Katkeraa leipää.
Mutta mihin aro-talon asukkaat ovat joutuneet?
Tuon kovan koetuksen jälkeen, joka oli kohdannut Bilágoschin perhettä,
oli ensimmäisenä ja tärkeinnä toimena se, että sairas perheen-isä oli
vietävä Pesth'iin ja kysyttävä lääkärein neuvoa hänen suhteensa.
Eihän varmaan tietty oliko hän halvautunut vaiko mielettömäksi
käynyt. Kysymys oli vaan kuka häntä saattaisi ja kuka kotiin jäisi.
Rouva Bilágoschi oli itse niin hermoton, että näytti mahdottomalta
lähettää hänet yksinänsä hänen tylsämielisen puolisonsa kanssa
matkalle. Eikä myöskään käynyt jättäminen sairasta yksistään Ilonkan
hoitoon; vaan jos molemmat häntä seuraisivat, kuka silloin hoitaisi
toista onnetonta perheessä, tuota kuuromykkää lasta?
Tästä oltiin hyvin huolissaan. Sen Böschke kuuli ja hänellä oli kohta
neuvo käsillä.
"Lähtekää molemmat Pesth'iin sairaan herran kanssa. Pientä
kuuromykkää minä kyllä hoidan. Uskokaa koko talo minulle. Ei
höyhensulkakaan ole katoova teidän poissa ollessanne".
Tähän ei ollut mitään sanomista; talo ja lapsi oli jätettävät Böschken
huostaan.
He hiipivät pois tuon pienen raukan luota aamulla kun hän vielä nukkui.
He eivät häntä herättäneet jäähyväissuutelolla, ett'ei hän itkisi
heidän lähdöstänsä. Böschke vannoi kaiken pyhän kautta suojellakseen
pienokaista yöt päivät.
Sairaan tähden oli heillä monta vastusta tiellä.
Hän ei tahtonut liikahtaa paikasta, mihin kerran oli istuutunut. Hän ei
syönyt jos ei häntä suorastaan ruokittu; hän oli kuin pieni lapsi, joka
ei vielä osaa käyttää jäseniänsä.
Pääkaupungissa neuvoteltiin taitavimpien lääkärien kanssa. Nämä
antoivat sangen vähän lohdutusta. Tämä tauti on pitkällinen,
sanottiin, ainoastaan kuolema sen lopettaa. Paras neuvo, mitä he
taisivat antaa, oli se, että lähdettäisiin takaisin maalle sairaan
kanssa viheriöivän luonnon helmaan! --
Siellä hän oli käynyt mielettömäksi.
Vaan ei löydy rohtoja tätä tautia
vastaan pääkaupungin seitsemässä aptekissa.
Eräänä aamupäivänä, kun lääkäriä odotettiin, näki Ilonka alhaalla
kadulla erään talonpoikais-naisen pienen pojan kanssa. Nainen kantoi
suurta vaatemyttyä selässään.
"Katso äiti", sanoi Ilonka, "jos en tietäisi että Böschke ja pikku veli
ovat siellä kotona, niin sanoisin: katso tuossa he ovat".
"Kuinka sinä niin arvelet", sanoi rouva Bilágoschi, "eiväthän
nuo ole heidän näköisiä".
Talonpoikaisnainen seisahtui ulkopuolelle sitä ravintolaa, jossa
Bilágoschi asui, ja teki kysymyksiä. Muutama hetki sen jälkeen aukeni
ovi ja he astuivat sisään.
Nyt he kohta tunnettiin. Päivettyneitä, pölyisiä kiireestä kantapäähän
olivat molemmat, sekä Böschke että tuo kuuromykkä lapsi.
"Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut?" huusi rouva sill'aikaa kuin
Ilonka riensi syliinsä sulkemaan pienen veljensä. Lapsi vaipui
uupuneena ja itkien hänen syliinsä.
"Mitäkö on tapahtunut, mitäkö on hätänä?" kertoi Böschke laskien
suuren myttynsä lähimmälle pöydälle, niinkuin se olisi ollut sopivin
paikka. "No kyllä minä kerron kaikki järjestyksessä niinkuin se
tapahtui. Mutta jos saan luvan, niin nyt käyn istumaan, sillä me olemme
kävelleet tänne ja minä olen kantanut pikku herraa käsivarrellani kun
hän oli väsynyt".
Näin sanoen kävi hän istumaan ja, vedettyänsä jalkaan kengät, joita hän
tähän asti oli kädessään pitänyt, jaksoi hän ruveta kertomaan asiat
alusta asti.
"Niin, neljä päivää armollisen herrasväen lähdettyä tulee vaunut
ajaen sekä vaunuissa punatukkainen viskaali ja laamauni. Paitsi
niitä kirjuri ja heitukka, Päästyänsä sisään nämä herrat eivät tehneet
mitään kysymyksiä eivätkä odottaneet semmoisia, käskivät vaan kirjurin
istumaan. Tämä rupesi kirjoittamaan montako peiliä huoneessa oli,
montako tuolia, montako piironkia! 'Hm', ajattelin minä, 'mitähän tästä
tullee?' Sitten kysyivät minulta oliko minulla piirongin avaimet.
Minä myönsin, sillä minkätähden valehtelisin? Sitten piti minun jättää
ne heille, sanoivat, mutta minä vastasin: enpä anna, en itse
perkeleellekään! No se oli yhdentekevää. He sytyttivät kynttilää,
ottivat esille lakkaa ja rupesivat lakkaamaan pieniä papereja
lukonläpien eteen. 'Kuulkaa herrat, tuota en suvaitse, että tuolla
lailla lakkaatte huonekalujamme. Täällä on kaikki uskottu minun
huostaani, enkä minä salli mitään koskettaman isännän poissa ollessa'.
Nain sanoin minä. Silloin huusi punatukkanen viskaali: 'miksi ei hän
ole kotona? Juuri sentähden kirjoitamme kapineet, että hän on karannut
perheensä kanssa'."
"Karannut!" huudahti rouva Bilágoschi ja peitti häpeästä hehkuvat
kasvonsa. "Mekö olisimme karanneet!"
"No, no, älkää olko millännekään; minä hankin teille paikalla
hyvitystä. 'Jos te rohkenette sanoa että isäntäni on karannut,
niin saatte itse karata tavallista pikemmin, sama se, josko oven
tai ikkunan kautta!' Punatukka käski minun olla vaiti, muuten saisin
korvapuustin. 'Koettakaa vaan', sanoin minä, 'mutta samassa te, hyvä
herra, menetätte puolet punasesta parrastanne'. Toinen herra kuiskasi
hänelle jotakin latinaksi, arvattavasti häntä rauhoittaaksensa. Hän
kääntyi sitten minun puoleeni, luullen minua niin tyhmäksi, että
uskoisin kaikki mitä hän sanoi. 'Kuules, sisar, tilan-omistaja tahtoo
vuokraa talostansa ja me olemme tänne lähetetyt ottamaan takavarikkoon
irtaimen omaisuuden. Me emme vie täältä mitään, me kirjoitamme vaan
luettelon kaikesta, ett'ei kukaan muu sitä tekisi. Sentähden on
parasta, että sinä annat avaimet, muuten minun täytyy avata lukot
väkivallalla'. Noin hän saarnasi kunnes sai minut avaamaan lukon toisen
perästä. Sitten vetivät esille kaikki mitä löytyi, vaippoja, hameita,
pöytäliinoja, serviettejä, ja kirjuri pani kirjaan jok'ainoan kapineen.
Minä katselin. Mutta kun kajosivat neidin vaatteisin, sanoin minä
heille: 'älkää koskeko sitä, se on neidin'. He nauroivat minulle ja
rupesivat niitäkin esille repimään, niinkuin kaikkea muutakin. Se oli
synti ja häpeä! Veri nousi kasvoihini nähdessäni ett'ei tuommoiset
vieraat herrat hävenneet nyppiä esille siveän neitosen valkoisia
liinavaatteita ja lukea niitä kappaleittain. Mutta kun tarttuivat
kauniisin kudottuihin kauluksiin, niin en voinut enää malttaa mieltäni.
'Mutta kuulkaa, hyvät herrat, tuota ette ota luetteloon muun joukkoon.
Neiti on ne omakätisesti kutonut; hän ei käytä muita koristuksia kuin
näitä hienoja kutimia, suurin hävyttömyys olisi näitä ryöstää kun eivät
ole isännän, vaan neidin'. Kirjuri käski minun olla 'haukkumatta'. Se
oli törkeätä, mutta minä rauhoituin enkä tokaissut mitään törkeätä
vastaukseksi, en sanaakaan, otin vaan läkkitolpon ja kaasin sen
sisällyksen sille paperille, johon hän kirjoitti, ja maalailin sitä
sitten kämmeneltäni. Nyt yritti hän lyömään minua, mutta minä hieroin
hänen naamaansakin samalla kämmenellä, jott'ei erittäin kauniilta
näyttänyt".
"Mutta teithän sinä suuren tyhmyyden", sanoi Ilonka kummastellen.
"Niin itselleni kyllä, vaan vähätpä siitä! Nyt tulee paras juttu.
Lakimies joutui raivoon ja huusi pandurillensa, että toisi käsipuut
minua varten ja vangitsisi minut. Mutta minä en ollut ikävissäni tästä,
vaan huusin ulos ikkunasta: 'Marcz, Pischta, Fautschi, tulkaa sisään
seipäillä ja kirveiltä varustettuina. On ryövärejä talossa! Apua,
apua!' Teidän olisi pitänyt nähdä kuinka nyt lähteä tassuttivat ulos
takaoven kautta. Pelästyksissään panduri jätti kivärinsäkin minun
käsihini, kun minä vetäisin hänen kaulaliinansa hieman kireemmälle
kuin häntä miellytti. Joka ensimmäiseksi vaunuihin pääsi, hän
oli onnellinen. He hävisivät tietämättömiin ikäänkuin ei heitä
olisi ollutkaan. Kun yksin jäimme, rupesimme pelkäämään että kuitenkin
olimme tehneet jotakin hullunkurista. Arvattavasti nuo herrat
palajaisivat voimakkaampina meidät rautoihin panemaan ja viemään meidät
pois. Vaan minä en voi siihen mitään, että sydäntäni särki kun panivat
luetteloon neiti Ilonkan koruommellut paidat".
Tuo hyvä sielu ei voinut olla kyyneleitä vuodattamatta näitä sanoja
lausuessaan.
"Ja sitten? Mitä sitten tapahtui?" kysyi rouva.
Böschke pyyhki hihallaan silmiänsä ja rupesi taas reippaasti kertomaan.
"Me ymmärsimme ett'ei siellä enää voitu mitään tehdä. Kaikki kalut
ottaa tilan-omistaja maksamattoman talonvuokran edestä, eivätkä ne enää
ole meidän isäntämme omia; joka ottaa ne haltuunsa, hän kyllä niistä
huolta pitää. -- Maailma on suuri, jokainen saa hakea siinä soppensa.
Me emme jääneet taloon yöksi, minä otin ensimmäisen lakanan, mikä
käsiini sattui, sain tämän mytyn kokoon, heitin sen selkääni, otin
pojan käsivarrelleni ja menin ulos avaraan maailmaan, ja nyt me olemme
täällä".
"Onneton", huusi Ilonka säikähtyneenä. "Etkö tiedä että tämä on
varkaus? Sinä olet varastanut meille, mitä on takavarikkoon otettu".
"Älkää olko millännekään, neitiseni, minä tunnen tuota paremmin. Kolmen
herrasväen luona, joita olen palvellut, on ryöstö tapahtunut, ja he
ovat talosta pois joutuneet, sen jälkeen kuin minä arolle tulin, sillä
siellä on mahdotoin toimeen tulla. Silloin olen nähnyt ett'ei saa
koskea herran eikä rouvan eikä talonväen vaatteita. Sitä laki ei salli,
sen tiedän minä yhtä hyvin kuin parahin lakimies. Sentähden maalasin
tuon ahneen kirjurin kasvot, koska hän otti mitä ei hänelle kuulunut.
Olkaa hyvä ja olkaa huoleti minun puolestani; Böschke kyllä vastaa
tyhmyyksiin. Minä otin ainoastaan mitä eivät saa ryöstää isännältäni,
ja sitten tämän rakkaan pienen aarteen".
Näin sanoen meni hän pienen mykän pojan luo, joka uupuneena oli
vaipunut äitinsä syliin, ja polvistuen pojan eteen suuteli hän
suutelemistansa hänen käsiänsä, kysyen oliko hän pahasti väsynyt. Ja
kuitenkin oli Böschke käsivarrellansa kantanut häntä tänne.
Rouva Bilágoschin suru ilmauntui nyt haikealla tavalla. Hän painoi
mykkää lasta sydäntänsä vasten ja itkeä nyyhkytti.
"Me olemme kerjäläisiä, lapseni, kerjäläisiä, kodistamme karkoitetut!"
Tuo rouva parka ei voinut enää hillitä murhettansa. Ilonka ei itkenyt
äidin kanssa. Hän pusersi huulensa yhteen, tarkasti ainoastaan
ympärillä olevia, ikäänkuin laivan perämies myrskyssä.
Sill'aikaa kuin rouva Bilágoschi itkeä nyyhkytti, istui perheen-isä
nojatuolissa eikä näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän mitään siitä, mitä
tapahtui ja puhuttiin. Taikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki ja oli
tuskissaan siitä, vaan hänen sielunsa ei hallinnut hermoja eikä voinut
ilmoittaa mitä tunsi. Tylsästi tuijotti hän eteensä ilmaan.
Ilonka viittasi palvelijalle, että hän tahtoi olla yksinänsä. Böschke
ymmärsi viittauksen.
"Minä en mene ulos, neiti, tahdon jäädä luoksenne kurjuuteen. Sanokaa
minusta mitä tahdotte. Ehkä minäkin voin antaa jonkun hyvän neuvon.
Ette saa lähettää minua pois, antakaa minunkin kuulua teihin".
Ilonka nyykäytti äänetönnä päätänsä, pusertaen uskollisen palvelijan
karheaa kättä, ja meni sitten äitinsä luo ja pyyhki pois hänen
kyyneleensä.
"Älä itke, äiti, vaan rauhoitu! Emme saa joutua epätoivoon. Katsele
isää ja tätä pientä mykkää lasta. Jumala on uskonut ne meille, meidän
täytyy pitää huolta heistä, jotka eivät voi itsestään huolta pitää.
Mutta voidaksemme sitä tehdä, täytyy meidän olla voimakkaat".
"Olemmehan hukassa! Koko omaisuutemme on hukassa, kaikki toiveemme ovat
rauenneet. Jumala on ryöstänyt meiltä kaikki".
"Älä sano niin, äiti. Juuri mitä Jumala on meille antanut, on meillä
vielä jälellä".
"Mitä?"
"Voima ja halu rehelliseen työhön".
"Mitä tarkoitat?"
"Juuri sitä minäkin ai'on sanoa!" keskeytti Böschke; "neiti osaa tehdä
hienoa kutoma- ja neulomis-työtä ja siitä kaiketi maksetaan hyvästi
tässä rikkaassa kaupungissa. Minä voin ruveta pesijäksi. Jäätä myöten
kulkekaamme".
"Tiedänpä parempaakin ja tuottavampaa tointa!" sanoi Ilonka, hiipien
lempeästi äidin luo. "Monta vuotta olen saanut opetusta kaikenlaisissa
aineissa. Osaan Ranskan ja Englannin kielet. Tässä suuressa
kaupungissa moni elää kieli-opetuksesta. Se opettaja, joka minua
opetti, ansaitsi jotensakin paljon, jotta tuli toimeen perheineen".
"Hän ei ollut nainen", änkytti äiti.
"Mutta luulenpa että naiset ja pienet lapset mieluummin oppivat
nais-opettajalta".
"Itsehän vielä olet lapsi; tuskin seitsemännellätoista".
"Mutta minä osaan kieli-oppini niin perin pohjin, että voin toisiakin
opettaa".
Rouva Bilágoschi pudisti epäillen päätänsä.
"Sinä et tiedä mitä on käydä yksinään vieraissa taloissa äitisi
seuratta".
Sitä Ilonka ei todellakaan tietänyt, hän vaan hymyili sitä
ajatellessaan. Ei vienoinkaan puna noussut hänen puhtaille poskillensa.
"Se on ikävää, mutta siihen täytyy tottua".
Rouva Bilágoschi tarttui tyttärensä käteen ikäänkuin peläten häntä
kadottavansa.
"Lapsi -- mieti kumminkin; sinä et arvaakaan kaikkia niitä vaaroja ja
kiusauksia, jotka kohtaavat nuorta tyttöä, joka yksinänsä kulkee
maailmassa! Ken on sinua suojaava?"
"Minä itse!"
Mahtava on todellakin se, joka maailman kysymyksiin voi vastata:
"minä itse". Minulla ei ole kukaan takanani eikä edessäni turvana:
suojelen itseäni.
Rouva Bilágoschi ei voinut sanoin enää tytärtänsä vastustaa. Hän kietoi
vaan Ilonkan kädet kaulansa ympäri, antoi pienen pojan halailla Ilonkaa
ja kuiskasi kyynel-sumuisella äänellä:
"Tee siis meidän kanssamme mitä tahdot! Ota isäsi, äitisi ja
veliraukkasi kohtalot huostaasi, ja Jumala sinua auttakoon, armas
rakas tyttäreni".
Ilonka innokkaasti suuteli äitinsä kättä, iloisena kuin se, joka on
saanut kalliin perinnön anteliaasta kädestä; sitten meni hän isän
luo ikäänkuin pyytääkseen hänen suostumustansa, niinkuin ennenkin;
hän kallistui yli isän olkapään, suuteli kivikylmää otsaa ja katseli
tarkastaen elävän kuolleen kasvoja. Silloin oli hänestä niinkuin
nuo liikkumattomat silmät hetkeksi olisivat lempeiltä näyttäneet ja
palaavan sielun huomio olisi kiintynyt hänen muotoonsa. Huuliltansa
kuului pari kertaa äänet:
"To to to, ta ta ta".
Siinä kaikki mitä hän sanoi.
* * * * *
Ilonka ilmoitti vielä samana päivänä sanomissa, että eräs nuori tyttö
halusi opettaa Ranskan ja Englannin kieliä naisille ja nuorille
tytöille.
Seuraavana päivänä hän kutsuttiin erääsen mahtavaan taloon Pesth'issä
ja palasi sillä iloisella uutisella, että ensimmäinen oppilaansa oli
eräs rakastettava nainen, joka yhdestä opetustunnista päivässä maksaa
hänelle kolmekymmentä guldenia kuukaudessa.
"Siis emme enää ole kerjäläisiä!"
Tosi on että 30 guldenin suuruinen kuukaustulo mannermaan kalliimmassa
kaupungissa, Pesth'issä, juuri on niin suuri, että asianomainen henkilö
voi sanoa ett'ei hän ole kerjäläinen, s.o. hänen ei tarvitse seisoa
katukulmissa almuja anomassa ohitse kulkevilta; mutta kotona neljän
seinän sisällä voi hän oppia tuntemaan köyhyyden kurjuutta yhtä likeltä
kuin kurjin kerjäläinen. Ja kun näillä kolmellakymmenellä guldenilla on
elätettävä isä, äiti ja veli, jotka kaikki ovat kykenemättömät pitämään
itsestänsä huolta, kun osa tulosta on menevä aptekiin sekä lääkärille
ja puku kuitenkin pitää olla siisti, niin jokainen käsittänee mitä sen
on kestäminen, joka ansaitsee nämä kolmekymmentä guldenia.
Ilonka kertoi äidilleen että ensimmäinen oppilaansa oli rikas
porvaris-nainen. Hän odotti kauan että äiti kysyisi tämän rouvan nimeä,
mutta sitä ei hän tehnyt. Ei Ilonkallakaan ollut kiirettä tätä nimeä
mainitsemaan, ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? Rouva Bilágoschi ei
tuntenut ketään ihmistä Pesth'issä, hänestä oli ihan yhtä oliko
naisen nimi tämä tai tuo. Hän oli vaan mielissään siitä, että oli se
porvarillinen perhe, johon tyttärensä joutui. Hän arveli tätä perhettä
semmoiseksi, johon maailman houkutukset eivät vielä ole tunkeuneet.
Sekin oli hänelle mieleen, että rouva tahtoi saada tuntinsa k:lo 7
aamusin. Joka nousee aikasin, sillä on paljon työtä, ja se rouva, jolla
on paljon työtä, on kelpo talonemäntä. Siis perheen elämä lienee hyvä.
Vaan tämä ei ollut syynä tuohon aikaiseen opetustuntiin; syynä oli
se, että tuo rikas nainen lähti ratsastamaan jo k:lo 5 aamulla ja
arveli että kielitunti oli sopiva ajanvietto palaamisen ja uudestaan
pukeumisen välillä. Siten oli koko muu päivä vapaana. Ilonkalle tämä
järjestys myös oli sangen mukava, hän kun sai olla päivällä kotona
kutomassa ja ompelemassa, joka ainakin tuotti hänelle pari guldenia
lisää kyökki-tarpeisin.
Ja sitten, joka oli pääasia: k:lo 7 nukkuvat ihmiset eivätkä
käyksentele kaduilla. Ilonkan ei tarvinnut pelätä tapaavansa tuttavia,
joidenka edessä tarvitsisi hävetä nykyistä köyhyyttä. Oi mikä suuri ja
häpeällinen synti köyhyys kuitenkin on! Joka joutuu tämän synnin
valtaan, hän karttaa tuttaviansa ja kääntää kasvonsa pois, niinkuin
olisi suuren rikoksen tehnyt. Hän rukoilee ihmiskuntaa olemaan häntä
näkemättä ja häntä unhottamaan. Sitä enemmän on tämä laita jos
köyhistynyt on tyttö.
Näin kului ainakin kuukauden aika ennenkuin Ilonka tapasi Elemér'in,
Ja kuitenkin oli hän jo päässyt selville siitä että Bilágoschin
perhe oli muuttanut Pesth'iin. Mihinkä siellä olivat hävinneet? Hän
käyskenteli katuja myöten päiväkaudet ja meni teateriin siinä toivossa,
että jossakin tapaisi etsittävänsä. Niin hänen päähänsä juolahti kysyä
polisissakin, vaan mitään selkoa saamatta.
Ja kuitenkin Elemér kävi joka päivä samassa talossa, missä Ilonkakin;
hän istui joka päivä nojatuolissa, jossa Ilonka juuri äsken istunut
oli, vaan luonnollista oli että Elemér, joka aloitti päivänsä k:lo 9,
ei millään muotoa voinut kohdata sitä, joka jo k:lo 8 oli lopettanut
päivätyönsä.
Tuo hieno porvaris-rouva, joka sai Ilonkalta opetusta Englannin
kielessä, oli -- niinkuin lukija on arvannut -- rouva Lemming.
Ett'ei Malvina itse koskaan tullut puhuneeksi Elemér'ille Ilonkasta,
siihen oli eri syitä. Ja miksi hän ei herra Lemming'illekään ollut
puhunut hänestä, siihen hänellä myöskin oli eri syitä.
Asioitsija kun oli, herra Lemmingin elämän-järjestys ei ollut erittäin
säännöllinen. Jos hänen oli matkustaminen pois, nousi hän ennen päivän
koittoa; jos hänellä ei ollut matkoja, ei hän jättänyt huonettansa
ennen päivällistä. Vaimonsa huoneesen ei hän koskaan tullut ennen
päivällistä. Työhuoneesensa oli hänellä eri käytävä.
Eräänä päivänä, kun herra Lemming palasi rautatien asemahuoneelta,
kohtasi hän portailla Ilonkan.
Ilonka ei vielä ollut vetänyt hattuansa silmien eteen, sillä hän tuli
suoraan Malvinan luota. Lemmingin huomio kiintyi tuohon kauniisen
tuntemattomaan lapseen, jonka täällä-olo näin oudolla ajalla oli
hänestä selittämätön.
"Hyvää huomenta, neitini, ketä te etsitte?"
"Hyvää huomenta, herrani, minä opetan täällä Englannin kieltä".
"Tekö?" huudahti rahamies epäillen. "Ken täällä opettelisi Englannin
kieltä?"
"Hänen armonsa, rouva Lemming".
"Minun vaimoniko? Sitä en tiennyt."
"Minun on kunnia jättää hyvästi", sanoi Ilonka ja meni, kuultuansa
tämän ja päästäkseen jatkamasta tämmöistä keskustelua portailla.
Herra Lemming seisoi portailla ja katseli tytön jälkeen kunnes tämä
oli ehtinyt alas. Ilonka ei katsahtanut taakseen.
Herra Lemming pudisti päätänsä ja palasi huoneesensa. Siellä
kuulusteli hän kamaripalvelijalta kauanko tuo nuori neiti oli käynyt
talossa.
Tästä päivästä alkaen otti hän pois pöydän-laatikon avaimen, jossa
säilytti englantilaisen kirjeenvaihtonsa.
Tämän jälkeen kysyi hän tarkasti joka päivä kamaripalvelijalta, oliko
armollinen rouva palannut ratsuretkeltänsä. Hän palasi säännöllisesti
k:lo 7.
Mutta eräänä päivänä tapahtui että Malvina viipyi tavallista
kauemmin ja että Englannin kielen opettaja, joka oli tullut juuri
k:lo 7, vietiin vastaanottohuoneesen odottamaan armollista rouvaa.
Kohteliaisuus vaatii että talon isäntä emännän poissa ollessa
vastaanottaa opettajan, ja herra Lemmingkin meni vaimonsa
vastaanottosaliin.
"Anteeksi, neitini; vaimoni antaa teidän odottaa, mutta saapuu
luultavasti kohta. Tehkää hyvin ja istukaa niinkuin kotonanne".
"Kiitän, herrani".
Ilonka istuutui ja herra Lemming vastapäätä.
"Kauanko olette opettaneet vaimoani?"
"Yhden kuukauden".
"No, ja kuinka hän edistyy?"
"Sangen hyvästi".
"Eikö ole hän uppiniskainen ja itsepäinen, ettekö välistä saa ryhtyä
vitsaan?"
Herra Lemming koetti olla hauska.
"En".
Herra Lemming ajatteli itsekseen: ohoo, kyllä minä pakoitan hänen
puhumaan. Niin kauan kuin Unkarin kieltä puhutaan, voi hän myöntää ja
kieltää jos ei tahdo sanoa muutu, mutta Englannin kielen opettaja ei
saa pahaksi panna jos käytännöllinen perheen-isä tahtoo tietää osaako
se, joka saa yhden guldenin tunnista, sanoa muuta kuin "Yes sir!"
Lemming rupesi puhumaan Englannin kieltä.
"Oletteko syntyperäinen englantilainen, miss?"
Ilonka punastui vähän. Hän luuli rehellisen pankirin tahtovan tietää
mimmoinen englantilainen se oli, jolle hän maksoi niin paljon rahaa.
Sujuvalla Englannin kielellä ilmoitti hän nyt kaikki, mitä soveliaaksi
katsoi, uusia kysymyksiä odottamatta.
"Minä en ole englantilainen, herrani; vanhempani ovat unkarilaisia.
Isäni on ollut virkamies, hänen nimensä on Bilágoschi. Viime aikoina
on hän ollut virastansa eronneena. Sitten koetimme maanviljelystä
ja kadotimme katovuoden kautta kaiken omaisuutemme. Isäni sairastui
kovasti ja meidän täytyi tuoda hänet tänne. Nyt minun on käyttäminen
mitä olen oppinut ja palkitseminen mitä olen maksanut".
"Ah, tämä on jaloa, liikuttavaa. Te osoitatte jaloutta ja minä pyydän
saada lausua teille kunnioitukseni. Luulisinpa että minulla on hiukan
valtaa maailmassa. Tahdon miettiä, mitä voitaisiin tehdä perheenne
huolten lieventämiseksi. Olen ennenkin auttanut ihmisiä semmoisessa
tilassa. Onnen tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Muutaman
päivän perästä on minulla oleva kunnia puhua teille enemmän tästä. Jos
voin tehdä jotakin perheenne hyväksi, niin sanokaa suoraan".
Ilonka ei vastannut mitään, mutta punastui sitä enemmän. Hän ei ollut
almuihin tottunut.
"No no, minä en sano mitään; kaikki jää meidän kesken", jatkoi Lemming
suojelijan äänellä. "Sanassani pysyn. Onnenne tähti on johdattanut
teidät tähän taloon. Lemming'in talossa on Jumalan siunaus. Good-bye
miss! Kuulen rouvani tulevan, enkä tahdo häiritä opetusta. Hyvästi!"
Hän nousi ojentaen Ilonkalle kättä. Ilonka unhotti ottaa sen
vastaan. Kenties ei hän sitä huomannutkaan. Tai ehkä oli hänellä
tärkeä keskustelu jonkun kanssa, jolta hänen oli tapa kysyä neuvoa
arveluttavina hetkinä. Tämä joku oli "minä itse".
Herra Lemming oli muutaman päivän perästä taas tilaisuudessa puhutella
Ilonkaa ennen opetuksen alkua.
"Kunnioitettu neiti! Voin teille ilmoittaa, että rouvani on
aivan ihastunut teihin. Hän ei voi kyllin kiittää teidän jaloja
ominaisuuksianne; hän pitää teitä omana lapsenansa. Olen keksinyt
jotain, jonka kautta saavutamme kaksi asiaa yht'aikaa. Vaimoni on
kaivannut seura-naista nyt jonkun aikaa; hyvin harvoin hän löytää
soveliasta henkilöä, mutta teihin on hän mieltynyt. Tiedän, mikä uhraus
teistä olisi jättää vanhempanne ja muuttaa vieraasen taloon; mutta minä
en tee tarjousta ajattelematta soveliasta korvausta. Lupaan teille
vaivastanne rouvani luona summan, joka voipi tuottaa vanhemmillenne
tarpeelliset mukavuudet -- 2,000 guldenia vuodessa".
Kaksituhatta guldenia on kaunis summa kyllä! Ja ainoastaan siitä,
että opetetaan rouvaa sammaltelemaan tuota englantilaista th-ääntä ja
että kärsitään vähän kiukkuisuutta, kun hänellä on migraini,
_ainoastaan tästä_ on korvaus loistava.
Vaan tämä ajatus ei Ilonkan mieleen juolahtanut. Hänen viattomassa
sydämessään ei vähintäkään epäluuloa herännyt. Hän oli toisella lailla
turvattu.
"Minä kiitän teitä, herrani, jalosta tarjomuksestanne, mutta minä en
voi jättää perhettäni. Isäni huononee huononemistansa, usein on hän
raivoisakin. Äitini pelkää häntä silloin. Ei kukaan muu talossa voi
hallita häntä sellaisessa tilassa, kuin minä. Kun minä häntä
puhuttelen, hän tyyntyy".
"Viisainta olisi lähettää hänet johonkin sairashuoneesen".
"Oi, herrani! se olisi hirveätä. En voi ajatella mitään kauheampaa kuin
heikkomielisen karkoittamista perheen piiristä kylmäkiskoisten
vieraitten ihmisten keskelle kuumeentapaisessa mielentilassa. Olen
varma siitä, että hän tulisi auttamattomasti hulluksi. Kenties
hänen parantumisensa olisi mahdollinen, mutta minä itse kävisin
mielettömäksi, jos minun yöt päivät olisi ajatteleminen, mitä hän nyt
kaukana minusta kenties kärsii, rääkäten itseänsä, kuolon kylmänä,
enkä minä saisi olla hänen luonansa, minä, joka voin häntä rauhoittaa
painamalla kättäni hänen otsallensa, minä, joka puhutellessani häntä
kutsun hänet elämään jälleen. Minä en voi erota isästäni tässä
hänen onnettomassa tilassaan. Niinäkin hetkinä jotka täällä vietän,
huolettavat minua tuhannet surut. Sentähden en ole ottanut muita
opetustuntia antaakseni. Mitä täällä ansaitsen, riittää hyvin meidän
pieniin tarpeisin. Me tyydymme vähään, kun vaan saamme olla yhdessä".
"Pyydän anteeksi. Minä tarkoitin hyvää".
"Kiitän teitä, herrani, hyväntahtoisuudestanne".
Herra Lemming jätti sitten tämän asian.
Ilonkan mieleen ei koskaan tullut miettiä, mistä syystä tuo
numeroihminen niin jalosti tarjosi hänelle vähästä vaivasta niin
suuren rahasumman. Hänellä ei ollut mielikuvituksia sielussaan
sellaisia, jotka olisivat johdattaneet hänen ajatuksensa oikealle
uralle, toisten kanssa ei hän puhunut asiasta.
Hän pelkäsi äitinsä taipuvan tuumaan, jos hän mainitsisi tuon suuren
rahasumman. Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha; sillä jos hän olisi
maininnut siitä äidillensä, olisi tämä paikalla hänelle opettanut että
nuorten kauniitten tyttöjen suojelijat eivät kuulu mesenatien luokkaan,
ja että hänen oli tästä hetkestä luopuminen tunnistaan herra Lemming'in
talossa.
Oliko herra Lemming siis mokoma veitikka? Tuo kuolleen-naamainen mies,
tasku-painos luonnon herrasta?
Niin, senlainen herra Lemming todellakin on, ei rahtuakaan parempi
noita ilkeitä apinoita, jotka eläintarhoissa ottavat kiinni nuorten
tyttöjen vaatteista, purrakseen heidän valkoisiin kätösiinsä
tai repiäkseen kappaleita heidän puvustansa. Nämä apinat ovat
kostonhimoisiakin.
Herra Lemming ei enää etsinyt tilaisuutta saada puhutella Ilonkaa.
Hedelmä on vielä kova; täytyy odottaa kunnes se kypsyy ja joku ravistaa
sen puusta; sillä herra Lemming tiesi että niin kävi tavallisesti.
Vanhan metsästäjän jalat ovat kankeat; nuorella metsävuohella on
nopeat jalat, mutta jahtikoiralla vieläkin nopeammat, ja sen avulla
metsävuohi vielä joutuu pyssymiehen tielle. -- Herra Lemming käski
usein nuorta herraa Elemér'iä atrioitsemaan kanssansa. Atrian jälkeen
menivät tupakkahuoneesen juttelemaan mokka-kahvin ja Curacaon ääressä,
ja silloin kaikenlaiset hupaiset seikat tulivat puheeksi. Tietysti
nämä jutut koskivat nuoria tyttöjä ja rouvia.
"No oletteko kohdanneet tuota tuntematonta sinihuntuista naista?" kysyi
Lemming nieltyänsä suullisen kahvia ja huvitettuna ystävän sydämen
asiasta.
"Kaksi kertaa olen häntä kohdannut, mutta kasvonsa olivat taas
niin kätketyt, että oli mahdotonta niitä tuntea. Mutta vartalo on
epäilemättä hänen, niin myös astunto, jotta voin vannoa että se on
hän. Minun kävi nyt niin kuin viimein, tervehdin, hän ei vastannut
tervehdykseen. Minä puhuttelin häntä, hän ei kuullut. Kävin sitten
hänen jälessänsä saadakseni tietää, missä hän asui. Vaan samassapa hän
oli kadonnut kuin noita ainakin. Ja kuitenkin olen vakuutettu siitä,
että se on hän".
"Eikö kukaan teidän hienommista tuttavistanne tunne häntä?"
"Ei kukaan voi antaa hänestä tietoja; ja kuitenkin sen on mahdoton
häntä unhottaa, joka kerran on häntä nähnyt. Hän nostaa huomiota
jo senkin kautta, ett'ei koskaan käytä tuota ilkeätä krinolinia,
jota naiset julkisesti suosivat ikäänkuin valkoisten muurahaisten
kuningatar. Kädessään kantaa hän päivänvarjoa milloin viritettynä,
milloin laskettuna, ja hatussa on sininen huntu".
"Ja hän katoo, jos hänen jälessänsä käy?"
"Niin, hän katoo".
Herra Lemming kyllä olisi voinut Elemér'ille tietoja antaa, sillä
rouvaltansa oli hän usein kuullut, että sama nuori tyttö, joka
opettajana käy heidän talossansa, oli junkkerin ihanne. Malvina oli
kuitenkin käskenyt puolisonsa olla ilmoittamatta nuorelle herralle
mitään. Hän sanoi, ett'ei Ilonka enää tahtonut tavata Elemér'iä. Hän
häpesi köyhyyttänsä. Eikö tämä tunne ollut oikeutettu?
Malvina kielsi sentähden miestänsä puhumasta Elemér'ille Ilonkasta.
Tämä ilmoitus pakoittaisi köyhää tyttöä jättämään heidän talonsa,
sanalla sanoen ottaisi leivän hänen suustansa. Sattumalta tavata
Ilonkaa herra Lemming'in talossa oli Elemér'ille vallan mahdotonta,
sillä hän nukkui vanhurskaan unta siihen aikaan kuin Ilonka oli
lopettanut päivätyönsä. Kaupungissa kohtasi hän Ilonkaa usein hänen
mennessänsä lääkärin luo, mutta huntu teki hänet tuntemattomaksi.
"Rakas ystäväni", sanoi Lemming, "minusta on vähän arveluttavaa, kun
tyttönen ei tunne vanhaa tuttavaansa jonkun ajan kuluttua".
"Niin minustakin".
"Kun te viljelitte hänen tuttavuuttansa, onhan hän silloin vielä aivan
siveä tyttö".
"Hän oli vielä lapsi eikä mennyt mihinkään, ellei äitinsä seurannut".
"Mutta nyt käy hän yksinänsä ulkona, ja kun te häntä kohtaatte, ei
hän tahdo teitä tuntea. Se on huono merkki, minä tunnen monta semmoista
seikkaa". Elemér väänsi naamaansa. Ehkäpä vaan tuo väkevä tupakansavu
väänsi hänen suunsa vinoon.
"No", jatkoi Lemming, "kun asia tarkoin punnitaan, on tuo
yhdentekevää; voihan pähkinä hyvälle maistua, vaikka toisen hampaat
ovat sen särkeneet. Usein on todellisuus parempi kuin unelmat. En
pelkää teidän puolestanne. Hitto vieköön. Murheissaan Elemér'istä ja
kauniin tytön tähden! Jos asian laita on _sellainen_, sitä parempi!"
Hän ei selittänyt tarkemmin "millainen".
Elemér'in oli usein sylkeminen karvaan papyrossin tähden.
"Apropos", sanoi Lemming, "minä ostin tänään kauniin ratsun.
Aioin kerran huvittaa Malvinaa, lähtemällä hänen jälkeensä hänen
aavistamattansa. Otin tuntia ratsastuskoulussa, mutta ne tulivat
kalliiksi minulle. Luulin ettei ratsastamiseen tarvita muuta kuin
että toinen jalka on pidettävä toisella ja toinen toisella puolella
hevosta. Mutta äläpäs huoli! kun ratsu lähti liikkeelle ja minä
tunsin perustuksen allani horjuvan, haparoin käsilläni, ikäänkuin
pitääkseni ilmasta kiinni, ja vedin samassa suitsista; silloin hevonen
nousi pystyyn ja rupesi kulkemaan kahdella jalalla taaksepäin. Kun
sitä sitten kannustin, rupesi se juoksemaan, jotta luulin sielunikin
musertuvan. Joka hetkellä ajattelin: pääni särkyy, jos ei ennen, niin
toisella maannavalla. Hyvä Jumala, jos en olisi oikealla kädellä
pitänyt satulasta kiinni takanani, niin olisin ollut hukassa! Mitä
enemmin huusin: 'ohoo!' tuolle raivokkaalle eläimelle, sitä hurjemmaksi
se tuli, vaan viimeinkin sain sen seisattamaan vetämällä harjasta.
Minut nostettiin puolikuolleena satulasta. Vaan sen minä tiedän, ett'en
nouse hevosen selkään enää eläissäni".
Herra Lemming tiesi että Elemér rakasti ratsuhevosia. Hänen
korkeasukuinen herra pappansa piti häntä varten aina ratsuhevosta, kun
heidän välinsä vielä oli hyvä, ja Elemér luuli olevansa erittäin reipas
ratsastaja.
"Mitä nyt aiotte hevosella tehdä?" kysyi junkkeri Elemér, iskien kiinni
tähän keskustelu-aineesen ja heti paikalla luopuen keskustelusta
syreni-värisestä immestä.
"Aion pitää sitä. Ennen tai myöhemmin tapaan ehkä tuttua kavaljeria,
joka saattaa vaimoani 'kaupungin metsään'. Osaatteko te ratsastaa?"
"Sen luulisin toki osaavani! Enhän osaakaan muuta mitään!"
"Siis voitte ratsastaa ulos Malvinan kanssa joka ainoa päivä?"
"Varsin mielelläni!"
"Mutta siinä tapauksessa saatte nousta varhain aamusin; rouvani lähtee
ratsastamaan ulos puistoon jo kello viisi".
"Kun minut kutsutaan metsästys- tai ratsastus-retkelle, ei koskaan ole
liian varhaista. Jos tahdotte tulen vaikka päivän noustessa. Siis koska
käskette?"
"Jo huomenna".
"Tässä käteni. Te olette ostaneet hevosen, nyt otatte minut
tallinpäälliköksi".
"Kauppa on tehty. Ehdot ovat: vapaa murkina minun luonani -- iltaan
asti".
"Minä vastaan palveluksesta!"
Seuraavana aamuna kello viisi oli junkkeri Elemér todellakin paikalla.
Lemming'in ajuri ilmoitti hänelle, että hänen armonsa oli ratsastanut
ulos neljännestuntia sitten.
"Ei haittaa, kyllä minä hänet saavutan".
Kahden tunnin kuluessa hän ratsasti pienessä puistossa ristin rastin,
vaan rouva Lemming'iä ei hän tavannut missään. Koko tunnin hän
viipyi lähellä turkkilaista huvihuonetta, jonka ohitse Malvinan
välttämättömästi oli tuleminen, jos hän oli käynyt metsikössä; mutta
siinäkään ei Elemér häntä tavannut. Viimein täytyi hänen palata ilman
sitä amatsonia, joka oli uskottu hänen turviinsa.
Mennessään ylös Lemming'in luo, kertoakseen hänelle, mitä oivallisia
ominaisuuksia oli huomannut hänen hevosessaan -- ihmiset, jotka eivät
ennen ole omistaneet ratsuhevosta, kuulevat mielellään että heidän
tuhannen markan hintaisella hevosellaan on etuja 5,000 markan edestä
-- silloin oli Malvina jo kotona.
Syötiin juuri aamiaista; kolmas sija oli tyhjänä Elemér'iä varten.
"Kylläpä te olette kaunis kavaljeri", huusi Lemming hänelle vastaan.
"Missä erositte rouvastani?"
Elemér silmäili ensin Lemming'iä, sitten Malvinaa, ja hän pääsi kohta
asioista selville. Hän arveli: ystävä Lemming aikoo käyttää minua
ja hevosta tiedustaaksensa, huvitteleeko hänen rouvansa todellakin
ratsastamisella kaupungin puiston käytävillä; mutta emme ole niinkään
hevosia me kaksi. -- Kohta hänen hämmästynyt katseensa muuttui hymyksi
ja hän sanoi:
"Vai niin, sinä olet pettänyt minua, emintimäni. Ja minäpä aioin
uskottaa pappa Lemming'ille täällä kotona, ett'emme olleet tavanneet
toinen toistamme!"
"Ahaa, viekas petturi!" sanoi herra Lemming hymyillen. "Sopiiko
todellakin noin jättää daaminsa ja lentää ensimmäisen syreni-värisen
hameen jälkeen?"
"Älkää väärinkäyttäkö tietoanne heikkoudestani".
"Ahaa! te olette siisti hulivili! Te voitte unohtaa kohteliaisuudenkin
vaatimukset, kun hulluus teidät valloittaa. Onnellinen nuoruus! Minäkin
olin semmoinen nuoruudessani. Mutta Malvinan sijassa en koskaan
lähtisi ulos enää teidän seurassanne. Voisihan teidän mieleenne
juolahtaa hypähtää alas hevosen selästä ja antaen suitset daamillenne
sanoa: odottakaa rouvani, niin kauan kuin minä ajelen metsävuohta".
Elemér nauroi itse enimmin Lemming'in sukkeluudelle. Malvina oli siinä
avullisna.
Atrian aikana sai Elemér kuulla vielä enemmän turhasta ratsastamisesta.
"Onko kukaan mokomata kuullut: että hevosen selässä ajellaan
metsävuohta katuja myöten, tietysti se taas on päässyt pakoon
johonkin läpikäytävään taloon. Ja sitten ette enää löytäneet
jälkeäkään. Katsokaa, teidän olisi siivosti pitänyt pysyä suoralla
tiellä".
Sen pitemmälle ei hän saanut puhettansa jatkaa, sillä Malvina
heitti sokeripalasen hänen päähänsä, muistuttaaksensa häntä olemaan
sekautumatta asioihin, jotka eivät häntä koskeneet. Hän menetteli
nyt niinkuin se, joka malttaa mieltänsä ja päättää korjata
erehdyksensä.
"Ystäväni, karkoittakaa tuo syreni-värinen olento päästänne. Pesth'issä
on arvattavasti monta semmoista kuin te, jotka juoksevat hänen
jälkeensä. Joka häveten karttaa teitä, sillä on varmaankin syytä
hävetä".
Nyt Malvina heitti vielä suuremman sokeripalasen hänen liivillensä.
Jos se olisi sattunut nenään, olisipa nenäluu musertunut.
"No, minä vakuutan kunniani kautta ett'en koskaan enää puhu ihmiselle
hänen sydämensä asioista. Mutta jos minulla olisi lemmitty, joka
salaisi itsensä minulta, vaikkapa vaan tunniksikin, niin minusta tulisi
murhaaja".
"Herra Lemming, muistakaa että olette nainut mies", sanoi Malvina,
hymyillen veitikkamaisesti.
"Minä puhun suoraan. Lemmittyni on minun rouvani. Rouvani ilmoittaa
minulle, missä hän on joka hetki ja minne hän menee. Mitä sanoisinkaan,
jos hän kerran juoksisi pakoon, kohdatessani häntä: joko arvelisin
hänen niin rumistuneen siitä kuin viimein näimme toinen toistamme
taikka että hän on jonkun muun lemmitty, jota hän häpee".
Malvina nousi suuttuneena pöydästä.
"Elemér, olkaa hyvä ja menkää kotiin!"
"Niin aioin juuri tehdä", sanoi Elemér.
Hänen mentyänsä rupesi myrsky riehumaan Lemming'in yli.
"Miksi ärsytätte tuota nuorta miestä tyttöä vastaan? Onko tyttö
loukannut häntä?"
"Päinvastoin aioin saattaa Elemér'in unhottamaan tytön tykkönään".
"Te ette tunne ihmisiä; tällä tavalla saa aikaan ihan vastakohdan. Te
tiedätte varsin hyvin, ett'ei tyttö tahdo kohdata tuota nuorukaista
enään ja siinä on hän oikeassa. Tyttö elää työstänsä, ja se on katkeraa
leipää kyllä. Nuori mies elää armoleivästä, on kevytmielinen hulivili,
joka ei osaa mitään eikä ole mitään oppinut ja jota minä elätän
sukulaisuuden vuoksi. Hänen pitäisi hävetä enemmän kuin kenenkään muun
kohdatessansa tyttöä, jos he toinen toistansa tapaavat. Hän saa sanoa
itsellensä: 'siihen aikaan olin _jotakin_, nyt en ole enää mitään'.
Tyttö parkaa hävettää tämä ajatus: siihen aikaan olin vallasnainen ja
nyt kuulun palkollisten luokkaan. Jätä tyttö rauhaan!"
Lemming nauraa hohotti, kita ammollaan, näyttäen mustia hampaitansa.
"Hän, tai joku muu".
"Se on sydämetön periaate".
"Jos ei toinen, niin toinen".
Täysi syy kukan poimimiseen, "jos ei hän sitä tee, niin toinen sen
tekee".
Herra Lemming jätti rouvansa, nauraen voittajan tavalla. Malvina
rypisti silmäkulmiansa ja näytti sangen vihaiselle niin kauan kuin
miehensä häntä näki. Sitten kasvonsa kirkastuivat.
Lemming otti parantaaksensa Elemér'iä hänen tarpeettomista
tunteistansa. Herra Lemming'illä oli varoja siihen, sillä semmoinen
parannuskeino maksaa rahaa. Saattamalla miestä ylenkatsomaan naisia
parannetaan hän heitä rakastamasta.
Meidän kesken puhuen ei junkkeri Elemér paljoa sellaista opetusta
tarvinnut. Hänellä oli hyvät taipumukset saavuttaakseen sellaisten
perikuvan, jotka ikäkautensa pysyvät ylioppilaina. He tulevat
harmaapäisiksi, jopa paljaspäisiksikin, ja ovat kumminkin vaan
ylioppilaita. Varsinkin mitä tulee naispuolen sukuun, niin ei heiltä
ylioppilas-aika koskaan lopu. He etsivät helppoja rakkauden
valloituksia ja koska he helposti sellaisia saavat, koska ovat oppineet
tuntemaan rakkauden ainoastaan palveluspiikana, eivät he usko sen
kuninkaallista suuruutta eivätkä tunne sydämellisen luottamuksen
taivaallista onnea.
Wienissä asuessaan oli herra Lemming aina ollut ylhäinen seura-ihminen.
Sellaisen ihmisen nautinnonhimo ei suinkaan tarvitse kuolla nälkään
Pesth'issä. Kun joku kulkeva seura ratsastustaiteilijoita Wienistä
täällä levitti telttansa, löysivät seuran jäsenet aina joukossamme
tuttavia. Tässä kohden herra Elemér huomasi herra Lemming'in aina
oivalliseksi opettajaksi, joka hänen johdatti oikeihin seuroihin.
Muutoin heidänkin joukostaan on seurue hyviä ja kunnioitettavia
ihmisiä, mutta ne jätetään siivosti rauhaan. Sitävastoin on toisia,
jotka varmaan eivät anna kenenkään nääntyä. Täällä huomaa että kaikki
naiset ovat yhtä syntiset ja eroitus vaan on siinä, että toinen on
älykkäämpi sitä peittämään kuin toinen. Toinen saadaan jo hyvällä
tunnustamaan itsensä syylliseksi, toinen odottaa kidutuspenkkiä. Moni
kuoleekin kidutettaissa, mutta hänkin oli syntinen, vaikka hän osasi
teeskennellä kuolemaan saakka.
Elemér tottui täydellisesti elämään irstaan tyhjäntoimittajan
elämää; samat tunteet, jotka hän edellisenä kesänä oli kastellut
kyynelillään maatalon ruohopenkillä, tulivat talvella hänen
pilapuheittensa aineeksi ja hän kasti ne uudestaan viinissä herra
Lemmingin seurassa.
"Lemmingillä on ystävällinen talo". Sitäpä hänestä tuskin olisi
luullut.
Mutta sinipunertavaa haltijatarta ei Elemér ollenkaan saanut käsiinsä.
Ja kuitenkin hän joka päivä istui samalla istuimella, josta
hänen entinen lemmittynsä oli samana päivänä noussut, otti joka
päivä käteensä saman kirjan, jonka hän vähää sitä ennen oli pannut
kiinni, ja hänen sormensa koskettivat samoja paikkoja, joita toisen
kädet olivat selailleet, ilman että ne taisivat mitään kertoa siitä
salaisesta ihastuksesta, jota ne samalla tunsivat.
Tämä kuva täytti hänen sielunsa enemmän kuin maallinen ilmiö.
Elemér'ille tapahtui niinkuin arapialaisessa kertomuksessa mainitulle
haltijalle, joka suljettiin sinetillä lukittuun astiaan ja upotettiin
meren syvyyteen: ensimmäisenä vankeutensa vuonna hän lupasi
pelastajalleen yltäkyllin rikkauksia; toisena vuonna hän lupasi
sen tehdä kuninkaaksi; mutta kolmantena hän julmistui ja vannoi
tappavansa sen, joka hänet nostaisi päivän valoon.
Ensimmäisenä kuukautena oli Elemér luvannut itselleen, että missä
hyvänsä hän vaan tapaisi lemmittynsä, niin hän tunnustaisi hänelle
lempensä ja pyytäisi häntä puolisokseen; toisena kuukautena hän oli
päättänyt ampua itsensä julman kaunottarensa jalkain edessä, kun hänet
kohtaisi; kolmantena kuukautena hän lukitun haltijan tavalla vannoi:
missä ikinä tapaan pettelevän kiusahenkeni, kadulla tai kävelyllä tai
vieraassa talossa, niin minä häntä -- suutelen.
Eihän tarinassa mainittua kostonhimoista haltijaakaan köyhä kalastaja
merestä nostanut, ennenkuin se oli täynnä murhatuumia pelastajaansa
vastaan.
Kylmemmän vuoden-ajan tultua täytyi Malvinan lopettaa
aamu-ratsastuksensa ja siis lykättiin Englannin kielen oppitunti
myöhempään aikaan aamulla. Siten tuli välttämättömäksi, että Elemér ja
Ilonka tapaisivat toisensa.
Eräänä aamupäivänä meni junkkeri herra Lemming'in luona käymään:
Asioitsijalla ei sattumalta ollut aikaa jutella nuoren ystävänsä
kanssa, vaan pyysi häntä menemään rouvan luo.
Herra Lemming tiesi varsin hyvin, että hänen rouvansa oli poissa
kotoa ja oli ottanut mukaansa seuranaisensa, ostaaksensa jotakin
muotikaupasta, ja että Ilonka oli yksin Malvinan huoneessa
työskennellen englannin-kielisten kirjoitusten tarkastamisessa.
Nuori herra luisti eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut luistimet
jalassa ja hyräili jotakin laulua kulkeissaan paksujen mattojen yli
salissa. Malvinalla ei huoneissaan ollut mitään kaksois-ovia, vaan
puoleksi taaksepäin vedetyt raskaat varjostimet, joiden aukkojen
kautta oli tilaisuus luoda yleinen silmäys koko huoneistoon. Heti
kun Elemér astui ensimmäiseen huoneesen, huomasi hän kolmannessa
sini-punertavan haltijattarensa istuvan pöydän ääressä syvissä
mietteissä korjaellen jotakin kirjoitusta, joka veti koko hänen
huomionsa puoleensa.
Jos tarinan haltijan ensimmäinen uhkaus nyt olisi tullut hänen
mieleensä, niin olisi siitä syntynyt suuri onnettomuus -- Ilonkalle;
kun nyt vaan oli kolmas lupaus kysymyksessä, niin siitä seurasi pelkkää
onnettomuutta Elemér'ille, kuten kohta saamme nähdä.
Astuessaan välissä olevien huoneiden mattoja myöten, tuli hänen
mieleensä: tuohan on sama kieliopettaja, josta on puhetta ollut,
ja joka täällä käy opetustunteja antamassa samaan aikaan kuin
Elemér itse tavallisesti kotona venyi makaamassa. Hänestä oli melkein
tahallaan tehty tepponen, että Ilonka joka päivä samassa talossa käy
ulos ja sisään, jossa Elemér melkein asui. Luultavasti hänelle siitä
nauretaan.
"Hei, viimeinkin sinun käsitän, pikku karannut haltijattareni!"
Näin sanoen syöksi Elemér huoneesen ja meni avosylin sinipunertavaan
pukuun puettua tyttöä kohti.
Säikähtynyt tyttö hyppäsi äkkiä työstänsä, mutta sen sijaan, että hän
jollakin tyttöjen tavalla olisi osoittanut säikähdystään, sieppasi hän
vaan kylmäkiskoisesti tuolilta vieressään olevan auringon-varjostimensa
ja ojensi sen kärjen tanaan nuoren herran nenää kohti.
"Hoh hoo! nuori herraseni, älkää toki juosko silmiänne puhki!"
Sellaista vastustelemista vastaan ei herra Elemér'illä ollut
"taskusanakirjassaan" muistissa minkäänlaista vastausta. Kuitenkin oli
sen verran hänelle selvää, että jos hän ei tahtonut silmäänsä puhkaista
auringon-varjostinta vastaan, niin kepillä täytyi torjua.
"Hei! osaatteko miekkaillakin?" huusi tyttö, "katsokaammepa, mitä
olette oppinut!"
Samalla hän asettui tarkasti miekkailu-asentoon ja antoi ystävällemme
kelpo "sekundi-piston" kylkeen, niin että auringonvarjostimen varsi
taipui, kuitenkaan katkeamatta, sillä se oli hyvää kalanluuta.
Ystävämme Elemér huomasi, että hänen täytyi vakaasti miettiä
puolustaumista, sillä tämä ei maar ollut mitään leikintekoa, ja olipa
hän itse kyllä kauan käynyt miekkailukoulussa.
Tehden ajattelemattomasti hyökkäystempun, sai hän kuitenkin sellaisen
"terssi-piston" peukaloon ja kynteen, että hänen täytyi jättää
kaikki hyökkäyskoetukset sikseen. Peljättävä tyttö hätyytti häntä
niin murhaavasti vastustamattomilla hyökkäyksillään ja iski
mestarillisella "kvartti-iskulla" kepin hänen kädestään, niin että se
sinkosi kynttiläkruunuun ja jäi siihen riippumaan sen lasiprismojen
joukkoon, sillä välin kun nuori herra Elemér, peräytyen sitä
seuraavaa lujaa pistoa, töyttäsi Malvinan ompelupingoitinta vastaan
niin kiivaasti, että hän repi keskentekoisen ompelutyön rikki.
Vaan että vastoinkäyminen tulisi täydelliseksi, kaikui vlereisestä
huoneesta iso nauru. Malvina oli tullut kotiin samalla kun nuori herra
oli tullut sisään, ja oli siis alusta alkaen nähnyt nuo sotaiset
temput, jotka loppuivat poikapuolen noin perinpohjaisella tappiolla.
Elemér oli kuin täydellisesti kukistettu. Nyt hän näki mimmoinen
pelkuriraukka hän itse oli. Tyttökin häntä lyö jos vaan tahtoo.
Mutta Malvinasta tämä leikki oli äärettömän hupaisaa.
"Ohoo! Sepä oivallista, oikein jumalallista! Ha ha ha! uljas Ilonka!
Hyvin tehty, tyttöseni! Vaikkapa miljonan saisin, niin en tahtoisi
tapahtumattomaksi sitä, mitä ystäväni tässä tällä tavoin on saanut
maistaa. Se on hänelle ihan parhaiksi!" Hän taputti käsiään
riemuissaan.
Ilonkan kasvot hehkuivat. Hän häpesi itseänsä ja Elemér'iä. Hän oli
hyvillään voitostaan ja punastui sen vuoksi samalla kertaa. Hän häpesi,
että oli joutunut noin ilkeään asemaan, että hänen tällä tavoin täytyi
kohdella nuorta miestä -- jonka kukkia hän kerran oli niin paljon
ihaellut -- että hän oli tapellut tuon nuoren miehen kanssa sen
liiallisen rohkean yrityksen tähden, jonka tämä oli tehnyt.
Elemér oli kalpea kuin valkoiseksi maalattu seinä. Hän otti hattunsa,
joka oli pudonnut lattialle, ja sanoi Ilonkalle sortuneella äänellä:
"Te olette minut tappanut!"
Ilonka kääntyi pois ja toivoi täydestä sydämestään, että hänellä olisi
ollut hiottu miekka kädessään, ja että pisto tosiaan olisi mennyt
Elemér'in sydämen kautta. Menköön hän mielellään, koska hän jo oli
tapettu.
Ja Elemér menikin. Hän ei sanonut jäähyväisiäkään emintimällensä, joka
sitäpaitse ei vielä ollut ennättänyt tointuakaan herkästä naurustaan.
Hän ei myöhemmälläkään palannut, vaan osasi kadota sillä tavoin, ett'ei
kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut. Hänellä oli ulkomaalle otettu
passi ja taisi siis lähteä avaraan maailmaan, mihin ikinä vaan tahtoi.
Ett'ei hän ollut syössyt Tonavaan, sen taisi päättää siitä että hän
samana päivänä, kuin hän katosi, oli asian-ajajallensa antanut
valtakirjan jatkaa isää vastaan alotettua oikeudenkäyntiä ja samalla
määräyksen maksaa takaisin herra Lemming'ille tältä saadut lainat, jos
rahoja saataisiin ennen kuin hän palajaisi. Päätteeksi antoi hän
asianajajalle testamenttinsa käytettäväksi siinä tapauksessa, ett'ei
hän kahden vuoden kuluessa palajaisi tai että sitä ennen tulisi tieto
hänen kuolemastansa.
Hän ei siis kuollut, sen verran näytti varmalta.
Malvina oli kuitenkin Ilonkan tähde riemuissaan.
"Rakkain ystäväni! Tehän olette oikea Amalazuntha. Niinhän te
taistelitte kuin Orleans'in neitsyt. Sanokaapa, oletteko oppinut
miekkailemaan?"
"Olen, jo lapsuudestani saakka, kun kävin turnauskoulussa".
"Oi, onpa se herttainen taito; arvattavasti on suuri nautinto saada
leikitellä terävällä säilällä ja sanoa: ole varoillasi, muutoin
kuolet! silmä silmää ja teräs terästä vastaan torjua tyhmänrohkea
hyökkäys ja antaa sellainen isku takaisin, että rauta menee hänen
sielunsa lävitse!"
Rouvaa tärisytti -- ilosta, tätä lausuessaan.
"Oi, aina on ollut rakkain toivoni oppia miekkailua, kun vaan olisi
joku, jolta saisin opetusta. Enhän minä voi miekkailu-opettajalta
vastaan-ottaa opetusta, siitä puhuttaisiin liian paljon. Mutta,
näettekös, voisittehan te mulle sitä opettaa tunnin päivässä".
"Mutta, armollinen rouva -- --"
"Mutta, armollinen rouva, mitä se merkitsee? Enhän minä itsesään sitä
paljon taida".
"Olenpa sen nähnyt. Niinhän te hätyytitte tuota nuorta herraa, kuin
oikea tappelija".
"Hän tuli hämillensä ja unhotti, minkä oli oppinut".
"Noh, olisinpa minä varsin tyytyväinen, jos osaisin saman kuin te.
Vastatkaa, suostutteko kauppaan. Joka päivä miekkailuharjoitus
Englannin kielen opetustunnin jälkeen? Vähäinen liike ei haittaa tee.
Sitte minä aina lähetän teidät vaunuissa kotianne, ettette vilustuisi
jos olette lämmin. Ja vaivoistanne saatte 100 guldenia kuukaudessa".
Ilonka suostui ehdoitukseen. Olihan tuo hyvä ansio melkein mitättömästä
työstä, muutamasta hyppäyksestä vaan edestakaisin ja muutamista käsien
liikunnoista; sen parempi kun tästä taidosta maksetaan enemmän
kuin Englannin kielen osaamisesta. Tosin on tavatonta, että nuori
ja kaunis tyttö ansaitsee rahaa sellaisella ammatilla, mutta olihan
se kunniallista työtä; sitähän ei edeltäpäin tarvitse hävetä eikä
jäljestäpäin katua.
"Olkoon menneeksi, hyvä rouva, minä opetan teille
miekkailua".
"Tosiaankin, minä siitä riemuitsen jo edeltäpäin, kuin koulupoika
kevätjuhlasta. Nyt saan täytetyksi vanhan toiveen. Milloin vaan
olen nähnyt sapelin tahi miekan, olen aina toivonut osaavani lyödä
ja pistää niinkuin miehetkin. Ettekö luule näitä käsivarsiani
kyllin väkeviksi?"
Hän kääri hihansa ylös kyynäspään yläpuolelle ja
ojensi ylpeänä kauniin käsivartensa, jonka jänteitä hän kaikin tavoin
koki saada kiinteälle pingoitetuiksi.
"Aloitammeko heti, huomenna vai
miten? Te saatte toimia kaikista tarpeista. Mitä kaikkea tarvitaan?"
"Muutamia harjoitusmiekkoja, sillä jotkut saattavat helposti taittua;
kaksi hirvennahkaista rintahaarniskaa, kaksi paria miekkailukintaita
ja kaksi teräslankaista naamaria, sekä sen lisäksi pitkä lauta
pehmeästä puusta, sillä lattialla tahi matolla ei voi miekkailla".
"Oivallista, herttaista! Käskekää vaan mitä tarvitaan. Sininen sali on
oleva miekkailusalimme ja sitte suljemme ovet, niin ett'ei meitä kukaan
häiritse. Aivan oikein, varsin hankalaksi käy miekkailla näissä
pitkissä vaatteissa, varsinkin minulle, tämä suuri krinoliini ylläni".
"Epäilemättä. Kun minä opin miekkailemaan, olin vielä lapsen vaatteisin
puettu".
"Siis teetämme itsellemme lyhyet pukimet niinkuin pikku-tytöille, koko
amatson-puvut. Ei kukaan saa nähdä meitä niihin puettuina. Kuten
jo sanoin, suljemme ovet ja laskemme alas akkunaverhot. Yksinämme
seisomme vastatusten silmä silmää vastaan, emmekä kuitenkaan naura
toisiamme. Siitäpä tulee hauskaa, vai kuinka?"
Ilonka myönsi.
Malvina oli jo tästä uudesta oikustaan niin innostunut, ett'ei hän
laskenut Ilonkaa rauhaan, ennenkuin tämä oli kahdella ratsuraipalla
näyttänyt ensimmäiset temput. Tosin hän parkasi kun raippa häntä
kosketti, sillä hän ei kärsinyt kutkuamista, mutta huudahti kuitenkin
yhä uudelleen: "oivallista, herttaista!"
Tästä päivästä lähtien hän ei enää lukenut Englannin kieltä. Kun
miekkailuharjoitus oli loppunut, hyppäsi hän kirjoituspöytänsä ääreen,
etsi siellä paperikasasta sata guldenia ja työnsi ne Ilonkalle maksuksi
ensimmäisen kuukauden harjoitustunneista. Lapsi raukka -- kuinka hän
oli hyvillään näistä rahoista!
Hänellä ei ollut vähäinen kiire tulla kotiin jättämään ne
huolestuneelle äidillensä. Nyt on hänellä jotakin, jolla ostaisi
polttopuita talveksi, maksaisi lääkärin ja rohdot, hankkia vähän
ravintoa sairaalle ja säästää hyyryä varten. Hänen ei enää tarvinnut
taistella jokapäiväistä huolta vastaan elatuksen tähden eikä puutteita
vastaan. Sadalla guldenilla voidaan hankkia sangen paljon.
Ja mistä hänellä oli tämä tulo? Ei sellaisista ominaisuuksista, joista
naiset tavallisesti ylpeilevät: kauneutensa, neronsa tai hienon
sivistyksen taikka muun sellaisen ominaisuuden ansioksi hän ei sitä
voinut lukea; hänen oli siitä kiittäminen ainoastaan vähäpätöistä
ruumiin taitavuutta, josta ominaisuudesta hän ei luullut koskaan
saavansa hyötyä, mutta olipa se nyt kasvanut kultaisia hedelmiä
kantavaksi puuksi, joka sattumalta oli eksynyt oikullisen naisen a
aivoissa syntyneihin puutarhoihin.
Luulisipa että Ilonka tästä vaan tunsi huvia ja virvoitusta. Asia
ei kumminkaan ollutkaan niin, juuri sen vuoksi että se oli huvia ja
virvoitusta.
Hänen kotonansa vallitsi suuri suru -- unettomat yöt, joita mielipuolen
isän raivonpuuskaukset häiritsivät, -- heikkohermoisen äidin
alituinen vapiseminen ja pelko, -- kuuromykän veljen eläimen tapainen
riippuvaisuus ainoassa olennossa, joka häntä ymmärsi; -- kyyneliä
päivällä, huokauksia yöllä -- ja tätä surkeata elämää yhä lakkaamatta.
Tästä oli poikkeuksena kaksi tuntia päivässä, jolloin hänen täytyi
hymyillä, meluta ja riemuita -- sillä hän sai siitä maksun.
Kun sitte leikki, pilapuheet ja riemu olivat tauonneet, -- silloin
hänen tuli aina mieleensä, miten kurja tila sill'aikaa oli kotona
ollut!
Kun Ilonka otti päällysvaatteensa mennäkseen opetustuntiansa antamaan,
saatuansa isänsä rauhoitetuksi, suudeltuaan pois kyyneleet äitinsä
kasvoilta, ja kun hän oli salaa päässyt hiipimään pienen veljensä luota
-- niin hän huokasi raskaasti. Ja nämä huokaukset sanoivat: menkäämme
huvittelemaan!
Mutta koska se tuottaa leipää, niin -- -- -- Tosin katkeraa leipää,
mutta leipää kumminkin.