kaksi vaimoa samassa talossa?"
"Kaksi sisarta ja yksi veli. Sen sijaan sopii sinun, jos tutustut
jonkun muun rehellisen nuorukaisen kanssa, ilmoittaa minulle, että olet
löytänyt yhden veljen lisäksi, ja minä liitän sinut häneenkin".
"Saahan jokainen meistä siten kaksi vaimoa tahi kaksi miestä!"
"Niin on todellakin Nazarenein tapa. Nazarenit eivät sitä kiellä, vaan
pitävät sitä päinvastoin hyvänä tapana. Jotka eivät ole Nazareneja, he
menettelevät samoin, mutta kieltävät sitä ja sanovat sitä suureksi
synniksi -- ja kuitenkin sitä hyvin mielellään tekevät".
Böschke tarttui Marczin kaulukseen ja kuiskutti hänelle:
"Marczi, tahtoisinpa puhua sanasen sinulle kahden kesken".
Mutta Mikko setä kävi väliin. "Sano se niin, että minä sen kuulen,
rakas tyttäreni, sillä ei siitä kuitenkaan apua olisi, että hänelle
jotain salassa sanoisit. Nazarenin täytyy tunnustaa patriarkalle kaikki
ja salata kaikki maan mahtavilta, vaikkapa piinapenkille pantaisiin".
"No, sanonpa ääneen, mitä ajattelen. Sinä Marczi, luovu pois tuosta
hullusta liitosta! Sitten odotan minä sinua, kulukoonpa vaikka kuusi
vuotta siksi kun palajat. Silloin koetamme päästä alkuun sillä vähällä
mitä säästäneet olemme. Mutta jos jäät noiden Nazarenein pariin, niin,
Jumal' avita, ajan sinut ulos ovesta".
"Hyi, älä vanno noin pakanallisesti, tyttö!" sanoi Mikko patriarkka
säikähtyneenä.
"Sanonpa yhden asian teille molemmille lisäksi", sanoi tyttö ja nosti
hihansa kainaloon asti. "Sanon teille, ett'ette ainoastaan ole tyhmiä,
vaan huonoja ihmisiä. Jos saksalainen hallitus Wienissä suututti teitä
kirkossa, pitääkö teidän kostaa se isienne uskonnolle? Kun minä täällä
saan kuulla korkea-arvoisen herra saarnaajan kultaiset sanat, en
ole minä niin tyhmä, että panisin mitään arvoa teidän yksikertaisiin
lörpötyksiin. Hurskaita legateja, herra kappalaista, joka niin
kauniisti saarnaa, en minä vaiheta kaikkiin teidän patriarkkoihin. Jos
minä saisin lapsia, tulisivat ne nauttimaan opetusta kirkkoherralta.
Joka vaan osaa puhua eikä mitään muuta, hänellä on sama arvo kuin
Bileamin aasilla; sekin osasi puhua. Että te Nazarenit ette ollenkaan
tahdo maksaa, se saattaa olla mukavaa teille; mutta jos maan mahtamat
kiskovat muilta, mitä te ette tahdo maksaa, niin ette te sen kautta
saata mahtavia pulaan, työnnätte vaan taakan muiden rehellisten
ihmisien niskoille. Koko uskon-opillanne te menettelette juuri kuin
ajuri vaunuin istuimella, josta hän sanoi: 'se on tehty Wienin
saksalaisia varten'; jos matkustaja oli unkarilainen, piti hänen astua
maahan ja tehdä istuin mukavammaksi sille. Mihinkä joutuu Nazarenein
uskon-oppi, jos unkarilainen valta palajaa ja sen on unkarilaista
isänmaata puolustaminen vihollista vastaan? Mitenkä? Jos minulla
silloin olisi Nazareni miehenä tahi poikana, ja hän sanoisi, että
uskon-oppinsa kieltää hänen sotaan menemästä, kieltää hänen aseisin
tarttumasta oman kotinsa suojelemiseksi ja vihollista tappamasta --
silloinpa käärisin minä rohtimia sen kurjan ympäri ja käyttäisin häntä
rohdintuppo-puikkona, ja itse minä, maailman pilkaksi, ottaisin kivärin
olalleni. Ja sen sanon teille suoraan, että jos olen jonkun laillinen
vaimo, niin empä pidä väliä sillä, onko hän Nazareni vai ei; mutta jos
hän uskaltaa pitää jotain yhteyttä naapurin vaimon kanssa ja tämä hänen
kanssaan, niin häpäisen häntä niin paljon kuin jaksan, lyön nenänsä
mäsäksi ja revin tukan hänen päästänsä ja vaimon päästä myös; sillä
tavoin minä pyhittäisin Nazarenein katkismuksen, sen vannon minä
kirotun Pontiuksen Pilatuksen kautta".
Hurjistunut amatsoni kävi nyt äkkiä leikkisäksi.
"Tunnustakaapa nyt, että koko tuo nazarenilaisuus on ollut vaan
pilantekoa teiltä".
Molemmat miehet pudistivat vaan päätänsä ääneti; silloin Böschke taas
joutui raivoon.
"Vai niin? Se en siis ollut todentekoa! Sinä Marczi, sinä olet siis
täyttä totta rohjennut pyytää minua vaimoksesi noin törkeästi ja
yksinkertaisesti ilman todellista liittoa. Oletko sitä uskaltanut?
Sinäkö? Olet rohjennut pyytää minua nazareni-rouvaksi!"
Kuullessaan nämä sangen vakavat sanat vetäytyi Marczi hämmästyneenä
seinään päin ja änkytti jotain, minkä oli tarkoittaminen: "niinpä niin,
todellakin".
"No, tässä on sinulle nazarenilainen kihlaus-kädenlyönti!"
Samassa hetkessä sivalsi hän oikealla kädellään Marczia korvalle ja
vasemmalla piti vielä vastausta varalla, jota Marczi tuskin olisi
voinut vastaan-ottaa täydellä nazarenin maltilla; päinvastoin hän jo
pahasti vilkaisi hiilipihtiin ja kaikki hänen nazarenilaiset avunsa
olivat hukkaan joutumaisillaan, kun äkkiä Mikko patriarkka kävi väliin
ja puhui tytölle näin:
"Jätä tämä nuori mies rauhaan tyttäreni, hän on vielä vast'alkaja. Jos
tahdot purkaa vihasi jotakin vastaan, niin olen tässä minä, patriarkka.
Tarjoan sinulle poskeni lyötäväksi".
Böschke tahtoi hänelle osoittaa, ettei ollut helppo häntä pilkkana
pitää, ja Mikon poski sai, mitä vasen käsi jaksoi antaa.
Vasta silloin hän kummastui, kun huomasi, että tuo voimakas mies,
jota vähää ennen oli tuntenut mainioksi tappelijaksi korvapuustia
saadessaan, ei kasvojansa vähääkään muuttanut, vaan tyynellä
vakavuudella lausui hänelle:
"Kiitän sinua, rakas tyttäreni; tällä korvapuustilla olet sinä
keventänyt sieluani ja minulle voiton valmistanut. Se olkoon sinulle
anteeksi annettu. Ja jotta näkisit, että Nazarenit osaavat lukeakin ja
antavat pois säästyneet rahansa, kun yhteinen hyvä niitä tarvitsee,
olen sanomalehdissä lukenut, että sinun neitisi -- siunatkoon häntä
taivas kerran hyvällä nazareni-puolisolla! -- on kerännyt rahoja nälkää
kärsiville, ja olen sen vuoksi ottanut mukaani sen vähän, minkä
säästänyt olen. Kas tässä, anna se hänelle!"
Viisikymmentä guldenia pani hän pöydälle.
Böschke säpsähti. Nyt vasta rupesi häntä peloittamaan tämä pelättävä
ihminen, joka viidelläkymmenellä guldenilla vastasi korvapuustiin.
"Älä kiitä, sillä me emme saa vastaan-ottaa mitään kiitoksia. Älä
kirjoita nimeäni, sillä Nazareni ei saa ilmoittaa, milloin hän jotain
on antanut, poikani Marczi seuraa minua".
Marczi totteli eikä edes rohjennut lähtiessään katsoa Böschkeen.
* * * * *
Tämä siis, arvoisat hallitus-herrat, on teidän onnettoman aikanne
uusi uskonlahko; uusi uskonlahko, jonka Te olette luoneet.
Te ylä-ilmoissa olette tehneet politikia uskonnosta, ja muut alhaalla
laaksoissa ovat tehneet politikista uskonnon.
Kaikki mitä Te ylä-ilmoissa olette ommelleet seinäverhon toiselle
puolelle, näyttäytyy toisella puolella irvikuvana.
Kaikki, mitä siinä on hulluutta, on vaan vastausta hulluun kysymykseen.
Uskon-opiksi on täällä koroitettu se oppi, että yksityisen hyvinvointi
on olemisen ainoa tarkoitus; velvollisuuksista isänmaata, yhteiskuntaa
ja vapautta kohtaan ei kenenkään tarvitse innostua.
Ettekö Te ole kylväneet niitä turmion siemeniä, joista tässä
opissa niin rehevä oras on kasvanut? Ettekö ole tehneet kaikkea,
hävittääksenne isänmaan-rakkauden, yhteiskunnallisen innon ja vapauden
harrastuksen?
Nazareni ei ammu sodassa. Hänen uskontonsa sitä kieltää. Ettekö te ole
tätä uskon-oppia luoneet.
Nazareni sanoo: "kansa älköön antako mitään valtiolle". Tämä on
vaan käännös teidän periaatteestanne: "Valtio älköön antako mitään
kansalle?" Nazareni sanoo: "valtio ei ole meidän". Eikö tämäkin ole
vaan kaiku teidän huudostanne: "Valtio on yksinomaisesti meitä varten?"
Mikä kamala oppi! -- pettää ja vahingoittaa valtiota, kun vaan se
suinkin tapahtua voi; niin paljon kuin mahdollista pitää kaikki
valtiolta salassa; pitää sitä vihollisena, jota vastaan on itseänsä
puolustaminen! Mikä oiva syy isänmaan-petokseen! -- vaan kumpiko on
moitittava, oppilasko vai opettaja?
Että perhe-elämä on arvoton, rakkaus yhteis-tavaraa, siveys turha,
vaimon sydän kauppatavara; että lapset ovat taakkana vanhemmille ja
heidän kuolemansa kohta synnyttyään suotava. Siinä nazarenein oppi --
kauhea oppi!
-- -- -- Ferdinand Harter oli tämän hädän aikana antanut uusilla
huonekaluilla varustaa kaikki huoneensa. Vanhojen taulujen seassa oli
nyt mainioiden mestarien teoksia, kalliita majolika-astioita,
etrurilaisia maljoja, kelttiläisiä muinaiskaluja, taideteoksia
hopeasta. Hänen asuntonsa hämmästytti katsojaa erinomaisilla
esineillään, ikäänkuin olisi tarkoitus ollut sanoa hänelle: "Joka
haaralle voit ihastuksella katsoa, paitsi omistajan silmiin".
Ei ollutkaan enää hupaista katsoa noihin silmiin.
Uskokaa minua, ainoastaan ensimäinen askel on vaikea. Niin miehellä
kuin naisellakin.
Ainoastaan ensimäisen häpeällisen lahjan ottaminen kiristää sielusta
tuskanhikeä; joka ei sitten enää tuskastuta.
Joka veteen juoksee, hän ajattelee: "kyllä minä pohjan löydän ja uin
rannalle takaisin, niin pian kuin tahdon". Mutta hän pettyy, sillä hän
ei löydä pohjaa, vaan meriruohoja, joihin hän kiinni takeltuu, ja jotka
vetävät häntä yhä syvemmälle, kunnes uppoo.
Oi kuinka moni onkaan takeltunut noihin meriruohoihin ja uponnut!